torstai 27. syyskuuta 2018

Meriheini Luoto - Metsänpeitto 2018

Meriheini Luodon nimi oli jo vilahtanut jossain yhteydessä (ehkä Bassoradion Sähkötyynyn soittolistauksessa?), mutta kiitos kirjastolaitoksen, tämä löytyi eteläisen naapuritaajaman Kotkan pääkirjaston cd-uutuuksien hyllystä. Kirjasto toimikin taasen mahdollistajana, jolloin tähän tuli oikeasti tutustuttuakin "sitten joskus jostain linkistä" sijaan..

Laittelin levyn soimaan stereoista himassa ja parin ekan biisin tai siis ääniteoksen kohdalla nyökyttelin, että tavallaan mielenkiintoisen kuuloista, mutta levyn loppupään kolistelu ja meteli tuntuivat kolistelulta ja meteliltä.

Tarkempi tutustuminen levynkansiin ja internettiin kertoi, että tämä teos on alunperin tarkoitettu yhden kerran esitykseksi Musiikkitaloon. Esityskerrat ovat kuitenkin toistuneet muutamasti ja tämä levytysversio on äänitetty Karkkilan Högforssin vanhassa valimossa.
Äänitys on toteutettu "keinopäällä", jonka kuulo/stereokuva jäljittelee ihmisen omaa kuulokenttää. Tai siis suuntausta. Niinpä koko levy aukenikin ihan uusille urille laittaessani Senheiserit päähän. Luodon viulu-dronea säestää Minna Koskenlahden ja Mirva Soinisen äänet ja ensinmainitun perkussiointi ja puupuhaltimet. Intensiteetti kasvaa ensimmäisen kappaleen aikana ja eri puolille sijoitetut äänet/laulajat tuovat tilakuvaa. Musiikin melankolinen pohjavire yhdessä tämän kanssa tuo mieleen oikeastaan hyvin vahvasti Popol Vuhin samankaltaisen kaman, jossa on jotain tarkemmin määrittelemätöntä uskonnollista hartautta, niin pateettiselta kuin tämä kuvaukseni nyt kuulostaakin.

Metsänpeitto on suomalaiseen mytologiaan kuuluva tila, jossa ihminen eksyy metsään ja rupeaa tuntemaan toiseuden tilaa/vierasta, epätodellista oloa. Paikkaa pidetään metsänhaltijoiden tai maahisten maana, johon uskomuksen mukaan voi joutua joskus metsänhaltijan tai harakan viemänä. Kakkosbiisin kutsuva linnun tai itse metsämyytin huhuilu alkaa puupuhaltimen ja lauluäänen keskinäisillä kutsuilla, joihin liittyy Luodon viulu. Tila soi taas kauniisti ja kolmen minuutin kohdalla siirrytään etäisesti kansansävelmän kaltaiseen sävelkulkuun, johon yhtyy hiljalleen pitsikaattoa näppäilevä jousiryhmä, joka pudottelee näppäilyjään korvan kummaltakin puolen. Kolmosbiisissä siirrytään pois "luonnollisilta asteilta" viulun viilettäessä viheltäen korkeassa rekisterissä. Koska tämä performanssi on liveäänitys, kopan kopsahtelua, jousen rahinaa ja muuta ei ole pyrittykään siivoamaan pois, vaan homma muistuttaa ehkä jopa jotain meluyhtyeen feedbackillä leikkimistä. Tästä siirrytään suoraan liukuen IV-biisiin, jossa viulun narinaan yhdistetään tilassa liikkuvan Koskenlahden jaloilla ja käsillä tekemää tilaperkussiota. Intensiteetti kasvaa kappaleen edestessä ja muuttuu suorastaan noisemaiseksi äänivellomiseksi. Levy päättyy numero V:seen, jossa Luoto juoksuttaa etäisesti 'Vuodenaikoja' muistuttavaa drone-kuviota 11-minuuttia, jonka sekaan taas Koskenlaahti ja Soininen pitävät ihmisääntä korkeassa rekisterissä, joka uppoaa oudosti koko suosoppaan yhdessä Pizzicato Drop Orchestran näpäyttelyjen kanssa.

Levy on mielenkiintoinen, koska kuulokekuuntelu ja ääniteosten luonne vievät tämän täysin pois musiikkiin yleensä kuuluvan kollektiivikokemuksen ääreltä. Keikalla tämä musa koetaan tietysti yhdessä, mutta tällainen kuulokejumi..

Hemmetti soikoon mikä levy!

tiistai 25. syyskuuta 2018

Mika Vainio - Lydspor One and Two 2018

Harva soitinmerkki on varmaan yhtä ikoninen kuin Moog syntetisaattori. Vielä siihen nähden, että laite ja merkki katosivat 80-luvun alussa teknisen ja taloudellisen kehityksen pölyyn seuraajien juostessa ohi oikealta ja vasemmalta puolelta. Yrityksenä Moog Music lopettikin toimintansa omistajavaihdosten jälkeen vuonna 1987 tai 1993, lähteistä riippuen. Tässä vaiheessa perustaja ja ideoiva johtaja Robert Moog oli ollut poissa firmasta jo yli kymmenen vuotta.

1990-luvun lopussa aika oli kuitenkin taas kypsä siihen, että jengi suostui ostamaan yksiäänisiä laitteita ja ylipäätään arvostamaan niiden soundia. Oikeastaan homma taisi mennä niin päin, että vielä edellisellä vuosikymmenellä elektroniikkaromuksi tai 99% hinnanalennuksella myytyjä syntetisaattoreita ja järjestelmiä alettiin keräilemään eri tahoilla ja jopa maksamaan sellaisia summia, että uusiotuotannolle oli taloudellisia perusteita.

Robert Moog kävi oikeusteitse taistelun oikeudesta omalla nimellään tehtäviin soittimiin ja voitti sen 2002. Jo tätä ennen hän oli tehnyt ensimmäiset efektipedaalinsa, joista käytettiin myöhemmin nimeä Moogerfooger. Valitettavasti kyseinen tuotantohaara on tämän vuoden elokuussa lopetettu, joten noista laadukkaista putiikkipedaaleista/syntetisaattorin itsessään toimivista osista tullaan käymään kauppaa jälkimarkkinoilla. Muuten Robert Moogin johdossa firma alkoi valmistamaan vanhojen Moogien mukaelmia, taikka suoria kopioita/parannelmia, kuten legendaarisen Minimoogin päivityksen Moog Voyagerin. Moog itse kuoli vuonna 2005, mutta firma toimii edelleenkin.

Muovin ja desktop-laitteiden aikana Moogit ovat tuntumaltaan ja ulkonäöltään vankkoja, soittotatsiltaan inspiroivia ja ylipäätään laadukkaasti tehtyjä. Laitteet kasataan edelleen Yhdysvaltojen Ashvillessä, joten tämä kaikki näkyy luonnollisesti myös hintalapussa, josta voinee käyttää termiä 'premium'.

Moogin kohderyhmä onkin pääasiassa varakkaat muusikot, vaikka tuotannosta löytyy myös keskiluokkaisille harrastajille sopivia desktop-versioita. Ja mikä parempaa mainosta merkille, kuin sillä soittavat nimi- tai kulttiartistit? Yhtiö onkin järjestänyt Ashvillessä vuosia Moogfestia, jonka esiintyjiksi on kutsuttu elektronisen musiikin pioneereja ja nykyistä hipster-polvea.

Vähän samankaltainen idea on yhtiön Surreyn yliopiston musiikinlaitokselle sponsoroima Moog Soundlab, joka sijaitsee Euroopan puolella Isossa Britanniassa. Studiossa on oikeastaan kaikki nyky-Moogin rakentamat laitteet. Tämän lisäksi siellä on vielä muutamia lisälaitteita, kuten EMS VSC3. Moogin Soundlabiin pääsee sessioimaan kuraattorien kutsumana ja tätä kutsua on jaettu melkoisella Wire-lehden artistikulmapainotuksella (Grid, Hieroglyphic Being jne.).

Vuonna 2015 kutsun sai vuosi sitten arvailujen varaisissa olosuhteissa edesmennyt suomalaisartisti Mika Vainio. Asianharrastajille Vainion nimi on tuttu 90-luvun alun teknosta, Sähkö-levymerkistä ja elektronisesta avant-gardesta, jotka nostivat hänet kuolemaansa asti piirien pienkulttisuosioon ja yhteistyöhön Alan Vegan tyylisten artistien kanssa, ynnä muuta, ynnä muuta.

Moogin laitteet luettiin aikanaan "itärannikon tyyliin", eli ne olivat lähtökohtaisesti soittimia, joilla soitettiin samalla tavalla, kuin perinteisillä soittimilla. "Länsirannikon tyyli" oli taas Buchlan tyyppiset laitteet ja lähestymistapa, joissa lähtökohta oli tehdä usein jotain ihan muuta: eli pulputusta, pörinää jne.
Moogin hienous (ja markkinaylivoiman yksi syy) oli, että niillä pystyi ja pystyy tekemään myös jälkimmäistä. Vainion sessio koostuu kahdesta erillisestä ääniteoksesta, jotka ovat selkeästi myös sessioiden eri osista koostettuja editointeja ja joita voi surutta kutsua droneiksi. Mitään melodioita tai muuta turhuutta ei tässä äänenveistossa ole, vaan hän on selkeästi nauttinut laitteistolla leikkimisestä ja sen tuottamista äänistä, huminoista ja pulputuksista. Seassa on jonkinnäköisiä synteettisesti tuotettuja rytminpätkiä, mutta ei ns. "jumputusta" tai biittejä. Vainio itse oli ihastellut replikaa 70-luvun alun legendaarisesta modulaarisynasta, eli Modular System 55:sta, joka riittäisi hänelle "ainoaksi soittimeksi maailmassa". Ja mikäs siinä on fiilistellessä Soundlabin soittimella, jonka lähtöhinta on tällä hetkellä yli 30 000 euroa. Vainion droneissa Moogin laitteistot soivat sillä analogisella lämmöllä ja paksuudella, mistä ne ovat tunnettuja. Session taiteelliset päämäärät taikka taso ei poikkea tietysti juurikaan niistä tuhansista artisteista ja kotiäänittäjistä, jotka julkaisevat omaa droneaan tai suhinaansa Soundcloudin tai Bandcampin tyylisillä sivustoilla. Mutta ei sen kai ole tarkoituskaan, vaan antaa artistille leikkikenttä makeitten ja inspiroivien laitteiden kanssa ja goodwilliä laiterakentajalle.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Matt Insane - Running Away From the Law 7" 2018

Harvemmin, mutta silti joskus postuluukusta kolahtaa levyn arvostelukappale. Ja mikäs siinä, jos ne ovat ns. kunnollista musaa.

Matt Insane taiteilijanimen taakse kätkeytyy Matti Saine, joka on pitkänlinjan musiikkimies jo 80-luvulta asti. Bändeistä löytyy aikansa pienkulttisuosiossa olleita orkestereita Kauneudesta ja Terveydestä The Bratsiin. Ja niiden ylikin. Pääosassa kuitenkin punkki ja siitä johtuva räyhäkkä rock.

Tämä seiskatuumainen on Matin ns. soolouralta ja kuulemma järjestyksessään toinen. Punkki on vaihtunut kantriin. Singlen kaksi kappaletta uppoavat kyllä kyseiseen tyylilajiin, mutta eivät ole tietenkään mitään karitapiota (missä ei sinänsä olisi mitään vikaa), vaan suomalaiskarheaa luentaa aiheesta.

Nimibiisin karkumatka arvosalkkuineen on lainsuojatonta kantria myyttisimmillään (+ suomilisällä) ja kakkospuolen kerranta pitkätukkaisesta Alista trailerpark meininkiä. Vertailukohtia voi löytää Jolly Jumpersien kulmikkaasta kamasta kymmenen vuoden takaiseen Peitsamon ja Riston levyyn. Kun homma tehdään härmässä, lisätään kulttuuriomittuun tavaraan tietty yölinjat ja myyttiset hehkuvat pohjoiset taivaat. Eli tehdään hommat vähän paremmin tai ainakin lisällä, toisin kuin ehkä rekkabaarin nurkassa. Tuotantokin on sopivan karheaa.

Matt Insanen taustalla soittavat Kari Johansson (Boogie Machine, Phantom 409), Archie Putkinen ja JP Hautalampi (Cosmo Jones Beat Machine & Kohtalon käsine).

Koska kyseessä on kahden biisin sinkku, ei tästä nyt romaania saa kirjoitettua. Eli lyhyemmin: hyvä meno.

maanantai 17. syyskuuta 2018

BE - One 2016

Ostin pitkästä aikaa englantilaisen Uncut-lehden, jonka uusimmassa numerossa oli juttua tässä kuussa ilmestyneestä Jason Piercen Spiritualizedin uusimmasta levystä. Jutun kainalossa oli muutamia muita projekteja ja julkaisuita, joissa yhtyeen nokkamies ja ainoa pysyvä jäsen on ollut mukana. Yksi niistä oli Tony Fosterin BE-projekti jolla Pierce soitti autoharppua ja kitaraa.

Foster tunnetaan ehkä paremmin nimellä Doggen ja oli 90-luvulla sessiomiehenä muun muassa Gun's Rosesin 'Use Your Illusionin' demoilla. Los Angelesissa hän tapasi Julian Copen ja palattuaan takaisin Englantiin hänestä tuli edellämainitun pitkäaikainen musiikillinen aisapari. Doggen soitti myös Copen power trio Brain Donorissa, jossa rumpuja kannutti Kevin Bales. Kumpainenkin soitti samaan aikaan myös Piercen Spiritualizedissa ja välit katkesivat sittemmin kokonaan Copeen. Bales ei soita käsittääkseni Spiritualizedin uusimmalla levyllä, mutta Doggenin ja Piercen yhteistyö jatkuu jo kolmatta vuosikymmentä.

Kaksikko Fosterin ja Balesin BE on mielenkiintoinen musiikillinen projekti, joka tehtiin varta vasten englantilaisen taiteilija Wolfgang Buttressin ympäristötaideteos Hiveen. Taideteos osallistui vuoden 2015 Milanon Expoon ja oli kannanotto tärkeään asiaan: mehiläisiin ja näiden määrän dramaattiseen vähenemiseen. Kyseiset hyönteisethän huolehtivat suuresta osasta kasvien pöllytystä, joten tästä aikamme otsikoissa pyörineestä huolestuttavasta ilmiöstä ja sen syistä on syytäkin olla huolissaan.

Mehiläispesää ja parvea sen ympärillä jäljittelevä teollinen muoto yhdessä led-valojen kanssa ei ollut teoksen ainoa suora yhteys asiaan, vaan Doggen ja Bales perustivat ambient-ääniteoksensä luonnossa tehdyille kenttä-äänityksille ja oikealle kymmenien tuhansien mehiläisten laumalle, joka tekijöiden mukaan surisi noin suurin piirtein C-nuotissa. Soittajat soittivat kyseisestä nuotista lähteviä variaatioita, jotka yhdessä pesän surinan kanssa muodostavat elävän dronen. Bales luopui muutaman kokeilun jälkeen suorista rumpujutuista ja soittaa taiteilija Buttressin kanssa perkussioita, sekä jälkiäänityksissä tehtyä pianoa. Piercen lisäksi vierailijoina on toinen... anteeksi neljäs Spiritualized-mies John Coxon kitarassa ja 90-luvun tähtituottaja sekä aikaisempi Killing Joke-mies Youth intialaisessa harmoonissa. Taiteilija Buttressin teini-ikäinen tytär Camilla laulaa yhden kappaleen vokaalit, Deirdre Bensik soittaa selloa ja Sigur Rósin levyillä usein vieraillut jousiryhmä Amiina viuluja. Jälkiäänityksinä on pianon lisäksi soitettu vielä mellotronia ja lap-steel kitaraa.

One jakaantuu neljään kappaleeseen, joista ensimmäinen kellottaa klassisen suhinamusiikin yhdeksäntoista minuutin ajan, eli täyttää vinyylilevyn ykköspuolen. Loput kolme ovat kuusiminuuttisia, joten pitkää ääntä ja kaarta riittää. Miksausvaiheessa Doggen ja Bales päätyivät nostamaan mehiläisten pörinää ja ääniviestejä vielä ylöspäin, jolloin musiikki tavallaan ui äänitahmassa tai hunajassa. Se saa aikaan vaikutelman nauhojen tuomasta saturaatiosta ja välillä mieleen ui neljän vuosikymmenen takainen Eno/Fripp-yhteistyö. Lap-steel taas saa aikaan melankolista ääntä, joka tuo muistumia KLF:n chill-out kauden äänimaisemasta. Toisaalta yksi levyn kulma on jousien huminan päälle tuoma pinta. Levyn päättävä Uplift mellotron kuoroineen ja lap-steeleineen taas tuo yllättäen muistumia muutaman vuoden takaiseen (ja itse asiassa samana vuonna tehtyyn) Stephen O'Malleyn jäätanssiteokseen 'Eternelle Idoleen' ja ykköspuolen kappale luonnonäänineen muistuttaa välillä naapurimaa Ruotsin luonnon-elektronisoija Ralph Lundstenia.

Hive-teoksen elämä on jatkunut Milanon Expon jälkeen (jossa se muuten voitti pääpalkinnon) Lontoossa sijaitsevassa Kew Gardenissa. BE-projekti on esiintynyt muutaman kerran täysille taidekeskusten saleille.

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Stomu Yamashta - Raindog 1975

Stomu Yamashtan naamaan ja levyihin törmää yllättävän usein, kun koluaa Briteissä 70-luvulla julkaistuja levyjä. Tämä ei ole sinänsä mikään ihme, koska Kiotossa vuonna 1947 syntynyt perkussiotaitelija on julkaissut suurimman osan musiikistaan juuri saarivaltakunnassa. 70-luvun alussa teatteriryhmänsä kanssa Eurooppaan tullut Yamashta tunnettiin alussa akrobaattisesta perkussionsoittotyylistään, joka herätti yleistäkin huomiota. Yamashtan levytykset ja projektit pitävät sisällään aika laajan spektrin teatterimusiikista balettiin, jazzmusiikista progeen ja itämaisesta musiikista länsimaiseen nykytaidemusiikkiin.

Omasta levyhyllystäni löytyy mielestäni toinenkin Yamashtan levy, mutta sen sijainti on tällä hetkellä arvoitus. Tämä cd-uusintapainos on lojunut vuosia hyllyssä, koska se sai joskus ensikuuntelussa "ei mikään huippulevy"-leiman.
Koska olen kuitenkin kaikin puolin avarakatseinen ja kaavoihin kangistumaton kaveri, otan aina silloin tällöin tällaisia levyjä uudelleen kuunteluun. Auton cd-soitin on oikein hyvä tällaiseen uudelleen tutustumiseen ja ylipäätään levykokonaisuuksien kuunteluun, koska ajaessa harvoin rupeaa vaihtelemaan levyjä tai edes biisejä. Tätä edellä mainittua tulee harrastettua etenkin tietokoneella niin, että harvassa ovat nykyään levyt jotka edes pääsevät soimaan kokonaan läpi.

Raindog ei edelleenkään ole ehkä mikään lempilevy. Se poukkoilee tyyleissään niin paljon, että siitä tulee rikkonainen kokonaisuus. Levyllä soi proge, fuusio, perkussiomusiikki, viulumusiikki ja niin edelleen, eikä mitään varsinaista punaista lankaa, tai teemaa ole. Progessa kylpevän ykkösbiisin jälkeen tulee kellojen kilkuttelua, kolistelua ja rummuttelua. Kakkospuoli avataan taas funkkaavalla progeilulla, siihen vähän popahtava biisi perään ja sitten tuleekin kamari/nykytaidemusiikkia. Levy loppuu fuusioiluun, jonka seassa on leikkivien ja pelaavien lasten kiljahduksia. Silti oudosti huomaan kirjoittavani täällä tästä levystä ja kuunnelleeni sitä toista viikkoa. Raindog ei ole mikään mestariteos tai klassikko, mutta sillä on hetkensä ja se pysyy pinnan yläpuolella.

Tarkempi kaivelu paljastikin levyn taustasta: se on miltei suora versio Yamashtan teatterilavalle tekemästä aikansa multimediateoksesta jossa on ollut visuaaleja, tanssia ja näyttelemistä. Japanista pääosin tuotu orkesteri oli saanut vokalisteiksi Maxine Nightingalen ja Murray Headin, jotka olivat molemmat kivenkovia West Endin teatterivokalisteja ja olivat olleet mukana mm. megasuksee Jesus Christ Superstarissa. Murray Head on omalle sukupolvelleni varmaan tunnetuin Abba-miesten Chess-yhtyeen jättihitistä 'One Night in Bankok', joka sekin oli osa omaa pop-oopperaansa. Milloin maestro ei ole itse kilkuttamassa ja paukuttamassa, yhtye soittaa progehtavan musiikkinsa oikein hyvin ja biisit ovat (silloin kun ovat biisejä) mielenkiintoisia tai niissä on ainakin sellaisia hetkiä. Britti Brian Gascoigne on mukana analogisine syntetisaattoreineen tuomassa edistyksen soundia ja Yamashtan vaimo soittaa viulua..

Yamashta jatkoi tästä eteenpäin. Hänen kappaleitaan soi 70-luvun elokuvissa, mm. seuraavana vuonna ilmestyneessä David Bowien tähdittämässä 'The Man Who Fell to Earth':ssä ja samaisena vuonna 1976 hän perusti 'Go'-yhtyeen (tarkoittaa japaniksi viittä) yhdessä Steve Winwoodin, Klaus Schulzen, Al Dimeolan ja Michael Shrieven kanssa. Miehistön perusteella olettaisi kyseessä olevan todellinen superyhtye, mutta superyhtyeittein tavoin tämäkään ei ole omaan korvaan osiensa summa, vaan kärsii samanlaisesta tason- ja meiningin poukkoilusta, kuin tässä kirjoituksessakin käsitelty levy.