tiistai 18. huhtikuuta 2017

Circle - Miljard 2006

Vähän päälle kymmenen vuotta sitten julkaistu Miljard oli tuolloin Circlen neljästoista studiolevy. En suoraan sanoen tiedä, kuinka monta albumia, EP:tä ja sinkkua yhtye on yhteensä ulostanut, mutta live-levyjenkin määrä taitaa tällä hetkellä olla yhdeksässätoista...

Bändin johtaja Jussi Lehtisalon visiossa määrästä on pakko tulla laatua, eikä kynttilää pidetä vakan alla odottamassa. Tästä on seurannut, että bändi julkaisee toisinaan Rautatien tapaisen 5/5-levyn, tai onnistuu nimen- ja tyylinmuutoksessa, sekä käsitetaiteilussa. Mutta myös kuprut kuuluvat kokonaisteokseen, eikä sellaisilta ole aina vältytty.

Miljard ei ole varsinaisesti kupru, vaan sillekin on oma paikkansa yhtyeen diskografiassa ja sisäisissä mieltymyksissä. Mutta se oli taas yksi osoitus yhtyeen arvaamattomuudesta ja jatkuvasta liikkeestä. Miljardia ennen ilmestyi 'Tulikoira', jota voi pitää yhtenä onnistuneesta "hevi-trilogiasta" (Sunrise, Tulikoira ja Rautatie), joten levy, joka on tupla-cd:llinen pianontapailua, huminaa, haikeilua ja niin edelleen oli Tulikoira II:sta odottaneille pettymys. Itsekin opin jossain vaiheessa pyytämään tuon ajan levykaupoissa aina uuden Circle-levyn koekuuntelua, ettei taas kiikuttanut sitten sikaa säkissä himaan,

Kaksi levyllistä tavallaan musiikitonta ääntä tuo mieleen Tangerine Dreamin, mutta ei Miljard mikään Circlen oma 'Zeit' ole. Siihen se ei ole ehkä lopulta tarpeeksi avant-garde. Voi toki olla, että Zeit:kin äänitettiin vain painamalla äänitys pyörimään tuntikausiksi äijien studiopliputtelujamien taakse ja sitten leikattiin kasaan. Tai sitten ei. Mutta tällainen mielikuva hiipii takaraivoon Miljardin kohdalla.

Levyn tuottajaksi on merkitty Mika Rättö, kuvamateriaalina kansivihkoissa on yhtyeen poseerausta (jonkun porukoitten) mökillä hevijutskat päällä. Kansiin on merkattu soittajina koko yhtye, mutta ei tässä nyt hirveästi kitaraa, bassoa tai rumpuja soiteta. Tai ainakaan rock-mielessä. Herrat Leppänen ja Rättö ovat vastuussa syntetisaattoreista ja ääniefekteistä, joten oletan tämän olevan voimakkaasti muutenkin kyseisen kaksikon levy. Seassa on mukana kenttä-äänityksiä keväisestä haahkojen soidinmylvinnästä ja efektoitua lintujen kevätlaulua. Tämä kaikki olisi kai selvitettävissä levyn teosta tehdystä 'Saturnus Reality'-dokkarista.

Tästä kirjoituksesta saa ehkä jyrkemmin negatiivisen kuvan levystä, kuin mitä oikeasti ajattelen. Mutta kyllä tästä kelpasi ihan hyvin vain kirjastolevy, omaa ei välttämättä tarvitse ostaa hyllyyn.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Kurt Vile - Wakin On a Pretty Daze 2013

Kurt Vile on nimi, joka on jo vuosien ajan pyörinyt musalehdissä, Pitchforkin tyylisissä internet-musamedioissa ynnä muissa. Itse olin tähän mennessä kuullut pari irtobiisiä, jotka eivät olleet jättäneet ainakaan mitään sen suurempaa muistijälkeä. Muistaakseni.

Vile soitti myös itselleni jo jonkin verran tutummassa War On Drugs-orkesterissa ja sen johtaja Adam Granduciel taas on soittanut ristiin Vilen orkestereissa. Herrojen musiikissa onkin selviä yhtäläisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Ehkä WoD:ssa on enemmän Springsteeniä ja perinteistä kappalerakennetta, vaikka molemmat artistit luottavat tunnelmaan, soundeihin ja riffipohjaisuuteen. Tällä hetkellä miehet kulkevat ja toimivat omilla poluillaan.

Tätä edeltävä Vile-levy 'Smoke Rings on My Halo' nosti hänet astetta suurempaan kulttisuosioon ja Wakin On a Pretty Daze otettiin niin hyvin vastaan, kuin tällainen musa nyt voidaan ottaa, eli sai pienoisia listasijoituksia Yhdysvalloissa ja Briteissä. Levyn kannessa artisti seisoo katutaiteilija Steve Powersin junaradan viereen maalaaman muraalin edessä ja takakannessa oleva bändin nimen seinäsuttaus on Vilen itsensä tekemä. Hänen vieressään seisovat taustabändi Violatorsien vakijäsenet Jesse Trbovich ja Rob Laakso, multi-instrumentalisteja molemmat. Violatorsien aikaisempi rumpali häippäsi edellistä levyä seuranneen kiertueen jälkeen ja tällä levyllä kannuja soittaa kolme eri rumpalia (mm. Warpaintin Stella Mozgawa).

Avaus- ja samalla nimibiisi sinänsä toimii, mutta ei vielä aiheuta mitään sen suurempia väristyksiä kellottaessaan yli yhdeksän minuutin pituuden. Pitää ehtiä kolmanteen 'Was All Talk'iin asti, että raukean hypnoottinen musa alkaa toimia. Oikeastaan kaikki siinä. Vähän kohtalokasta (oudolla tavalla Gary Numanin mieleentuovaa) vaeltelevaa musaa, josta puuttuu varsinaiset kertosäkeet. Rob Laakson FM-syntetisaattori humisee taustalla biisin kiitäessä akustisten ja sähköisten kitaroiden päällä Vilen tiputellessa baritonillaan laineja. Biisit ovat pitkiä, tavallaan monotonisia, tavallaan polveilevia ja monesti selkeästi riffi edellä kulkevia. Ja mikäs siinä on kulkiessa, koska Vilen ja kumppaneiden juttu toimii. Useissa eri lokaatioissa äänitetty levy on myös jonkinlaista korvakarkkia eri kerroksineen ja soundeineen. 'Never Run Away'n akustinen rokkaus tuo mieleen vuosien takaisen Loose Fur-yhtyeen. 'Pure Pain' on biiseistä suorimmin riffiinsä perustuva. 'Too Hard' koskettelee akustisen arpeggion ja lap-steel kitaran kanssa kantrisävyjä ja taustalaulussa biisillä on Jennifer Herrema (ex/nykyinen Royal Truxx). Vouvaavan syntikan kanssa soiva 'Snowflakes Are Dancing' levyn selkäytimen soundia. 'Air Bud' kasvaa hiljalleen toistollaan levyn avainbiisiksi ja levyn lopettaa kymmenminuuttinen 'Goldtone'.

Aika näyttää, kuinka hyvin tällainen samojen pyörittely kestää, mutta nyt ollut viikon non-stop kuuntelussa.