Kurt Vile on nimi, joka on jo vuosien ajan pyörinyt musalehdissä, Pitchforkin tyylisissä internet-musamedioissa ynnä muissa. Itse olin tähän mennessä kuullut pari irtobiisiä, jotka eivät olleet jättäneet ainakaan mitään sen suurempaa muistijälkeä. Muistaakseni.Vile soitti myös itselleni jo jonkin verran tutummassa War On Drugs-orkesterissa ja sen johtaja Adam Granduciel taas on soittanut ristiin Vilen orkestereissa. Herrojen musiikissa onkin selviä yhtäläisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Ehkä WoD:ssa on enemmän Springsteeniä ja perinteistä kappalerakennetta, vaikka molemmat artistit luottavat tunnelmaan, soundeihin ja riffipohjaisuuteen. Tällä hetkellä miehet kulkevat ja toimivat omilla poluillaan.
Tätä edeltävä Vile-levy 'Smoke Rings on My Halo' nosti hänet astetta suurempaan kulttisuosioon ja Wakin On a Pretty Daze otettiin niin hyvin vastaan, kuin tällainen musa nyt voidaan ottaa, eli sai pienoisia listasijoituksia Yhdysvalloissa ja Briteissä. Levyn kannessa artisti seisoo katutaiteilija Steve Powersin junaradan viereen maalaaman muraalin edessä ja takakannessa oleva bändin nimen seinäsuttaus on Vilen itsensä tekemä. Hänen vieressään seisovat taustabändi Violatorsien vakijäsenet Jesse Trbovich ja Rob Laakso, multi-instrumentalisteja molemmat. Violatorsien aikaisempi rumpali häippäsi edellistä levyä seuranneen kiertueen jälkeen ja tällä levyllä kannuja soittaa kolme eri rumpalia (mm. Warpaintin Stella Mozgawa).
Avaus- ja samalla nimibiisi sinänsä toimii, mutta ei vielä aiheuta mitään sen suurempia väristyksiä kellottaessaan yli yhdeksän minuutin pituuden. Pitää ehtiä kolmanteen 'Was All Talk'iin asti, että raukean hypnoottinen musa alkaa toimia. Oikeastaan kaikki siinä. Vähän kohtalokasta (oudolla tavalla Gary Numanin mieleentuovaa) vaeltelevaa musaa, josta puuttuu varsinaiset kertosäkeet. Rob Laakson FM-syntetisaattori humisee taustalla biisin kiitäessä akustisten ja sähköisten kitaroiden päällä Vilen tiputellessa baritonillaan laineja. Biisit ovat pitkiä, tavallaan monotonisia, tavallaan polveilevia ja monesti selkeästi riffi edellä kulkevia. Ja mikäs siinä on kulkiessa, koska Vilen ja kumppaneiden juttu toimii. Useissa eri lokaatioissa äänitetty levy on myös jonkinlaista korvakarkkia eri kerroksineen ja soundeineen. 'Never Run Away'n akustinen rokkaus tuo mieleen vuosien takaisen Loose Fur-yhtyeen. 'Pure Pain' on biiseistä suorimmin riffiinsä perustuva. 'Too Hard' koskettelee akustisen arpeggion ja lap-steel kitaran kanssa kantrisävyjä ja taustalaulussa biisillä on Jennifer Herrema (ex/nykyinen Royal Truxx). Vouvaavan syntikan kanssa soiva 'Snowflakes Are Dancing' levyn selkäytimen soundia. 'Air Bud' kasvaa hiljalleen toistollaan levyn avainbiisiksi ja levyn lopettaa kymmenminuuttinen 'Goldtone'.
Aika näyttää, kuinka hyvin tällainen samojen pyörittely kestää, mutta nyt ollut viikon non-stop kuuntelussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti