Cosmic Overdose - Final Koko 1980

 

Ruotsalainen Cosmic Overdose syntyi 70-luvun lopussa mielenkiintoisista ryyneistä. Provosoivasti annettu nimi voisi ehkä olla ironinen viittaus perustajakaksikon taustalle: Dan Söderqvist soitti alunperin kitaraa 70-luvun alun "proggen" liikkeen Älgarnas trägård-yhtyeessä, Ingemar Ljungström taas oli toinen mies "Ruotsin Klaus Schulzejen", eli Anna Själv Tredje-yhtyeen 'Tussilago Fanfara'-levyn takaa. Bändin kaksikon lisäksi mukana oli alussa vielä Ragnarök-yhtyeen Kjell Karlgren, joten pitkätukkataustaa: oli.

Bändin eka albumi 'Dada Koko' (1980) olikin sitten jotain ihan muuta. Englanninkielisestä bändinimestään huolimatta biisit olivat laulettu ruotsinkielellä, sanat hulluttelevat ja musiikki lähimpänä kai jotain syna post-punkkia. Youtubesta löytyvät keikkapätkät lavaliikkeineen alleviivaavat vielä selkeää provo-asennetta. Devot, Suicidet, Joy Divisionit, Cabaret Voltairet jne. oli kuultu ja sisäistetty ruotsalaisella laadulla. Rumpukone nakuttaa, syntikat soivat tyylikkäästi, liidikitara vaeltelee, mukana on välillä fonia ja tyylikäs paketti. Biisitkin ovat usein hyviä ja loput tarpeeksi hyviä.

Ilmeisesti yhtyeen paketin sisäistäminen oli yleisölle yhtä haastavaa, kuin pari vuotta aikaisemmin Suicidelle; Cosmic Overdose sai punkbändi Ebba Grönin lämppärinä vihaa ja tavaraa niskaansa.

Aika pitkälle päästy, ennen kuin otetaan puheeksi tämä levy. Noh, alustukselle on syynsä, sillä Final Koko on tietynlainen "remix-levy" debyytistä. Mukana on siltä löytyviä biisejä vähän editoituna, sekä kokonaan toisia. Laulukieleksi on vaihdettu englanti. 

Final Koko ilmestyi kasettina ja Youtuben ulkopuoliset halukkaat kuuntelijat saanevat maksaa siitä Discogsien mediaanihinnan 100 euroa.
En sano, että Final Koko on varsinaisesti parempi, kuin vähän enemmän rönsyilevä debyytti, mutta juuri tässä tylyssä tiivistämisessä se maistuu oikein hyvin. Kummassakin on mukavan innovatiivista syntetisaattorin käyttöä, angstia ja kaikkea sellaista mitä näihin kuuluu.

Cosmic Overdoselta ilmestyi tämän jälkeen vielä täyspitkä. Bändi oli keikkamatkalla Brittein saarilla ja keikkapaikan järjestäjä tai joku vastaava sanoi, että teillä on vähän huono nimi. Kaksikko vaihtoikin sen sitten tähän päivään asti toimineeseen Twice A Man:iin, joka on vähän tyylitellympää synapoppia ja ainakin niiltä osin mitä kuullut, vallan kelpoa sellaista.

Wolfgang Flür – Magazine 1 2022

Wolfgang Flür lienee tähän blogiin eksyville tuttu nimi ainakin etäisesti. 

Hän liittyi perkussionistiksi Kraftwerk-yhtyeeseen vuonna 1973 ja poistettiin listoilta vuonna 1987. Ilmeisesti ero/ttaminen ei ollut kivuton prosessi. Hän soitti kuitenkin kaikilla yhtyeen klassisen kauden levyillä ja on myöhemmin väittänyt keksineensä elektroniset rummut, vaikka patentit yhtyeen soittimista on kyllä kaksikolla Hütter/Schneider. 

Pääkaksikon nihkeys haastattelujen tai edes steitmenttien antamiseen oli kautta historian hyvin pidättyväistä ja tätä on paikannut sitten kaksikko Flür/Bartos myöhemmin. "Perkussionisti" kaksikosta Bartos (yhtyeessä 1975-1990) osasävelsi toisaalta aika monta yhtyeen tunnettua kappaletta, mutta ilmeisesti koki myös turhautumista, jota on vuodatettu kirjan verran. Flürille sävellyskrediittejä ei ole juuri laitettu.

Flüria voisi siis kutsua yhtyeen takarivin mieheksi, joten odotukset kirjastosta lainatun soololevyn kohdalla eivät olleet kummoiset. Tosin takakansi lupaa levylle useita aika nimekkäitä, kuten nykyään sanotaan muodikkaasti "feattaajia". Ilmeisesti heidän osuus biiseissään on kuitenkin fiittaamista suurempi, koska miltei kaikki ovat merkattu myös biisien osasäveltäjiksi. Ja kaiken on ilmeisesti mahdollistanut tuottajaohjelmoija Peter Duggal. Feattaajina levyltä löytyy muun muassa Midge Ure, Peter Hook, ysärin teknobändi U96, Claudia Brücken, Bostich ja niin edelleen. Brittejä ja saksalaisia.

Levyn avaava nimibiisi tuntuu ensiksi hivenen liian sakialta ja palikat sekaisilta, mutta edetessään levy petraa biisi biisiltä. Etenemisen aluksi tulee mieleen, että nyt on aika härskiä Kraftwerk rip-offia, tai jopa mash-uppia, mutta homma toimii. Duggal on kaivellut ne klassiset ja ajan kestävät synasoundit, vocoderit, puhelaulut ynnä muut ja liikuttanut (Werkin) musaa vähän eteenpäin siltä viimeiseltä 80-90-luvun vaihteeseen sijoittuneelta liikahdukselta. Flür kertoo saksalaiskorosteisella englannillaan juttuja ja omakohtaisia muistoja. Levyn päättävä nykymaailman menoa ruotiva "Say No" kasvaa jo suorastaan maailmaa hiilaaviin eeppisiin mittoihin. Ristiriitainen, mutta hyvä albumi.