Virgo oli 90-luvun alun helsinkiläinen yhtye, joka tuli ja meni aika nopeasti. Mielikuva on, että tykkäsin tämän parista biisistä, mutta itse levy ei pitänyt sisällään niin "biisi biisejä", että se olisi tuolloin innostanut enempää.
Itse asiassa kiinnostus kuitenkin jäi, koska uudelleentsekkasin tämän jo kymmenen vuotta sitten, kun levy ilmestyi Spotifyhyn. Silloin se tuntui ajan hampaan syömältä, mutta maailma pyörii kehää ja tänään FM-syntikat, pintaan miksatut rummut ja tumma uusromantiikka ovat taas asteen verran tuoreemman kuuloisia.
Virgo oli oikeastaan sama kuin päämiehensä Kristian Orre ja tällä levyllä on mukana kitaristi Peik Paakkanen, taustoja laulaa tähän aikaan ahkeroinut Costi. Muuten instrumentit soittaa Orre itse ja tuottajana toiminut Ismo Alanko (joka soittaa levyllä myös selloa). Äänittämisen ja miksaamisen hoiti edellisen vuosikymmenen ison soundin legenda T.T. Oksala. Tämä selittänee nopean katoamisen, koska kyseessä on ollut enemmän projektimainen juttu, vaikka siihen on selvästi satsattu, eikä mitään ole tehty hutiloiden, ainakaan äänien puolella.
Alangon lisäksi levyllä on toinen Sielun Veljet-linkki, sillä tämä julkaistiin Orman pyörittämän Seal on Velvet-levymerkin kautta, mutta jakelun taisi hoitaa Epe Heleniuksen Poko. Levy-yhtiö oli sen vetäjälle ja sille kiinnitetyille artisteille käsittääkseni suoranainen murheenkryyni ja tuskin Epekään näillä rikastui.
Mutta miltä 'Saturday Empathy Space' kuulostaa?
Levy on kohtuullisen synteettinen ja musiikki tyyliteltyä. Biiseistä puuttuu hittipotentiaali ja ne ovat enemmän fiilistä ja luonnosmaisia, mutta tyylikästähän tämä on. Depeche Mode on selkeästi soinut, himpun verran Bowieta, selkeä veljeys aikalaiseensa Shadowplayhin ja öisiä katuja. Vuonna 2020 FM-syntikat ovat olleet taas vuosia kosher, rumpusoundit ehkä hiukan liian "Tee Tee Oksalat". Muutamassa biisissä on hyvä koukku, loppupään syntikkainstrumentaali on hyvä. Levyn parhaaksi biisiksi nousee ehkä 'Saturday', joka yhdistelee akustista musaa syntikkahuiluja ja pyörivää tomikomppia.
Ehkä tässä on tällainen ajan tuuliin kadonnut aivan kelpo ysärilevy.
Levyarvio: Marillion – Afraid Of Sunlight (1995)
16 tuntia sitten