keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Chestburster - Secrect Sex Tape 2012

Secret Sex Tape ilmestyi aika tasan tarkkaan kaksi vuotta sitten. Ensin 100 kappaleen kasettipainoksena ja myöhemmin tänä vinyylinä. Painoksissa on kahden biisin eroavaisuus, jossa kassulla ollut coveri on korvattu vinyylillä omalla biisillä.

Chestbursterin nimi vilahti omiin silmiin jossain vaiheessa, kun olivat soittamassa tuttujen bändin kanssa ja nettitarkistus herätti mielenkiinnon. Tosin melko pitkä tovi vierähti, ennenkuin tämän levytyksen sai käsiinsä.

Bändi on käsittääkseni täysin kuusankoskelainen ja pitää 'kouvola-skenen' henkisen pahoinvoinnin lippua korkealla, tai puolitangossa sanoitusten synkeässä pervoilussa. Laulaja Gyntsä vetää vieraan kielen vielä asiallisesti, mutta itsesuojelu skippaa omalla kohdalla sanoitusten tarkemman kuuntelun tai analysoinnin (hihhih).

Bändi on käsittääkseni keikkaillut paljon sekä punk, että lepis-hevibändien kanssa ja putoaa musiikissaan jonnekin sinne väliin. Punkkia se ei ole, vaan lähempänä rokkia, mutta vahvoilla stoner- tai sludgekin mausteilla. Toisaalta kaukana ei olla myöskään noise-rockista ja tuotanto on mukavan huolimatonta. Soolot vedetään ja nakitetaan sillä blues-pohjaisella skaalalla ja mieleen livahtaa välillä vanha kunnon Blue Cheer, vaikka ihan samoihin (soitannollisiin)törkeyksiin ei mennä. Ehkä myös Wipers.
Jostain syystä levyn B-poski iskee ykköspuolta kovempaa, mutta tyylillisesti ja tasollisesti niillä ei varsinaista eroa ole. Ehkä se johtuu niiden niin sanottujen nyanssien käyttöön otosta levyn loppua kohden, jonka kruunaa päätösraita 'Pissburned II'. Jumalauta.

Kova levy ja mukavan sekava sekoitus vähän kaikkia yllä mainittuja juttuja, joten ei tästä pääse vieläkään varsinaiseen selvyyteen ja kuuntelee mielellään uudestaan ja uudestaan.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Tapio Heinonen - Vain kaksi nauhaa 1981



Edellisessä kirjoituksessa vilahteli pääosin uudelleenjulkaisuihin keskittynyt kotimainen Rocket Records ja sattuman kautta levy-yhtiö on läsnä myös tässä kirjoituksessa; se on julkaissut viitisen vuotta sitten Tapio Heinosen lauluista kokoelmalevyn. Kirjoituksiin ei haettu kuitenkaan mitään tekaistua aasinsiltaa tätä kautta, vaan se on sattumaa.

Kävin nimittäin eilen täällä maakunnassa katsomassa paikallista musiikkia. Yhtyeen nimi on Kehrä ja se on mielenkiintoinen kudelma perin suomalaista musiikkiperinnettä. Bändissä voi halutessaan kuulla Suomen Talvisodat, Bad Vugum ajan CMX:n, Noitalinnan ja suomalaisen progen. Kaikki kudotaan, tai kehrätään yhteen taitavalla, mutta amatöörimaisella soitolla ja kolmen eri vokalistin laululla. Setissä oli myös yksi coveri (tämän jouduin kysymään); Tapio Heinosen 60-luvun lopussa levyttämä 'Julian Grimau', joka kertoo tylyn tarinan 60-luvun alun Espanjaan palaavasta kommunistipoliitikosta, jonka kenraalin juntta vie saman tien seinää vasten ammuttavaksi. Heinonen itse ei käsittääkseni seisonut varsinaisessa taistolaisliikkeessä, vaan kappaleen toinen tunnettu (ja mielikuvat laululiikkeeseen vievä) versio on Kristiina Halkolan.

Aina välillä sitä törmää itselleen tuntemattomaan muusikkoon ja Tapio Heinonen oli nyt tälläinen. Pikaisella tutustumisella 60-luvun lopun ja 80-luvun alun välissä toiminut folk-mies paljastui samettiääniseksi laulajaksi, jolla oli repertuaarissa folkin lisäksi myös jazzahtavaa menoa, elokuva- ja tv-tunnareita, sekä kantriakin. Sieltä löytyi tälläinenkin, käsittääkseni hitiksi noussut versio oman lapsuuteni yhdestä vaikuttavimmista tv-tunnareista. Yhtenäiskulttuurin aikaan kaikki katsoivat Australian siirtomaa-aikaan liittyvää 'Vastatuuleen' sarjaa, jonka tunnarin säveltäjä (mielestäni kappale kuulostaa kyllä vahvasti tradilta..) oli rokonarpinen sarjassakin näytellyt Jon English.
Koska 80-luvun alussa käännösversiot olivat vielä voimissaan Tapio Heinonen pääsi levyttämään oman versionsa ja mikäs siinä. Miehen samettinen ääni ja Pertsa Reposen sanoitus antavat kappaleen olemassaololle selkeän oikeuden. Kappale liittyi Heinosen 70-luvun puolessa välissä terveysongelmien takia katkeilleen uran comeback-levyyn, joka olikin kaiketi menestys. Heinonen kuoli kuitenkin loppiaisena 1985 aivokalvontulehdukseen, vain 43-vuotiaana.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Rockin apumiehet #32 - Jukka Kuoppamäki

Oma henkilökohtainen siteeni Jukka Kuoppamäen kanssa alkoi peruskoulun ensimmäisellä luokalla. Lauloimme yhteislauluna hänen 'Sininen ja valkoinen' kappaletta, joka on jonkinlainen kaukokaipuun ja yhteiskuntapohdiskelun värittämä muunnelma kansakouluajan lippulauluista. Mutta sen melodia oli tuttu, siihen oli helppo lähteä mukaan ja ennenkaikkea kappaleen kertosäkeessä oli yhteislaulun voimaa, joka jopa ensiluokkalaisten hennoilla äänillä sai luokkahuoneen seinät kaikumaan. Maastapako työn perässä oli tuohon aikaan jo hiipunut, mutta kappaleen kirjoittamisesta oli vain kymmenen vuotta, vaikka se tuntui seitsemän vuotiaan korvissa yhtä ylväältä ja vanhalta, kuin Maammelaulu tai Porilaisten marssi. Ehkä tätä selitti Kuoppamäen verenperintö Topeliuksen ja Runebergien jälkeläisenä? Niin hyvässä, kuin pahassa.

Kun istuin luokkahuoneessa ja niistin räkää hihaani, oli kulunut tasan neljäkymmentä vuotta kappaleen tekijän Jukka Kuoppamäen syntymästä. Perhe asui Töölössä ja hänen isänsä oli meriupseeri, mikä selittää ehkä ristiriidan hänen musiikissaan; maailmanparantamisen ja konservatiivisyyden yhteentörmäystähän se on. Helsingissä asunut Kuoppamäki kirjoitti ylioppilaaksi, suoritti asepalveluksensa Merisotakoulussa ja meni samana vuonna naimisiin ja sai esikoisensa (1962). Lapsia perheeseen syntyi seitsemän kappaletta, viimeiset 80-luvulla. Musiikkiin hän tutustui teini-iässä ja otti soittotunteja, jotka rahoitti omalla työllään. Äänenmurros lopetti nämä hommat hetkeksi, mutta Saksassa asuva tädin mies tuli suvun kesäasunnolle ja antoi änilevyjä ja puhalsi uudelleen kipinän musiikkiin.

Aikuisuuden kynnyksellä Kuoppamäki liittyi sen ajan lauluyhtye Nelosiin, joka kykykilpailun palkintona pääsi levyttämään 1959. Tästä matka jatkui Kukonpojat lauluyhtyeeseen, jonka jälkeen mies on ollut soolouralla. Seurasi muutaman vuoden tauko, jonka aikana hän toimi koulutuksensa vastaavissa kansakoulunopettajan (niimpä) hommissa, mutta palasi musiikin pariin levyttäen Boys-yhtyeen säestämänä kappaleen 'Eikan pumppu'. Kappaleesta voi päätellä Kuoppamäen siirtyneen folk-musiikkiin, jonka tyylikeinot ovat olleet ahkerassa käytössä läpi uran. Vuonna 1966 ilmestyi miehen ensimmäinen oma sävellys, protestilaulu 'Alaikäinen', joka ei nimen mielikuvastaan huolimatta käsittele lolita-juttuja, vaan ottaa kantaa aikansa nuorison mielipiteiden ja oikeuksien dissaukseen. Ura jatkui läpi 60-luvun lopun, jolloin hänet bongattiin muun muassa TV:n hippejä käsittelevään ohjelmaan afgaaniturkissa kertomaan uudesta hippie-aatteesta. Levyjä tehtiin tasaiseen tahtiin ja osa materiaalista oli ajan hengen mukaisia käännöksiä ulkomaisista kappaleista. Suosiossa mitattuna Kuoppamäki oli siellä keskikastissa, mutta sovittajana levyillä oli muun muassa Nakke Johansson, Ilpo Saastamoinen ja Paroni Paakkunainen.

Keikkamatkoilla nähdyt Lapin autiotilat nostivat esiin taas Kuoppamäen yhteiskunnallisen sydämen ja hän kirjoitti asian tiimoilta ensimmäisen suuren hittinsä 'Kiskot vievät etelään' 1969. Samana vuonna hän kirjotti hitit myös Katri Helenalle (Ei kauniinpaa) ja Päivi Paunulle (Oi rakkahin). 70-luvun taitteessa Kuoppamäen taustalle tuli yhtyeeksi Hamina-Kymi akselilla toiminut Castanja, joka tuli musisoimaan muutenkin hänen projekteissaan. Näihin aikoihin hän osallistui ahkerasti Syksyn säveliin ja Itä-Saksan Rostockissa järjestteihin Intervisionin laulukilpailuihin, joissa tuli menestystä. Näiltä ajoilta on myös kappale 'Sininen ja valkoinen'. Samaan aikaan alkoivat pakolliset tuon ajan 'maailmanvalloitus' yritykset, mutta ne jäivät Puolassa julkaistuihin englanninkielisiin levyihin vanhoista kappaleista ja lomamatkaan Yhdysvaltoihin. Seuraavissa Itäblokin kisoissa Kuoppamäen omasta mielestään kokema poliittinen peli ja vääryys sisuunnuttivat hänet kirjoittamaan oman suurimman hittinsä 'Kultaa taikka kunniaa'.

Kuoppamäki oli tähän asti uraansa julkaissut miltei jokaisen singlensä ja albuminsa eri levy-yhtiön kautta, joten hän päätti reippaassa yrityshenkisyydessään perustaa oman levymerkkinsä, joka hoitaisi tuotannon, äänityksen ja niin edelleen muiden huolehtiessa vain jakelusta. Oma satsaus levyyn toi nimen Satsanga ja kotkalogoon hankittiin lupa taiteilija Erik Bruunilta, jonka kynästä kotkan lisäksi on muun muassa se kuuluisa saimaannorppajuliste. Ensimmäiseksi julkaisuksi tuli Kuoppamäen saman vuoden 1973 intiaanikapinan innoittama 'Wounded Knee', joka otti asiaan paatoksella kantaa makean wah-wahin säestämänä.

Satsangan pääpaino oli iskelmässä ja sille levyttivät muun muassa Anita Hirvonen, Piritta, Seppo Hanski sekä muita. Levy-yhtiö muiden aikalaistensa ohella yritti pitää katetta yllä myös julkaisemalla huoltoasemakasetteja ja cover-levyjä. Kuoppamäen rockin apumies-status tulee kuitenkin yhtiön muutoin aika värikkäästä ja marginaalisestakin julkaisupolitiikasta. Levy-yhtiön kautta julkaisivat albumin muun muassa taustabändi Castanja (hyvä kevytjytälevy), progebändit Nimbus ja Haikara, Vesa-Matti Loirin ja Matti Rag Paanasen lastenlevy ja Islanders.

Samaan aikaan Kuoppamäen koko siihen astisen elämän jatkunut sisäinen myllerrys ja etsintä alkoi löytää oman uomansa. Hän oli 60-luvulta saakka ahminut esoteeristä ja hengentieteellistä kirjallisuutta ja pitänyt taustaorkestereilleen asioista monologeja pitkien pitkien ajokilometrien aikana. Näihin aikoihin laulajan itsensä tuntema äänen sopimattomuus ja kamppailu iskelmän, rokin ja laulelman, sekä taustabändin vahvistunut vaikutus musiikkiin ajoivat Kuoppamäen umpikujaan, mitä edelsivät kaksi iskelmämusiikin aiheeseen ehkä turhan paatoksellista (jopa Kuoppamäen mittapuulla) albumia 'Väinämöinen' ja 'Aurinkomaa'. En ole kumpaakaan kokonaisuudessaan kuullut, mutta odotukset ovat kovat (Rocket julkaisee koko tuotannon syksyllä). Jälkimmäisen nimikappale veli Mikon soittamalla rytmikepillä osallistui Euroviisukarsintaan eikä enää arvuuttele Pekka Strengin tuotannon tulkinnan tyyliin, vaan kertoo suoraan laulajan teosofian kautta antroposofiaan siirtyneestä kiinnostuksesta. Samoihin aikoihin Kuoppamäki monen muun muusikon kanssa juoksi liikkeen Kristiyhteisön tilaisuuksissa jääden lopulta viimeiseksi paikalla olijaksi.

70-luvun puolessa välissä Kuoppamäki piti suuren jäähyväiskonserttinsa musiikkielämälle ja lähti perheineen Saksaan opiskelemaan kyseisen yhteisön papiksi (tämäkin ammatti on ilmeinen laulajalle). Levy-yhtiö jäi pyörimään kotimaahan, vaikkei sillä hirveän hyvin mennyt. Seuraavana vuonna 1978 se teki jakelijan konkurssin yhteydessä oman konkurssinsa (tähän liittyi myös monen muun pienemmän levylafkan, kuten Loven lopullinen konkka), jonka kustannuksista vastasi Kuoppamäki. Tästä selvitäkseen hänen oli myytävä kappaleidensa kustannusoikeudet. Kuoppamäki oli pappishommissa Saksassa ja pitkälti poissa kotimaan musiikkikuvioista muutamaa 80-luvun yritelmää lukuunottamatta.

Kuoppamäen uusi tuleminen, tällä kertaa toisten taustalla alkoi 90-luvun alussa, jolloin nykyisinkin framilla äänien kuulemisesta tuon puoleisen puolelta ollut Katri Helena sai henkisen viestin ottaa yhteyttä Jukka Kuoppamäkeen. Vierailulle ja hän valitsi kappaleista 'Anna mulle tähtitaivas'. Kaikille viestien epäilijöille on huomautettava, että biisistä tuli Katri Helenan yksi suurimmista hiteistä. Toinen biisi Dannylle ja kenties suurin 90-luvun suosion saanut kappale on Jari Sillanpäälle tehty uustango 'Satulinna'. Kuoppamäki itsekin rupesi taas levyttämään ja hänestä tehtiin Turun Samppalinnan kesäteatteriin oma musikaali. Uusia julkaisuja on ilmestynyt 2010-luvun alkuun asti.

Siirrän taas katseen omaan napaani, sillä oma aikuisiän suhtautumiseni Kuoppamäen persoonaan ja musiikkiin on ollut pitkälti negatiivinen. Siinä missä Hector, Juice tai vaikka Juha Vainio ovat kertoneet omia tarinoitaan maasta, asioista ja kansasta, niissä on ollut mukana selkeästi rehellinen kansanomainen piirre kaikkine hahmoineen ja niiden heikkouksineen. Jukka Kuoppamäen kuullut kappaleet ovat jotenkin olleet yhdistelmä herraskaista, pappisluokkaista ja ulkokultaista runebergismiä. Onhan hän upseerinpoika, kansakoulunopettaja ja saarnaaja.. Tämä on näkynyt myös Kuoppamäen pari kertaa tapahtuneessa yrityksessä politiikan puolelle; ensin vuonna 1975 Populistisen oikeistopuolueen ja 2004 Kokoomuksen eurovaaliehdokkaana. Kypäräpappi.

Toisaalta mitä enemmän miehen sivupolkujen biisejä on kuullut, sitä enemmän oma suhtautumiseni on muuttunut ristiriitaisemmaksi. Upseerinpoika ottaa kantaa Chilen sotilasvallankaappaukseen, intiaanien oikeuksiin, Vietnamin sotaan ja matkaa lopulta esoteeriselle Aurinkomaalle. Ja taustalla soi haminalaisen Castanjan usvainen puolihämy funk. Tämä kaikki yhdistettynä Matti Raninin mieleentuovaan teatraalisen paasaavaan ääneen. Ja vielä samaan aikaan yhtiö kustantaa kaiken maailman progeiluja. Kuoppanmäki; 12 pistettä.

tiistai 6. toukokuuta 2014

Rockin apumiehet #31 - Detroitin kaupunki

Populaarimusiikin markkinoinninssa on pitkin sen historiaa käytetty paljon lokaatioita, joilla on luotu ja niputettu alueen yhtyeitä samaan kasaan myytäväksi. Suuret metropolit tyyliin New York, Los Angeles, Lontoo ja niin edelleen ovat tietysti suoltaneet muodeista ja suhdanteista huolimatta omalla väestö- ja areenamassallaan artisteja ja ilmiöitä tasaiseen tahtiin, joten lokaatioilmiöt ovat yleensä keskittyneet astetta pienenpiin, mutta elinvoimaisiin kaupunkeihin. Tälläisiä ovat historian sivussa olleet muun muassa Liverpool, Manchester, Düsseldorf, Philadelphia, Göteborg ja Seattle. Kuinka paljon näistä samasta lokaatioista ponnistavien bändien 'skeneistä' on ollut musiikkiteollisuuden luomaa ja kuinka paljon vain kaveribändien kiinnityksen luomaa sattumaa jää lopulta arvoitukseksi. Samaten seikka, miten paljon ympäröivä maisema ja mielenlaatu vaikuttaa yleisesti bändien sointiin, vai kopioivatko bändit toisiaan tietämättään, kun on vaikka samalla keikalla kuultu toista?

Populaarimusiikin historiasta löytyy kuitenkin yksi pienempi suurkaupunki, jota voi perusteellisesti väittää koostaan ja olosuhteista huolimatta musiikin metropoliksi. Detroit on useilla vuosikymmenillä ja useilla musiikin tyylisuunnilla toiminut hautomona, josta ponnistaneet bändit ovat olleet joko tyylillisesti, tai kaupallisesti vaikuttavia.

Vuonna 1701 perustetun Detroitin historia alkaa tosiasiallisesti vuodesta 1899, jolloin Henry Ford perusti kaupunkiin ensimmäisen autotehtaansa. Kaupungissa sijaitsee edelleenkin kolmen suuren autovalmistajan Fordin, General Motorsin ja Chryslerin tehtaat ja kaupunki on koko historian ajan ollut sidottu niiden menestykseen ja samalla öljypohjaisen teollisuuden liikkeisiin. 1950-luvulla kaupungin väkiluku oli keskusta-alueella yli 1 800 000. Vuonna 2010 asukkaita oli enää 713 777. Nopealla laskutoimituksella väkiluku on laskenut 60-vuodessa yli puolella ja ihan pelkkinä lukuina kaupungista on poistunut yli miljoona asukasta. Tämä kaikki on sekoitusta autoteollisuuden alasajon ja eläköitymisen kanssa (ihmiset muuttavat etelään lämpimille seuduille), mutta on varmasti vaikuttanut alueen henkeen ja musiikki-ilmastoon. Detroit on myös kaupunki, jossa 70-luvulla asutuksesta 90% oli omakotitaloja. Voi kuvitella sitä näkyä, minkä autiotalot ja kokonaiset hylätyt korttelialueet ovat tämän päivän kaupunkiin jättäneet. Eikä sovi unohtaa keskustan hylättyjä massiivirakennuksia. Sanalla sanoen; Detroit on ruostevyöhykkeen (entinen Yhdysvaltain kaivos- metalli- ja autoteollisuusvyöhyke) jättimuistomerkki.

Vuonna 1959 kaikki oli toisin. Autoteollisuus eli kukoistustaan ja alueelle oli muuttanut paljon värillistä väestöä töihin sekä myös pakoon etelän rotuerottelualueilta. Väestö toi mukanaan soul-musiikin uhon ja ylpeyden, joka yhdistettiin autokaupungin liukuhihnatyöhön. Runollista, mutta sisältää totuuden siemenen mustan musiikin kenties tärkeimmän levy-yhtiön Motownin syntymästä. Levy-yhtiö nosti soul-musiikin maailmanmaineeseen 1960-luvulla ja oli myös ensimmäisiä mustien itse omistamia levy-yhtiöitä. Hittitehdas nosti maailmanmaineeseen sellaisia paikallisia artisteja, kuten Diana Ross, Stevie Wonder ja Marvin Gaye, puhumattakaan lukemattomasta määrästä muita. Levy-yhtiö tarjosi myös työtä lukemattomalle määrälle sessiomiehiä väriin ja sukupuoleen katsomatta. Motownin tarina seurasi kuitenkin kaupungin yleistä kehitystä ja se siirsi lokaationsa lämpimämpään Los Angelesiin vuonna 1972.

Mustan ja valkoisen musiikin vuoropuhelu oli selvää, eikä 60-luvun lopussa noussut kaupungin äänekäs valkoinen rock ollut vaikutteeton; MC5, Up!, Stooges, Bob Seger Band ja niin edelleen sisälsivät musiikissaan selkeitä soulvaikutteita, vaikka volyymi ja poseeraaminen (vai oliko sekin) enteilivät seuraavan vuosikymmenen punkkia. Samaan kovan rokin joukkoon voi lukea Ted Nugentin, supersuositun Grand Funk Railroadin ja kaupunkiin maineen perässä muuttaneen Alice Cooper Bandin. Kaupungin Grande Ballroom ja lukuisat pienemmät salit, sekä ympäröivät yliopistokampukset tarjosivat esiintymistilat ja polttoainetta yhtyeille. Säpinä oli niin kova, että Detroitissa syntyi myös yksi uraa uurtaneimmista musiikkilehdistä 'Creem', jonka yksi pääkirjoittajista oli paikallinen roku-spurgu Lester Bangs, joka taas vaikutti pitkälti kaikkeen myöhempään fanzine ym. kirjotustyyliin. Eikä unohtaa sovi MC5-manageri John Sinclairin radikalismia ja free-jazzia tihkuneita pamfletteja, jotka aiheuttivat hänelle muista syistä tekaistun kymmenen vuoden vankilatuomion (joka yleisen painostuksen ja parin vuoden istumisen jälkeen kumottiin). Suunta oli myös toisinkin päin; Funkadelic ja Parliament nappasivat valkoisten rokkareiden tajuttomat volyymit ja sekoilut omiin juttuihinsa.

70-luvun alussa autoteollisuus oli jo alamäessä, mikä näkyi klubien sulkemisina, työttömyytenä ja rikollisuutena. Etenkin huumerikollisuudessa. Detroit rajakaupunkina on kautta historian ollut salakuljetuksen tärkeitä reittejä ja heroiinia pyöri kaduilla. Seuraavalla vuosikymmenellä aineen korvasi käyttäjistään arvaamattomamman tehnyt crack. Vuosikymmenen puolivälissä kaupungin aikaisemmin elävä ja iso musaskene oli käytännössä kuollut. Tämä oli osittain seurausta Motownin lähdöstä kaupungista. 70-80-luvun vaihteessa kaupunki sai autoteollisuudelta jo kovaa suoneniskua, mikä näkyi tyhjinä teollisuushalleina. Parin teknisen soitinlaitteen kanssa tämä tyhjien varastotilojen käyttö johti kuitenkin siihen, että kaupunkia pidetään yhtenä teknoksi kutsutun musiikkilajin syntypaikoista. Ehkäpä kaupungin tylyn tyhjät paikat vaikuttivat myös tyylisuunnan minimalistiseen äänimaisemaan? Bileet ja myöhäisyön paikallisradio-ohjelmat antoivat yhden niistä kipinöistä, jotka levittivät tyylisuunnan ympäri maailmaa ja viimein 90-luvulla valtavirtaan.

1990-luvulla kaupungissa syntyi 'garage-revival' skene, jonka tunnetuin bändi 'White Stripes' nousi 2000-luvulla kuuluisuuteen, unohtamatta kulttimaineessa olevaa 'Dirtbombsia' ynnä muita. Rap-artisti Eminem ei nyt varmaan keksinyt sikäli mitään uutta, mutta oli yhdessä vaiheessa oikein tasokasta räpäytystä. Eikä tietysti kaupungin kyseenalainen maine murha- ja rikospääkaupunkina ole ollut tulppana laulujen aiheille.

Mitä kuuluu tämän päivän detroit-musiikkiskenelle? Vaikea sanoa. Joka tapauksessa kaupungin menneisyyden suuruudet teknoa myöten ovat institutinalisoituneet ja tekno soi grillibileissäkin. Lähivuosina ilmestyneet dokumentit kaupungista ylipäätään antavat ristiriitaisen kuvan. Voit ajella monikaistaisella ohitustiellä automainostyyliin ypöyksin, joka puolella autiohalleja, mutta toisaalta jäljellä olevat ihmiset näyttivät suurimmalti osin elävän ihan normaalia elämää ilman suurta ahdistusta. Puolalaissiirtolaisten jälkeläisten lisäksi kaupunki on yksi Yhdysvaltain suurimpia muslimikeskittymiä. Sellaisesta on pakko ponnistaa vielä jotain mielenkiintoista.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Jane - S/T 1980

Saksalainen Jane toimi alunperin vuosien 1970-82 välillä ja katsojastaan riippuen joko luetaan krautrockin suuruuksien joukkoon, tai sitten ei. Yhtye levytti kuitenkin kaikki levytyksensä hampurilaiselle krautlegendaariselle Brain-levymerkille.

Janen alkuperäinen tyyli oli vahvasti kosketinvoittoinen (hammond) versio sinfonisesta progesta. Omaan korvaan alkupään urkulevyt ovat turhan tavanomaista progea, mistä puuttuu saksalaisen tyylilajin paras twisti. Vuonna 1976 ilmestynyttä 'Fire, Water, Earth & Air'ia pidetään progepiireissä yhtyeen taiteellisen uran huipentumana. Olen itsekin levyn kuullut, mutta se ei jättänyt juuri mitää muistijälkeä.

Omaan korvaani Jane onkin mielenkiintoisempi tilanteissa, joissa se on matkinut jotain muuta (täällä joskus puheena ollut 'Age of Madness'-levy ja Pink Floyd) ja tässä 80-luvun taitteen kiekossa, jossa mukaan on tullut jo vaikutteita uudesta aallosta ja muusta. Paikalleen jäämisestä yhtyettä ei kuitenkaan voi moittia.

Levyä edeltänyttä vuoden 1979 albumi 'Sign No. 9' pidettiin fanien ja yhtyeenkin silmissä epäonnistuneena ja harha-askeleena. Sen kitaravoittoisuus jatkui kuitenkin tällä nimettömällä seuraajalla, eikä se minua haittaa, koska kitaristi Klaus Hess soittaa hienoja juttuja. Suurin muutos lieni, että yhtyeeseen otettiin pysyvä (pysyi tosin yhden levyn verran) laulaja. Aikaisemmissa levytyksissä kukin yhtyeen jäsen hoilaili ja mölisi vokaaleita, joka oli ehkä epätasaisen kuuloista. Tosin eipä tälläkään levyllä laulavaa jugoslavialaista Predac Jovanovicia voi moittia tavanomaisuudesta..

Vuosi oli 1980 ja myytistä huolimatta progekin osasi mukautua tähän. Levyn kymmenestä biisistä vain kolme on yli viisiminuuttisia. Silti koko albumi kuulostaa jollain oudolla tavalla kajahtaneelta. Eikä tietysti vähiten Jovanovicin joskus uutta aaltoakin lähennelleestä vokalisoinnista johtuen. Biiseissä on vahvat rytmit ja toisinaan pieni kevythevi-viba. Hidas tempoltaan, mutta jollain oudolla tapaa Scorpparit mieleen tuova. Paras esimerkki varmaan kakkosbiisi rockballadimainen 'New Man in Town' tahatonta vai tahallista käppäneroutta? Sama koskee levyn avaavaa rokkaavaa kitaradualeilla etenevää 'On My Way'tä.

Janen 'Mask' nimelläkin tunnettu nimetön levy on siis oikein mielenkiintoista kuunneltavaa. Ei toki mitään genrensä ykköskastia, mutta vikoineen ja hevikäppäisyyksineen askeleen verran mielenkiintoisempaa, kuin perustallaus. Oikeastaan tällä levyllä on juuri niitä elementtejä, mitkä tekevät krautrockista mielenkiintoisen 'tyylisuunnan'. Vaikka se toki vaatii hivenen sulattelua kuuntelijalta.

Laulaja Jovanovic lähti levyä seuranneen kiertueen jälkeen takaisin Jugoslaviaan (hän oli jo 60-luvun lopussa muuttanut Ranskaan, kiertänyt maailmaa ja pitänyt hippivaatekauppaa Ibizalla), jossa hän toimi 80-luvulla paikallisessa synabändi D'Boysissa. Jane julkaisi vielä yhden albumin vuonna 1982, kunnes ajautui hajaannukseen. Johtaja Peter Panka kierteli yhtyeen nimellä 80-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä yhtye yritti uudelleenkokoamista, jonka seurauksena hajosi taas kahteen osaan. Tätä jatkui vuoteen 2007 asti, jolloin nimenhaltija Panka menehtyi syöpään. Tällä hetkellä maailmalla kiertää kolme erillistä Janea, joissa soittaa yhtyeen alkuperäisjäsenistöä.

lauantai 3. toukokuuta 2014

Teenage Fanclub - Man-made 2005

Teenage Fanclubin nimi vilahti omissa silmissä jo 90-luvun alkupuolella, jolloin oli itse kovasti brittiläisen popmusiikin perään. Nimi vilahti tosin ohi, sillä yhtye käsittääkseni metelöivää ensilevyä lukuunottamatta ammensi lähteestä, joka sijaitsi valtameren toisella puolella, eikä sopinut omaan sen ajan pirtaan.
Skotlantilainen Teenage Fanclub ammensi popmusiikkiinsa sellaisista yhtyeistä, kuin The Byrds ja laitetaan nyt isolla; BIG STAR. Kyseiset nimet tulivat kyllä sittemmin tutuksi, mutta brittien silmä kovana seuraaminen oli tuossa vaiheessa omalta kohdin ohi. Yhtye oli erittäin suosittu Brittein saarilla siinä 90-luvun puolessa välissä, mutta joutui jostain syystä siirtymään eturivistä suosion keskisarjaan 2000-luvun taitteessa.

Oma tutustumiseni bändiin tapahtuikin vasta 2000-luvun puolella ja silloin yhtye julkaisi uutta materiaalia pitkästä aikaa. Man-made äänitettiin Yhdysvalloissa ja Chigacossa, mistä tulee hienoisia mielleyhtymiä kyseisen kaupungin suurta amerikan rokkia soittavaan Wilcoon. Unohtamatta jo aiemmin mainittua orkesterikaksikkoa.

Mutta mistään plagiaatista ei ole kyse, vaan muistan miten vaikuttava levy tämä vierastamani yhtyeen albumi ensikuulemalla oli. Kappalemateriaali (ja juuri nimenomaan biisien vahvuus) on äärettömän kovaa. Soitto on suurta ja ylvästä. Moniääniset vokaalit hivelevät korvia ja soitossa on yllämainitun Wilcon voimaa ja rosoisuutta. Oikeastaan mitään biisiä ei pysty nostamaan toisen yli, vaan levy on tylyn kovaa settiä alusta loppuun.

Ottaessa tälläisen kymmenen vuotta sitten ilmestyneen levyn kuunteluun on aina vaara, että vastaan tulee hapantunutta kermaa, mutta Teenage Fanclubin esikuvat eivät vanhene, eikä siten bändin oma keitoskaan. Yhtye on edelleen toiminnassa, mutta levytystahti on näin kypsyessä venähtänyt viiden vuoden sykleihin. Edellinen levytys ilmestyi 2010, joten ehkä yhtye julkaisee taas jotain?