sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Wilco & Billy Bragg - California Stars live



Billy Bragg julkaisi uuden levyn viiteen vuoteen ja luin miehen haastattelun uusimmasta Soundista, jossa hän pohti eroja musiikin ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen välillä 80- ja Spotify-luvun välillä. Koska vietin lapsuuteni 80-luvulla Teppo Tavallisen näköinen, särötetyllä kitaralla itseään kompannut Bragg ui omaankin kiikariin, mutten musasta välittänyt, enkä sisältöä ymmärtänyt. Bragg oli hahmo, joka kävi yksinäistä tuhoontuomittua taistelua Thatcherin hallintoa vastaan.

Woody Guthrie taas on kaikkien vasemmistolaisten protestilaulajien isä- äiti ja isoisä. Wilco-yhtye sävelsi musiikkia miehen julkaisemattomiin teksteihin ja mukaan otettiin se nykyaikamme itseoikeutettu ruohonjuurikentän protestimies Bragg. Tuloksena syntyi kaksi levyllistä musiikkia (Mermaid Avenue I & II), joista täytyy tunnustaa, etten ole irtobiisejä lukuunottamatta kuullut kumpaakaan kokonaan. Wilcon nokkamies Tweedy on hankalan tyypin maineessa ja levytysten jälkeen huhuiltiin välirikosta hänen ja Braggin välillä, mutta tässä he nyt mahtuivat samalle lavalle.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Jaques Brel - Amsterdam 1964



Jaques Brellin 'Amsterdamin' kohdalla mieltä painaa kuinka anglo-amerikkalaiseksi sodanjälkeinen populaarikultuuri yritettiin tunkea. Ennen toista maailmansotaa ja ennen kuusikymmentälukua yleiseurooppalainen musiikki saattoi vielä kuulua italiaksi, saksaksi tai ranskaksi, ennenkuin sen kieli pakotettiin 'vapauden' kieleksi.

Ironisesti ranskalaisen nyky-chansonin kuningas tuli 'ranskalaisen sarjakuvan' tyyliin Belgiasta. Varhain nelikymppisenä kuollut Jaques Brel syntyi Brysselin kaupungin alueella 1929. Hänen muusikon uransa alkoi 1950-luvun Pariisissa. Hänen suosionsa nousi nopeasti ja pian hän oli nyky-chansonin kuningas, jonka heittäytyvää tyyliä arvostettiin ja myös matkittiin kielimuurin ulkopuolellakin. Kymmenet eturivin laulajat David Bowiesta ja Scott Walkerista lähtien ovat ilmaisseet kunnioituksensa artistia kohtaan.

Amsterdam on ultimaattinen merimieslaulu, joka pohjautuu englantilaiseen 'Greensleeves' kansansävelmään, mutta vetää silmien eteen Amsterdamin huorakadut, baarit ja känniset merimiehet koti-ikävineen. Tämä ei ole kuitenkaan mikään hyräily, vaan Brel heittäytyy kiihtyvään kappaleeseen täysin rinnoin hiki valuen. Viimeinen tyhjä säkeistö, jossa aina poistutaan teatraalisesti kiihtyneenä mikin edestä kruunaa vielä kaiken.

Meren ystävä Brel kuoli keuhkosyöpään vain 49 vuoden iässä 1978 ja haudattiin Ranskan Polynesian Hiva Oa-saarelle.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Hector - Liisa pien 1975

Hectoria on tullut parjailtua täällä useampaankin kertaan. Joskus aiheesta, joskus aiheetta, sillä kyllähän mies ihan sydämellä ja kunnianhimoisesti musiikkia on tehnyt.

Ehkä se 90-luvulla tapahtunut vanhojen starbojen kaapista kaivaminen ja Hectorin itsensäkin hyppääminen 'vanha kuuskytluvun hippi, joka vielä vetää Lennon-lasit ja bandanan päähän' hahmoon oli korni. Etenkin siihen nähden, että luomiskautensa huipulla Hector ei jäänyt niin sanotusti tuleen makaamaan, vaan etsi niitä uusiakin juttuja aikansa muilta lauluntekijöiltä.

Artisti muistetaan soolouraltaan varmasti parhaiten niiltä tätä levyä edeltäneiltä 'Bowie on kolahtanut' biiseistä ja jylhän kauniista matkoista Narniaan. Hectorin henkinen ja poliittinen levy-yhtiökoti olisi tietenkin ollut Love-Records, mutta ne aiemmat menestyslevyt tehtiin muualle. Vuonna 1975 sopimus kuitenkin loppui ja Hector siirtyi Loven leipiin, jonka ensimmäinen levytys tämä oli.

Liisa pien on jotenkin aina ohittanut jostain syystä tutkan. Lienevätkö sopimustekniset kiistat syynä, että miehen markettilaarien kokoelmalevyiltä puuttuvat kaikki tämän levyn biisit? Sillä ihan parasta Hectoriahan tämä levy on. Kappalemateriaali on vahvaa, soitto hyvää ja cover-valinnat omansa näköisiä. Levy on teema-albumi, missä seurataan laulaja Hectorin kuvitteellisen entisen tyttöystävän Liisan matkaa työväenluokasta naimakaupalla nuoren lääkärin vaimoksi ja parempiin piireihin. Huonostihan siinä sitten tietysti käy.

Edellisten levyjen tuotannosta ja osittain soitostakin vastasivat Pirjo ja Matti Bergström. Tällä levyllä heidät oli pudotettu kyydistä ja tuotantovastuussa oli itse Otto Donner, levy-yhtiön pomo. Hectoria pidettiin ykköskiinnityksenä ja tämä levy äänitettiin Ruotsin Marcus-studioilla, mihin Love kuskasi vaativampaa äänitystaitoa hyödyntävät artistinsa. Samassa paikassa ja samana vuonna siellä äänitettiin myös Wigwamin 'Nuclear Nightclub'.

Yhdistävä tekijä näillä levyillä on aikansa kosketinvelho Esa Kotilainen, joka bongattiin Wigwamin levylle käsittääkseni juuri Hectorin bändistä. Nightclubilla Kotilainen tosin soittaa hivenen 'futuristisempia' juttuja, kuin tällä levyllä, vaikka analogisia ihmeitä kuullaankin. On muuten hivenen ironista, sillä pari viikkoa sitten juttelin Kotilaisen kanssa 'Hectorock 5' tapahtumassa, millä ei ole sinänsä mitään tekemistä Hectorin kanssa. Kotilainen oli kuitenkin illan pääesiintyjä.

Taustabändi on muutenkin kivenkovaa kamaa; Vesa Aaltonen rummuissa, Nono Söderberg sähkökitarassa, Antero Jakoila akustisessa, Kotilainen siis koskettimissa, Paroni Paakkunainen huilussa, Donner myös ja Jakke Leivo bassossa.

Yksi levyn kolmesta käännösbiisistä on Epitah (Tuulet huutaa hautoihin), joka on yllättävän kova luenta niinkin vaateliaasta kamasta, kuin King Crimsonista. Kyseisen yhtyeen kirurgintarkka ja muuntuvainen proge tulee toisinaan muutenkin mieleen Liisa pien-levystä. Edellisen Hectorock(!) levyn tapaan Hector ei tälläkään levyllä astu hirveän lähelle häneen leimalla lyötyä folkkia, vaan levy on akustisimmillaankin selvästi sähköinen.

Ehkä ongelmani Hectorin kuuntelijana on johtunut hänen aiemmista levyistä, joissa tajutottaman mahtibiisin jälkeen vedetään se pakollinen Rubettes-yökötyksiä muistuttava fiftari-muistelma. Tässä mielessä Liisa pien on kokonaisuutena vuotamaton teos. Häiriötekijät puuttuvat. Tässähän joutuu vetelemään sanojaan takaisin. Kova levy.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Klimax - 84-85 2004

Klimax on yhtye, johon on törmännyt alunperin internetissä. Tai sen muutamiin biiseihin. Tämä ei ole ihme, sillä vaikka yhtyeen jäsenistöä on myöhemmin ollut 90- ja 2000-luvun tutun nimisissä jälki-punkbändeissä Klimax ei aikoinaan päässyt julkaisuissa demoja pidemmälle.

Saksalainen Aasel-records julkaisi vuonna 2004 nämä yhtyeen demonauhat täyspitkänä vinyylinä. Mukaan on läntätty myös bändin selventävä historiikki A4:sina, missä kerrotaan Klimaxin jäsenten toimet ennen ja jälkeen yhtyeen. Niin ja tietysti yhtyeen aikana.

Luulin Klimaxia alunperin porilaiseksi, mutta savostahan bändi oli - tarkemmin Pieksamäeltä. Yksi syy pori-epäilyyn on varmaan laulutyyli ja muutama levyllä ollut punk-versio iskelmistä ja Suvivirrestä. Ja kuulostaahan  basisti-laulaja Timppa hivenen tuolta Olli Hakuliselta. Vokaalit ovat muutenkin pinnassa, joten ei voi väittää, ettei sanomasta saa selvää, jos vertaa esimerkiksi aikansa sirisevämpään hardcoreen. Nimensä bändi nappasi Color Climax pornolehdestä. Aika punk.

Klimax niputetaan hardcoreen, jota ykköspuolen 'Suvivirsi-demo (demolla olevan version takia nimetty) onkin, mutta yhtyeen ilmaisu ei ole samanlaista Discharge-kopiointia, kuin aikalaisillaan. Mukana on nimittäin vahva annos niin muodikasta post-punkkia, että itse niputtaisin, tunkisin ja painaisin vielä jalalla kolon päälle missä lukee; post punk.

Trion korviin jäävä oma juttu on soundin rytmi- ja bassovetoisuus. Hyvinhän se jytää. Muutenkin ollakseen demo-äänite äänenlaatu on melkeimpä parempi, kuin useassa aikansa 'oikeassa julkaisussa'. Lyriikat pyörivät tietysti siinä sodan mielettömyyden ja ydinsodan pelon ympärillä. Niin ja herätkää! ja kahdeksasta neljään vastaisuutta. Parhaimmillaan yhtye on 'Aivoton idiootti' tyylisissä lyhyissä pyörityksissä.

Klimax toimi demottavana ja keikkailevana yhtyeenä vain parin vuoden ajan, kunnes miehistöä ja tyyliä muutettiin. Tämän jälkeen homma loppui ja soittajia siirtyi Fucking Finland/Worldiin ja muutti Helsinkiin. Sieltä putkahtaa tuttuja marginaalinimiä; Wanna-Bees, Hitmen 3 ja Atom Heart, kaikki tuttuja 90-luvun alun Soundi-lehdestä. Tätä levyä ennen yhtye aktivoitui uudelleen, mutta siitä on aika tasan kymmenen vuotta, enkä tiedä nykytilannetta.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Jacob Miller - Live in Jamaica 1978



Minulla on ristiriitainen suhtautuminen reggae-musiikkiin. Isoveljeni oli täys-streitti urheilija, mutta kuunteli jostain ihmeellisestä syystä tätä kyseistä musiikkilajia.

Homma lähti liikkeelle ensin Bob Marleyn 'Legend'-kasetista, mutta aika pian veljeni levyjenkeräily oli siinä pisteessä, että Helsingin reissuilta kiikutettiin Black Star-liikkeestä kaikkein hämyisimmät dubit ja rootseimmat setit. Meillä oli himassa vain yhdet stereot (nekin veljeni), joten sain kuunnella tätä Jamaikan musiikkia vähän liikaakin. Ja pakkokatsella sitä VHS:iltä, joiden joukossa tämäkin pätkä oli.

Silloin jäi sellainen mielikuva, että kyseessä oli Inner Circlen vanha livepätkä, mutta tämä taitaa olla bändin laulaja Jacob Millerin sooloesiintyminen. Taustabändistä en muuta osaa sanoa, kuin että saatanan kova. Puolikinkki-kitaristi oli muistaakseni skenen pääsoittajia. Eka biisi taitaa olla Wailersien tuotantoa. Tapahtuma on vuoden 1978 Reggae Sunsplash, joka näyttää vielä aika pienimuotoiselta.

Miller kookkaan olemuksensa kanssa piiskaa itsensä kunnioitettavan näköiseen menoon, joka jäi videosta mieleen. Ehkä yrtillä on myös osuutta asiaan? Tämän kun yhdistää siihen, että videon näki vuonna 1989 ja Inner Circle oli vasta paria vuotta aiemmin tehnyt ärsyttävän jättihittinsä 'Bad Boysin' hämmennys tämän livepätkän kovuudesta oli suuri. Tosin sitä hittiä Miller ei enää laulanut, sillä paria vuotta tätä konserttia myöhemmin vuonna 1980 hän kuoli auto-onnettomuudessa Kingstonissa - vähän ennen kuin yhtye olisi lähtenyt Bob Marleyn & Wailersien Yhdysvaltain kiertueen lämppäriksi.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Tino Rossi - Tchi Tchi 1936



Samaan aikaan toisaalla.

Jokainen Asterix Korsikassa lukenut muistaa tarinan pääsivuhenkilön, jylhän korsikalaisen kuumakallen Ocatarinetabellatsittsixin. Hänen nimensä on tietenkin napattu Korsikan toiseksi kuuluisimman henkilön laulusta.

Tino Rossi syntyi 1907 Korsikan saarella ja hän oli yksi Ranskan kaikkien aikojen suosituimmista artisteista, jonka ura kesti useita vuosikymmneniä. Rossi teki satoja levytyksiä ja esiintyi kymmenissä elokuvissa, kunnes viimein 60-luvun populaarimusiikki syrjäytti hänen suosionsa. Tchi Tchin lisäksi Rossi lauloi ajanmukaisella tenorillaan useita muitakin jättihittejä. Hänen väitetään myyneen huimat 300 miljoonaa levyä.

Mutta Akvavitix, kuka on se kuuluisin korsikalainen?

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Maailmanloppu - Musta ovi / Enää kiväärit laulaa 2013

Suomipunkin 'uutta nousua' sijoitellaan usein Kouvolan suuntaan ja totta on, että tyylilajin skenetyyppejä sieltä päin on Helsinkiin ajautunut. Maailmanloppu majailee tietääkseni kuitenkin edelleen Kouvolassa (vai entisellä Kuusankoskella?).

Yhtyeen nimi oli viime vuonna kulkeutunut jopa minun korviini asti. Bändi on tähän asti vedellyt pääosin hardcorea, mutta tämä seiskatuumainen pitää sisällään vähän laveampaa ilmaisua.

Maailmanloppua on sen verran hehkutettu, että menin Lepiksen lauantai-iltaan katsomaan lähinnä tätä yhtyettä, vaikka illan kattaus oli Teemu Bergmannin synttärit - ja pääesiintyjänä synttärisankarin uudelleen pystyyn nostettu Heartburns.

Maailmanloppu ei aiheuttanut pettymystä ja setin pituus neljän bändin illassa on just hyvä puoli tuntia. Biisejä riitti ja lavakarismaakin. Onhan jannujen ulkoasu kieltämättä vetäisty kitaristin pullonpohjalaseineen sieltä vuoden 1982 luokkakuvasta, mutta hyvä bändi näyttää lavalla aina bändiltä. Pienoinen yllätys oli, ettei bändin musa ole kokonaisuudessaan mitään hirveän kovaa paahtoa, vaikka sitäkin piisasi ja vauhdilla.

Tämä seiskatuumainen tiivistää hyvin yhtyeen post-punk flirttailun. Biiseistä kakkospuolen 'Enää kivärit laulaa' on ehkä parempi, kuin ykkösposki. Biisi pyörii säkeistössä diskanttisen efektoidun basson päällä, kertsissä virveli nakuttaa ja kitara nakuttaa sen post-punk diskanttisoiton. Lauluun olisi ehkä toivonut ehkä enemmän Nolla nolla-osaston sössöttävää kasariräkänokkaa.

Oma veikkaukseni on, että seuraava yhtyeen pitkäsoitto tai EP seuraa tätä post-tyylisuuntaa.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Cumulus - Sirkustirehtöörin pieni sydän 1973

Tällä kertaa Levyhyllyssä on käsittelyssä erityisen ihmeellisen harvinaisen erityinen äänilevy.

Cumuluksen 'Sirkustirehtöörin pieni sydän' on harvinaisuus, josta ei ole minkäänlaista uusintajulkaisua, levyn kappaleita ei löydy yhtyeen kokoelmilta ja mikä erikoisinta, internet-aikana levystä ei löydy edes yhden yhtä suttuista youtube-rippiä. Levystä saa käytettynä pulittaa sen sata euroa.

Jatkan perinteitä, enkä digitoi tätä Suomen mainion sosialistisen kirjastojärjestelmän toimittamaa vinyyliä, vaan palauten levyn ja kiinnostuneet voivat etsiä sen itse kuunteluunsa.

Cumulus oli suomalainen tai melkein profiloituneemmin suomenruotsalainen folk-bändi, joka toimi 60-luvun lopulta kaiketi 80-luvulle asti. Yhtyeen menestynein laulu on tietysti Tove Janssonin runoon tehty 'Höstvisan', joka nosti yhtyeen suosioon Ruotsissakin.
Yhtyeen jäsenistöstähän löytyi kaksi soolourallaankin menestynyttä muusikkoa; Anki Lindqvist ja tietysti Hector. Jälkimmäinen on jostain syystä aina ollut matalalla profiililla Cumuluksen jäsenyydestä. Tämän levyn jälkeen hän taisikin siirtyä yksinomaan soolouralle. Hector itse varmaan myös pitää tätä harjoitelmana samana vuonna ilmestyneelle, mutta omaan korvaani puhkisoitetulle soololleen 'Herra Mirandokselle'.

Cumulus oli siis yhtye ja tällä levyllä kaikki sen jäsenet ovat sävellysvastuussa. Hector on tosin sanoittanut suurimman osan lauluista. Levy on eräänlainen teema-albumi, jonka yksi teemoista pyörii vähemmän yllättävästi sirkuksen ympärillä. Tätä yhdistellään aikansa maailmanongelmiin, kuten Vietnamin sotaan ja niin edelleen. Tältä kantilta sanoitukset kuulostavat hivenen ajan syömiltä, mutta voiton puolelle jäädään. Rehellisesti sanoen Harma vetäisee tällä levyllä muutaman ehkä komeimman lyriikkansa.
Toinen levyn teema on lapsuus; albumin läpi jokainen yhtyeen jäsen on tehnyt kappaleen nimeltä 'Minun lapsuus' (I-V). Siis kaikki viisi jäsentä. Huimimmillaan levy on silloin, kun se ampaisee painovoimakentästä ulos. 'Maailma Saa Yön Silmilleen', 'Kosminen Hot Dog-Rituaali', 'Sirkuksen Seinillä' (Jukka Ruohomäen syntikoima) ja Ankin levyn lopettava 'Kuulaivan Kirkkaan Luo' mäjäyttävät kehiin sellaiset 'kosmiset folkit', että huhhuh. 

Kosminen Hot-Dog rituaali
on elämää, jossa mä kerään
kilometripylväitä, vieraitten ääniä, aamujen tuoksuja
ääniä, sekä astronauttien kuvia

Levyn kappaleet ovat heikoimmillaankin hyvää ookoo tasoa. Soittoapua albumille saatiin puhaltimiin Junnu Aaltoselta, rummut paukuttaa Nappi Ikonen ja kitaraa soittaa Antero Jakoila. Jukka Ruohomäki soittaa ykköspuolen viimeisellä biisillä Kurenniemen legendaarista Dimi-syntikkaa.

Sovituksesta vastaavat Pirjo ja Matti Bergström, joten viisaampi vetää nopeasti johtopäätöksiä levyjen 'Nostalgia' ja 'Herra Mirandos' suuntaan ja näinhän se on. Tosin sillä erolla, että tässä ei ole pelkkä Hector äänessä ja levyä voisi kuvailla 'doupimmaksi Hectoriksi'. Musiikillisesti ja fiiliksellisesti levy pyörii vahvasti The Incredible String Bandin, Nick Draken ja miksei Pekka Strenginkin ympärillä. Ja taitaapa olla Ville Leinonen kuunnellut tätä kovastikin ennen erästä levyä.. Ja miksei täälläkin parin levyn verran käsitelty suomalainen folk-duo Cameo.

Kysymykseen; onko levy eeppisen maineensa veroinen, voisi vastata, että ehkäpä. Parempi tämä koknaisuutena on, kuin Hectorin parikin menestyslevyä. Ihmeellistähän tämä on, ettei tästä ole eikä taida tulla uusintapainosta, vaikka Cumulus kohtuullisen suosittu yhtye aikanaan olikin. Tästäkin on varmasti aikanaan otettu useamman tuhannen levyn painos, mutta ne ovat 'joutuneet' aikansa kulttuurikotien hyllyihin, eikä sieltä matkata oikein koskaan kirpparin hyllylle. Rocket tai Svart voisivat yrittää julkaista uudelleen.