Tämä tuli ostettua Lahden Äxästä kesäretkellä. Joskus tätä levyä metsästelin enemmänkin, mutta ilmestymisen jälkeen sitä oli suht hankala saada käsiinsä, vaikka soololevy nousikin Suomen virallisen albumilistan sijalle 26. Tai varmaan tästä syystä sen mahdollisesti parin tuhannen levyn painos meni hyllyistä, eikä uutta tullut. En tiedä oliko tämä Äxän alennuksella myymä levy kuitenkin samaa painosta jostain varaston nurkasta kaivettuna?
2010-luvun taitteessa suomiräppi voi hyvin ja siinä pyöri paljon leftfield-tyylistä artistia, kuten Asan mahtava Loppuasukas-levykin osoitti. Siinä missä Cheekit ja Elastiset ovat tuoneet räppiin oman "poliittisen" linjansa, eli sellaisen bemarilla ajavan yrittäjäkokoomuslaisen eetoksen, Jontti sijaitsee kompassin toisessa päässä.
Tosin en tiedä itsekään ihan missä, levyn tursutessa kaiken maailman salaliittoteorioita, Bildberg-kokouksia, EU-vastaisuutta yms. Ja tursoaminen on ihan oikea termi, sillä putkeen kuunneltuna Yhden miehen kultti on semisti puuduttavaa tavaraa. Tämä oli muutaman yksittäisbiisin kuultua itse asiassa pienoinen pettymys. Paasausta pehmennetään viimeisessä kappaleessa, joka antaa kuulijalle ohjeita hivenen myös relata ja olla kelailematta aina liikoja. Neljälletoista biisille on biittejä tehnyt kahdeksan eri heppua ja vierailijoita on Rytmihäiriön ja Ratfacen jäsenistöstä. Lyriikoiden sitominen aikansa poliitikkoihin myös kostautuu vähän puoli vuosikymmentä myöhemmin nuorison todennäköisesti ihmetellessä kuka joku Paavo Lipponen on. Osa taustoista on aika kiehtovan kuuloista, osa aika puuduttavaa.
Aika paljon negaa tuli kirjoitettua siihen nähden, että ei tämä mikään sysipaska levy ole. Ja tietty paasaus/salaliittoripuli kuuluu tietysti teoksen taiteelliseen kokonaisuuteen.
Levyarvio: Marillion – Afraid Of Sunlight (1995)
15 tuntia sitten