Anneli Saaristo – Appelsiinipuita Aavikkoon 1992

Anneli Saaristo on artisti, jonka laulamat kappaleet soivat päivittäin Radio Suomessa. Yleensä keskellä päivää ja sen muun iskelmätavaran keskellä. 

Mutta Euroviisujen lähestyessä ja aikana hänet kaivetaan vuostittain hyllystä ja saattaa olla, että jopa haastatellaankin. Syynä tähän on tietenkin viisukappale La Dolce Vitan (sanat Turkka Mali) menestys, joka oli pitkään yksi maamme parhaista. Eikä kappalekaan ole huono.

Saariston ura ei ottanut tästä kuitenkaan pysyvää nousua ykkösluokkaan, vaan ilmeisesti terveydelliset ja henkilökohtaiset ongelmat pistivät myöhemmin kapuloita ja kiviä rattaisiin.

Tämä levy julkaistiin Euroviisumenestyksen jälkeen, mutta aikaa kului siinä välissä kolme vuotta. Levy-yhtiönä toimi Atte Blomin Pyramid, soittajina ovat kaikki tuon ajan tutut studioketut Anssi Nykäsestä Heikki Virtaseen ja niin edelleen. Saaristo ei itse tee kappaleitaan, vaan on niin sanottu tulkitsija. Levyn nimibiisi saa edelleenkin tasaista radiosoittoa. Mukana on muutama ulkomainen käännösbiisi, tyylilaji joka tuohon aikaan oli jo hiipumassa. Albumillisesti Tiikasalon kirjoittaman nimibiisin sekä sitä seuraavien kahden biisin suora, Pirjo Nymanin sanoittama tradi "Tuulena, myrskynä ratsastan" ja A-puolen päättävä onnistunut käännös "Kuutamon poika" ovat levyn ehjin pätkä.

Kakkospuolen avaa toinen aikakautensa kuuluisa Sting-käännös (toinen on Tapani Kansan käännös Kultaniityt) "Aina eilinen", eli Englishman in New York. Supersuosittu artisti ja biisi olivat varman päälle pelaamista, mutta näin 2020-luvulla ja sitä ennenkin sanoitus on ärsyttävä, samaten biisi. Sitä seuraavat kappaleet ovat jotenkin "virkamiesmäisiä". Siikavireen 70-luvun hitti "Neidonryöstö" sujuu Annelin versiona hyvin, mutta. B-puoli päättyy kuitenkin kauniiseen laulelmaan "Pienet tähdet". Albumimitassa levyä vaivaa siis kupru, vaikka mukana on erittäin hyvääkin materiaalia.

Anneli Saariston iskelmäuraa rakennettiin lokeroon, missä ei ollut niin suuria saleja ja radiosoittoja, mutta ei myös hirveästi kilpailua, eli laulelmalliseen iskelmään. Tyylilaji poikkeaa perusiskelmän hepsankeikasta ja viihteestä tekstien, tulkinnan ja tulkitsijoiden mukaan. Arja Saijonmaa oli tuossa vaiheessa kadonnut Suomen radioaalloilta, joten Saaristo täytti hänen tilansa. Tyylilajiin kuuluu kuitenkin tietynlainen intensiteetti, joka saattaa käydä artistille raskaaksi. Toisaalta Piafin tyylinen epätäydellinen siviilielämä ja sen heijastuminen itse artistipersoonaan kuuluu kokonaispakettiin. Itse koin tämän henkilökohtaisesti 2000-luvun Maailma kylässä festareilla, jossa Annelin piti nousta lavelle Etelä-Amerikkalaisen rytmiorkesterin kera, mutta hetkeä ennen keikkaa kentällä odottaneelle yleisölle ilmoitettiin sairastapauksesta.

Saaristo (s. 1948) tekee tänä vuonna jäähyväiskiertueen, joka toivon mukaan sivuaa näitäkin kulmia.

Richard Barbieri & Steve Jansen - Stone to Flesh 1995

Barbieri/Jansen kaksikko on ehtinyt tehdä yhdessä jo aikamoisen kasan levyjä. Kaksikosta ensimmäinen ei ole täysin tuntematon itselleni, sillä Barbierin joku synteettinen kappale (pitääkin tsekata muuten mikä) herätti mielenkiinnon muutaman vuoden takaisella MOJO:n kansilevyllä, mutta sen tarkempaa tsekkausta ei silloin tullut tehtyä.

Herrat ovat Levyhyllyblogissa kyllä vilahtaneet, sillä Jansen soitti brittiläisessä uuden aallon, tai syntikkapopin kulttibändi Japanissa rumpuja, Barbieri syntikoita.

Japan oli kultti- ja hetken verran kasarilla valtavirtasuosittu, toimien vuosien 1974-1982 ja vielä toisen kerran 1989-1991 välillä. Jälkimmäisellä kerralla kuitenkin nimellä Rain Tree Crow, eikä sisältänyt kaikkia alkuperäisiä jäseniä.

Kaksikon levyjä tulee (ja on nyt tullutkin) tsekattua varmaan enemmänkin, koska Youtube sen mahdollistaa. He perustivat yhdessä (myös ex-Japan) Mik Karnin kanssa riippumattoman Medium Records-levy-yhtiön julkaisemaan omaa musiikkiaan, mikä ehkä selittää osaltaan tutkan ali lentämisen.

Vuonna 1995 ilmestynyt Stone to Flesh putoaa tänä päivänä aika helposti ja varmasti niin sanotun "post rockin" lokeroon. Radiohead tuotteisti tyylilajin, mutta tämä LP kuulostaa henkisesti aika kovastikin samalta, kuin edellä mainitunkin yhtyeen esikuva Talk Talk ja "Spirit of Eden". Samanlaista perusrokista poikkeavaa dynaamiikan käyttöä, orkestrointia ja niin edelleen. Huuliharppu Stone to Fleshillä kuulostaa jopa niin paljon edellä mainitulta, että piti tarkistaa ja sen soittaakin Mark Feltham, mies Talk Talkin harpun takaa. Rohkea voisi sanoa, että tässä on se kolmas tuon tyylinen Talk Talk-levy, joka ei ikinä ilmestynyt. Vierailijoina on Felthamin lisäksi Porcupine Treen Colin Edwin (Barberi on näköjään soittanut kyseisessä bändissä vuodesta 1993).

Osa kappaleista on instrumentaaleja, osa vokalisoituja. Musiikki polveilee, hiljenee ja kasvaa. Välillä livutaan ambientin puolelle ja koko ajan ollaan äänimaisemassa. Soundit ovat ylipäätään mielenkiintoisesti tehtyjä ja valittuja. Biisit ovat hyviä, mutta myös tarpeeksi "hähmäisiä", joten löytämisen ja uutuuden viehätys ei karise hetkessä. Eri jees. Tulee aivan varmasti tsekattua näiltä lisää.

Joose Keskitalo & Mystic Revelation of Teppo Repo – Orfiset laulut VI 2022

Joose Keskitalo on seikkaillut suomalaisen marginaalin reunoilla jo pitkään. Levyhylly blogissa on ollut ainakin Paavoharjun ja Harmaan geton levyt, joissa Keskitalo on ollut jäsenenä mukana. Hänen soololevyjään en ole kuitenkaan pieniä otteita lukuunottamatta kuunnellut, ehkä yhtenä syynä vintin tuoksuinen ulosanti, joka on sellainen ota tai jätä.
Toinen saattaa olla Keskitalon peittelemätön kristillinen vakaumus, joka on aikaisemmin ilmentynyt körttijuttuina. Ehkä tässä on enemmältikin kyse jostain omasta umpimielisyydestä, mutta sanotaan nyt näin, että ei se ainakaan ole nopeuttanut tsekkaamista. 

Orfiset laulut VI löytyi vakiolöytöpaikalta, eli kirjaston uutuushyllystä. Näitä levyjä on kaksi kappaletta, joista V:sta en ole vielä kuullut, mutta jos vastaan tulee, niin kuuntelen. Ilmeisesti näitten kahden levyn tekstit ovat hiertäneet fanaattisimpia Keskitalo-faneja, koska miehen ilmeisen rikkaan(?) oman lyriikkakielen ja aiheet ovat näillä kahdella korvanneet aidot ja oikeat antiikin tekstit sekä niihin Joosen mukailemat tarinat ja säveltarinat. 

Näillä levyillä Keskitaloa säestää The Mystic Revelation of Teppo Repo kansanmusiikkiyhtye, jonka oman levyn kuuntelin tässä vuoden parin sisään, mutta se oli ainakin silloin omaan makuuni liian riisuttua ja karua. Tai ei ainakaan muuta muistikuvaa juurikaan jäänyt. Tällä kertaa artistin ja taustabändin yhteiskemia toimii hyvin ja paimenhuilut ynnä muut sopivat kreikkalaismysteereihin kuin maan lehdoissa asuvien satyyrin käteen.

Levy nimittäin kuulostaa jollain tavalla lähimuinaisuudelta: se voisi olla julkaistu 1976 ja muutama kohta soida Siikavireen sijaan Nukku Matin saapuessa. Koko homma tuoksuu puulämmitteisen talon hirsilattialta, lanoliinilta ja villasukilta. Hyvin, hyvin luomua. Huiluja, nailonkielistä kitaraa, kilkuttelua, hoilottelua, perheenjäsenet hoitaa taustalauluja ja niin edelleen. Levy on myös tietyllä omalla tavallansa vienosti progehenkinen, mutta polveilee kappaleissaan aidolla ja vilpittömällä hengellä, ilman turhaa ja teennäistä briljeerausta, mitä vertailuajankohtana saattoi olla. Tästä hyvä esimerkki levyn nimibiisi. Paranneltu versio Cumuluksesta ja Pekka Strengistä.

Levyn seitsemän kappaletta sujahtaa huomaamattomasti ja nopeasti läpi. Eri jees.

Pelle Miljoona Oy - Moottoritie on kuuma 1980

 

Moottoritie on kuuma on itselleni selkeästi kompleksinen levy. Nyt hyllystä löytyvä kirjastopoisto on jo kolmas omistamani kappale, edelliset on myyty (vinyyli), tai vaihdettu pois (edellinen CD-versio).

Levyllä on omakohtainen, erittäin vahva muistojälki, sillä toinen levyn "pääkappaleista" 'Juokse villi lapsi' löytyi radiosta nauhoitettuna kyseiseltä vuodelta, yhdessä Hassisen koneen 'Rappiolla' ja Problems?:ien 'Katupoikien laulun' kanssa kasetilta. Ja lapsuuden kodin musiikki kasetit oli laskettavissa kahden käden sormin. 

Omaan musiikin kuunteluun tai sen aloittamiseen liittyy vahvasti siis kahden jälkimmäisen "Microvox-soundi". Tämän lisäksi samaisen lapsuuden kodin lautaseinien läpi kantautui viidensadan metrin päässä olevan moottoriliikennetien kohina ja suoranainen melu. Sen alittavassa tunnelissa oli pensselillä sudittuna Haukka-yhtyeen, Hassisen koneen ja muiden lisäksi Pelle Miljoona. (Oliko tässä myös Klovni 100 000, vai muualla, muistikampa ei riitä enää?) 

Omakohtaista kulmaa siis löytyy. Niin paljon, että kasiluokalla koulun Helsinkiin suuntautuneen matkan varrella kävin Mannerheimintien Mega-Epesissä ja ostin sieltä nimen omaan tämän levyn, joka sitten myöhemmin myytiin eteenpäin. Toinen ostettu levy oli Motelli Skronklen debyytti, joka löytyy edelleen hyllystä.

Miksi levy sitten on lähtenyt hyllystä (ja siitä on ylipäätään itselleni harvinaisesti ns. täytynyt hankkiutua eroon)? Tähän liittyy varmaan omia elämän- ja kasvun vaiheita, joita Moottoritie on kuuma ei ole niin sanotusti tukenut. 

Jälkikäteen katsottuna jo edellinen 'Viimeinen syksy' irrotti Pelle Miljoonaa suorasta punkista, jonka kiistaton suunnan näyttäjä Pelle oli ollut. Toisaalta minulla oli pitkän kuuntelemattomuuden jälkeen mielikuva, ettei Moottoritie on kuuma ole punkkia edes pääosin etäisesti. Tämä oli kuitenkin väärä muistikuva, sillä kyllä siltä löytyy useitakin sateenvarjon alle menevää biisiä, vaikka nimikappale ei sellainen olekaan. Uutta aaltoa edustaa levyllä olevat syntetisaattorit (Taskisen Prophet-5) ja valkoisen miehen reggaet. Kappalemateriaali on sillisalaatti, mutta kuulostaa kuitenkin kokonaisuudelta.

Omaa myyttiään rakentaa tietenkin mukana olleet Takamäki ja McCoy, jotka veivät "Stefun styrkkarin" häippästessään Tukholmaan.

Kuuntelu tammikuussa 2023 sai vähän ihmettelemään, että mikä tässä on ollut itselle ongelma? Noh, muutaman kerran läpikuuntelu kyllä palauttaa mieleen tuskalliset kokemukset Pellen lyrtsien pateettisuudesta ja Tumpin laulamien kappaleiden jokamiestyöväenluokan teiniromantiikasta. Keski-ikäisenä paskana tähän osaa kuitenkin ottaa herran vuonna 23 etäisyyttä ja ottaa ne pakettiin oleellisesti  kuuluvina osasina. 

Moottoritiellä sielu on tulessa, jalat levottomia ja maailma odottaa tien varrella tai oven takana. Samaan aikaan kasvottomat harmaat systeemin paskat vainoavat. Tiivistettynä tämä on aikuiseksi kasvavalle teinille tehtyä musiikkia. Pateettisuus ja elämää suuremmat syntetisaattorit yhdistettynä punkkiin mahdollistivat esimerkiksi jatkumon, missä YÖ-niminen yhtye syntyi ja levytti kaksi ensimmäistä pitkäsoittoaan. Plus laulajakin oli niin sanotusti "epälaulaja".

Tämä ei ole Pellen paras levy, mutta kiistaton suunnannäyttäjä ja klassikko.