Albumi oli myös Kate Bushin menestynein myyden Isossa Britanniasta yli miljoona kappaletta ja Bush oli pikku/kulttisuosittu myös USA:ssa. Artistin tunnettavuuteen verrattuna Bushin levymyynti onkin ollut jossain mielessä jopa "malitillista", mutta kyllä niitä levyjä on Eurooppaankin kuskattu niin paljon, että omat (ilmeisesti kolme kappaletta) Bushin vinyylialbumit on ostettu joskus ysärin ja tuutausarin taitteessa kirppiksiltä: tavispöydistä ja halvalla.
Hyllyssä ne ovat aika pitkälti pysytelleetkin, sillä Bush ei ole itselleni yhtä poikkeusta lukuunottamatta juuri kolissut. Hyllystä löytyvät "The Kick Inside" ja "Lionheart" ovat ehkä kerran pari pyöräytetty ja musa todettu "ei suun maun mukaiseksi". Näistä viime viikon uusiokuuntelussa deby "Kick..." on aivan jees, mutta Lionheartista en saa kiinni muuta kuin tietyistä edelleen ärsyttävistä maneereista. Ilmeisesti tästä syystä Hounds of Love on saanut jäädä hyllyyn koskemattomana. Tai ehkä sen kasaria elävä ja hengittävä äänimaailma on muodostanut esteen joskus vuonna 2001. Mene ja tiedä.
Mainitsin äsken poikkeuksen ja sehän on vuoden 2005 paluulevy Aerial, joka kolisikin niin kovaa, että se oli synnytyssalissa levynä esikoisemme syntyessä. Valitettavasti suureen tunnekokemukseen liittyvät levyt tässä yhteydessä muuttuvat vaikeiksi ja täten haalistuvat, kuten kävi tälle ja toiselle tilanteessa mukana olleelle levylle (Robert Wyattin "Rock Bottom"). Aerialiin, kuten Bushin koko tuotantoon pätee leima "feminiininen", jota musiikin muodon lisäksi on vahvasti sanoituksissa. Tuolloin olin kuitenkin näköjään kasvanut sen verran, että tällaisen puolen pystyi itsessäänkin hyväksymään, tai ainakin sellaisen kuuntelemisesta nauttia.
Hounds of Loven lähtiessä soimaan huomaakin, kuinka tavallaan samankaltaista se on Aerialin kanssa. Täytyy tunnustaa, että levyn hittibiisi ei kuulu edelleenkään suosikkeihin, mutta biisimateriaali on samalla tavalla poikkeilevaa, kokeellista ja HoL nojaa myös hyvin hyvin vahvasti samplerin käyttöön. Vuonna 1985 se oli vielä puoli vuosikymmentä aikaisemmin hankittu Fairlight (laitetaan tähän pakollinen "maksoi yhtä paljon kuin henkilöauto") ja rumpuina toimii LinnDrum rumpukone, sama jota myös Prince käytti paljon. Levyllä on suuri määrä vierailijoita ja soittajia (mm. ex-Killing Joke Youth), mutta sämpläys ja rumpukone soundeineen ja tyyleineen sitoo kaiken yhteen. Ilmeisesti levyn pohjana toimi alusta loppuun Bushin kyseisillä laitteilla ja pianolla tekemät kotiäänitteet, joiden päälle levy rakennettiin. Tämä selittää ehkä myös levyn tietyllä tapaa huolettoman tunnelman. Kasaria ja koneita on yleensä kuvattu kliiniksi, mutta HoL:n kohdallahan tämä ei päde, vaan äänimaisema on paksua ja saturoitunutta. Kiintiö naukubassot soivat jne. Tämähän on kokonaisuutena aika jees.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti