Misfits - Walk Among Us 1982

Misfits kuuluu Ramonesien kanssa siihen samaan sarjaan, joita kaikki nykyajan wannabe-pikkupunkkarit kuuntelevat. Jostain syystä Misfits on jäänyt aina pois omasta tutkasta, vaikka Danzigin soolouran alku onkin tuttu.
Kenties syynä on Misfitsien fanit, jotka tuntuivat aina jotenkin epäaidoilta Joonas Hytöstä myöten. Tuntui, että bändin maskotin kallonaama oli tärkeämpi ja mielenkiintoisempi, kuin itse musiikki.

New Jerseyssä vuonna 1977 perustettu Misfits koki olemassa olonsa ajan runsaasti miehistönvaihdoksia. Walk Among Us onkin bändin varhaisen muodon ainoa täyspitkä ja laulaja Glenn Danzig lähti yhtyeestä jo seuraavana vuonna perustamaan Samhainia. Yhtyeestä käytiin runsaasti lakitupaa ja voi sitä onnekasta, jolle jäi oikeudet yhtyeen maskotti 'Crimson Ghostiin'.

Musiikillisesti Misfits keikkui varhaisen hardcoren ja punkin välimaastossa. Danzigin äänen lisäksi bändin suurin oma mauste oli b-luokan kauhuelokuvien kuvaston tuonti punk-musiikkiin. Ihan ensimmäisinä yhtye ei siinäkään hommassa ollut, sillä olihan jo Ramones leikitellyt samoilla aiheilla ensilevystään lähtien. Tai Damned. Ramones ja sen varhaisen 50-luvun popin kautta kiertävä punk on muutenkin hyvä vertailukohta. Siihen päälle vähän Clashia ja hardcoren käppäisyyttä, niin avot. Myös hoilotukset kuuluvat vahvasti menoon. Siis aika pitkälti sitä, mitä 90-luvulla nimitettiin jenkkipunkiksi, toki ilman sitä salonkikelpoisuutta.

Misfitsin ensimmäinen täyspitkä jätti siis ihan positiivisen mielikuvan ja näiltä voisi katsastaa seuraavaksi vaikka jonkin sinkkukokoelman.

Juho Juntunen - Tuuliajolla (kirja) 1981

"Suomalaisen gonzo-journalismin, raamattu, toora ja koraani". Näin kuvaillaan Juho Juntusen 'Tuuliajolla' kiertueesta kirjoittamaa dokumenttia. Vaikka kirjan alussa lainataankin vähemmän omaperäisesti Hunter S. Thompsonia, ei kirjassa hirveästi savu nouse ja pöydät pöllyä pulvereista. Juntunen myöntää vuonna 2006 kirjoittamissaan jälkisanoissa olleensa nimien senruroinnissa ja muussakin vähän turhankin kiltti.

Tuuliajolla-kiertue oli Juice Leskisen ideoima ja Kaurismäen silloin nousevien elokuvaveljesten kuvaama kiertue, joka alkoi miltei päivälleen kolmekymmentäyksi vuotta sitten kiertäen viileänä alkukesänä 1981 pitkin Saimaan rantoja Juice & Slamin, Eppu Normaalien ja Hassisen koneen miehittäminä. Välillä soitettiin keikkojakin. Elokuvaa on sivuttu täällä kolme vuotta sitten.

Kiertueen idea oli pistää kolme bändiä seilaamaan samassa sisävesiristeilijässä. Mukana oli tyttöystäviä, kavereita ja siipeilijöitä. Sekä alkoholia.

Koska Juntunen pystyi dokumentoimaan retken sekoitellen faktaa ja fiktiota, hänen täytyi olla hivenen selvemmässä kunnossa, kuin monen muun seurueen jäsenen. Elokuvassa sivuttu 'hä hähä' nauru tuntui aiheuttaneen toisille kanssamatkustajille pitkällisiä traumoja. Lukemattomia toinen toistaan huonompia spitaalisvitsejä. Unta oli hankala saada ja meininki oli todella kännistä. Keikkamyyjä Karppanen ja yhtiökumppani joutuivat toimimaan kahdeksan tunnin 'vahtivuoroissa' pitääkseen edes jonkinlaisen rotin. Hassisen koneen basisti Jussi Kinnunen mukamas 'sairastui' ensimmäisen purjehdusetapin jälkeen, vaikka myöhemmin syyksi paljastui mökän ja juopottelun aiheuttama hermoromahdus. Lavalle Kinnunen palasi vasta Joensuun päätöskeikalla Pantse Syrjän tuuratessa bassossa välikeikat.

Juicen bändin ympärillä pyöri risteilyn 'Oravaryhmä', jossa mukana oli siipparikaveri Appo. Tämä porukka mökäsi viikon kovaäänisesti kiristäen risteilyn aikana muodostuneiden eri blokkien välejä. Juntusta ja muita 'skarppailijoita' nimitettiin 'Norpparyhmäksi'. Kuitenkaan yhtään tappelua ei risteilyllä ihme kyllä tapahtunut. Kotiteollisuuden Hynysen kysellessä kiertueen nimenkäytön oikeuksista kaikki tavoitetut osallistujat tuntuivat muistelevan reissua erittäin raskaana.

Juntusen välissä vetämät 'huumorikorkkariagentti'-fantasiat ovat no.. sellaisia, mutta etupäässään kirja pitää sisällään nasevaa dokumentaatiota, jota välillä taustoitetaan, välillä vähän väritetään. Muutama känninen muusikko antaa haastattelussa erinomaisia totuuden sanoja, kuten Eppujen edelleen kolmenkymmenen vuodenkin jälkeen nasevat viisaudet kriitikoista, ilmiöbändeistä ja muusta musiikin menosta. Kirjan lopettava totuutta ja fiktiota sekoittava automatka Juntusen ja Jukka "Avaruusromua" Mikkolan välisestä oi!, kantri, free-jazz ja taidemusakeskustelusta päättää hauskasti kirjan.

Kirja ilmestyi elokuvan kanssa samaan aikaan ja sitä myytiin jopa näytösten yhteydessä. Soundi-lehden kustantaman kirjan ensipainos myytiin nopeasti loppuun ja toinenkin hupeni. Huonon sidonnan takia sitä ei juurikaan löytynyt divareista, joten vuonna 2006 ilmestyi kolmas painos Juntusen jälkipuheen ja Hynysen lyhyen 2006 Tuuliajolla kierturaportin kanssa.

Ash Ra Tempel - Live in Berlin 19.5.1971

Hmm. Jos pitäisi väen vängällä valita ehdottomia suosikkibändejä krautrock/kosmisen musiikin skenestä, niin Ash Ra Tempel eri inkarnaatioineen kuuluisi ehdottomasti listaan. Rumpali Klaus Schulze ja kitaristi Manuel Göttsching ovat luoneet kunnoitettavan soolouran, kun taas  basisti Hartmut Enke poistui musiikkikuvioista hermoromahduksen jälkeen vuonna 1974.

Berliiniläiskolmikko muodosti alkuperäisen trion vuonna 1971, jolloin Schulze oli saanut kenkää Tangerine Dreamin rumpalin pallilta koska oli vetänyt keikalla luvattoman freak-out rumpuvedon. Kolmikko tapasi toisensa toisen Tangerine Dream postyymin Conrad Schnitzlerin Eruption-bändissä, joka pyöri tällä kokoonpanolla hetken aikaa. Kaiken taustalla oli tietenkin Länsi-Berliinin 'Zodiak'-klubi, joka salli kaikennäköisen itsensä etsimisen ja kokeilun.

Bändin alku-uraan vaikutti heidän legendan mukaan Pink Floydilta ostama geari, josta lähti aikansa mittapuulla MASSIIVINEN äänentoisto, etenkin aikansa hippiluolissa. Hetken keikkailtuaan bändi oli valmis julkaisemaan live-soittonsa mukaisen levyn.

Ash Ra Tempelin ensimmäinen levy on genrensä klassikko, jonka ensimmäisen puolen täyttää raivoisa kuiluun putoava 'Amboss' ja kakkospuolen unenomainen 'Traummaschine'. Yhtyeen tämä muoto ei kestänyt pitkään, mutta kiitos youtube-ajan yli neljäkymmentä vuotta sitten julkaistu live on nyt kaikkien saatavilla. Keikka on aiemmin julkaistu laittomana bootleggina.

Nauha nappaa Ash Ra Tempelin lennosta bändin free-form jameista, joissa rummut pieksivät, Göttsching tiluttaa ja Enke jyrää ja vaeltelee bassonsa kanssa homman silti säilyttäen mielenkiinnon - jopa nauhoitettuna.

Nauhan alku on pitkälti Göttschingin. Hän pitää jännitteen kasassa seitsemän minuuttia pelkän kitaran, kaikulaitteen ja phaserin kanssa, jonka jälkeen rummut ja basso astuvat hiljalleen kuvioihin. Homma huipentuu kymmenminuuttiseen rumpusooloon, jonka jälkeen lähdetään uudelleen kosmiseen jamiin. Kuvailusta hiipii varmasti lukijan mieleen, että tuohan on silkkaa Jimi Hendrix Experiencen tai Creamin kopiointia, mutta jotenkin oudosti se ei ole.

Ash Ra Tempelin magiaan kuului joku ihmeellinen ja esoteerinen elementti, joka saa kitaran ja basson kuulostamaan uniikilta. Ehkä se on Göttschingin tyyli soittaa niin, ettei nojaa pelkkään blues-skaalaan, vaikka sielläkin vieraillaan. Hendrixiltä on napattu hurjuus, mutta tukka silmillä soittavat saksalaishipit nojaavat välillä ihan puhtaaseen atonaalisuuteen edellisessä kirjootuksessa käsiteltyjen fonin tööttääjien tapaan. Ash Ra Tempel tiivistää tällä bootlegillä 60-luvun lopun äänekkät bändit omaan saksalaiseen jäykkäperseiseen muottiinsa.

Pharoah Sanders - Elevation 1973

Äskettäin Apumiehissä ollut John Sinclair todisti kirjoitustensa voiman, sillä miehen hehkutus aikansa mustista jazzareista toimi neljänkymmenen vuoden jälkeenkin. Think about that, man!

Sinclair agitoi aikansa avant- ja free-jazzia korkean energiatason musiikkina, joka tyhjänpäiväisyyden sijasta liikuttaa oikeasti kuulijaansa. Free-jazz on kieltämättä aikamoista myllerrystä ja kidutustakin, jonka rinnalla moni äärimetalli kalpenee naurettavana puritaanisten valkoisten nössöpoikien touhuna.
Koska itse olen jo keskiluokkaistumassa ja keski-iänkin kynnyksellä, en hirveästi lämpene ihan puhtaalle freelle, mutta Sinclairin tiputtelemat nimet, kuten Col(trane), Archie Shepp ja etenkin Pharoah Sanders ovat nyt parin viikon aikana niin sanotusti pudonneet.

Näistä Coltrane onkin vanha tuttu ja yhdistäjä; sekä Shepp, että Sanders tööttäsivät molemmat foniaan hänen kanssaan ennen soolouralle siirtymistä. Sanders levytti vielä Tranen lesken kanssa 70-luvun alussa.
Sandersin tarina on astetta mielenkiintoisempi; hän muutti vuonna 1962 New Yorkiin, jossa hän asui kirjaimellisesti kadulla, kunnes Sun Ra otti hänet hoiviinsa, antoi asunnon, vaatetti ja pisti soittamaan legendaarisessa Arkestrassaan. Sun Ra oli myös vastuussa kääntäessään etunimi Farrellin muotoon Pharoah. Tästä matka jatkui Coltranen kautta soolouralle ja myöhempiin Grammy-ehdokkuuksiin.

Sandersin levyt eivät ole varsinaista freetä sen ankarimmassa muodossa. Sen suuntaan kurotellaan, mutta homma pysyy pääosin hyvinkin ruodussa. Nimibiisi ja vinyylin ykköspuolen täyttänyt 'Elevation' rymistelee, kolistelee ja tööttää, mutta pysyy silti mukavuuskynnyksen paremmalla puolella antaen välillä niitä mielihyvän kokemuksia. Kakkosbiisi 'Greeting To Saud' tanburan, kilinäperkussioiden ja pianon kanssa on taas malliesimerkki Sandersin miellyttävästä tyylistä naittaa yhteen etnisiä ja jazz-vaikutteita. Näiden jälkeen afrobiisi 'Ore-Se-Rere' tuntuu suorastaan tyhjänpäiväiseltä hassuttelulta. Levyn päättävä 'Gathering' palauttaa homman samaan ruotuun nimibiisin kanssa. Ja tämä levy on pääosin jonkinasteinen live. Bonarina löytyy vielä ylimääräinen veto 'Spiritual Blessing' tanburoineen ja harmooneineen, jonka päälle Sanders maalailee.

Ole siis varoitettu - sillä tämä on kovaa kakkaa!

Doom - Doomed From the Start 1992

Eka demo oli paras?
Doomed From the Start on japanilainen 1992 koottu kokoelma englantilaisen crust-punk yhtyeen demoäänityksiä vuosilta 1987-1992. Crust ei itselleni ole hirveän tuttu alalajina, mutta taitaa olla edelleen se, mitä nämä 'kovan musiikin' punk-kakarat kuuntelevat.

Tai mistä helvetistä minä tiedän?

Yhtye ehti olla olemassa vain kolme vuotta, mutta nauttii edelleen kulttisuosiota. Wikipedian mukaan crust yhdisteli 'äärimetallin' ja anarko-punkin aineksia keskenään. Omaan korvaan Doom kuulostaa hivenen käppäiseltä metalli-punkilta, eikä millään huonolla tavalla.
Yksinkertaisia riffejä ja biisejä vähän miehekkäillä vokaaleilla. Tempokin on toisinaan verkkainen verrattuna aikakauden metalliin. Toki nopeampiakin biisejä löytyy ja niillä lähestytäänkin sitä aikansa pikametallia. Mutta käppäisemmin.
Myös lauluun toisinaan lyöty delay kuulostaa villiltä. Tässä onkin syy miksi kuuntelen juuri tällä hetkellä mielummin Doomia, kuin sitä perusmetallia. Tässä on sitä paljon puhuttua käppäisyyttä ja sen tuomaa sympaattisuutta. Ehkä yhdistelmä korttelibändin soittamaa Venomia, Dischargea ja thrash-metallia kuvaisi parhaiten?

Onko se eka demo paras? Kevyen tutustumisen jälkeen muuhun tuotantoon väitän, että on. Vaikka puristit varmaan vetävät tästä herneen nenään. Kokoelman viimeistelemättömät soundit tukevat biisejä hienosti, vaikka eivät ne toisetkaan versiot huonoja ole.
Doom myös raotti verhoa tähän vähän myöhempään punk-tuotantoon, koska olen tähän asti pitänyt vuotta 1987 vedenjakajana, jonka jälkeiseen tavaraan ei kannata edes tutustua.

Seremonia - Rock'n Rollin maailma 2012

Legendaarisen pelottelukasetti on ollut täällä aikaisemmin käsittelyssä. Nyt Seremonia-orkesteri tekee tekstistä pätevää stoner/doom-pastissia, joka kruunataan tällä Sami Sänpäkkilän mahtavalla videolla.

Rockin apumiehet #20 - John Sinclair

Vaikka John Sinclair onkin viettänyt viime vuosikymmenet hiljaiseloa ainakin musiikin saralla, ansaitsee hän silti ehdottomasti paikkansa apumiesten sarjassa.

Michiganin Flintissä vuonna 1941 Sinclair kasvoi keskiluokkaisessa kolmilapsisessa autoteollisuusperheessä ja meni opiskelemaan yliopistoon. Opiskelujen ohella hän toimitti yliopiston lehteä ja piti elokuvakerhoa.

Lapsuuden Johniin oli kuitenkin päässyt iskemään rock-musiikki astetta vakavammin. Todella vakavasti, sillä yhdessä LSD:n ja nousevan Vietnamin sodan vastaisen liikkeen kanssa John Sinclair alkoi elätellä unelmaa rock'n roll vallankumouksesta. Miten pitkälle hän oli valmis uskomaan sen todelliseen menestykseen jää arvailujen varaan, mutta niin kauan kuin hän pyöri kuvioissa mukana, hän suhtautui asiaan enemmän ja vähemmän fanaattisesti. Niin kirjoituksissaan, kuin toimissaan, joista seurasikin sitten ongelmia. Moneen suuntaan.

Valmistuttuaan yliopistosta 1964 hän toimi hetken opettajana ja kirjoitti vuoden verran jazz-arvosteluja Downbeat-lehteen. Jazz ja sen vapaampi muoto olikin Sinclairin toinen fanaattisuuden kohde. Kolmannen runouden ohella. John Sinclairia voisikin pitää jazz-fanaatikkona jonkun näköisenä myöhäissyntyisenä beatnikkinä ulkonäköä myöten. Hän meni naimisiin valokuvaajana tunnetu Leni Sinclairin kanssa, jonka käsialaa on myös moni ikonosoitu 60-70-luvun taitteen rock-valokuva.

Sinclair on jälkipolville kuuluisin varmasti hänen managerin toimestaan proto-punk yhtye MC5:sen kanssa. Hän toimi yhtyeen managerina vuosien 1966-69 välillä ja oli vastuussa tavallisen lukio-autotallibändin muotoutumisesta vallankumoussloganeja ja impro-sooloja soittavaksi korkeaoktaaniseksi rockbändiksi. Sinclair yhdessä bändin kanssa muodosti vahvan vastakulttuuriblokin, joka veti parintuhannen hengen fanaattisia yleisöjä ('freeks') paikalliseen Grande Ballroomiin ja muuallekin. Bändin 'Black to Comm'in kymmenminuuttien jauhaminen ärsytti tanssisalien jenkkisiilejä ja virkavaltakin kiinnostui liikaa yhtyeestä ja sen ympärillä pyörivästä huumeliikenteestä. Sinclair yhdessä erinäisten bändin jäsenten kanssa joutui usein joko pidätetyksi tai sai turpaansa paikallisilta ja ulkopuolisilta sikaniskapoliiseilta, joiden tehtävä oli suojella yhteiskuntaa Sinclairin tapaisilta hyypiöiltä.. Bändi järjesti kerran jos toisenkin konsertin kerätäkseen takuu- tai sakkorahat yhtyeen tai sen lähipiirin jäsenille.

Kissa- ja hiirileikki huipentui siihen, että yhtye muutti managerinsa kanssa maakunnan Ann Arboriin, missä oli huomattavasti rauhallisemmat olot ainakin virkavallan suhteen. Heidän 'Trans Love Energies'-kommuunin naapurissa oli 'The Psychedelic Stoogesien' Funhouse-kommuuni. Näihin aikoihin Sinclair julkaisi runsaasti 'katukirjoituksia', eli beat-henkisiä uutisia bändistään, perusti Mustia panttereita mielaavat 'Valkoiset pantterit' ja laati kymmenen kohdan yhteiskunnallisen ohjelman, johon kuului muun muassa rahasta luopuminen, nussiminen kaduilla ja vapaat huumeet.

MC5 oli vielä tässä vaiheessa kuuliaisesti mukana vallankumouksen riveissä ja Sinclair sai kiinnitettyä bändin Elektralle. Bändi oli myös lopulta ainoa, joka nousi oikeasti lavalle poliisien hyökkäykseen päättyneessä 'Chigagon mellakassa', joka tapahtui kaupungissa olleen Demokraattien puoluekokouksen aikana.
Yhtyeen ensilevy oli live-nauhoitus Halloween-illan konsertista. Bändi ja Sinclair olivat äänityksen jälkeen tyytymättömiä jälkeen, vaikka myöhemmin muuta väittävätkin. Vaikka jälkikäteen toisen biisin avaa komeasti keikkahuuto 'Kick Out the Jams, Motherfucker', bändi sensuroi sen painokseen muotoon 'Brothers and Sisters'. Tämä myös aiheutti säröjä bändin julkisuuskuvaan kovan luokan fanien silmissä.

MC5 sai ennakkoina 50 000 dollaria, jonka viidesosan jokainen heistä tuhlasi nopeaan autoon (lukuunottamatta Rob Tyneria). Loput autorahoista lainattiin vanhemmilta. Vallankumouksen airuet olivatkin siis tavallisia työläiskakaroita, jotka olivat rahallisen menestyksen perään. Tämän jälkeen tapahtui surullisenkuuluisa 'Fuck Hudsons' (iso markettiketju) episodi. Kohtuullisesti menestymään lähteneen levyn tuki yhtiön puolesta tipahti ja bändi sai myös potkut levy-yhtiöltä. Kolmen keikan itärannikon rundi taas päättyi porttikieltoon muun muassa Fillmore-East saliin, yleisönä olleen 'Motherfuckers'-anarkistiryhmän ja Pagans-moottoripyöräjengin tapellessa Bill Grahamin väen kanssa. Graham itse sai tohinassa turpaansa ja syytti tästä MC5:sta sekä teki tästä edespäin kaikkensa näiden keikkamaineen pilaamisen eteen.

Tässä vaiheessa uudella levy-yhtiöllä olevat ja uutta levyä äänittävät Vitoset alkoivat kuunnella neuvoja heivata ongelmia ja politisointia aiheuttava Sinclair kyydistä. Tämä tapahtui kuuleman mukaan hyvässä hengessä, mutta pian vankilaan joutunut Sinclair alkoi puhua yhtyeestä pahaa, eikä bändi ilmestynyt vuoden 1971 huomiokonserttiin. Mutta ei mennä asioiden edelle.

John Sinclair pidätettiin hänen antaessa kaksi jointtia siviiliasuisille agenteille ja hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi (!) vankeuteen. Asia sai liikkeelle kansanliikkeen yippie-nuorison keskuudessa ja aikansa slogani oli 'Ten for Two'. Käsittämättömän ankara ja ilkeä tuomio oli selvä ja räikeä esimerkki valtakoneiston suhteettomasta mielivallasta. Ann Arborin Crisler Areenalla järjestettiin joulukuussa 1971 konsertti (johon siis MC5 ei osallistunut) John Sinclairin puolesta. Konsertissa esiintyi joukko artisteja ja puhujia, nimekkäimpänä John Lennon (joka oli tehnyt Sinclairista kappaleenkin), Stevie Wonder, Phil Ochs, Peter Seeger, Mustien panttereiden Bobby Seale, Allen Ginsberg ja niin edelleen. Kolme päivää myöhemmin Sinclairin tuomio kumottiin perustuslain vastaisena.

Jos jotain positiivista hakee Sinclairin yli vuoden kestäneestä vankeusajasta, niin hän kokosi vanhoista teksteistään ja uusista kirjoituksistaan 'Guitar Army' kirjan, joka pamflettimaisuudessaan on toiminut varmasti esikuvana monelle myöhemmälle 'rock-vallankumouksen soturille'. Kirjan lennokas tyyli on innoittanut englanninkielisiä musiikkikirjoittajia, parhaimpana esimerkkinä Julian Copen 'Druidionit', jotka tyylillisesti ja asenteellisesti kumartavat kitara-armeijalle.

Paljon ehti siis tapahtua muutamassa vuodessa. Tämän jälkeen Sinclair katosi aktiivisista toimista ja todennäköisesti myös FBI:n listoilta. Vallankumouksen kuumuus hiipui. Avioero ja niin edelleen. Sinclairin kohdalla yippiestä ei kuitenkaan tullut yuppie, kuten monesta muusta aktivistiaikalaisesta. Mies on sittemmin ilmestynyt lavalle erinäisten bändien konsertteissa lukemaan runoja. Ja välit hengissä oleviin Vitosiinkin ovat kunnossa.

Frank Zappa & The Mothers of Invention - Overnite Sensation 1973

Kun kerran Zappasta on ollut puhe, niin lisää tulee. Zappa on sedältä lainattua 'Zoe's Garagea', ensilevyä ja 'Hot Ratsia' lukuunottamatta alue, jolla en ole liikuskellut. Artisti on aiheuttanut aina hyväksyvän hymähdyksen, mutta mielikuva Zappasta on jäänyt sellaiseksi 'kimurantteja musikaalisia vitsejä toisille muusikoille' tyyppiseksi jutuksi. Lauletaan hassulla äänellä ja jazzaillaan.

Kuvaavaa on, että jossakin 60-luvun lopun muusikkojen kerman jameissa Los Angelesissa Jimi Hendrix oli lavalla ja Zappa nousi seuraksi. Hän matki samantien täydellisesti kaikki Jimin maneerit ja kikat yleisön seisoessa haavi auki - kuten myös Hendrix siinä vieressä.

Overnite Sensation oli Zappan paluu yhteen bändinsä kanssa, sillä edelliset olivat olleet soololevyjä. Hänen bändinsähän toimivat muusikoiden korkeakouluna keräten aika hyviä ja näkemyksellisiä soittajia, jotka kuitenkin jaksoivat pysyä taustalla.

Levyä pidetään vedenjakajana Zappan uralla hänen siirtyessä pois kimurantimmista jutuista, mutta säilyttäen silti vanhan soundin. Biisit eivät ole pitkiä ja musiikki funkin ja jazz-progen välimaastossa. Freakki-funkista tulee paikoin mieleen Funkadelic ja Parliament.
Tekstillisesti kappaleet liikkuvat seksuaalisuuden ja aikansa tv-show:jen rienaamisessa. Itse en hirveästi niitä edes kuuntele. Zappaa arvosteltiin paljon ironian ja musiikin kylmyydestä, mutta hänen kitaransoittonsa on kyllä jumalaista. Esimerkiksi 'Zomby Woohin' lähes atonaalinen sooloilu vaeltelee villisti pitkin biisiä. Väitän, että Red Hot Chili Peppersit ovat aikanaan kuunnelleet tätä levyä ja paljon.

Levyn mahtavista taustalauluista vastasi Tina Turner ja Ikettes, jotka Tinan pyynnöstä tekivät homman rivimiehen palkalla. Ike kutsuttiin studioon kuuntelemaan valmista nauhaa ja kesken ensimmäisen biisin tokaisi 'täyttä paskaa' ja marssi ulos. Ja kielsi Tinan ja Ikettesien maininnan krediiteissä.

Frank Zappa - Willie the Pimp 1969

En ole mikään suuri Zappaisti ja Hot Rats on levynä ainoa, joka on tähän asti pudonnut. Olen tosin huomannut, että vuosien varrella monikin irtobiiseistä on kuulostanut hyvältä.
Tämä alkuperäinen miksaus kuulostaa muuten paremmalta, kuin cd-version. Ja tässähän laulaa tietenkin jokin aika sitten edesmennyt Captain Beefheart. Zappan lapsuudenystävä.

Rumpukone

Vaikka nyt tänä päivänä (12.5.2012) asia kuulostaakin huvittavalta, harva soitin tai sen käyttö on aiheuttanut yhtä paljon polemiikkia, kuin rumpukone.

Rumpukoneen juuret ulottuvat todella kauas historiaan. Tai juuret ja juuret. Kuitenkin jo Leonardo Da Vinci teki suunnitelmia 'mekaanisesta rummusta'. Tekikö hän mitään toimivaa ajatuksestaan, on toinen asia. Historiassa pitää skipata eteenpäin 1800-luvulle asti, jolloin rakennettiin ensimmäiset mekaaniset metronomit ja musiikkiin tuotiin niin sanottu mekaaninen rytmi.

Ensimmäinen rumpukomppia soittava laite saatiin kuitenkin vasta 1949, kun 'esisyntetisaattoreita' valmistanut Chamberlin-yhtiö julkaisi 'Rhythmate'-laitteen. Se perustui tulevan mellotronin tyyliin nauhalooppeihin, joten kuulosti seuraajiinsa verrattuna pitkälti 'oikeilta' rummuilta. Laite ei saanut juuri mitään suurta suosiota ja kymmenen vuotta myöhemmin ilmestynyt Wurlizerin 'Sideman' on yleensä historiankirjoissa ensimmäinen kaupallinen rumpukone. Kuvaavasti laite sai samantien kimppuunsa niin soittajat kuin muusikkojen ammattiliiton heidän pelätessä rumpukoneen syrjäyttävän oikeat rumpalit. Ja keskustelu tuli jatkumaan.

Meni kuitenkin vielä melkein kymmenen vuotta, ennenkuin monien urkureiden soitinten päälle ilmestyneet eri yhtiöiden rytmikoneet ilmestyivät äänilevyille. Tämä laite oli 'Maestro Rhytm King'. Tiettävästi ensimmäinen suuremman luokan levytys rumpukoneen säestämänä oli Bee Geesistä hetkeksi soolouraa yrittäneen Robin Gibbin 'Robin's Reign'. Kuuluisin alkupään rumpukonelevy taitaa kuitenkin olla Sly & The Family Stonen 'There's a Riot Goin' On'. Kyseisellä levyllä rumpukone on yhtä tärkessä roolissa muiden soitinten kanssa. Tämä ei kuitenkaan tainnut olla alkuperäinen tarkoitus, sillä yhtyeen rumpali Greg Erricon lähdettyä bändistä ennen sessioita Sly Stone oli ilman oikeaa rumpalia. Hän joutui muutenkin soittamaan paljon yksin hänen huumehuuruihin rapistuneen bändinsä instrumentteja.

Rhythm Kingin ja muiden aikautensa rumpukoneiden soundi oli kuitenkin tietyllä tapaa käppäinen verrattuna oikeisiin rumpuihin, mutta toi levytyksiin ja äänimaailmaan oman lisänsä. Miltä varhainen Kraftwerk tai krautrock olisi kuulostanut paremmalla rumpukoneella? Tai Suicide?

80-luvulle tultaessa rumpukoneen käyttö lisääntyi räjähdysmäisesti. Alunperin syynä oli liukuhihna-disko, myöhemmin erinäiset rumpu- ja rytmilaitteet, kuten Rolandin 808 loivat äänellisen pohjan pitkälti kaikelle vuosikymmenten elektroniselle musiikille. Rumpukoneella säilyi kuitenkin tietynlainen 'väärän musiikin' ja halpuuden leima. 'Oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla soittama musiikki' oli olevinaan arvoltaan parempaa. Madonnan nojatessa aikakautensa elektroniseen musiikkiin, se oli siis vähempiarvoista, kuin esimerkiksi autistinen hevimusiikki. Toki hevimusiikin eräät alalajit alkoivat jo 80-luvulla käyttää rumpukoneita ja niiden kiivasta ja erehtymätöntä rytmiä.

Kuitenkin tähän aikaan alkoi ilmestymään laitteita, jotka jo kuulostivat ihan aidoilta ja oikeilta rummuilta, kuten Bossin laitteet. Muistan eräänkin televisio-haastattelun, jossa Ozzy Osbournelta kysyttiin rumpukoneiden käytöstä. Maestro oli itse sitä mieltä, että oikea rumpali on parempi tämän iskiessä joskus väärän iskun. Tämä on sinänsä paskapuhetta, sillä oletteko kuulleet yhtään 80-luvun pöhöhevilevyä, jolle olisi eksynyt vääriä iskuja? Ja toisaalta joku 70-luvun funkkilevyltä ripattu hip-hop sämple on kuulostanut paljon elävämmältä, kuin humppabändin rumpali.

Rumpukoneen kohdalla sen lyhyen historian aikana suuntaukset ovat heitelleet puolelta toiselle. Välillä koneet ovat olleet in, välillä out. Tämän päivän läppärilaitteista ei kuitenkaan enään voi edes erottaa ovatko rummut niin sanotusti aidot vai läppärirummut. Kuvaavaa onkin, että tämän päivän rumpukoneilla tai rumpukoneraidoilla haetaan taas sitä käppäistä 'epärumpu-soundia', mitä 70-luvun vehkeet tuottivat.

Sehr Schnell - S/T 2009

Helsinkiläis-espoolainen Sehr Schnell ei kuulu omiin suosikkeihini punkin ensimmäisen aallon bändeistä. Yhtye levytti olemassa olonsa aikana ainoastaan yksitoista kappaletta vuosien 1978-79 välillä, mutta luettiin tärkeäksi vaikuttajaksi yhtyeen 'Pohjalla'-kokoelmalla olleen biisin ansiosta. Itsekin muistan kun kuulin ensikertaa 'Mongoloidin', mutten kyllä tiennyt mitään Devosta, kuin parikymmentä vuotta myöhemmin..

Tämä kokoelma niputtaa yhtyeen koko levytetyn tuotannon, bändin lätkimään lähteneen rytmiryhmän 'Mik Monto' nimellä levytetyn spin-off sinkun ja mankalla äänitetyn liven vuodelta 1978.

Schnellejä dissattiin aikanaan punkpiireissä yhtyeen keskiluokkaisen taustan takia. Punkkiahan ei voinut soittaa koulutettujen kakara. Bändi itse kävi parin vuoden olemassa olonsa aikana läpi runsaasti miehistönmuutoksia. Lopuksi mukana oli Pellen (tuolloin) ex-kitaristi Rubberduck Jones ja yhtye alkoi pyöriä todellisten happopäiden ja esoteerikko-oraansuojelijoiden kanssa. Musiikkikin alkoi kallistumaan progen suuntaan. Viimeisestä levytyssessiosta jäi legendan mukaan jälkeen kaksikymmentä minuuttia pelkkää basarin poljentaa. Tästä syystä Atte Blom antoi bändille kenkää ja yhtye hajosi pian tämän jälkeen.

Kaikesta huolimatta moni esimerkiksi Piffissä arvostaa ja pitää SS:n käppäisestä ensimmäisen aallon punkista ja sen takia olen kuunnellut aika paljon tätä kokoelmaa musiikin verkkopalvelu Spotifysta. Ainahan pitää antaa uusi mahdollisuus!

Ei minusta edelleenkään ole tullut mitään suurta Sehr Schnellin ystävää. Avausbiisi 'Orja' muuttaa jokaisen lukeman Asterix-tarinan merirosvo/kaleeriorja vitsin kappaleen muotoon. Punkin alkuaikoina on näköjään ollut yleistä tämä sarjakuvista laulaminen (vertaa Kari Peitsamon ensilevy). Tästä aasinsiltana toimii varmaan Virtanen-yhtyeen sarjakuvarock. Itse asiassa ihmettelin aluksi, miksi pääkaupunkilaisbändi intonoi tanpereeksi, mutta sitten tajusin; Moog Konttistahan tässä matkitaan. Riffittelykin on useissa biiseissä paljon velkaa 'Uusi jääkausi uhkaa levylle'.

Parhaimmillaan SS:n riffittely ja käppäpunk on ihan menevää kamaa. Sinkun b-puoli '1979' on kadonnut.. sinkun b-puoli klassikko. Yllättäen kokoelman kovin biisi on spin-off Mik Monton 'Koulussa', jonka puberteettinen koulularppaus kuulostaa miltei avant-rokilta. Tai joltain rokin kaltaiselta. Tai Clevelandin protopunkilta.

Mikä SS:n musiikissa on häiritsevää ja korostuu kokoelmalla on se, että punkki oli seiskatuumaisten musaa. Biisi biisin perään tuo esiin yhtyeen heikkouden; ensin tulee helvetin hyvä riffi, jonka jälkeen laulaja lähtee laulamaan sitä samaa riffiä. Lopuksi tulee kitarasoolo, joka toistaa vielä sen saman riffin. Eli todella käppäisellä pakalla mennään.

Mutta tässä Mik Monto ja 'Koulussa'.

Eri esittäjiä - Merimiesten lauluja 1972

Kävin lauantaina luppohetkellä Viisikulman vielä jäljellä olevissä levykaupoissa. Elossa olevien tai kituuttavien päätarjonta on tällä hetkellä vinyyliä. Ja yleensä vanhaa sellaista. Niin myös Helsingin vanhimpien levykauppojen yksinäiseen joukkoon kuuluvassa Digeliuksessa. Kauppias innostui sen verran ostoksestani ja kysymyksestäni seinällä olevasta Dimi-syntetisaattorin promojulisteesta, että kertoi liikkeen historiaa.

Sähkö-Digelius ja Erkki Kurenniemi nimittäin sopivat sopimuksen, jossa yhtiö sai oikeuden myydä ja markkinoida tätä erikoista ja legendaarista(?) elektronista soitinta, jota soitettiin muun muassa Sähkökvartetin performanssissa. Liekö yhtäkään soitinta mennyt kaupaksi, mutta kyseinen Sähkö-Digelius oli myös yksi osakas vuonna 1971 perustetusta Levy-Digeliuksessa. Sähköfirma lienee poistunut kuvioista ja maailmastakin jo aikapäiviä sitten. Saapa nähdä tekeekö Digi-aika saman Digelius-ajalle?

Mutta takaisin levyyn; Merimiesten lauluja on kirjailija-merikapteeni Eino Koivistoisen (jazzari Eero Koivistoisen isä) keräämään aineistoon perustuva levy, jossa Jussi Raittinen, Kuoro, Taisto Lundberg ynnä muutamat aidot pikipöksyt (purjelaivamiehet) tulkitsevat purjelaivakauden suomalaisia lauluja. Höyrylaivathan tekivät purjelaivoille saman, kuin digimusiikki kivijalkakaupoille. Jotkut sissit purjehtivat vielä jonkin aikaa, mutta loppu oli vääjäämätön.

Levyn purjelaivalaulut olivat siis suomalaisia, eikä maailmalla ja kotimaisilla valtamerilaivoillakin laulettuja englantilaisia (tai ainakin merimies-englanninkielisiä) lauluja. Purjeaikakauden laulut olivat vahvasti sidoksissa juuri työnteköön ja niiden tarkoitusperä oli töiden säestäminen esimerkiksi raskaassa purjeen- tai ankkurinnostossa. Tätä johti yleensä esilaulaja, joka lauloi ohjeet työntekijöiden toistaessa oman osuutensa.
Tällä levyllä työlaulut ovat kuitenkin vähemmistönä ja tarinalaulut pääosassa. Johtuen kotimaisesta aspektista purjehdusten ulottuessa usein vain Itämeren satamiin joskus Englantiin ja harvoin Gibraltarin ohi, myös levyn laulujen aiheet koskevat niitä. Lähes jokaista laulua vaivaa tietenkin kotikaipuu. Materiaali on kuitenkin valikoitunutta ja koostaja Koivistoinen huomauttaa, että suuri osa varhaisemmista lauluista oli niin härskejä ja törkeitä, että niitä alettiin jo aikanaan sensuroida kun laivoilla alkoi kulkemaan myös matkustajia. Toki tälläkin levyllä lauletaan siitä viinan juonnista, mutta mitään alapään tarinoita miehekkäänä köörilauluna ei kuulla.

Mitään mullistavaa tai ikimuistoista levyltä ei ehkä Jussi Raittisen laulamaa 'Kompassilaulua' lukuunottamatta löydy, vaan se on nimenomaan dokumentaatio tuohon aikaan vielä viimeisten elossa olevien pikipöksyjen lauluista. Höyrylaivakaudellakin näitä lauluja vielä laulettiin, mutta niiden tarkoitusperä työn taustalla oli poistunut ja homma siirtynyt puhtaaseen romantiikkaan ja viihteeseen.

Parissa biisissä Eino Koivistoisen sävellysapuna on tämän poika Eero. Levyn toteutus on perinteistä hiiohei-hoilotusta haitarin ja pystybasson säestyksellä. Jotkut levyn vanhoista aidoista pikipöksyistä on kuitenkin äänitetty ilman mitään säestystä.

Mielenkiintoista on kuitenkin, että kappaleet aikakaudelle tyypillisesti kertovat runollisen kuvailun sijaan yleensä aina selkeän tarinan. Esimerkiksi 'Hautajaiset merellä', jonka nimi nykykuulijalle herättelee kaikenlaisia yltiöromanttisia tango-mielikuvia on Veikko Janssonin säestyksettä laulama suora yksityiskohtainen kertomus juuri niistä pienimuotoisista hautajaisista merellä. Juhlavuottaan viettävän Veikko Lavin perusbulkkikappaleet kuulostivat tarinoiltaan pitkälti samalta. Tätä levyä ei löydy Spotifysta.

Royal Trux - Untitled 1992

Royal Truxista oli joskus aikaisemmin pidempikin pohdinta. Duo perustettiin 1987 Neil Hagertyn lähdettyä legendaarisesta Pussy Galore-orkesterista (Jon Spencerin yhtye) ja hän alkoi soittamaan tyttöystävänsä Jennifer Herreman kanssa omaa musiikkia. Ostin taannoin bändin edellisen 'Twin Infities'in. Levyn lähestulkoon noise ei pudonnut yhtään ja muutenkin yhtyeen tuotannosta kuulleet pätkät ovat laadultaan aika ailahtelevaa. Bändi hajosi vuonna 2001, kun Hagertyn ja Herreman parisuhdestatus muuttui.

Siinä mielessä Untitled oli mukava yllätys, ettei se ole edeltäjiensä kaltaista mökää, vaan siinä on ihan biisejä kaikkea muutakin sellaista. Levyn biisit ovat toki aika 'hällävälisen' kuuloisia, mutta tässä on juuri Royal Truxin parhaiden hetkien juttu. Avoimesti narkkaristatuksella liikkunut kaksikko tituleerasi itseään "oikeiksi kemikaalikaksosiksi" Hagertyn ollessa se oikea Keef ja Herreman ollessa se oikea Jagger. Lonksuavissa biiseissä onkin samanlaista noh, sanotaan nyt renttumaista viehätystä, kuin Stonesien heiluvissa, mutta ihmeen kaupalla pystyssä pysyvissä biiseissä. Eikä Hagertyn kitarajutut ole sieltä huonoimmasta päästä. Miehen säröpedaalin käyttö efektina on hienoa ja Herreman laulu.. no se on Herreman laulua.

Hienoa RT:ssä on myös, ettei bändin levyjä pääse inflatioimaan Spotifyssa, vaan yhtye on säilyttänyt mysteerinsä. Bändiin tutustuakseen on tähän asti pitänyt kaivella laittomia tiedostoja. Jos siis sitä ennen on kuullut, että on ollut tälläinenkin orkesteri.
Nyt yhtyeen markkinoilta kadonneista ceedeistä on otettu uusintapainoksia. Taidanpa hankkia niitä lisää hyllyyn.

Studets - Sabotage 2012

 Beastie Boys merkitsi bloginpitäjälle aikoinaan uudenlaista näkökulmaa ja intoa musiikin tarkasteluun, joten lienee selvää, että MCA:n aka Adam Yauchin poismeno oli oikeasti koskettava tapahtuma. Vaikka (tai ehkä juuri siitä syystä että) näkökulma on puhtaasti fanillinen, ilman edes tuntemusta miehen elämästä. Mutta pitemmittä puheitta annetaan vuoro myyttiselle korttelibändi Studetseille :

R.I.P MCA 1964-2012

 Nyt se sitten tapahtui!

R.I.P MCA

Dr. John - Locked Down 2012

Dr. John vastaa tällä hetkellä tämän vuoden 'pappayllättäjistä', sillä 71-vuotiaan Tohtorin uusil levy Locked Down on samaa linjaa miehen parhaimpien jo aikapäiviä sitten tehtyjen levyjen kanssa. Luvassa on näppäriä biisejä, sielukasta laulua ja parhaiden aikojen räme-funkin muistumia. Tästä saamme todennäköisesti kiittää myös pitkälti levyn kitaristina, taustalaulajana ja tuottajana toimivaa nosteessa olevan Black Keys-yhtyeen Dan Auerbachia.

Aurbach on varmasti tuhannen muun hommat tajuavan kanssa kuunnellut aikoinaan Tohtorin Gris-Grissit ja muut klassikot. Ehkä hän on mietinyt, että miksi Tohtori ei enää tee sellaista musiikkia? No syitä oli varmasti monia, mutta Auerbachille on tarjoutunut jokaisen musiikkinörtin unelmahomma. Eikä hän sitä tyri. Levyn biisinteko-krediitit on jaettu levyllä soittaneen bändin kesken. Ehkä tämä nostaa toiveita siitä, että Tohtori saattaisi lähiaikoina tehdä bändikeikkaakin?

Locked Down svengaa (jos käytetään tälläistä ikääntynyttä nuorisotermiä) sillä samalla hivenen arvaamatomalla tavalla, kuin aikaisemmat suurtyöt. Tohtorin laulu on asiaankuuluvan puolihuolimatonta ja kitarat soittavat samalla kuumetaudin vaaralla, joka tälläisestä suo-musiikista pitää kuulua.
Tuotannossa ääni vuotaa ja suhisee, joka tuo tänä autotunen aikana takaisin hivenen ihmisyyttä tuotteeseen nimeltä musiikki. Tohtori hakkaa puolivireistä Rhodesiaan kuten ennenkin, torvet törähtelevät, kuoro huutaa ja.. helvetti ja hallelujaa; tämä on hyvä levy!