perjantai 25. heinäkuuta 2014

Octopys Syng - Reverberating Garden Number 7 2014

Maailmassa on kasvoja, joihin törmää jostain syystä vuosikaudet. Itselleni Jaire Pätäri on ollut tällainen; aluksi 90-luvun loppupuolen Kouvola, jossa pienikokoinen hippi ajeli fillarilla vastaan, kun tulin koulusta opiskelijakämpille. Sitten kuuntelin tietämättäni kaupungin kirjastosta löytyvää paikallisen 'Dildo Manian' levyä. Muutin Helsinkiin ja parin vuoden päästä Roihuvuoren bussissa oli taas sama naama, joka katusoitti Itäkeskuksessa sitaria (varmaan jotain Intian matkaa varten). Äijä muutti muualle, mutta kun rupesin käymään katsomassa erilaisia hämyrock-keikkoja; taas Jaire. Kaiken huipuksi Jaire-mies oli sitten miksaajana meidän bändin keikalla ja sitten oli aika kypsä tehdä niin sanotusti sinunkaupat. Nyt ollaan puheväleissä kun nähdään ja Kouvolan Jättömaa-festivaali oli nyt taas tälläinen paikka törmätä. Ostin sitten artistilta itseltään uunituoreen vinyylin.

Olen törmännyt Octopys Syngiin jo vuosia sitten Myspacen kautta. Bändin aika autenttinen 60-luvun hämysoundi oli niin autenttinen, että tuli kuunneltua useaankin otteeseen. Bändi on keikkaillut koko ajan, mutta verkkaisesti ja edelliset levyt ovat Jairen lähes yksinään soittamia. Elikkäs tämä on yhtyeen ensimmäinen 'aito' bändilevy.

Esimakua bändistä siis löytyy, mutta silti laittaessa vinyylin pyörimään homman taso yllättää. Onhan tätä tietysti leivottu pitkän aikaa (kansissa lukee 2011-14), joten kiirettä ja hätiköintiä ei löydy. Homma kuulostaa kokonaisuudelta ja varsinaisia tyhjiä hetkiä tai turhia jammailuja ei löydy, vaan homma nojaa Jairen sävelkynään.
En yleensä pidä oikein mistään 60-70-lukujen retroilubändeistä, mutta tämä Octopys Syngin levy jotenkin riisuu puolustuksesta. Siitä on vaikea löytää mitään 'helppoa' hippi-trippailun matkimista, vaan se kuulostaa siltä, että hommaa ja musaa eletään 110% (vaikka himmaillen). Musiikillisesta vaikutteistakin nousee esiin tässä genressä ehkä harvemmin hyväksikäytetyt Moody Blues ja 68-post-Barrett-Floyd. Biisit nousevat ja laskevat ja ilmestyvät kulman takaa vähän niinkuin ensin mainitun klassikkolevytyksissä. Bändin soitto on kanssa juuri niinkuin pitää. Reverberating Garden Number 7 voisi aivan hyvin olla joku niistä lukuisista internetin syövereistä löytyvistä digitoiduista 'kadonneista levyistä'.

Eipä tästä oikein voi muuta sanoa. Kovassa kuuntelussa, enkä näe mitään syytä olla poistamatta tätä hyllystä, jos tähän törmää.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Dayglo Maradona - Rock Section 2014

Diego Maradona ei sattuneista syistä nauti Brittein saarilla hirveästi arvostusta, joten huhtikuussa 2014 nettiin ilmestynyt ja kesäkuussa Rough Traden kautta julkaistu 250 kappaleen painoksinen 12" sinkku kimpoilee käden kautta. Kannessa lukee yhtyeen nimenä 'Dayglo Maradona' ja Bandcamp väittää kyseessä olevan Julian Copen tekemä miksaus saman nimisen yhtyeen vuoden 1989 klubi-hitistä.

Kyseinen yhtye on olemassa vain Julian Copen mielikuvituksessa ja liittyy miehen juuri ilmestyneeseen proosakirja 'Route 131':seen. Kirja sijoittuu 80-luvun loppuun ja risteilee rokin ja jalkapallohuliganismin seassa. Se on kuulemma erittäin hyvä ja sen sivuilla vilahtelee enemmänkin kuvitteellisia 80-luvun lopun rave- ja teknoartisteja. Jotta homma menisi vielä hämärämmäksi hoaxin ja toden sekoitukseksi itse kappale 'Rock Section' on oikeasti Skin Patrol-nimisen levyttämättömän pikkubändin biisi vuodelta 1979, josta kuvitteellinen Dayglo Maradona oli muka tehnyt kymmenen vuotta myöhemmin klubihitin..

Itse en omista tätä kaksitoistatuumaista, mutta paraatipuolen biisi on kuunneltavissa 'yhtyeen' bandcamp-sivuilla ja kakkospuolen remixin, jonka on tehnyt oikeasti ja oikeaoppisesti vielä itse Andrew Weatherhall löytää netin 'mixtapeista' helposti. Remixi kuulostaa aika totaalisen erilaiselta, kuin a-puolen biisi ja tämäkin kuuluu kuvaan. Copen itsensä tekemä 12-minuuttinen biisi tiivistää aika hienosti 80-90-luvun taitteen 'baggy'-soundin. Eihän Cope ensimmäistä kertaa ole pappia kyydittämässä, vaan oli 90-luvun alussa käsittääkseni vahvasti sen ajan ug-teknon fani ja miehen levyillä flirttailtiin useastikin siihen suuntaan.

Jos vuosi olisi 1991, ostaisin tämän kiekon heti. Koska nyt on kuitenkin 2014, niin pohdin kaksi kertaa tilaanko suoraan Rough Tradelta. Levykaupoista tätä ei tule löytymään.

http://dayglomaradona.bandcamp.com/

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Neuvostoliiton hymni 1943



Neuvostoliiton hymni löytyi ala-asteen musiikinkirjasta ja sitä laulettiinkin musiikin tunneilla. Samasta kirjasta löytyi kyllä muodon vuoksi muitakin kansallislauluja mutten muista niitä hirveästi lauletun.. Tai siis koskaan. Aika oli tietysti tuollainen, eikä musiikinopettajamme tainnut olla edes kommunisti.

Aleksander Aleksandrovin säveltämä kappale on mahtipontinen ja muistan sen olleen ihan vaikuttava, kun koko luokka hoilasi yhteen ääneen. Muistan myös, että opettaja totesi Sergei Mihalkovin ja Gabriel El-Registanin sanoittaman kappaleen lyriikan heijastelevan sävellyksen tekohetkeä, eli sotaa.
Samaa uhittelua ja ihannointia piisaa tässä vuoden 1984 virallisen version kuvakielessäkin. Jos länsimaissa esiteltiin vaikkapa autoja, niin itä-blokki heitti kehiin jokaista kansalaistaan hirveästi arjessa auttavat avaruusraketit, pommikoneet, ohjukset ja.. no ne pakolliset viljapuimurit.

Kappaleen sanoituksessa on jotain samanlaista ideaalia, kuin uskonnollisissa lauluissa, mikä tekstin sisällön ja NL:n hajoamisen jälkeen on mitä on. Tällä lähes uskonnollisella laululla oli kuitenkin paikkansa monen länsi-kommunistin sydämessä.
Mutta lapsuuteen yhdistettynä tämä kappale saa edelleenkin silmiin nousemaan ne kaikki urheilukilpailut, valtavat rivit marssivia sotilaita ja kömpelön näköiset ydinohjukset paraatissa valtavalla torilla. Vilja kasvaa hulmuten ja kaikki on ikuista. Maan virallinen lauluyhtye, absurdisti PunaARMEIJANkuoro kävi vielä edistämässä tätä ilosanomaa.

Laulu sävellettiin Stalinin pyynnöstä/käskystä siis toisen maailmansodan, tai neuvostokielessä 'Suuren isänmaallisen sodan' keskellä, tai oikeastaan sen kääntyessä jo Neuvostoliiton eduksi. Sodan alkaessa Neuvostoliitolla ei ollut omaa kansallislaulua (jollaisia pidettiin nationalistivaltioiden hapatuksena), vaan sellaisena käytettiin 'Kansainvälistä', eli kaikkien sosialistien yhteislaulua. Valtion horjuessa kesällä 1941 kaatumisen partaalla, rintamalle kaivettiin kuitenkin kaikki aikaisemmin pannassa olleet keinot. Jos joku upseeri olisi paria vuotta aiemmin sanonut sanaakaan esimerkiksi tsaarinajan mitaleista, olisi seurannut välitön likvidointi. Nyt niitä alettiin jakamaan ja venäläistä kansallistuntoa heräteltiin urakalla huipentuen tähän näennäisesti Neuvostoliittoa ja sen kansojen yhtenäisyyttä, mutta oikeasti venäläistä itsetuntoa nostattaneeseen taistelulauluun, jonka tahdissa marssittiin sitten Berliiniin asti ja kaapattiin puoli Eurooppaa vuosikymmeniksi.

Kappaleen toinen sanoittaja runoilija Aleksandrov oli alunperin julki-Stalinisti ja toimiessaan vielä kirjailijaliiton puheenjohtajana 1970-90 täytti yksiöt sivuun syrjäytetyillä epähenkilöillä, mikäli nämä astelivat virallista doktriinia vastaan. Stalinkin oli ollut lopulta kuolevainen ja hänen jälkeisessä ajassa laulun tekstiä ei haluttu esittää.
Ala-asteella hoilattu versio perustuukin vuonna 1977 virallisesti korjattuun toiseen tekstiversioon, josta oli poistettu Stalinia henkilökohtaisesti ihannoiva säkeistö. Tämä oli teknisesti tehty jo vuonna 1955, jolloin kappaleesta soitetttin 70-luvun loppuun asti pelkkää orkesteriversiota.

Neuvostoliiton ratkeillessa ja hoippuessa romahtamisen partaalla 1990-91 kappaleen käyttöä urheilukisoissa rajoitettiin. Venäjän valtion uudelleensynnyssä maalle otettiin uusi hymni 'Patrioottien laulu', jossa ei ollut kuitenkaan sanoja. Venäjän sosialistiselta Neuvostotasavallaltahan puuttui näennäisesti 'oma kansallislaulu', jonka Neuvostoliiton hymni oli korvannut. Hymni otettiin kuitenkin taas Venäjän kansallislauluksi, tällä kertaa taas ilman sanoja ja on soinut sellaisena vuodesta 2000 lähtien.

Vaikka kappale onkin valtion kansallishymni, sen tarinasta, tekijöistä, synnystä ja nykyhetkestä ei voi olla vetämättä samoja viivoja siihen samaan häikäilettömään opportunismiin, jota viljellään myös populaarimusiikin kaupallisemmassa päässä.


lauantai 5. heinäkuuta 2014

Keijo - Olkoot Kaikki Vapaita Kärsimyksestä Ja Kärsimyksen Syistä 2012

Tämän kertainen julkaisu ei ole mitenkään tarkoituksenmukaisesti haettu 'paikallinen' tai Kymenlaaksolaisviritelmä, vaan ostin kyseisen kasettijulkaisun vähän puolisokkona kouvolalaisesta levykauppa-divarista. Sisäkansissa vilahti tuttu nimi J. Koho, joka on käsittääkseni kassun julkaisseen Ikuisuus-lafkan takana. Koho pitää myös sunnuntaisin Bassoradion myöhäisilllan ohjelmaa 'Sähkötyyny' yhdessä Jonna Karankan kanssa. Kaksikolla on tahoillaan myös kohtuullisen suuri preesenssi niin sanotun kokeellisen musiikin kentällä, joten tässä yhteydessä voisi jo puhua niin sanotusta 'musiikin monitoimimiehestä'.

Keijo taas on ymmärtääkseni jyväskyläläinen kirjailija/runoilija/outsidermuusikko, joka on kuusikymppinen ja julkaissut kirjoja 70-luvun lopusta lähtien. Keijon musiikin julkaisutyyli ja tahti on ollut huimaa. Tosin pienlafkoille ympäri ämpäri tehdyt julkaisut on pääosin tehty 'kasa omia kassuja käteen' tyyliin.

Miten tämä linkittyy nykyiseen maakuntaan on, että Keijon vaimo on kuusankoskelainen ja tämän kasetin musiikki on äänitetty paikkakunnalla keväällä 2012.

Kasetin kansi on buddhalaista kuvastoa ja niin luulen julkaisun nimenkin olevan. Kyseessä on improvisoitu musiikki ja oletan raitojen olevan soitettu sisään pääosin niin sanotusti livenä. J. Kohon tiedän soittavan perkussioita, joten oletan hänen olevan vastuussa suurimmasta osaa kuuluvista kilkuttimista. Keijo itse lausuu ja vokalisoi ja huutaa. Instrumentointi on pitkälti luomun kuuloista. Sähköäkin on, mutta akustiset 'soittimet' kuulostavat olevan pääosassa. Kakkospuoli sisältää enemmän lausuntaa ja on muutenkin ehkä enemmän 'free-form' ja vaikeampaa. Ykköspuoli taas on lähempänä 'new agea'. Kasetin alussa mieleen hiipiikin 70-luvun saksalaiset 'Kalackra' ja 'Deuter' sekä niiden drone-folkki. Crawling to Kuusankoski.

Tuotanto on mutaista ja suttuista ja kasetti itsessäänkin antaa koko hommalle vouvaavaa henkeä, mutta sehän kuuluu kuvaan. Villi veikkaus on, että tämä on vedetty sisään klassisella neliraiturilla. Kasetin kumpikin puolisko on jaettu kolmeen eri kappaleeseen. Kokonaisuus on todennäköisesti kasattu yhteen editoimalla nauhoitukset. Oikeastaan tykkään tämän a-puolesta oikein kovastikin. B-puoli on sitten vähän haastavampaa, mutta oletetaan sen kuuluvan kokonaisteoksen henkeen. Itselleni tämä jostain syystä putoaa hyvinkin, mutta sunnuntaikuuntelijoille varoituksen sana free-menosta. Paljon siis ritinää, kitinää, kolinaa, kilkutusta, rämpytystä, kurkkuääntä ja lausuntaa.