Batman Forever Soundtrack (V/A) 1995

Jos jostain etsisi musiikillista tiivistelmää 90-luvusta, niin tämä levy saattaisi olla lähellä sitä.

Soundtrack ja sen supersuosittu leffakin ilmestyivät vielä aika tasan päivälleen 90-luvun puolessa välissä (tosin soundtrackin musiikit ovat äänitetty vuosien 93-95 välissä).

Kansiteksteissä luvataan pääosin ennenkuulumatonta musiikkia sellaisilta artisteilta kuin: U2, Seal, PJ Harvey, Nick Cave, Flaming Lips, Method Man, The Offspring, Michael Hutchence, Mazzy Star, Massive Attack jne. Siis edustava kattaus aikansa suurimpia nimiä, kulttitähtiä, nousevia bändejä, soolobiisejä esittäviä bändien keulakuvia jne. Musiikillinen spektri ulottuu alternative-räminästä superballadeihin, U2:sen numero #1:ksi nousseeseen tunnariin, rap-musiikkiin, trip hoppiin ja... no oikeastaan siis koko ysärin musaan, ehkä grungen määrä on aikaansa pienempi.

Aikansa superkattaukseen nähden onkin mielenkiintoista, että biiseistä itse elokuvassa oli vain viisi kappaletta. Loppukrediiteissä ja elokuvan epävirallisina tunnareina soivat sekä U2:sen "Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me", että Sealin superballadi "Kiss From the Rose". Näistä ensinmainittu oli ennenjulkaisematon, tosin biisi oli saanut alkunsa jo yhtyeen Zooropa-sessioissa. Sealin balladi oli taas ilmestynyt jo vuoden 1991 albumilla. Yhteistä näille kahdelle oli, että soundtrackillta sinkuiksi irrotettuina ne nousivat kumpikin listojen kärkipäihin ja Seal Yhdysvalloissa huipulle asti. Kolme muuta soundtrackin elokuvassa ollutta kappaletta ovat Flaming Lipsien "Bad Days", Brandyn "Where Are You Now" (jonka tuotti Lenny Kravitz) ja The Offspringin luenta Damnedien "Smash it Up"ista.

Kolmikosta Flaming Lips ei ollut tässä vaiheessa oikein nosteessa ja oli tippumisuhan alla Warner-levy-yhtiön listoilta, mutta Brandy ja Offspring olivat nousukiidossa ysäritähteyteen. Muut biisit ja artistit olikin sitten otettu soundtrack-levylle ihan vain täyttämään tilaa aikansa musiikilla. PJ Harveyn biisi taitaa olla ilmestynyt ainoastaan tällä levyllä. Sama Massive Attackin 'Marvelettess'-coverin kanssa. Näin taitaa olla suurimmalla osalla kappaleista kannen lupaustarran mukaisesti, joten kokoelmaa voi sinällään pitää omana leffaan sidottuna levynään, joka miksailee eri artisteja.

Paketti on ihan kelvollinen sampleri ysärin puoltaväliä, tosin Michael Hutchencen luenta Iggyn 'Passengerista' ei aikansa modernisoinnista huolimatta sytytä ihan hirveästi. Paria vuotta myöhemmin tämä supersuositun INXS-yhtyeen laulaja riisti itseltään hengen. Levy myi aivan törkeästi päästen lähelle Princen Batman-soundtrackkia vuodelta 1988 ja siltä irroitettiin kaikkiaan kuusi singleä (joiden loppujen menestys oli kahteen ensimmäiseen nähden vaatimattomampaa, mutta pitivät levyn MTV-rotaatiossa).

Doogy Degli Armonium- Wanted 1976

Tammikuussa ulkona on soinut lumikenttien kutsu (La mia grande avventura). Kuten myös teemalta tullut Sergio Leonen elokuvien sarja, joissa taas on soinut asianmukainen spagettiwestern-musiikki. Siinä missä Leonen elokuvat ja musiikki ampaisivat heti klassikkosarjaan, halvan työvoiman ja tuotannon ajan eurooppalaiset suurvallat Espanja ja Italia ulostivat myös suuren määrän vähemmän klassisia lännenelokuvia ja soundtrack-musiikkia. Budjettihinnalla.

Italialainen Doogy Degli Armoniumista löytyy kohtuullisen vähän tietoja internetistä. Oma veikkaukseni on, ettei siitä aikanaankaan tiedetty kokoonpanoa ynnä muuta, vaan homma toimi kotoisan JP-musiikin tyylillä nimettömien sessiomiesten soittaessa mitä pyydettiin. Rahat käteen ja täts it. Sen verran tietoa kuitenkin löytyy, että bändi perustettiin varta vasten juuri italialaisen lännenelokuvatuotannon soundtrackkejä tekemään. Halvalla mentiin ja Doogy Degli Armoniumin soinnista löytyy ajalle epätyypillisesti jopa rumpu- tai komppikoneen käyttöä, jota taisi olla myös tämän singlen kääntöpuolella olevalla (yllättävän tanssittavalla) kappaleella.

Halpakasetti-yhtiö JP-musiikki on hyvä linkki tähän levytykseen, sillä tämä tuli itselleni ensimmäistä kertaa vastaan vastikään ostamallani Matti ja Teppo Ruohosen M&T-levy-yhtiön Hittiparaati kokoelmalla, jossa siitä oli tehty "suomiversio", esittäjään mystinen Wild Whistler. Suomennos on tosiaan vähän vitsi, koska kappale on instrumentaali jonka melodia tulee aikansa (hetken) muodin mukaisesti viheltäen. Koska tästä tehtiin kotoinen versio, biisin on pitänyt olla jonkinlainen hitti Euroopassa. Tai ainakin Italiassa.
Kappale on kieltämättä käppää, idea pöllitty pitkälti isoilta pojilta, mutta pakkasen paukkuessa ulkona tämä lämmittää kuin kupillinen lapsuuden kaakaota ja pokkari Tex Willeriä.

Once Upon a December - Anastasia Soundtrack 1997

Vuonna 1997 ilmestynyt Fox-studioitten Anastasia ei ole ehkä jäänyt animaatioelokuvan historiaan sisällöltään, mutta sen musiikkiraita on. Elokuva oli kohtalainen menestys sekä katsojamäärältään, että tuotannollisesti ja sen soundtrack oli hyvin suosittu tuoden Grammy ja Golden Globe-ehdokkuudet.

Kappaleet ovat suurelta osin kaksikko Lyhn Ahrens/Stephen Flaherty käsialaa ja etenkin tämä usein joulun aluksella soiva 'Once Upon Time in December' on noussut jonkinlaiseen klassikkostatukseen. Sen pianolle tehty sovitus on nykyään musiikkiopistojen päätöskonserttien peruskauraa.

Donald Duck - Blame It on the Samba 1948

1940-luku ja maailmansota katkaisi Disneyn hyvin alkaneen kaupallisen läpimurron, jolla Walt itse rahoitti kunnianhimoisempia töitään. Fantasia vuodelta 1940 oli tämän huipentuma, mutta myös toinen niistä filmeistä, joiden taloudellinen menestys kärsi sodan takia.

Etelä-Amerikka tuntui tässä vaiheessa hyvältä vaihtoehdolta markkina-alueeksi ja Walt perheineen teki sinne pitkän matkan. Kuprun siellä pyörimiseen aiheuttaa näin jälkikäteen se, että jokainen maanosan maa oli korruptoituneen juntan hallinnassa, mutta mitäs pienistä. Latinaiselle Amerikalle suunnatuista (ja vaikuttuneista) filmeistä ensimmäinen oli 'Three Caballeros', josta on Aku Ankan lisäksi toinenkin hahmo tällä lyhytfilmillä. Aracuan lintu sekoilee myös mukana. Musiikista vastasivat Dinning Sister ja urkuri Ethel Smith, joka pistää urkuja solmuun animaatiota ja tavallista filmiä yhdistelevissä kohtauksissa. Lyhytelokuvan huoletonta, puolisurrealistista kuvastoa ovat myöhemmin hyödyntäneet inspiraation lähteenä Dee-Lite ja kotimainen Pepe Deluxe.

Esa Kotilainen - Nosferatu - live

Lauantaina 10.10.2015 oli todennäköisesti ainutlaatuinen tilaisuus nauttia Esa Kotilaisen one-shot-tyylisestä mykkäelokuvasäestyksestä. Tapahtuma liittyi ensimmäistä kertaa järjestettyyn Kouvolan filmifestivaaliin, joka keskittyi pieniin indie-elokuviin, mutta mukaan mahtui myös tämä lauantai-iltaan sijoittunut kauhuelokuvan klassikko.

F.W. Murnaun vuonna 1922 ensiesitetty mykkäelokuva on jättänyt populaarikuvastoon vahvan jäljen, josta toki suuri kunnia menee Max Schreckin esittämälle Kreivi Orlockille. Tuotantoyhtiö ei saanut tuolloin Bram Stokerin perikunnalta lupaa käyttää lähdeteoksen Dracula nimeä, vaan joutui ottamaan elokuvalle nimen Nosferatu. Eri nimen alla tuli myös erilainen vampyyrihahmo, joka pitkälle nykypäivään asti poikkesi Lugosin ja Leen magneettishypnoottista katsettaan naisiin käyttäneistä (anti)sankareista. Nosferatun vampyyri on kylmä tuulahdus elokuvan tekoa edeltäneen ajan epätieteellisestä, taikauskoisesta tuonpuoleisesta maailmankuvasta pitkine vuosisataisine kynsineen. Hahmo on inhimilliseen ulkonäköön tiivistynyttä pelkoa ja kauhua. Todellinen mörkö, jonka olemus on edelleenkin vaikuttava. Tämän suunnannäyttäjän jälkeen Draculan tarinaa on pyöritelty milloin mistäkin kulmasta ja vähän sen ohikin. Jokainen jonkun näistä on nähnyt, joten ei juonesta sen enempää.

Mykkäfilmiaikaan elokuvat eivät usein olleet varsinaisesti mykkiä, vaan ääniraidan puuttumista korvattiin ja hyödynnettiin salissa soitetulla musiikilla. Sellaisena saattoi toimia hupailunäytöksen pelkkä rag-time-pianisti, taikka ihan elokuvaorkesteri, joille teoksiin sävellettiin usein ihan oma soundtrack kuten tällekin filmille alunperin on tehty.
Kalliista työvoimasta eroon haluaminen ei ole mikään tämän päivän juttu, vaan elokuvamusiikkia yritettiin automatisoida heti sen alusta asti. Yhtenä sellaisista toimi automaattipiano, mutta se on soittimena kuitenkin hivenen suppea, joten Yhdysvalloissa elokuvateattereihin rakennettiin vartavasten myös suuria urkusoittimia, joiden tarkoituksena oli korvata urkurilla koko orkesterin sointi. Näille ihmeellisyyksille koitti kuitenkin aikansa melkein samantien, koska äänielokuvaan siirryttiin suhteellisen nopeasti. Mykkäkelat jäivät ensin vähemmistöön, sen jälkeen marginaaliin ja lopulta pölyttymään minne nyt jäivätkään pölyttymään (Nosferatun kela restauroitiin parista kolmesta erillisestä kopiosta). Tämä ei tarkoita, että elokuvien ääni- ja musiikkiraidat olisivat olleet heti filmien visuaalisen kuvaston tasoa; Disneyn Fantasia-elokuvan taloudellinen kompastuskivi oli, että sille vaadittiin teattereita, joissa äänentoisto olisi tarpeeksi laadukas sen hienoille orkesteriteoksille.

Kouvolan keskustassa sijaitsi vielä viitisen vuotta sitten kaksi pätevää elokuvateatteria, mutta viiden kilometrin päähän rakennettu jättiostoskeskus suuren elokuvateatterin kera sanoi yksityisyrittäjille terveisensä. Kulttuuriyhdistyksen pyörittämä Voima-teatteri sijaitsee nyt toistaiseksi toisessa näistä keskustan hylätyistä saleista ja siellä järjestetään filmien lisäksi teatteri- ja musiikkiesityksiä. Itse kävin katsomassa pari viikkoa sitten M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen 'Kielletyt laulut'-iltaa. Lava on kookas ja sinne Kuusankoskelle jo parikymmentä vuotta sitten paluumuuttanut Esa Kotilainen oli pystyttänyt vintage-syntetisaattorinsa.

Kotilainen oli 70-luvulla sessio- ja taustabändeissä suurella määrällä aikansa edistyksellisiä levyjä, joista voi mainia nyt vaikka Wigwamin, Hectorin, Pihasoittajat ja niin edelleen. Vuosikymmenen lopussa hän julkaisi ylhäisessä yksinäisyydessään olleen 'Ajatuslapsi'-levyn, joka on aikansa ainoa suomalainen Tangerine Dream/Klaus Schulze tyylinen 'esi-ambient' levytys. Lavalla olleet Mini-Moogit ja ARP 2600:set ovat tänään arvonnousun saaneita muinaisreliikkejä, joiden sointi ja soittaminen on ihan oma juttunsa, vaikka arvostusta nämä 80-luvulla kömpelöiksi mielletyt ja usein jopa romukasaan joutuneet soittimet eivät ole aina nauttineet. Mellotron oli sentään korvattu samalla tavalla soivalla, mutta helpommin roudattavalla ja ylläpidettävällä Memotronilla. Mielenkiintoisen kulman tuo ajatus, että nämä kaikki olivat oman aikansa huippusoittimia. Ajan huipputeknologiaa ja nykyisestä arkaaisuudesta huolimatta edelleen samalla tavoin vahvoja ääni-instrumentteja, kuin 20-luvun mykkäelokuvakin voi olla kuvastoltaan aikaa kestävä.

Tälläisella arsenaalilla Kotilainen siis lähti säestämään elokuvan liikkuvaa kuvaa. Aloituspuheessa hän kertoi ennen esitystä katsoneensa elokuvan kolme kertaa, joista viimeisen sen orkesteriäänen kanssa. Homma lähti siis improvisaatiohengellä ilman sen tarkempia käsikirjoituksia, tai teemoituksia. Tässä suhteessa musiikkiesitys poikkesi mykkäfilmiajan soundtrackeistä, joissa oli usein elokuvalle joku vahva orkesteriteema, jota toistettiin ja mukailtiin pitkin elokuvaa silloin, kun ei muuta soitettu. Myös kerronnaliset iskut puuttuivat ja ääniraita olikin enemmän ambienttia ja tunnelmia eri osioiden taustalle. Tämähän ei minua tietysti haitannut.

Alkuosiossa Hutterin ja passiivisesti elokuvan lopussa uhrautuvan pikkuvaimon romanttisen arjen taustalle soitettiin sähköpianokuvioita, jotka elivät eteenpäin muuttuen rikkoutuneiksi mitä lähemmäs Transilvaniaa tarina lähestyi. Elokuvateatterin dolby-järjestelmä mahdollisti Kotilaisen mikseristä suorittaman äänen panoroinnin sivuille ja taakse, mikä ei ole ihan peruskauraa konserteissa.
Alkuosa leffassa on tietenkin alkusoitto Nosferatun hahmon ilmestymiselle, joka ensin naamioituneena vaunumiehenä esiintymisen jälkeen astuu avaamaan linnansa ovet. Tässä kohtaa pamahti oikeaoppisesti dramaattinen urkumusiikki, joka tämän jälkeen toistui tavallaan teemana useassa kohtalokkaassa vampyyrin ilmestymiskohtauksessa, kuten Hutterin avatessa arkkua hautakammiossa.
Vampyyrin ja Hutterin kotimatkan kilpajuoksun rinnalla kulkee elokuvan tiedemiehen luonnontieteellisiä testejä vampyrismista seuraava säie, jota Kotilainen säesti Mini-Moogilla ja hetken ARP-syntetisaattorilla. Pulputus ja kilinä, jota tehtiin Moogin expressiopedaalilla säestivät koeputki ja mikroskooppikuvia.
Vampyyrin saapuessa ilman miehistöä Wismarin satamaan Memotron huuteli jousiääniä, joita Kotilainen muokkasi kaiulla ja laitteen äänenkorkeuden säätimellä. ARP 2600 antoi taustalle sydänpulssimaista ääntä ja jossain vaiheessa memotron korahteli kaukaisuudesta aivan samalla tavalla, kuin TD:n Alpha Centauri, tai Zeit-levyillä. Vampyyrin tuhoavaan auringonnousuun Kotilainen latasi oikeaoppisesti koko arsenaalinsa ja teos loppui alun kaltaisissa sähköpianotunnelmissa, eli kehä sulkeutui.

Puolitoista tuntia tunnelman kuljettelua takana. Hyvä leffa, hyvät suhinat ja pulinat. Hatunnosto tapahtuman järjestäjille.

James Horner - Commando Theme 1985

Yhdysvaltalainen James Horner (s. 1953) opiskeli musiikkia Kalifornian yliopistossa ja Lontoon Royal College of Musicissa. Elokuvasäveltäjäuransa alussa hän teki musiikkia paha- tai halpamaineisen Roger Cormannin tuotannoissa.

Musiikit ö-luokan tuotannossa 'Vaarojen planeetta' tai 'Krull' saivat vastapainoksi jo kasarin alussa menestyselokuvan '48 tuntia' ja miksei myös Helsingissä kuvatun 'Gorkin puiston'. Kyseenalaisista elokuvista huolimatta Hornerin ura lähti nousukiitoon ja hänen musiikkiaan kuullaan yllättävän monessa 80-90-luvun chartbustersissa, kuuluismpana varmasti se Titanicin soundtrack.

Tässä taidonnäyte 80-luvun puolenvälin Commando-elokuvasta, joka on monella tapaa aikansa lajityypin valioyksilö. Elokuvassa steelrummut/synasteelrummut soivat useammassakin kohtaa sijoittaen toiminnan Karibianmeren saarelle. Samat melodiset kilkutukset noukittiin sitten Hubbardin c-64 peli Commandon musiikkiraidalle ja vuosikymmen myöhemmin mainioon Jagged Alliance-pelisarjaan. Musiikki antaa hyvän taustan one-linereita viljelevään toimintapläjäykseen, jossa Arnold Schwarzenegger knoppitiedon mukaan surmaa 88 elokuvan 110 kuolleesta hahmosta.

2001: A Space Odyssey (Soundtrack 1968)

Avaruusseikkailu 2001 liki viidenkymmenen vuoden takaa jaksaa edelleenkin hämmentää katsojiaan ja arvailuttaa sen lopullisesta 'sanomasta' ja tarinasta.

Arthur C. Clarke työsti kirjaansa samaan aikaan itse elokuvan kanssa ja kumpikin vaikutti toiseensa. Tässä mielessä elokuvan kerrottu tarinakin on kovin avoimesti syntynyt huipentuen loppuun, joka jättää katsojat edelleenkin ymmälleen. Kirjan lukemalla ymmärtää jonkin verran enemmän, mutta yhtä kaikki, elokuva on niitä harvoja, jotka jättävät hämmentävän muiston, eikä tätä helpota, että sen näytellyistä puheäänistä emotionaalisin kuuluu seonneelle HAL-tietokoneelle.

En ole sen suurempi elokuvafriikki enkä juurikaan lukenut alan teoriaa, mutta leffaa katsoessa on selvää, että elokuva on sekoitus mykkäfilmiä, kokeellista elokuvaa sekä kerrottua tarinaa. Mykkäfilmiin (ja jo siinä voimakkaana olleeseen kokeelliseen aspektiin) liittyy vahvasti taustamusiikki, josta 2001 on todella kuuluisa. Elokuvan musiikki ei juurikaan väritä puhuttua dialogia tai tunteita (näitä tuetaan avaruuspuvun raskaalla hengityksellä ja HAL-in pehmeällä äänellä) vaan maalailee kuvan kanssa pitkittäisiä yksittäisiä kohtauksia tehden niistä katsojan silmissä ja korvissa merkityksellisiä - sekä monoliittisia.

Kubrickin kikka oli ottaa tulevaisuuteen sijoittuvan elokuvansa soundtrackiksi klassista musiikkia. Tosin pääosa elokuvan musiikista alun iskevää Richard Straussin 'Näin puhui Zarahustraa' ja avaruusaseman hitaan pyörimisen ja telakoitumisen taustalla soinutta Johan Strauss II:en (eivät sukua) 'Tonava kaunoista' lukuunottamatta pääosa on 'mikrotonaalisella' tavaralla, jota on peräti neljä György Ligetin kappaletta. Yksittäisenä kuunnellut kuoroteokset ovat aika jäätävän kuuloista tavaraa ja nostavat verkkokalvoille ne monoliitit. Eli siis ne eivät kuulosta nyt ihan siltä finlandia-hymniltä, vaan kerroksittaista aavemaista laulua, joten Ligetin kohdalla olisi parempi puhua 1900-luvun 'nykytaidemusiikista'.

Avaruusseikkailu 2001 oli ilmestyessään tapaus ja menestys huolimatta osittaisesta vaikeaselkoisuudestaan. Soundtrack-levy ilmestyi saman tien ja sekin myi heti puolimiljoonaa kappaletta. Rhino uudelleenjulkaisi sen cd-muodossa 1996 ja 2001 siitä on tullut remasteroitu versio. Kubrick ei ollut myöskään viimeistä kertaa klassisen musiikin kimpussa, vaan käytti sitä seuraavassa Kellopeliappelsiinissa, jossa sitä tosin vieraannutettiin Walter/Wendy Carloksen soittamien Moog-syntetisaattoreiden läpi.

Kolme pientä porsasta 1934

Myöhemmin yrityksenäkin vakaavaraiseksi ja ahneeksi mielletty Disney teki menestyksen alussa kahta animaatiosarjaa yhtä aikaa ja velkarahoilla. Jos Walt Disney ei itse animoinut ja piirtänyt käytännössä oikein koskaan, niin hän piti huolta, että animaatioiden sisällöt ja tuotantoarvot olivat siinä pisteessä, että ne pysyvät alansa klassikoina edelleen miltei sadan vuoden kuluttua. Maksoi mitä maksoi. Disney sijoitti alkuvuosina miltei kaikki voittonsa suoraan studioon ja sen tekijöihin.

Äänielokuva oli marssinut paria vuotta aiemmin esiin ja yhtiön hahmo Mikki Hiiri pistettiin ajamaan höyrylaivaa, jota hän elokuvassa soitti ja vihellytti. Höyrylaiva Ville on tämän päivän mittapuulla köykäinen, mutta oli rohkea askel hypätä äänipiirrettyyn ja antoi yhtiölle heti kahden vuoden etumatkan, missä firma ja animaattorit pääsivät kehittelemään työkalujaan. Yksi tälläinen oli hyppy värianimaatioihin, vaikka se lisäsi filmien työmäärää radikaalisti. 'Silly Symphonies' oli Mikin lisäksi toinen sarja, josta tehtiin lyhytelokuvia, joita näytettiin elokuvien alussa. Kuten nimestä voi päätellä sarja nojasi vahvasti kuvan ja musiikin yhteistyöhön.

Kolme pientä porsasta perustui vanhaan kansansatuun ja keskellä lama-aikaa tarinassa samaistuttiin Isoon pahaan suteen lamana ja neuvokkaaseen kolmanteen porsaaseen selviytymistapana. Animaatio oli ensimmäinen, missä Fred Moore oli mukana, mutta hänen tyylinsä tuli vaikuttamaan pitkälle kaikkiin tuleviin Disney-animaatioihin.

Mutta mistä jokainen muistaa heti tämän lyhytfilmin (näkemättäkään sitä ikinä) on animaation tarttuva nimilaulu. Kappale sai itse animaatiota suuremman latauksen yhdysvaltalaisten laman vastaisessa kamppailussa ja muutamaa vuotta myöhemmin sitä käytettiin länsi-propagandassa Hitlerin Saksaa vastaan. Jotain kappaleen tarttuvuudesta kertonee se, että vaikka Disney oli verboten natsisaksassa, niin edellä mainittu Adolf Hitler hyräili kappaletta kuuleman mukaan useinkin.

Animaatiolla kuullaan toki muutakin musiikkia ja porsaiden hahmot nojaavat vahvasti soittimiinsa, viuluun, huiluun ja järkevän porsaan soittamaan pianoon. Musiikki oli Frank Churchillin säveltämää, joka oli tullut Disneyn studioille 1930. Tätä ennen hän oli soittanut 15-vuotiaasta asti pianoa mykkäfilmiteattereissa. Kolmen pienen porsaan suosio vaikutti siihen, että Walt Disney otti hänet säveltämään tulevan pioneeriprojektinsa, eli ensimmäisen kokoillan animaation Lumikin musiikkiraitaa. Siihen hän teki muun muassa sellaiset elämään jääneet kappaleet, kuten 'Heigh-Ho', 'Whistle While You Work' ja 'Someday My Prince Will Come'. Oscarin hän sai 'Dumbo'-elokuvasa, mutta löytyi vuonna 1942 kuolleena kotoaan, vain 40-vuoden ikäisenä. Hän oli ampunut itsensä pianon ääreen - usein yhtenä syynä teolle pidetään Disneyn antamia haukkuja heikommin menestyneestä 'Bambi'-elokuvasta.

Danny - Seitsemän kertaa seitsemän 1968

Autoillessa tulee kuunneltua paljon radiota ja koska en kuuntele kaupallisia paska-asemia ja niiden 'yleisen mielipiteen' perseennuolentaa, vaihtoehdoksi jää yllättäen Radio Suomi.
Kanavan erikoisohjelmat ovat hauskoja ja nykyinen suosikkini on lauanatain loppuiltapäivästä tuleva 'Entisten nuorten sävellahja'. Nuorten sävellahja oli ohjelma, joka tuli omassa lapsuudessanikin 80-luvulla. Sieltä kuulin ensimmäistä kertaa esimerkiksi Sielun veljiä ja Se-yhtyettä. Ohjelma oli myös eräänlainen epävirallinen suosion mittari. Nuorten sävellahja loppui jossain vaiheessa - todennäköisesti silloin kun rokki- tai populaarimusiikki sai oman kanavansa, eli Radio Mafian.

Entisten nuorten sävellahja on suunnattu nykyisin keski-ikäisille kuuntelijoille, jotka ovat eläneet nuoruuttansa 70-luvulla tai myöhemmin ja osaavat nuorten sävellahjan 'jutut'. Eli muisteloa ja kavereiden tai luokkavereiden haastaminen 'mukaan' vaikka 'nakkikioskin ranskalaisten hinnalla'. Haasteet ja niiden maksut menevät hyväntekeväisyyteen. Ohjelman juontaja on hauskan velmu ja musiikkitoiveetkin ovat kohtuullisen laaja-alaisia. Tänään soi pakollisen Deep Purplen ja Rainbown lisäksi muun muassa Taiska ja lahtelainen progebändi Haikara.

Eräs toivoja esitti toiveen Dannyn kappaleesta 'Seitsemän kertaa seitsemän'. Kappale oli tunnusmusiikkina Spede Pasasen vuoden 1968 kesähassuttelun 'Noin seitsemän veljestä', joka oli Pasasen ja kumppaneiden mukaelma Robin Hood-tarinasta. Tunnarin lisäksi huomioitavaa elokuvassa on, että miehen tuleva ykköstähti Vesa-Matti Loiri oli tässä elokuvassa vain pienehkössä sivuosassa.

Toivoja kertoi käyneensä kaverinsa kanssa katsomassa elokuvan kolmena iltana peräkkäin. Tuohon aikaan elokuvateatterit eivät vielä olleet ensimmäisessä television tuomassa lamassa, vaan elokuvaliput olivat halpoja ja teatteriverkosto tiheä ja ulottui läpi Suomen pienimmillekin paikkakunnille.
Elokuvaan otettu aikansa pop-tähti oli usein hyödyllinen diili molemmille. Aikana ennen videoita suosikkinsa naaman pystyi näkemään elokuvassa, mikä nosti yleisömääriä ja jos elokuva oli tasoltaan edes kohtuullinen sekä samalla suosittu, tiesi tämä artistille hyvää nostetta ja keikoille yleisöä. Ja tunnarista julkaistiin tietenkin single-versio.

'Seitsemän kertaa seitsemän' oli Jarkko Salon säveltämä ja sovittama kappale, jonka taustabändinä toimi 'Jaakko Salon orkesteri'. Keitä tässä soittikaan on minulle arvoitus, mutta yhtyeen säestystä on kuultavissa useilla aikansa laulajatähtien levytyksillä. Kappaleen napakka orkestraatio jäi mieleen jo lapsuudesta tämän tullessa telkkaristä, sekä myös välillä soiva käppäinen wah-wah.
Danny tulkitsee perus-Dannynä Jukka Virtasen sukupolvikertomuksen jossa 'suo kuokka ja Jussi' hengessä matkustetaan maalta tehtaan liukuhihnalle ja oman elintason noustessa jäljelle jää sisun lisäksi mieltä kalvava kateus naapurin elintasoa kohtaan. Miten kappale liittyy Robin Hoodin tarinaan on sitten toinen asia. Joka tapauksessa Jaakko Salon tekemä ja Dannyn esittämä kappale on kotoisista tunnareistamme varmaan lähimpänä sitä suuren maailman grande-elokuvatunnareiden korkeaa tasoa.

Charles Chaplin - Smile 1936

Julian Copen vaimo Dorian Cope pitää Headheritage-sivustolla omaa, miltei päivittäin päivittyvää 'On This Deity' osiota, joka keskittyy musiikkiin ja politiikkaan. Tänään syyskuun 19. päivänä aiheena on Charlie Chaplinin de facto karkoitus Yhdysvalloista 19.9.1952.

Charlie Chaplin syntyi vuonna 1889 Lontoossa. Hänen isänsä katosi ja äiti joutui mielisairaalaan pariinkin otteeseen. Chaplinin lapsuus oli äärimmäisen köyhää ja hän joutui asumaan pariinkin kertaan lastenkodissa. Tämä jätti jälkensä Chaplinin ajatusmaailmaan, mikä tulikin myöhemmin hänen elokuviensa kulmissa ja hänen yhteiskunnallisissa mielipiteissä vastaan. Elokuvissa sivuhahmona ollut 'The Kid' tuntuu kumman tutulta.
Kuitenkin hän onnistui samaan aikaan itseopiskelemaan pianonsoiton, viulun ja sellonsoittotaidon. Ensiesiintyminen näyttelijänä tapahtui jo viisivuotiaana. Tästä matka jatkui tanssiryhmään, missä hän kiersi ammattilaisena ympäri Englantia - kymmenen/yhdentoista vuoden ikäisenä lapsityöläisenä. Kolmetoistavuotiaana koulu oli lopullisesti jäänyt kesken ja hän elätti itsensä hanttihommilla. Neljätoistavuotiaana hän näytteli Lontoon teatteri-skenessä ja 1908 hän oli jo noussut lavatähdeksi. Hän pääsi Fred Karnon vaudevilleryhmään, joka lähti kiertämään Yhdysvaltoja.

Tällä kiertueella Chaplin herätti nousevien filmiyhtiöiden huomion ja kutsuttiin ensin New Yorkiin (joka oli alussa yksi elokuvateollisuuden keskuksista) ja sieltä Hollywoodiin Keystone-elokuviin. Näissä huumorimykkäfilmeissä Chaplin kehitti jo toisessa elokuvassaan kuuluisan 'The Tramp', eli suomalaisittain Kulkurin hahmon. Elokuvia tehtiin pitkälti yhdellä otolla ja liukuhihnalta. Palkka oli 150 dollaria viikossa. Chaplin tuotti mukaansa myös veljensä Sydneyn, joka oli myös kohtuullisen suosittu ja näytteli 20-luvun loppuun asti, jonka jälkeen siirtyi veljensä menestyneeksi manageriksi. Ura jatkui rakettimaisella nousulla eri studioissa, joissa Chaplin myös lähes järjestään käsikirjoitti ja ohjasi elokuvansa, kunnes hän oli jo vuonna 1918 niin sanotusti elokuvateollisuuden suosituin hahmo.

1920-luvulle tultaessa Chaplin ohjasi ensimmäisen täyspitkän elokuvansa 'Chaplinin poika', jonka jälkeen häntä alettiin pitämään vakavasti otettavana elokuvantekijänä pelkän slapstickin sijasta. Elokuva yhdisteli tunnusomaisesti humoristisia ja riipiviä piirteitä. Seuraava peliliike oli hyvin DIY-henkinen Chaplinin perustaessa yhdessä Douglas Fairbanksin, Mary Pickfordin ja D.W. Griffitin kanssa 'United Artists' tuotantoyhtiön. Tämä oli ihan suora vastaveto suurstudioiden kontrollointi ja levitysmonopolia vastaan. UA:lla Chaplin ohjasi samoin tein yhden pääteoksistaan 'Kultakuumeen'. 20-luvun loppuun tultaessa äänielokuva oli vallannut jo markkinat, mutta Chaplin kieltäytyi siirtymästä siihen. 'Kaupungin valot' tehtiin ilman dialogia, mutta ääntä oli mukana tehosteina ja erityisesti musiikkina. Näyttelijöiden jatkuneesta mykkäkoulusta huolimatta Chaplin omaksui saman tien uuden ajatuksen elokuvaan tiukasti synkronisoidusta musiikista. Tästä eteenpäin hän sävelsi myös musiikin kaikkiin elokuviinsa.

Elokuvan jälkeen Chaplin lähti puolentoista vuoden maailmanympärimatkalle, jonka aikana hän tapasi sellaisia hahmoja, kuten Gandhin ja hyvinvointivaltion taloudellisen ajattelun isän Keynesin. Hän kirjoitti matkan aikana kolumnia ja arvosteli tiukin sanoin tuolloisen ajan laman hoitoa. Matkan jälkeen hän ohjasi elokuvan 'Nykyaika', josta ei tarvitse syvältä etsiä kapitalismin arvostelua. Elokuva oli Chaplinin viimeinen mykkäfilmi ja sen kappale Smile, joka on tämän kirjoituksen musiikkikappaleena nousi suosioon - etenkin myöhemmin Nat King Colen hunajaisella äänellä tehtynä tulkintana (toisten tekemillä sanoituksilla).

Hieno kappale itseoppineelta säveltäjältä. Tosin, koska hän tosiaan oli itseoppinut, eikä osannut nuotintaa hän joutui käyttämään koulutettuja säveltäjiä kirjoittamaan ylös ideoitaan. Jossain vaiheessa väitettiin, että moni juttu olisikin ollut säveltäjien kynästä, mutta vaikka Chaplin tekikin monikerroksista ja ajallisesti pitkäjänteistä yhteistyötä heidän kanssaan, jokainen teema ja niiden yhdistäminen oli lopulta kotoisin Chaplinin omasta päästä ja jokainen yhdistelmä vaati hänen siunauksensa.

1940 Chaplin ohjasi ensimmäisen äänifilminsä 'Diktaattorin', joka oli vahvasti poliittinen ja käsitteli muutaman päivän erolla syntynyttä toista 1900-luvun alun tunnettua viiksiniekkaa. Elokuva oli jättimenestys ja myöhemmin luettu kiistattomaksi klassikoksi, mutta ilmestymishetkenään usea maa kielsi sen esityksen ja Yhdysvaltain senaatti aloitti tutkimaan oliko elokuva antifasistista propagandaa. Tutkimus lakaistiin maton alle 6.12.1941 Japanin hyökätessä Pearl Harbouriin, mutta Chaplinin sodanaikaiset puheet toisen rintaman avaamisesta ja tiukemmasta yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa natsi-Saksaa vastaan, sekä yhteiskunnalliset kannanotot eivät jääneet muistamatta paria vuotta myöhemmin.

Sodan jälkeen Yhdysvalloissa alkoivat kommunistien ja sellaisiksi epäiltyjen noitavainot. Chaplinkin kutsuttiin todistamaan McCartneyn 'epäamerikkalaista toimintaa tutkivaan komiteaan', mutta haastetta ei pantu käytäntöön. Samaan aikaan FBI tutki ja seurasi Chaplinin toimia vuoteen 1953 asti. Samaan aikaan Chaplin oli mennyt naimisiin itseään reilusti (36 vuotta) nuoremman naisen kanssa ja kävi avioero-oikeuden käyntejä. Näitä oli uran aikana runsaasti (neljä avioliittoa), sekä kaksi teinivaimoa, lukuisa joukko rakastajattaria ja yksi hämärä kuolemantapaus/itsemurha. Viimeinen avioliitto tosin kesti kuolemaan asti ja tuotti kahdeksan lasta.

Tämä kaikki yhdistettynä 50-luvun taitteen moralispoliittishysteeriseen Amerikkaan johti siihen, että 'Ritari Siniparta' floppasi ja seuraava, joutsenlauluna pidetty 'Parrasvalot' joutui jopa teatteriboikottiin 1952. Leffan ensi-ilta järjestettiin Lontoossa, mutta paluuta suunniteltaessa Yhdysvaltain oikeusministeri James P. McGranery perui Chaplinin paluuluvan poliittisten ja moraalisten syiden takia ja kehoitti häntä tulemaan Ellis Islandin kautta, jossa hänet syynättäisiin syöpäläisistä ja kysyttäisiin ne kuuluisat kommunismikyselyt.

Elokuva menestyi toisaalta hyvin Euroopassa, mutta tämä kaikki johti siihen, että Chaplin joutui pakkaamaan kamansa ja muutti Sveitsiin yli neljänkymmenen vuoden Yhdysvalloissa oleskelunsa jälkeen. Kohtalon ivaa on kuitenkin, että juuri tämän jälkeen vuonna 1954 Nat King Colen levyttämä versio Chaplinin Smilesta nousi suursuosioon.

Sveitsiin muuton jälkeen hän tapasi muun muassa Nikita Hrustsevin ja vastaanotti Neuvostoliiton myöntämän rauhanpalkinnon. Oxfordin yliopisto antoi hänelle kunniatohtorin arvon ja Cannesien filmijuhlat erikoispalkinnon. Mutta hän ei saanut tähteä Hollywoodin Walk of Famelle, eikä antanut haastatteluja yhdellekään yhdysvaltalaisille toimittajille.
Tähän aikaan ohjatut elokuvat olivat kuitenkin heikkotasoisia ja viimeinen oli Marlon Brandon ja Sophia Lorenin tähdittämä 'Hong Kongin kerivitär'. Näinä vuosina hän kuitenkin sävelsi uudelleen musiikkia vanhoihin mykkäelokuviinsa ja Petula Clarkin esittämästä Hong Kongin kreivittären tunnarista tuli pienoinen hitti. Tai pienoinen ja pienoinen. 'This Is My Song' oli vuonna 1967 Englannin sinkkuykkönen.

Tuulet kääntyivät 70-luvun alussa ja Chaplin pääsi noutamaan 1972 hänelle myönnetyn kunnia-Oscarin. Seuraavana vuonna Parrasvalojen uusi musiikki sai myös Oscar-palkinnon. Viimeisinä vuosina Chaplinin terveys heikkeni dramaattisesti ja hän sai useita aivoinfarkteja ollen viimeiset vuodet pyörätuolissa. Chaplin kuoli 88 vuoden ikäisenä 25.12.1977 ja haudattiin Sveitsiin.
Loppunäytöksenä kaksi itä-eurooppalaista työtöntä maahanmuuttajaa varasti Chaplinin ruumiin maaliskuussa 1978 ja vaativat Chaplinin leskeltä lunnaita. Tämän kieltäydyttyä he uhkailivat myös lesken lapsia, mutta jäivät kiinni ja arkku löytyi peltoon kaivettuna. Chaplin makaa nyt betonikerroksen alla.

Chaplinin tarina on kaikkine puolineen mielenkiintoinen 'ryysyistä rikkauksiin' tarina, mutta kertomus myös viime vuosisadan poliittisesta ja moraalisesta ilmastosta. Harva noin vahvasti yksilönä jonkin taidemuodon (elokuvataide) ja populaarimusiikin (elokuvamusiikki) kehitykseen vaikuttanut henkilö on saanut osakseen niin suurta feimiä ja toisaalta taas niin suurta vainoamista. Kaikkine käänteineen varmasti yksi 1900-luvun tärkeimmistä ja mielenkiintoisimmista hahmoista.

Performance - Soundtrack 1970

Donald Cammellin ja Nicolas Roegin 'Performance' on yksi niitä harvoja rock/kulttifilmejä, joita en ole nähnyt. Ja mikäli en nyt väärin muista, tämä näytettiin tässä jossain vaiheessa Elokuva-arkiston esityksessä Orionissa.. Mitä elokuvasta olen lukenut, niin se on kuuleman mukaan yllättävän hyvä, vaikkei nostanutkaan Jaggeria hänen toivomaksi elokuvatähdeksi. Puheiden mukaan hän kuitenkin köyri vastanäyttelijätär/bändikaverin vaimo Anita Pallenbergia seksikohtauksessa niin sanotusti IRL, joka sai selityksen mukaan puoliso Keith Richardsin uppoutumaan kahta kovemmin heroiinin lohdutukseen.

Koska en ole siis elokuvaa nähnyt, jää levyn audion arvioiminen ilman siihen sitovia visuaalisia kuvia. Yleensä elokuvamusiikki on kuitenkin sidottu aika vahvasti kohtauksiin ja niiden tunnelmiin tai mielikuviin. Mutta tämä levy kestää sen.

Elokuvan musiikin tuottamisesta ja säveltämisestä vastasi legendaarinen Jack Nitzsche. Tästä ainoana poikkeuksena on 'Memo From Turner', joka on Jagger/Richards kaksikon käsialaa ja nousi itsenäisenä sinkkuna brittien top30 tuntumaan. Vuonna 2000 kuollut Nitzsche toimi tuottajana, sovittajana ja soittajana tajuttoman määrän artisteja kanssa. Ura alkoi niinkin legendaaristen hahmojen, kuin Sonny Bonon ja Phil Spectorin apulaisena ja johti työskentelyyn Rolling Stonesien, Monkeesin, Buffalo Springfieldin, Tim Buckleyn ja eritoten Neil Youngin kanssa.

Rolling Stones on mainittu sekä pääosanesittäjän, että säveltäjäkaksikon toimesta. Levyn voikin sanoa olevan hyvin lähellä vuoden 1970 Stonesia ja sen lähipiiriä artistien ja soittajienkin johdosta. Kitaraa, slideä ja dulcimeria soittaa pääosin (mukana myös toinen legenda Lowell George) Ry Cooder, jonka soundit ja ideat ja ihan puhtaat äänityksetkin Stones kopioi ja varasti parin vuoden takaisella levytyksellään, jossa syntyi se toinen klassinen 'Stones-soundi'. Niimpä ei ole ihme, että vaikka Richards ei levyllä soita, levy kuulostaa siltä, kuin Richards soittaisi levyllä, tai joku kopioisi häntä. Mutta eihän se ihan näin tainnut olla..

Toinen Stones yhteys löytyy useammallakin raidalla mustaa ja sielukasta ääntään esittelevästä Merry Claytonista, joka muistetaan varmasti ikuisesti duettolaulustaan Jaggerin kanssa Stonesien ehkä kovimmalla raidalla 'Gimme Shelter'. Claytonin sooloura ei missään vaiheessa lähtenyt lentoon, mutta tällä levyllä hänen ääntään kuullaan kolmella eri raidalla. Aikansa nouseva laulaja-lauluntekijä Randy Newman vokalisoi taas avausraidan Stonesmaisen kappaleen.

Levy on aikansa ja tekijöidensä kuva. Mukana on Stones-rokkia, mustaa soulia, Last Poetsien esittämää proto-räppiä, uuden uutta Moog-syntetisaattoria sekä intialaista sitar-psykedeliaa, jossa Ry Cooder soittaa dulcimeria ja Buffy Saint-Marie munniharppua. Jälkimmäinen folk-legenda laulaa levyllä myös toisen biisin.

Eli siis; vaikka musiikkiraita on irroitettu elokuvan yhteydestä se on ihan pätevä, mikäli pitää yllämainuista artisteista ja tyyleistä. Jollain hämärällä tapaa mieleen hiipii Primal Screamin 90-luvun loppupuolen levyt sillisalaattisuuksineen. Eikä siis pahassa mielessä.

Michael Rother - Flammende Herzen 1977

Michael Rother kitaroineen on ilman neuvotteluja varmasti yksi tärkeimmistä krautrock-genren kitaristeista. Rother soitti lyhytaikaisessa Kraftwerk-kokoonpanossa Florian Schneiderin ja Klaus Dingerin kanssa Ralf Hütterin ollessa hetken aikaa eronneena yhtyeestä. Tästä kaksikko Dinger/Rother suuntasi suoraan perustamaan Neu!-yhtyeen, jonka debyytti julkaistiin samana vuonna 1971.

Neu! kuuluu lähes jokaisessa kaanonissa tärkeimpien kolmen krautrock-yhtyeen joukkoon ja kaksikko on vastuussa/maineessa sen kuuluisan 'motorik'-rytmin synnystä. Toinen tärkeä tekijä soundissa oli Rotherin maalaileva volume-pedaalin ja wah-wahin käyttö, jotka veivät David Gilmour-tyylisen soittamisen vielä askeleen verran pidemmälle.

Dingerin ja Rotherin keskinäinen ja musiikillinen suhde oli lievästi sanoen kompleksinen ja kaksikon pari vuotta kestänyt yhteistyö oli ailahteleva ja myrskyisä. Neu!:n viimeisen levyn aikaan Rother oli jo löytänyt uudet leikkikaverit 'Clusterin' Roedeliuksesta ja Moebiuksesta, joiden kanssa syntyi kaksi klassikkolevyä yhteisnimi 'Harmonian' alla. Kolmikon seuraan liittyi myös Brian Eno. Tätä materiaaloa ei aikanaan julkaistu, mutta homman vaikutuksen voi kuulla Bowien Berliini-trilogialla.

Neu! ja Harmonia eivät olleet millään mittapuulla myöhemmän musiikillisen vaikutuksensa kaltaisia kaupallisia menestyksiä. Vähän niinkuin Velvet Undergroundinkin kohdalla Neu!:n levyjen myynti meni muutamaan tuhanteen kappaleeseen. Tähän verraten oli kohtalon ivaa, että toisen Neu!-puolikkaan perustama La Düsseldorf myi samoilla eväillä satoja tuhansia levyjä, eikä Michael Rotherinkaan sooloura ollut kaupallisesti menestyksetön.

Vuonna 1976 levytetty ja seuraavana vuonna julkaistu Flammende Herzen jatkaa omalla puolellaan sitä samaa linjaa, mitä Dingerin La Düsseldorf omallaan, ollen selkeää jatkumoa Neu!:n ideoille ja ideaaleille. Levy on täysin insrumentaali ja keskittyy Rotherin maalailevan kitaran päälle. Lopputulos kuulostaa hämmentävän paljon elokuvalliselta. Mikä ei ole ihme, sillä levyä käytettiin seuraavana vuonna saksalaisen 'Flaming Hearts' elokuvan soundtrackkina.

Rother soittaa levyllä miltei kaiken; kitarat, basson, syntetisaattorit ja elektroniset perkussiot. Apua ja ohjeita rumpujen soittoon saatiin Canin Jaki Liebezeitilta. Kun levyn tuottajanakin oli vielä legendaarinen Conny Plank voitaneen Rotherin soolodebyytin kohdalla puhua puhtaasta krautrock-levystä, vaikka 'motorinen' puoli on minimissään. Flammende Herzenin äänimaailma on lämmin ja orgaaninen.

Rother jatkoi samoilla eväillä (Liebezeit rummuissa, Conny Plank namiskoissa) vielä kahden soololevyn verran, joihin pitää tutustua.

Hurriganes - Kuumat kundit 1976

Kuumat kundit - Hot Wheels julkaistiin 'dokumenttimaisena' elokuvana saman nimisen levyn ilmestymisvuonna. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä Hot Wheels on henkilökohtainen suosikkini kyseisen orkesterin tuotannosta.

Elokuva itse jatkaa aikansa paskojen bändielokuvien perinnettä olemalla pikkuisen puuduttavahko sellainen. Silti kaikkein uuvuttavinta antia on elokuvan toiseksi 'juoneksi' dramatisoitu tarina kahden nuoren romanssin alusta, joka yhdistyy elokuvan dokumenttipuoleen lopussa yhtyeen keikalla.

Kuumat kundit yrittää beatlesmaista lähestymistä seuraamalla bändin arkea, harjoituksia, hotelliasumista ja jutustelua. Jäykkien jätkien valittamisen kuunteleminen on ehkä vastine jään sulamisen seuraamiselle, mutta toisaalta aidot roudariosaston haastattelut ja seuraaminen legendaarisen Lahden Microvox-studion äänityksistä on aidosti kiinnostavaa ajankuvaa.

Vuonna 1976 Ganes oli toistamiseen kuuminta hottia ja suosion huipulla. Aaltonen, Häkkinen ja Kallio kolmikko jaksaa marmattaa latojen pienuudesta ja huonoista lavoista ynnä muusta. Hanoi Rocksin Albania-vastineet olivat siis seuraavan vuosikymmenen jatkumo samaan tarinaan.

Jään sulaminen ja nuoren Kari Heiskasen ja Lilli Kaipaisen romanssin seuraaminen palkitaan lopussa keskinkertaisella Ganesin keikalla, joka on ehkä arvoltaan enemmän dokumentoinnin henkinen, kuin rock'n rollin juhlaa. Eipä siinä, hyvinhän Ile Kallio vetää ja hiki valuu. Yllättävää antia oli myös bändin valo-show, joka juron orkesterin kohdalla hivenen yllättää. Melkein Danny-showta.

Elokuva on jäänyt ohjaajakäsikirjoittaja Jussi Itkosen ainoaksi kokopitkäksi elokuvaksi. Hurriganes pyysi, ettei elokuvaa levitettäisi Ruotsiin, jossa yhtyeellä oli kovempi raggarimaine, mitä elokuva antaa ymmärtää. Elokuvaa varten hankittiin kuvaajat oikein Amerikasta asti. Nämä tosin olivat Itkosen ystäviä.. Kuvissa vilahtelee paljon amerikanrautoja, Beaversin mainoksia ja Cisse ajelee alussa moottoripyörällä. Itkonen harrasti kuuleman mukaan kovasti itsesensuuria. Nuorten katsojien takia leikkauspöydälle jäi kuulemma sankokaupalla Remun vittu-sanoja. Että näin.

Pulp Fiction Soundtrack - V/A 1994

Perjantain kunniaksi siirrytään 'setä muistelee' tai 'ennen oli kaikki paremmin' osastolle. En aio kuitenkaan mennä mittarin kiusallisille linjoille, sillä Quentin Tarantinon Pulp Fiction ei elokuvana ja soundtrackkina itselleni ole nyt mikään hirveän merkitsevä muuten, kuin että olin sen julkaisun aikana vielä nuori ja komea.

Mutta voi pojat, miten moni muu tykkäsi sekä elokuvasta, että sen musiikkiraidasta. Eipä elokuvassa sinänsä mitään vikaa ole. Sen suurista elokuvahistoriallisista meriiteistä en ole ihan varma, mutta se kuljettaa mukavasti erilliset pikkutarinansa limittäin ja erikseen. Eikä musiikin käyttökään ole hullumpaa.

Soundtrackin erikoisuus olikin se, miten se vetosi tyttöihin, poikiin, vaihtoehtoteineihin ja taviksiin. Osasyy oli tietysti kaikkien samaistuminen menestysleffaan, mutta perin juurin kummallista (no kummallista ja kummallista..) musiikkia pyöri tämän jälkeen pari vuotta taukoamatta miltei jokaisissa kotibileissä ja teinihipoissa.

Mielenkiintoisen legendan mukaan ohjaaja Tarantino ajatteli alunperin musiikkiraidalle SUOMALAISEN surf-orkesteri Laika & The Cosmonautsin musiikkia, mutta päätyi käyttämään alkuperäisiä artisteja. Orkesterihan kiersi tuolloin Amerikan luolia harvahkosti muun muassa Ministryn lämppärinä. No, niin tai näin onneksi kävi toisin.

Ihan yksin ohjaaja ei biisejä ideoinut, vaan Tarantinoa avusti soundtrackin kokoamisessa muutamakin ystävä, muun muassa ohjaajatar Allison Anders, Boyd Rice, Chuck Kelley ja Laura Lovelace.

Pulp Fictionia voi hyvällä syyllä kutsua surf-musiikin henkiin herättämiseksi. Jopa siinä määrin, että levyn avaavan raivokkaan Misirlou-instrumentaalin levyttänyt ja parhaat päivänsä vuosikymmeniä aikaisemmin nähnyt Dick Dale pakkasi soittimensa ja pystyi kiertämään maailmaa soittaen myös Suomessa.
Ihan pelkkää surffia soundtrackki ei sisältänyt, vaan mukana oli Kool & The Gangin funkkia, Dusty Springfieldin 'Son of A Preacher Man' ja tietysti Urge Overkillin Neil Diamond-versiointi 'Girl, You'll Be A Woman Soon', joka nosti alunperin mielenkiintoisen altsubändin yhden hitin ihmeeksi. Joka tapauksessa tässä oli slovari, jota aurinkolasipäinen teini-beatnikkikin pystyi tanssimaan hitaina coolin pettämättä.

Joka tapauksessa soundtrackin läpisoitto pikakelasi elokuvan fiilikset ja menon läpi, niinkuin hyvien musiikkiraitojen pitääkin.

Levy oli elokuvan ohella tajuton menestys. Se nousi Yhdysvaltojen listojen kahdenkympin tuntumaan ja on tänä päivänä myynyt huimat 1,6 miljoonaa kappaletta. Elokuva taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun kuulin Link Wrayn 'Rumblen'. Alkuperäiselle kokoelmalle se ei kuitenkaan jostain syystä neljän muun biisin ohella päätynyt.

On itse asiassa aika jännää minkälainen aikansa ikoni levy kansineen oli ja samalla tajuta, ettei se merkitse tämän päivän kaksikymppisille varmaankaan juuri mitään. Yhtä paljon, kuin itselleni vanhojen paskojen 'Grease' elokuvan soundtrackin muistelu vuonna 1994. Ja näinhän sen kuuluukin mennä!

Urgh! A Music War - Elokuva 1981

Helsinki on siitä(kin) hieno paikka, että täällä voi käydä Elokuva-arkiston näytöksissä. Teema 'Nuorten sävellahja' esittelee kulttirock-elokuvia, joista vuorossa oli Urgh! A Music War.

Vuonna 1981 teatterilevitykseen tullut filmi oli kaiken uuden aallon esittelyn ohella loppujen lopuksi elokuvan tuottaja Miles Copelandin tekemä kokoillan mainos manageroimallensa The Police-yhtyeelle.

Yhtyeen rumpali Steward Copelandhan oli Milesin velipoika ja muiden bändien saadessa elokuvaan yhden biisin, Police esittää niitä kolme. Johtuen ankarasta Police/Sting-antipatiastani, ne tuntuivat leffaa katsoessa vielä tajuttoman pitkiltä.

Elokuva esittelee siis tuolloin musiikkia mullistaneen ja nousussa olleen uuden aallon erilaisia kulmia. Live-taltiointeja kuvattiin eri osoitteissa; Lontoossa, Pariisissa, New Yorkissa ja Los Angelesissa.
Osa vedoista on mieleenjääviä, osa ei. Kahden tunnin aikana lauteilla ehti olla niin monta bändiä, ettei ehdi erottelemaan. Moni yhtyeistä oli jo hajonnut elokuvan ilmestyessä teattereihin. Mikään varsinainen hittikavalkadi leffa ei kuitenkaan ole, vaan keskittyy aika leveästi genreen tuntemattomuuksista sen ajan suuruuksiin.
Listaan siis vain elokuvan tuntoja ja näkyjä.

Ulkonäkö:
Yhdysvaltojen puolelta tulevissa pätkissä näkyy, ettei punk vaatemuotina rantautunut ikinä valtavirtaan. Yleisön puolella liimatukkia, ylipainoa, pilottirilleja (ja niiden asennon korjailua). Uuteen aaltoon kuului myös runsaasti pukubändejä, joista leffassa parhaasta päästä on tuolloin megasuosion kynnyksellä ollut Devo ja ihmelintu Klaus Nomi. Myös Gary Numanin lavarakennelma ja pyörätuoliauto ovat hienoja, vaikka saavatkin mieleen erinäisiä Spinal Tap-visioita siitä miten nolosti homma voisi mennä pieleen ja pikkuauto ajelisi lavalla hallitsematonta ympyrää.
Muuten meno on kuin suoraan tämän hetken hipsterien ironisesta kuva- ja pukeutumiskirjasta pullonpohjalaseineen, teiniviiksineen, tyhmine kampauksineen ja spandekseineen.

Musiikki:
Huhut progen kuolemasta vuonna 1977 olivat perin liioiteltuja.. Biisit ovat vaikeita soittaa, paljon syntikoita, joita soitti usein vielä joku vanhan ammattimuusikon näköinen jätkä. Kovasti hyppimistä ja heilumista.
Ja sitten se saatanan uuden aallon reaggae. Valkoinen reaggae nyt vain on täyttä paskaa. Piste. Elokuvassa yhden biisin soittanut brittiläinen Steel Pulse pesi joka ikisen valkoisen reaggae-nytkyttäjän. Nytkytys onkin pääosassa, sillä vähemmistö bändeistä on punkin tai Stoogesin perillisiä. Toki niitäkin oli, mutta pääpaino on sillä nytkyttävällä rokilla.

Kokemus:
Aika harvoin, (jos koskaan?) on tullut nähtyä musiikkielokuvaa ihan valkokankaalta.
Youtube-aikakaudella sieltä ei löydy myöskään hiirtä, millä skipata tylsä biisi, vaan kaikki on katsottava alusta loppuun. Onneksi uusi aalto ei kuitenkaan pitänyt sisällään megapitkiä biisejä. Muutama bändi vetää kyllä niin tajuttoman vedon, kuten The Cramps, että kahden tunnin persepuudutus on sen vaivan arvoista.

Pitää miettiä käykö vielä katsomassa jonkun muunkin sarjan elokuvista. Josko 'KISS Meets the Phantom of the Park' putoaisi paremmin valkokankaalla?

Fantasia - Elokuva 1940

Fantasia oli Disneyn kolmas kokoillan animaatio. Musiikkielokuva ei sinänsä ollut firman ensimmäinen, sillä musiikkia ja animaatiota yhdistelleitä 'Silly Symphonies' lyhäreitä ilmestyi jo tätä ennen. Itse asiassa Disneyn taloudellisesta pohjasta suuren osan muodosti kyseinen sarja, josta tunnemme edelleen vaikkapa tuon 'Pahaa sutta ken pelkäisi' laulun (Adolf Hitler tiettävästi vihelteli laulun melodiaa) ja monta muuta pikkuklassikkoa.

Elokuvaa pidettiin pitkään yhtiön yhtenä kunnianhimoisimmista teoksista. Walt Disney itse oli päätuotantovastuussa ja luotti sinisilmäisesti visioonsa taidemusiikin ja animaation yhdistämisestä. Tai siihen, että suuri yleisö halusi sellaista katsoa.
Fantasia oli myös yhtiön ensimmäisiä taloudellisia takaiskuja. Osittain toki siitäkin syystä, että kyseisenä vuonna (tai siis vuoden 1940 loppupuolella) tärkeä markkina-alue Eurooppa hävisi sodan alle. Englantia lukuunottamatta koko länsi-Eurooppa oli Saksan miehityksen alla ja natseille taas Disneyn elokuvat olivat 'verboten' leiman alla. Piskuiset Suomi ja Ruotsi eivät paljoa auttaneet elokuvan näyttökerroissa. Tosin kotimaassakaan hivenen liian taiteelliseksi mielletty Fantasia ei menestynyt edeltäjiensä tavalla ja Disney sai henkilökohtaisen näpäytyksen sormilleen.

Fantasia oli pitkään kotiteattereissakin harvinaisuus, sillä elokuva julkaistiin vhs:nä 90-luvun alkupuolella ja vasta pari vuotta sitten DVD:nä. Tätä ennen elokuva oli ikäpolvelleni lähinnä still-kuvia Aku Ankka-lehden 'Toimituksen nurkassa'.

Elokuvan ideaan nähden se ei jysähdä ihan samalla tavalla kuin olettaisi. Kuvan ja äänen yhdistelmä ei rokkaa samaan tahtiin, kuin myöhempinä aikoina on totuttu. Leikkaukset ovat pääosin verkkaisia muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Animaatiot ovatkin lähinnä kuvitusta musiikille ja musiikki taas taustamusiikkia animaatiolle.

Kunnianhimon puutteesta elokuvaa ei voi syyttää, sillä sen avaava Bachin 'Toccata ja Fuuga' on animoitu lähinnä abstraktein muodoin.
Sitä seuraava 'Pähkinänsärkijä' kuvittaa luontoa vuodenajan vaihteluin. Elokuvan ikoniksi noussut 'Noidan oppipoika' pitää sisällään Mikki Hiiren pääosassa. Mikki oli tässä vaiheessa hiipuvassa suosiossa, jonka elokuvan kohtaus nosti toiseen suuntaan.
'Kevätuhri' yhdistelee ameeboja ja elämän syntyä, huipentuen hirmuliskojen nousuun ja tuhoon. Perheemme tyttären suosikki on myyttiseen Kreikkaan sijoittuva 'Pastoraalisinfonia' fauneine, pegasoksineen ja kännisine Dionyssinoksineen.. anteeksi Bachucsineen. Tätä seuraa eläinten tanssima 'Tuntien tanssi'.
Elokuva huipentuu 'Yö autiolla vuorella/Ave Mariaan' joka on omasta mielestäni elokuvan vaikuttavin osuus. Eurooppalaisita varhaiskauhuelokuvista lainattua kuvastoa (ruotsalainen Häxän 1922 ja saksalainen Dr. Faustus) ja vaikuttavaa musiikkia yhdistelevä, kauniiseen Ave Marian valokulkueeseen päättyvä lopetus on sellaista, mitä mielestäni koko elokuvan olisi pitänyt olla.

Elokuvan ongelmiin liittyi myös sen musiikkiraidan äänitys ja erityisesti se, että ajan elokuvateattereiden äänentoisto ei välttämättä mahdollistanut elokuvan musiikin täydellistä esittämistä. Niimpä elokuvan esittäminen ja esityspaikat vaihtelivat vuosien kuluessa musiikkisaleista ja elokuvateattereista stereoversioihin ja 'digitoituihin' ääniraitoihin.

Myöskin Walt Disneyn fantasiat Fantasian pitkäaikaisemmasta ja muutaman vuoden välein julkaistavasta uudesta jaksosta hautautuivat. Yksi osuuksista olisi ollut Sibeliuksen 'Tuonelan joutsen'.

Heavy Metal Parking Lot 1986

Tulin ostaneeksi tämän dvd:n vähän niinkuin sokkona, sillä en ihan tarkkaan tiennyt mitä se pitää sisällään. Heräteostos osoittautui onnistuneeksi, vaikka pystyyhän tämän netistäkin katsomaan.

Heavy Metal Parking Lot on kahdella lainavideokameralla kuvattu dokumentti vuodelta 1986, jossa seurataan Judas Priestin keikkaa edeltävää nuorison pohjien ottoa sittemmin puretun Capital Centre areenan parkkipaikalla. Kaupunki on Marylandin Landover. Pikkukaupunki.

17-minuuttinen dokkari ikuistaa nuoruuden innolla heviä suitsuttavia teinejä, jotka esiintyvät auliisti kameralle. Tuohon aikaan videokamerakuvaus ei ollut arkipäivää, joten liikkuvalle kameralle uhotaan, tuuletetaan ja mikkiin sössötetään innolla, jollaista ei enää tänä päivänä irtoa. Sanomattakin on varmasti selvää, että jengi on typerää ja vieläpä näyttää siltä. Ja läppä klassista tuubaa.

Dokumentti pyöri 90-luvun alussa kulttisuosittuna vhs-bootleggina ja se oli Nirvana-bändin keikkabussin vakiokuvastoa. 2006 Judas Priest antoi suostumuksensa käyttää musiikkiaan dokumentissa ja se sai viimein oikean julkaisun. Dvd:n mukana tulee myös dokkaria taustoittavaa materiaalia ja vastaavanlainen kymmenminuuttinen Neil Diamondin keikasta. Tai siis parkkipaikalta sinne valuvista ihmisistä. Tällä kertaa ylipainoisia keski-ikäisiä naisia.

Gimme Shelter - Elokuva 1970

Mennään suoraan asiaan; Gimme Shelter kertoo pääosin juuri siitä pahamaineisesta Altamontin konsertista, jossa Helvetin enkelit puukottivat lavan edessä kuoliaaksi 18-vuotiaan mustan Meredith Hunterin. Lieventävänä asianhaarana oikeudenkäynnissä näkyi filmillä Hunterin esille vetämä pistooli, mutta tuo oli oikeastaan vain päin persettä menneen konserttitapahtuman jäävuoren huippu. (Puukottanut enkeli Alan Passaro vältti tuomion. Hänen kohtalonaan oli löytyä vuonna 1985 hukkuneena vesikanavaan 10 000 dollaria taskussa)

Albert ja David Mayslesin ohjaama dokumettielokuva seuraa siis Rolling Stonesien pahamaineista vuoden 1969 Yhdysvaltain kiertuetta ja osallistui Cannesin elokuvajuhliin vuonna 1971, pääsemättä itse pääkilpailuun.

Elokuva alkaa Stonesien Madison Square Gardenin keikalla, joka julkaistiin live-levynäkin. Mukaan on leikattu kyseisen levyn kannen kuvaussessioista, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei yhtye ollut tässä vaiheessa musiikillisesti saman veroinen maineensa kanssa. Mick Taylor oli vielä sisäänajovaiheessa ja yhtyeen livesoitto lonksuavaa sekä kaukana parin vuoden päässä häämöttävästä likaisesta klassikko rock'n rollista. Musiikkiraidalla parasta antia tarjoaakin Ike & Tina Turner Tinan vetäessä erittäin sielukkaan esityksen (runkaten Iken käskystä mikkiä ja telinettä - ja saaden tietenkin keikan jälkeen turpaan lutkamaisuudesta..).

Elokuva on mielenkiintoinen pätkä 'kärpäsenä katossa' kuvaamista Jaggerin ja Wattsin istuessa filmin leikkauspöydän ääressä, bändin kiertäessä Amerikkaa ja lakimiehen järkätessä konserttipaikkaa. Välissä Stones soittaa biisejään lavalla puolipaskasti. Matkalla vieraillaan myös Alabaman legendaarisella Muscle Shoalsin studiolla kuuntelemassa bändin siellä äänittämiä tulevia klassikkokappaleita.

Kun tämä pakollinen paha on ohi, siirrytään Altamontiin, johon odotettiin pariakymmentätuhatta katsojaa, mutta sinne saapuikin noin 300 000 ihmistä. Konserttipaikkaongelmista johtuen ilmiskeikka järjestettiin paikallisen rahamiehen Dick Carterin omistamalla Altamont Speedway-radalla, joka oli suhteellisen kaukana San Fransiscosta. Porukka kerääntyi paikalle jo hyvissä ajoin ja konsertista piti tulla länsirannikon Woodstock, niinkuin tähän päivään on kyllästymiseen asti jauhettu. Helvetin enkeleiden ja järjestäjien sopimuksesta on myös väännetty. Mitään sopimusta 'järjestysmiehinä' toimimisesta ei kaiketi tehty muuten kuin enkeleiden piti olla yleisön ja bändin välissä estämässä lavalle pääsy. Urokset kuitenkin kännäsivät ja pitkin päivää oli jatkuvaa turhaa rähinää enkeleiden ja yleisön sekä yleisön itsensä kesken. Syynä tähän enkeleiden mukaan ottamiseen oli bändin oma kokemus "Englannin Helvetin enkeleistä" Hyde Parkin konsertissa ja Grateful Deadin siihen asti positiiviset kokemukset porukasta konserttiensä "järkkäreinä".

Kenties jälkiviisastelu on muokannut omaakin näkökulmaa, mutta mielenkiintoisesti dokumenttifilmin kameraan tarttunut yleisö näyttää aivan toisenlaiselta, kuin muutamaa kuukautta aiemmin kuvatun Woodstockin kauniit nuoret. Kemiallinen cocktail (pilvi, happo ja amfetamiini) oli varmasti sama, mutta omaan silmään Altamontin yleisö näyttää kukkaiskansan sijasta tutkalla vaeltavilta luusereilta ja sekoilu keikkojen aikana miltei joltain Hieronymos Boschin taulun helvetin tuskissa kiemurtelulta. Kamera tallentaa ainakin kolme kertaa puristuksiin pakkautuneen yleisön päällä munasillaan tai alastomana kiemurtelevan sekoilijan, joka repii matkallaan kaikkien tukkaa ja potkii amokkina jaloillaan näiden naamoja. Tämän jälkeen tyyppi raastetaan alas ja hakataan, jonka jälkeen silloinen lavalla oleva bändi keskeyttää soittonsa ja pyytää lääkäriä lavan reunalle.. Välissä leikataan Stonesien bäkkäri-asuntovaunulle, josta puhemies Jagger tulee toisinaan ovelle tervehtimään faneja ja toimittajia heittäen aika pahaa "viisasta" kuosipuhetta.

Sekavan päivän aikana lavalle nousivat ennen Stonesejä Santana, Flying Burrito Brothers, Jefferson Airplane ja CSN. Grateful Dead skippasi oman settinsä kuullessaan Airplanen Martin Balinin saaneen lavalla setin aikana dunkkuun enkeleiltä. Airplanen "hei rauhotuttaisko niinku" ja enkeleiden kännisen sekava "SINÄ olet ongelma" dialogi on kyllä klassikko. Bändit soittelivat häntä koipien välissä peloissaan, jälkiviisastellen tapahtuman muka menneen huonommin, jos eivät olisi soittaneet.

Stones itse diivaili ja juuri tämän filmin kuvausten takia venytti oman settinsä aloittamisajankohdan liian myöhään. Ilmapiiri oli huonompi, kuin päivällä ja jokaisen biisin alussa alkoi lavan edessä tappelumylly. Lava itsessään oli myös aivan liian matala, eikä asiaa auttanut kännisenä yleisön edessä seisova enkelilauma. Under My Thumbin aikana tapahtui sitten se aiemmin mainittu puukotus. Hunterinkin verestä löytyi ruumiinavauksessa metamfetamiinia ja hän oli silminnäkijöiden mukaan ollut todella sekavassa tilassa. Yhtye soitti kuitenkin keikan loppuun ja livisti helikopterilla pois jättäen 300 000 ihmistä hevonvittulaan täydelliseen pimeyteen, joka vallitsi yöllä. Saldo oli neljä kuollutta (kaksi jäi auton alle, joka pakeni paikalta, yksi hukkui vesikanavaan ja Hunter) ja neljä syntynyttä lasta sekä lukematon määrä paikkailtavia ihmisiä.

Enkeleiden ja "vastakulttuurin" välille tapahtuma aiheutti sen, ettei muutamaa vuotta jatkunutta suhteellisen rauhallista rinnakkaiseloa jatkettu. Naivit ajatukset heistä vastakulttuurin jaloina villeinä poistuivat ja tästä vuosia eteenpäin randomina vastaantulevia festarivieraita hakanneet enkelit (okei, tyypit eivät muka osoittaneet kunnioitusta..) olivat peruskauraa yhdysvaltalaisilla festareilla. Itse Altamont nähtiin parin vuoden päästä kukkaissukupolven ja ilmaisten keikkojen hautajaisina. Tästä pitivät myös ahneet Stonesit huolen.

Repo Man Soundtrack - V/A 1984

Los Angelesilaisista ulosotto/perintämiehistä kertova 'Repo Man' on varmasti monelle tuttu pätkä.
Kulttiohjaaja Alex Cox keräsi elokuvaansa samalla tapaa aikansa punk-kuvastoa ja ihmisiä, kuin Ridley Scott oli tehnyt vähän aikaisemmin Blade Runneriinsa. Scottin kuvastosta syntyi 80-luvun cyperpunk, Coxin elokuvasta taas jäi.. no paahteinen ja ruma Los Angeles pölyisine parkkikenttineen ja klubeineen.
Ja olihan myös tässä elokuvassa hivenen sci-fi-aineksia..

Elokuva on ollut älyttömyytensä lisäksi kulttimaineessa juuri soundtrackinsa takia. Musiikkiraidalle kerättiin länsirannikon hc:ta ja punkkia. Nimibiisin esittää tuon ajan punkin kummisetä Iggy Pop, joka oli tuolloin ankarassa fame-huntingissa. James Osterbergia mahtoi harmittaa, ettei leffasta nyt mitään blockbusteria tullut. Mutta ihan hauska kulttileffa.

Musiikkiraidan esitykset ovat sitä länsirannikon jälkipunkkia, joka venytteli vielä mukavasti seiniään kaikkiin suuntiin. Cameo-roolin punk-klubin bändinäkin tehnyt Circle Jerks esittää toisena biisinään hyvin paljon Mellow Goldin aikaista Beckiä muistuttavan akustisen ja rumpukoneen säestämän balladin 'When The Shit Hits The Fan'. Levyltä löytyy muun muassa hardcorea, chico-punkkia, hardcoreen kallellaan olevan Suicidal Tendenciesin klassikko 'Institutianlized' ja levyn päättää vielä The Plugzien suorastaan HÄMY Morriconeilu 'Reel Ten' kaikukitaroineen ja nauhakuoroineen.

'Ihan kiva' leffa ja pätevä musiikkikokoelma.

Blondie - Call Me 1980

Peltirumpu... eikun Blondie. Pikkaisen Ismo ja kumppanit lainasivat, mutta ei olla pienistä.

Call Me on edelleen Blondie-yhtyeen suurin sinkkuhitti. Tai tässä tapauksessa Debbie Harryn ja Giorgio Moroderin, sillä kappale on heidän käsialaansa ja yhtye nyt lähinnä (ehkä) soittaa biisin taustat. Jättimenestystä avitti tietenkin kappaleen päätyminen 'American Gigolo'-elokuvan tunnuskappaleeksi. Biisistä on aika monta eri pituusversiota. Tämä Youtube-klippi katkeaa ärsyttävästi lopussa, mutta eiköhän tuossakin tullut biisin sanoma selväksi.