keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Pave Maijanen - Lähtisitkö 1984

Pave Maijasen lähtö ei ole jäänyt varmaan keneltäkään huomaamatta. 

Hivenen unohdettu artisti nousi klassisesti (odotetun) kuoleman jälkeen taas puheenaiheeksi ja Maijasen tekemää tai tuottamaa musiikkia on soitettu radiokanavilla tässä parin viikon sisään ehkä enemmän, kuin muutaman viime vuoden aikana yhteensä.

Maijasen viimeisen suuremman suosion päivät sijoittuvat 90-00-luvun taitteen "Mestarit Areenalla" kiertueeseen. Edes puolen vuosikymmenen takainen "Vain elämää" kausi ei tuonut suurempaa nostetta, vaan Maijasen viimeiset vuodet keikkailtiin baarin- ja pitseriannurkissa. Jotain Maijasen työmoraalista kertoo, että junaan hypättiin ja keikat soitettiin, vaikka taustalla velloi turhautuneisuus, joka purskahti ehkä viimeisissä biiseissä esiinkin.

Musiikkiura lähti käyntiin jo 60-luvun lopussa, jolloin Maijanen soitti torvea ja vokalisoi lappeenrantalaisen aikansa soul-musiikista ammentaneen bändin riveissä Rockin Suomen mestariksi. Tästä eteenpäin muusikonura lokatoitui Helsinkiin ja ja Maijanen oli aika pian basistina useissa yhtyeissä, hänen mukaansa opillisesti tärkeimpänä oli Pepe Wilbergin kunnianhimoinen Paradise.

Kelataan VHS:ää eteenpäin; Maijasen hankittua omat kannuksensa ajallisesti väärään kohtaan syntyneen Royalsien ja oikeampaan osuneen Mistakesien kanssa, toinen 1984 ilmestynyt soololevy oli suurhitti, aivan kuten tämä sen singlelohkaisukin (B-puolella Pertsa Reposen käännös Simon & Gartfunkelin biisistä trad.). Lähtisitkö soi 84-85 radioista miltei yhtä tiuhaan, kuin Maijsen kuuluisin tuottajantyö Dingo. Kasarin puolenvälin soololevyt myivät timanttilevyn verran, myöhempikin kultaa. Vuosikymmenen lopussa suosio alkoi hiipua ja Seija Simolan ja Kojon tyyliin viimeinen sija Euroviisuissa oli sellainen hämmentävä kansallinen trauma, että se vaikutti Maijasenkin uraan.

Jos Royals oli jälkikäteen ajatellen osittain erittäin laadukasta musaa, mutta aikanaan väärään maailmanaikaan ilmestynyttä, niin kasarin alussa Maijanen osasi lukea tuulensuunnat kuin mestaripurjehtija. Lähtisitkö alkaa kasarin gate-rummuilla (olisiko T.T. Oksalaa?), mukaan tulee 10cc tyylistä valkoista reggaeta ja tuotanto on muutenkin korvakarkkia. Biisi on taiten tehty, harmiton, mutta tarttuvaa kuin aikansa osakesijoittaminen. Yhdessä pääosassa on aikansa kasarisyntikat. 

Lyriikoihin on jätetty pieni ärsyke: jo lapsena tiesi, ettei järvissä ole helmisimpukoita. Raakut olivat hävinneet. Mutta kielikuvassa pulahdettiinkin johonkin unelmiin ja rakkauden lupaukseen, eikä kuusilampeen. Kappale on myös suhteellisen pitkä radiossa soineeksi singleksi: neljä minuuttia.


torstai 21. tammikuuta 2021

Silhouettes and Statues: A Gothic Revolution 1978-86 / 2017

Cherry Red Englannista on nykyään hyvin profiilikas julkaisija sekä kirjojen, että levyjen puolella. Punk- ja hardcore puolella aloittanut yhtiö julkaisee tällä hetkellä myös muun muassa Hawkwindin tuotantoa yms. ja vieläpä tähän maailmanaikaan hyvin aktiivisesti.

CD-boksi pitää sisällään viisi levyä ja bookletin, jossa kerrotaan luonnollisesti kappaleiden taustatietoja, joko ensyklopeedisesti, tai sitten artistin itsensä muistelemana. Kirja ja levypussit on taitettu ja muotoiltu tyylillä.

Silhouettes & Statues keskittyy Brittein saarten goottimusiikkiin ja mukana olevat aussibändit, Nico ynnä muut linkittyvät ja lokatoituvat paikan skeneen. Viidelle levylle mahtuu 86 biisiä, eivätkä ne ole varsinaisessa aikajärjestyksessä, vaikka Joy Divisionin 'Shadowplay' aloittaa boksin. Cherry Redillä on suhteet kuulemma kunnossa isoihin levy-yhtiöihin, joten boksiin on saatu mahdutettua niillekin levyttäneet artistit. Mutta tälle kokoelmalle on siis saatu mahtumaan käytännössä miltei kaikki skenen bändit lyhytikäisiä virityksiä myöten.

Goottimusa- ja skene ovat itselle olleet aina vähän vaikea paikka. 90- ja 00-luvun taitteessa oli tyylilajin voimakas uudelleentuleminen ja se näytti ja tuntui omaan silmään sellaiselta Stadin assan teinien poseeraukselta ikäryhmälle ominaisen maailmantuskan ja huumorintajuttomuuden kera. Mutta nämähän voi tosiaan kääntää voitoksi samalla tavalla, kuin esimerkiksi hardcoren mustavalkoisuuden maailmankuvan ja kompromissittomuuden. Kun malttaa ottaa vähän etäisyyttä.

Tyylilajille on usein ominaista tietyt kliseet baritonilaulusta voimakkaasti efektoituihin kitaroihin, mutta sehän ei syntynyt itsekseen, vaan jatkumona punkin jälkeisestä post-punkista. Ilman punkkia ei nimittäin olisi laitettu samaan kasaan elementtejä, joista osa on tahallisesti suorastaan epämiellyttävän kuuloisia. Jännite ja sen säilyttäminen on toinen goottityylin juttu. Mutta levyn ennestään tutut ja tuntemattomat yhtyeet ovat myös suurelta osilta velkaa ja perillisiä saksalaiselle 70-luvun krautrockille Canista Kraftwerkkiin. Toisesta pussissa vähän Bowieta ja Velvettejä ja on varsinainen ihme, miksen tätä kamaa ole aikaisemmin kuunnellut? Raja "gootin" ja post-punkin välillä on muutenkin tällä kokoelmalla häilyvä. Biisit on valittu taiten; levyllisen jaksaa kerrallaan hyvin, osa biiseistä on tarttuvia, osa vaikuttavia. Osa hämmentäviä. Rohkeutta ei edelläkävijöiltä aikanaan puuttunut.

Kiitokset kirjastososialismille tämänkin lainauksesta.