lauantai 26. tammikuuta 2013

Outi Popp - Astu siniseen huoneeseeni 1985

Outi Popp oli 80-luvun alussa mukana Lepakon kuvioissa ja erityisesti maan ensimmäisessä kaupallisessa radiokanavassa Radio Cityssä. Siellä hän aiheutti ohjelmillaan ärtymystä mummojen keskuudessa ja kansansuosiota 'nuoressa kaupunkilaisessa' kuuntelijakunnassa. Citystä matka jatkui Radio Mafiaan ja lehtijulkaisuihin. Hänet äänestettiin muun muassa vuoden mediahahmoksi 1983 ja Popp oli aikansa 'radio-julkkis'.

Tämä Poppin kasetti löytyi kouvolalaisesta divarista. Ja hintakin vielä sopiva 2 euroa. Koska autossa on edelleenkin toimiva kasettisoitin, niin turhaan ei tätä taas nykyisinkin muodissa olevaa (pikku)julkaisumuotoa tule ostettua. Tai siis vain hyllyyn pölyttymään.

Luin viime vuoden lopulla Outi Poppin 'Poplogia'-kirjan, jossa hän heti kirjan alussa kävi läpi tätäkin julkaisua. Ostin toissa viikolla Rocket Recordsin Mauno Paajasen koko omalla nimellään JP-musiikille tehdyn tuotannon 'Psyko' -kokoelman. Tämänkin levyn julkaisi niin ikään Levyhyllyssä aiemminkin pyörinyt hivenen epämääräinen kasetti-imperiumi JP-musiikki. Ja Rockethan taas julkaisi JP-musiikin jäljitelmäkokoelmat kolmessa eri osassa..

Paajanen on siis yhteenliittävä tekijä, sillä hän teki tämän levyn kappaleet Twiggy Oliver nimellään, soitti levyllä ja myös tuotti sen. Muita muusikoita levyllä on muun muassa Ming Sumén, Puka Oinonen, Pedro Hietanen ja Silu Seppälä.

Kappaleet tunnistaakin hetkessä Paajasen tekemiksi, sillä riimit ovat taattua häntä. Itse kappalemateriaali on ookoo tasoa, parhaimmillaan oikein hyviäkin. Sellaista 80-luvun alun taidepoppia. Mieleen hiipii 'Paperilyhty'-kappaleella 'Let's Dance'-ajan Bowie.

Levyn ongelma, tai Poppin ongelma on, että hän oli/on parhaimmillaan 'näyttelijätasoinen' vokalisti. Eli suoritukset vedetään ihan ookoo läpi, mutta kappaleen ollessa keskinkertainen ei Popp pysty äänellään tai sen karismalla nostamaan biisiä, vaan se jää ulkokultaiseksi luennaksi. No, Poppin levyä voi toki pitää aikansa 'julkkislevynä', vaikka taustakaarti olikin astetta jämäkämpää. Julkkismusaksi tämä on yllättävän tasokasta. Ja 'vakavasti otettavaksi musiikiksi' ihan jees tasoa.

Popp väitti itse, että tämä levy oli listojen kärjissä, vei hänet esiintymään kesän ykkösfestareille ja oli kaikin puolin menestys. Mutta kun levyn tilitysten aika tuli seuraavana vuonna, levy-yhtiö veti itsensä edellisenä päivänä konkurssiin.. Oletan, että tarina on totta. Näppejään jäi nuolemaan myös Paajanen, joka edelleenkin muuten toimii päätoimisena muusikkona, vaikka hänen leipänsä ei leveä tai edes täysi tällä keinolla ole.

Popp on julkaissut myöhemmin enemmänkin musiikkia, mutta ne eivät ole tuttuja. Jos tämä levy tulee vastaan, niin kannattaa kuunnella ainakin läpi.


keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Käpykaarti - Helppoja ratkaisuja moniulotteisiin ongelmiin EP 2011

Monen asianharrastajan mielestä suomi-punk elää tällä hetkellä vahvan renessansin aikaa. Bändejä on joka lähtöön, Pää kii on albumilistan top-10:ssa ja ennenkaikkea moni bändeistä on hyviä.

Jos jotain marmattamista pitäisi kaivaa, niin sanoituksissaan nyky-punk ei ole hirveän hereillä ympäröivistä tapahtumista. 'Kantaaottavuus' ja 'yhteiskunnallisuus', joka taitaa olennaisesti kuulua punkin englantilaisperäiseen perinteeseen on loistanut miltei kokonaan poissaolollaan koko 2000-luvun. Tämä siis nyt sellaisena aikana, jolloin maassa vallitsee vain yksi kaupallinen totuus ja kaiken maailman Cheekit ja muut jupit pyörivät framilla.

Luulisi siis, että punkilla olisi tästä jotain sanottavaa. Tässä mielessä Pää kiin biisi 'Kuuden vuoden vitutus' on hauska ja rohkeakin liike - siihen nähden, että levy soi vielä radiossakin.

Asiasta on keskusteltu pitkät pätkät Piffillä ja sieltä jäi korvan taakse bändi nimeltä Käpykaarti. Historiaa tuntemattomille kerrottakoon, että käpykaartilaisiksi kutsuttiin jatkosodan aikana riveistä erinäisistä syistä liuenneita rintamakarkureita.

Jos punk on tällä hetkellä epäpoliittista, Käpykaarti uskaltaa julistaa ja kantaa puhtaasti vasemmistolaisia ja miksei ihan anarkistista mielipiteitä, joissa vittuillaan persuille, eletään kotitarvekalastuksella, haukutaan kulutusjuhlia ja uutta jumalaa, eli talouskasvua.

Käpykaarti koostuu todellisista pitkänlinjan miehistä. Takana on bändejä Painajaisesta Kuolleisiin kukkiin ja Olotilaan. Musiikillisesti tässä ollaan varmaan tällä hetkellä lähimpänä sitä Vihreitten saarten anarko-punkkia. Musa on räyhäkkää kulmikasta punkkia, muttei ihan hardcorea. Tekstiä solisti Satrulta piisaa ja Käpykaarti välttää lyriikoissa tätä tyyliä vaivaavan 'pellenismin' ja lukiolais-vasemmistonuori kuopan. Uskon joka hetken, että nämä sedät elävät musiikkinsa mukaisesti. Tästä kättä lippaan. Satrun foni on jakanut kuulijoita käsittääkseni kaikissa miehen orkestereissa. Minun mielestäni se sopii oikein hyvin tähän musaan.

'Helppoja ratkaisuja moniulotteisiin ongelmiin' on neljän biisin EP. Pituus on ookoo, sillä kyllästymistä asiatulvaan ei tule ja kiekko pyörähtää helposti seuraavalle puolelle. Seuraavaksi hankintalistalle menee pitkäsoitto.

tiistai 22. tammikuuta 2013

J. Karjalainen - Lännen Jukka 2006

J. Karjalainen on artisti, joka pitkän uran aikana on tehnyt musiikkia miltei puhtaasta 'rim jobista' elämään jääneisiin klassikoihin. Jokainen mielistely on kuitenkin korvattu vahvoilla suunnanmuutoksilla ja timanttisilla biiseillä.

Karjalaisen musiikissa on aina kulkenut mukana tietty läntisen pallonpuoliskon meininki bluesseineen ja grasseineen, mutta vasta tämän levyn aloittamassa Amerikka-trilogiassa nämä lännenvaikutteet päästettiin pääosaan. Karjalainen ja kumppanit kävivät ihan siellä sylttytehtaalla asti etsimässä viimeisiä lumberjakkeja ja fingelskan taitajia.

Levyn kansiteksteissä kerrottiin kuvitteellinen tarina Karjalaisen perheen mökkinaapurista 'Lännen Jukasta', joka oli opettanut nämä laulut. Näin ei ole, vaan Karjalainen esittää omat ja lainakappaleensa amerikansuomalaisella tyylillä. Laulunparsi on omaperäinen 'itäsuomalainen' pseudomurre, vähän samaan tyyliin jota Asakin harrastaa. Kappaleet seuraavat Salomaan ja kumppaneiden pienen työtä tekevän, mutta maailmaa tarkkailevan ihmisen linjaa - mitä nyt välillä puuhataan pieniä laittomuuksia. Tie suomalaisen kuulijan sydämeenhän kulkee viinapannun kautta.

Äkkiseltään väittäisin, että 'Lännen Jukka' on Karjalaisen vahvin levy. Jotain sen tehosta kertoo se, että se on täysin puhdas soololevy. Soittimina kuullaan ainoastaan Karjalaisen komppaamaa kitaraa ja banjoa. Larppaus viime vuosisadan alun Amerikassa on täydellinen sanoituksineen kaikkineen. Pelimannihenkisesti sekoitetaan ja lainataan myös erinäisiä lauluja keskenään. Näinhän toimittiin aikana, jolloin musiikki oli suusta suuhun kulkevaa perintöä, eikä copyrightien taakse suojeltua kulutustuotetta.

J. Karjalaisen uusin vuoden 2013 radiobiisi kertoo miehen taas olevan matkalle siihen toiseen suuntaan.

torstai 17. tammikuuta 2013

Molo hasardi - Ruotsinsalmen III meritaistelu 2012

Ruotsinsalmen toinen meritaistelu oli suurin Pohjois-Euroopassa tähän asti ja todennäköisesti ikinä käyty meritaistelu. Tämä taistelu päättyi Ruotsin murskavoittoon, jonka ansiosta voimme unohtaa köpelösti päättyneen ensimmäisen meritaistelun, jonka Ruotsinderi hävisi. Tämä kolmas taistelu käytäneen sitten KTP:n pääsystä ylemmille sarjatasoille?

Molo hasardi kilpailee ehkä urpoimmasta bändin nimestä, mutta ei anneta sen häiritä. Vuonna 2004 perustettu duo, jonka muodostavat kotkalaiset nykyinen kunnanvaltuutettu Joona Mielonen sekä Tuomas Hauhia lähestyy jo kunnioitettavaa kymmenen vuoden ikäpyykkiä. Tämä siihen nähden, että ikää miehillä on kuitenkin alle kolmenkympin.

Alunperin paikallisen jalkapallojoukkueen kannatuslauluja esittänyt kaksikko on laajentanut kappaleiden aihepiiriään hivenen Arto Tolsa-areenaa kauemmaskin ja olen törmännyt duon kappaleisiin Youtubessa useamminkin tässä vuosien saatossa. Toiminta on ollut todella ug:ta, videoita Youtubessa, biisejä Mikseri.netissä, mutta seuraajakuntaakin ainakin tarinoiden mukaan riittää keikoilla.

Liian kauas alkuaiheesta ei ole kuitenkaan ajauduttu, sillä tämän kymppituumaisen tuotto menee KTP:n hyväksi. Siis aidon KTP:n eli Kotkan työväen palloilijoiden, eikä ykkösessä limboavan FC Kootee-mikälien.

Paikallista jalkapallokulttuuria siis, mikä suuressa maailmassa on ihan tavanomaista toimintaa. Täällä Suomessa on ollut tyytyminen laskelmoituihin kannatusällötyksiin alá Jamppa Tuominen tai Ile Vainion aivan karmea 'virallinen' Kooteepee-anthem.

Futiskulttuuriin hip-hop tai muu modernimpi kerronnallinen ilmaisu ei ole löytänyt tietään. Molo hasardikin edustaa 'vanhanaikaista' kahden miehen ralli-trubaduuri-sarjaa ja kaksikon sanoitukset perustuvat niin sanottuun kertovaan tyyliin, toki runollisin maustein. Parhaimmillaan tämä on 'Sioot Kotkaa' tyylisissä kappaleissa. Ossi Kummusta, KTP:n takavuosien 'maskotista' kertova laulu on varmasti yksi kauneimmista spurguista tässä maassa tehdyistä kappaleista. Levyn avaava KTP:n marssi taas on ainakin nettitietojen perusteella sävelletty vuodelta 1947 löytyneestä kannatuslehdestä olleeseen tuntemattoman kannattajan runoon. Jos tämä on totta, niin aika eeppistä.

Paikallisessa ravintolaivassa äänitetty levy on puleeramaton, tuotannossa on laulujen ja akustisten kitaroiden lisäksi mukana viulua ja viimeisessä biisissä taitaa olla ripaus syntikkaa. Kaksikko luottaa biiseihinsä.

Levyn ykkösposkella on neljä biisiä, kakkospuolella kaksi. Pari biisiä ei kanna, mutta kokonaisuutena levy selviää meritaistelustaan pinnalla. Biisit pyörivät toki paikallisfutiksen- ja juttujen ympärillä joten en ole ihan varma miten tämä uppoaa ulkopaikkakuntalaisiin tai jalkapallosta kiinnostumattomille. Ralliperinteeseen vahvasti nojaava levy loppuu kappaleeseen 'Posso'. Jos tämä biisi ei kyseistä leivonnaista tuntevalle saa hymyä huulille, niin nuppi alkaa olla Itäkadun hiihtäjä Tertsun kunnossa.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Kivesveto Go-Go - Äiti hei 2010



Teemu Bergmanin pitkä pohjatyö melodisen pop-punkin parissa alkaa kantaa hedelmää miehen uusimman bändin noustessa myydyimpien levyjen kolmenkympin sisälle, juttuja naistenlehdissä, radion nuoriskanavalla ja loppuunmyytynä Tavastian keikkana.

Myös Kivesveto Go-Go on kouvolalaislähtöinen (olisiko sitä vieläkin?) bändi ja jos en väärin ole ymmärtänyt Bergman ja Go-Go ovat linkittyneetkin tässä takavuosina jollain tapaa. Tyylilajiin kuuluu tehdä omakohtaisen kuuloisia kappaleita yhteiskunnan reunalla hoippuvista reppanoista. Tässä tapauksessa biisi kertoo pikkuläävän teinisaatananpalvojista, joiden 'kuumin aika' tosin meni jo 90-luvulla.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Aake Otsala - (music for) Sodium Sun 2013

 Tänään lähtiessäni illalla töistä Helsingin monumenttikeskustasta (lue kaikki kuuluisat rakennukset samassa kasassa, lähimmät palvelut yli 500 metrin päässä) korvaan tarttui jylhän kuuloinen humina ja Kiasman takaisen 'Kansalaistorin' täytti tutun näköinen valo - olenhan syntyisin moottoritien vierestä.

Jenni Kääriäisen 'Sodium Sun' käyttää vanhoja käytöstä poistettuja moottoritien lamppuja, jotka värjäsivät omankin lapsuuteni yötaivaan. Vastavaloon yhdistetään 120db:llä tuleva Aake Otsalan munissa asti tuntuva fyysinen basso-drone. Otsala tunnetaan myös Absoluuttisen nollapisteen basistina.

Vaikuttava teos. Ja huomenna muuten viimeistä päivää esillä.




sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Bolt Thrower - Realm of Chaos 1989

Birminghamilainen edelleen toimiva Bolt Thrower luetaan tyylilajinsa valioihin. Tyylilajiksi luetaan death metal, tuo vanhempia 80-luvun lopussa järkyttänyt metallilaji, ennenkuin black metal ajoi oikealta ohi. Miehistö tosin taitaa olla vaihtunut pitkälti kokonaan.

Muistelen, että omankin paikkakunnan uskolliset heviolmit luukuttivat 80-90-luvun taitteessa miltei pelkkää 'dödistä'. Kyseiset tyypit pelasivat myös rankasti roolipelejä (kuten myös itse) ja Warhammer-pikku-ukkoja, mutta en muista ikinä nähneeni levyissä, badgeissa tai selkälipuissa tätä bändiä, Sepulturaa ja Obituarya kylläkin.

Se on sikäli outoa, koska Bolt Throwerin kundit käsittelivät teksteissään Warhammer-aiheita senkin edestä, että saivat luvan käyttää tämän levyn kannessa 'Rogue Trader'-pelin kantta, joka oli Warhammer 40k pikku-ukkopeliä edeltävä puoliroolipeli. Itse levyn nimi on suoraan vuonna 1988 julkaistun Warhammerin taustakirjan nimi. Kyseisen kirjan kovakantinen alkuperäispainos oli pitkään muuten yksi halutuimmista ja hinnakkaimmista eBayssa liikkuneista nörttikamoista.
Ellen muista väärin, niin vanhoissa 'White Dwarf' pelilehdissäkin oli bändin levyn mainoksia ja olikohan jopa niin, että Bolt Throwerilla oli peliä kustantaneen 'Games Workshopin' kanssa sponsorisopimus. Eli jannut saivat ilmaiset pikku-ukot ja pelit. Aika nörttiä!

Itse musiikista nörttiys on melko kaukana, sillä se on ajalleen tyypillistä ryppyotsaista death metallia pitch-sifter laululla ja yhdellä kielellä jauhettuja notkeita riffejä. Sitten tulee se tempon vaihdos ja blast-beattiä. Bolt Throweria on vertailtu myös Napalm Deathiin, josta on muistumana kaiketi selvimmin ne 'grindahtavat' kaoottiset kitarasoolot. Death metal oli aikanaan melko suosittua ja sitä seuranneen bläkärin kanssa varmaan viimeisiä metallin 'suosittuja' lajeja, jotka nojasivat näin vahvasti punk- ja DIY-estettiikkaan. Realm of Chaosta ei voi todellakaan sanoa puleeratuksi metallilevyksi ja nykymittapuulla jopa korttelibänditkin tekisivät hiotumpaa jälkeä.

Tämä nykyhevissä vituttaakin. Tykkään itse metallista enemmän sellaisena Venomin tyylisenä 'hälläväliä' asenteena tai muuten vain käppäisenä kamana. Bolt Thrower kolkuttelee näihinkin suuntiin ihan pätevästi, mutta jostain syystä kuuntelen ja palaan tämän bändin ääreen juuri omien pelinörttijuurieni takia. Enkä silloin aikanaan kuunnellut juurikaan metallia.

Tämä onkin varmaan suurin syy, miksi tätä jaksan. Sillä kyllähän tämä dödis aika pitkälti yhdestä puusta veistettyä kamaa. Tai no, mikäpä hevin tyyli ei sitä olisi?

Bolt Thrower oli aikanaan tyylilajinsa myydyimpiä artisteja Englannissa. Levyn julkaissut Earache Records pisti vuonna 2005 ulos levyn uusintapainoksen eri kannella ja ilman rojalteja bändille.

torstai 3. tammikuuta 2013

First Aid Kit - Wolf 2012



Kesät ja automatkat tulee kuunneltua yleensä pääsääntöisesti Radio Suomea, jonka iskelmän seassa kuulee toisinaan jonkun soittolistalle nostetun tuoreen tai jopa kryptisen kappaleen. First Aid Kitin 'Wolf' on yksi näistä biiseistä.
Yksittäisenä biisinä se ei pääse ihan samanlaisiin tuoreisiin oikeuksiinsa, kuin siellä puuduttavien maakuntalähetysten seassa, mutta ihan hieno biisihän tämä on.

Joulukuun alussa Tavastiallakin vieraillut ruotsalaissiskosten duo heilauttaa hipsteri-viisaria aika pahasti laitaan, mutta mikäs tässä. Kappale on jylhän kaunis, eikä patetian rajamailla hoippuvaa intiaani/luonnonmystiikkaa voi näinä aikoina olla ikinä liikaa. Toki myös hyvin puunatun ruotsalaisen kuuloinen, eikä Castanedassaan samaan tapaan rujo, kuin vaikka Asan uusi 'Loveen lankeus'.