perjantai 28. helmikuuta 2014

Subhumans - From the Cradle to the Grave 1983

Englantilainen Subhumans luetaan yhdeksi anarko-punk liikkeen tärkeimmistä bändeistä, vaikka koko yhtyeen olemassa olon ajan on käyty debaattia siitä onko bändi puhdasta anarkokamaa tai edes punkkia.
Bändi on 2000-luvulla aktivoitunut uudelleen ja sen uudet julkaisutkin ovat kuulemma ihan validia tavaraa. Itse en ole niitä kuullut. Subhumansiin törmäsi takavuosina tahtomattakin, sillä yhtyeen logo ja keesipäinen huutava pääkallo-tunnari olivat yleistä kuvastoa jokaisen kaupungin vähänkään totisemmin hommansa ottavan punkkarin takissa.

Siinä missä punkin toinen aalto kiihdytti nopeutta ja tahtia, niin Subhumans oli piristävä poikkeus. Sen musiikissa oli toki elementtejä hardcoresta ja etenkin Crassista, mutta ulosanti oli heti ensimmäisistä levytyksistä lähtien todella laveaa. Yhtyeen puhemiehen rooli lankesi laulaja Dick Lucasille, mutta soitannollisesti ja musiikillisesti yhtye oli kaikkien neljän yhteisen panoksen tulos - seikka johon bändin ensimmäinen kausi (1980-85) lopulta kaatuikin.

Punk liikkeenä syntyi alunperin rikkomaan niitä jähmettyneitä sääntöjä, jotka vallitsivat 70-luvun musiikissa. Ensimmäinen aalto keksi kuitenkin nopeasti omansa ja toinen aalto oli monesti aika totaalista taleban-touhua, missä suunnilleen kaikki oli kielletty, mitä ei erikseen mainittu. Subhumans ei mahtunut näihin muotteihin ja saikin kuljeskella omaa polkuaan.
Tämä yhtyeen toinen pitkäsoitto hämmensi kuulijoitaan sellaisella ihmeellisyydellä, että levyn kakkospuolelta löytyy miltei 17-minuuttinen nimikappale, joka kymmenen vuotta aikaisemmin olisi luettu suoraan progeksi. Ykköspuolikin menee melkein yhteen putkeen vaikka sisältää lyhyempiä biisejä. Yhtyeen musiikki oli alusta loppuun myös erittäin melodista, vaikka pursuikin suunnilleen yli  Lucasin sanoituksista. From the Cradle to the Gravea kuunnellessa ei tule yhden eikä kahden kerran mieleen edellisen vuosikymmenen Van Der Graaf Generator tai Peter Hammil. Vain vielä muutaman asteen enemmän punkimmin. Subhumanskin oli parhaimmillaan EP-mitoilla, mutta kaikki yhtyeeltä kuulemani pitkäsoitot ovat olleet täyttä tavaraa - mikä ei tässä tyylilajissa ole aina sanottua.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Danny - Seitsemän kertaa seitsemän 1968



Autoillessa tulee kuunneltua paljon radiota ja koska en kuuntele kaupallisia paska-asemia ja niiden 'yleisen mielipiteen' perseennuolentaa, vaihtoehdoksi jää yllättäen Radio Suomi.
Kanavan erikoisohjelmat ovat hauskoja ja nykyinen suosikkini on lauanatain loppuiltapäivästä tuleva 'Entisten nuorten sävellahja'. Nuorten sävellahja oli ohjelma, joka tuli omassa lapsuudessanikin 80-luvulla. Sieltä kuulin ensimmäistä kertaa esimerkiksi Sielun veljiä ja Se-yhtyettä. Ohjelma oli myös eräänlainen epävirallinen suosion mittari. Nuorten sävellahja loppui jossain vaiheessa - todennäköisesti silloin kun rokki- tai populaarimusiikki sai oman kanavansa, eli Radio Mafian.

Entisten nuorten sävellahja on suunnattu nykyisin keski-ikäisille kuuntelijoille, jotka ovat eläneet nuoruuttansa 70-luvulla tai myöhemmin ja osaavat nuorten sävellahjan 'jutut'. Eli muisteloa ja kavereiden tai luokkavereiden haastaminen 'mukaan' vaikka 'nakkikioskin ranskalaisten hinnalla'. Haasteet ja niiden maksut menevät hyväntekeväisyyteen. Ohjelman juontaja on hauskan velmu ja musiikkitoiveetkin ovat kohtuullisen laaja-alaisia. Tänään soi pakollisen Deep Purplen ja Rainbown lisäksi muun muassa Taiska ja lahtelainen progebändi Haikara.

Eräs toivoja esitti toiveen Dannyn kappaleesta 'Seitsemän kertaa seitsemän'. Kappale oli tunnusmusiikkina Spede Pasasen vuoden 1968 kesähassuttelun 'Noin seitsemän veljestä', joka oli Pasasen ja kumppaneiden mukaelma Robin Hood-tarinasta. Tunnarin lisäksi huomioitavaa elokuvassa on, että miehen tuleva ykköstähti Vesa-Matti Loiri oli tässä elokuvassa vain pienehkössä sivuosassa.

Toivoja kertoi käyneensä kaverinsa kanssa katsomassa elokuvan kolmena iltana peräkkäin. Tuohon aikaan elokuvateatterit eivät vielä olleet ensimmäisessä television tuomassa lamassa, vaan elokuvaliput olivat halpoja ja teatteriverkosto tiheä ja ulottui läpi Suomen pienimmillekin paikkakunnille.
Elokuvaan otettu aikansa pop-tähti oli usein hyödyllinen diili molemmille. Aikana ennen videoita suosikkinsa naaman pystyi näkemään elokuvassa, mikä nosti yleisömääriä ja jos elokuva oli tasoltaan edes kohtuullinen sekä samalla suosittu, tiesi tämä artistille hyvää nostetta ja keikoille yleisöä. Ja tunnarista julkaistiin tietenkin single-versio.

'Seitsemän kertaa seitsemän' oli Jarkko Salon säveltämä ja sovittama kappale, jonka taustabändinä toimi 'Jaakko Salon orkesteri'. Keitä tässä soittikaan on minulle arvoitus, mutta yhtyeen säestystä on kuultavissa useilla aikansa laulajatähtien levytyksillä. Kappaleen napakka orkestraatio jäi mieleen jo lapsuudesta tämän tullessa telkkaristä, sekä myös välillä soiva käppäinen wah-wah.
Danny tulkitsee perus-Dannynä Jukka Virtasen sukupolvikertomuksen jossa 'suo kuokka ja Jussi' hengessä matkustetaan maalta tehtaan liukuhihnalle ja oman elintason noustessa jäljelle jää sisun lisäksi mieltä kalvava kateus naapurin elintasoa kohtaan. Miten kappale liittyy Robin Hoodin tarinaan on sitten toinen asia. Joka tapauksessa Jaakko Salon tekemä ja Dannyn esittämä kappale on kotoisista tunnareistamme varmaan lähimpänä sitä suuren maailman grande-elokuvatunnareiden korkeaa tasoa.


torstai 13. helmikuuta 2014

Voces de America - Sylvia y Raul 1980

Nykyisen asuinkortteerin entinen asukas oli tavallinen yksin elävä ihminen; ammatiltaan opettaja, kova lukemaan ja avoinna monille jutuille (noin niinkuin yksin elävä tapoihinsa kangistunut ihminen voi olla).
Musiikkiakin kuunneltiin ja kuolinpesään jäi kohtuullisen suuri c-kasettikokoelma. Suurimmat musiikkirojut tuli jossain vaiheessa siivottua pois, mutta osan kaseteista jätti niin sanotuiksi täkyiksi tulevia automatkoja varten. Autossammehan on c-kasettisoitin, joten kasettien kuuntelu yksinäisillä automatkoilla on ihan tavallinen harrastus. Eikä menoa haittaa, että nykyisin maanalaiset bändit julkaisevat runsaasti äänitteitä kyseisessä formaatissa.

Suurin osa kaseteista on edellisen asukkaan jo mummomaussa ostamaa varmaa tylsyyttä (Abba, Ressu Redford, Julio Iglesios), mutta kovasti maailmallakin matkustelleen ihmisen kokoelmasta on löytynyt muutama aika hyvä 'vahinko-osuma' matkakohteen paikallista musiikkia. Yksi tälläinen on todennäköisesti (vähemmän eksoottisilta) Kanarian saarilta ostettu 'Voces de America' c-kasetti, jolla puerto ricolainen 'Sylvia' ja ecuadorilainen 'Raul' tykittävät menemään lattaria.

Oletan Sylvian ja Raulin olevan väli- ja etelä-Amerikasta Kanarian saarille tulleita viihdyttäjiä, jotka ovat esiintyneet paikallisissa yökerhoissa ja baareissa. Todennäköisesti kanariansaarilaisen orkesterin kera. Itse kasetti on painettu vuonna 1980 Teneriffalla ja kaikki soittajatiedot puuttuvat kansista. Säveltäjät sinne on merkitty, vaikka biisit rehellisesti sanoen kuulostavat perustuvan vahvasti lattari-tradien varaan. Tosin kaikki latinotkin ovat omiin silmiini saman näköisiä..

Levyn tai siis kasetin kanteen on alakulmaan painettu 'Super Garantia' leima ja alalaidassa lukee Stereo. Kassuaikana- ja muodossa vedätys oli maailmanlaatuinen vaiva; formaatti mahdollisti halvan hinnan ja samalla toi mukanaan lieveilmiöt, eli suoraan ja rehellisesti sanoen kusetuksen.
Siksi olikin erittäin hämärää, kun laittoi kasetin soimaan se tykitys ja omalaatuisuus, mikä pamahti kajareista tältä todennäköisesti super mercadoksesta tai markkinoilta ostetulta kasetilta. Rumbaa ja salsaa (kannessa lukee tosin cumbia, josta asianharrastava osaa selittää enemmän) osaavan ison orkesterin säestämänä. Laulajat, etenkin Sylvia ihan ässiä. Sydänveristä latinotulkintaa espanjaksi, sahansoittoa(!) ja suoraan Los Mutantes-bändin mieleen tuovaa lattaria. Tajutonta kamaa ja tykitystä sadalla prosentilla.

Ja kaikkein hulluinta, että tämä on aikanaan lätkäisty jonnekin lomakohteen vedätysmarkkinoille!

maanantai 10. helmikuuta 2014

Elton John - Candle in the Wind 1974

Elton John on yksi populaari-musiikkihistorian mielenkiintoisimmista hahmoista. Jo 60-luvun lopussa alkanut ura on tuonut mukanaan törkeän suurta suosiota. Monella on aika pliisu mielikuva miehestä flyygelin takana ja kuninkaallisten ja muiden kutsuilla pyörivästä sympaattisesta 'kaikkien kaverista'. Jonkinlaisesta Liberacén turboahdetummasta versiosta, joka ei tosin ole uransa aikana todellakaan jaksanut elellä kaapissa, vaan on myös omalta osaltaan ollut 70-luvun alusta hivenen korninakin, mutta sympaattisena kasvona ajamassa homojen ja seksuaalivähemmistöjen asiaa. Elton on myös aina ollut toisten artistien väsymätön fani, tukija ja auttaja, vaikka on myös itse kamppaillut infernaalisten riippuvuuksien kanssa.

Jokainenhan on tästä kappaleesta sitä mieltä, että tämä on mauton balladi, joka tehtiin ja esitettiin hänen bestiksensä prinsessa Dianan hautajaisissa. Tämä on vain osatotuus, sillä Elton John on levyttänyt tämän biisin kolme kertaa uransa aikana. Alunperin kappale oli miehen superhittilevy 'Goodbye Yellow Brick Roadilla', josta se lohkaistiin Englannissa sinkuksi (sijoitus kohtuullinen #11). Yhdysvalloissa biisi oli b-puolena. 80-luku toi homoväestön keskuuteen AIDSin, johon liittyvästä hyväntekeväisyyskonsertista tehtiin vuoden 1986 versio (tämän jutun kuva on kyseisen sinkun kansi). Ja viimeisenä tietysti vuoden 1997 versio, joka on joidenkin lähteiden mukaan maailman toiseksi myydyin single ja törkeästi suurempi hitti, kuin alkuperäinen versio.

1997 version lyriikkoja oli muutettu kohdistumaan prinsessa Dianaan ja alkuperäisversio oli taas omistettu Marilyn Monroelle, mutta universaalisti koski kaikkia liian aikaisin kuolleita ja mytologisoituja hahmoja. Kappale oli Eltonin ja luottopari Bernie Taupinin käsialaa, kuten moni muukin miehen aikaa kestänyt sävellys.
Jos siirtää syrjään mielikuvat flyygelin päällä palavista kynttilöistä ja kymmenentuhannen punnan design-silmälaseista on pakko myöntää, että 70-luvun singer-songwriter kontekstissa kappale on oikeasti kaunis ja koskettava. Se on myös hyvin sovitettu; Eltonin flyygeli takoo rytmiä maltillisesti lyödyn pienimuotoisen kompin päälle ja 70-luvun glam-kitara soittaa väleihin pienet napakat liidinsä. Kappale kasvaa hiljalleen, muttei ylly missään vaiheessa pauhuun, vaan jää hillityn sentimentaaliseksi. Lopussa kitarat soittavat vielä duali-liidin ja siinäpä se.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Linda Perhacs - Parallelograms 1970

Parallelograms oli pitkään yksi monista unohduksissa olleista 70-luvun folk-levyistä, kunnes 2000-luvulla hetken ainakin taidemusalehdissä kovassa huudossa ollut 'acid folk', tai meillä kotoisammin 'metsä-folk' nosti tämän tekijänsä ainoan levytyksen - jossei nyt pinnalle, niin ainakin uusintajulkaisuun ja hipstereiden levylautasille.
Huhujen mukaan Perhacsin toinen levy ilmestyisi ensi kuussa 44 vuoden tauon jälkeen. Näin voi tapahtua ja se sopisi Perhacsin levytysuran erikoislaatuisuuteen oikein hyvin.

Linda Perhacs oli (ja jäi tästä ammatista eläkkeellekin) hammashoitaja, joka asui miehensä kanssa Los Angelesin ulkopuolisessa Topanga Canyonissa, joka on erittäin kuuluisa siellä majailleesta hippi- ja folk-skenestä, joihin kuuluivat jossain vaiheessa lähes kaikki huumeista ja maalaiselämän rauhasta kiinnostuneet artistit, kuuluisimpina ..no kaikki, mutta etenkin Neil Young. Linda ja hänen miehensä eivät kyseiseen skeneen kuuluneent ja olivat hivenen vanhempia, mutta olivat kiinnostuneita näistä nuorista ihmisistä ja heidän musiikistaan.

Lähtölaukaus Parallelogramsin tekemiseen tuli Beverly Hillsillä olleelta hammasvastaanotolta, jossa tuottaja Leonard Rosenman oli Lindan potilaana ja kuuli tämän tehneen kappaleita pöytälaatikkoonsa. Rosenman järjesti levytyksen ja säestäjät tekemään pitkäsoiton Perhacsin kanssa tämän lauluista. Äijä itse oli menestyvä elokuva- ja televisiosäveltäjä.

Oma osuutensa on tietysti elokuvasäveltäjä Rosenmanin ja tämän taustakaartin taitavalla ja pienimuotoisella folk-soitolla, mutta Perhacsin levy on osoitus siitä, että taitavaa ja mielenjäävää musiikkia voi ilmestyä muualtakin, kuin niistä nuotiopiireistä, tai tuon ajan folk-klubin jakkaralta. Lindan laulu tuo kieltämättä mieleen pari aikalaista Joni Mitchellin ja Joan Baezin, mutta kappaleet ja niiden esitystyyli ovat sen verran far-out, että saavat edellä mainitut rouvat kuulostamaan laskelmoidulta tavaralta. Kappaleissa on pääosin hyviä koukkuja ja meno mukavan rento. Perhacs laulaa itsensä kanssa stemmoja eri raidoilta - kikka mitä sitten 'acid folkissa' ja loopperipedaaleilla on käytetty ehkä inflaatioon asti. Rosenmanin tuotanto on hienovaraista, missä ei turhilla orkestraatioilla ja muilla yritetä peitellä Perhacsin perin juurin luomua ulosantia ja kappaleita. Linda itse komppaa myös näppäillen modaaliseen vireeseen viritetyllä akustisella kitaralla. Levyn meininki kiteytyy nimikappale Parallelogramsissa ja sen hypnoottisissa päällekkäisissä stemmoissa, joista keskivaiheilla siirrytään hetkeksi puhtaasti atonaalisen musiikin ja kaiutettujen äänien pariin, kunnes palataan takaisin.

Levy oli siis sisällöltään täyttä tavaraa, mutta sen julkaissut Kapp-levy-yhtiö ei nähnyt artistissa sellaista potentiaalia, että sitä olisi kannattanut promota. Niimpä levyjä lätkäistiin vain kauppojen hyllyihin seisomaan ja sieltä sitten palautukseen. Eikä asiaa auttanut tuon ajan runsaudenpula pätevissä folk-julkaisuissa. Niimpä se jäi joidenkin levyhyllyjen kuriositeettiaarteeksi, kunnes se 2000-luvulla on uudelleenjulkaistu pariinkin kertaan.