sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

The Left Banke - Desiree 1967




The Left Banke oli lyhyen aikaa toiminut ja kolme pitkäsoittoa julkaissut pop-yhtye New York Citystä. Bändin kaksi singleä nousi Billboardin korkeille listasijoille, 'Walk Away Reneen' myydessä itsensä top5:ksi. Seuraaja 'Pretty Ballerinakin' myi itsensä sijalle #15.

Näissä oli kirjoittajana osakrediiteillä Michael Brown, joka oli ensihitin ilmestyessä vain 16-vuotias. Lähtökohtia musiikkiin löytyi kotoa, sillä hänen isänsä oli kuuluisa jazz- ja sessioviulisti Harry Lookofsky.

Brown jätti yhtyeen pian kakkoslevyn jälkeen ja puolivuosikymmentä myöhemmin hänen silloinen yhtyeensä Storiesien coveri Hot Chocolatesien 'Brother Louiesta' nousi maan sinkkulistan ykköseksi. Left Bankessa oli ylenmäärin taitoa, mutta myös sisäistä jännitettä, joka johti Brownin lähtöön ja myöhemmin yhtyeen hajoamiseen.

Desiree nousi hätäisesti sinkkulistan satasen tuntumaan, mikä on sinänsä harmi. Taikka kertoo vuoden 1967 musiikin yleisestä huikeasta tasosta. Barokkipopiksi luokiteltava Desiree on täydellinen 2:44 min, jossa on mestarillinen sovitus, hienoja rytminvaihtoja ja tapahtumia piisaa alusta loppuun. Tähän päälle hienot orkestraatiot, niin lopputulos kuulostaa Love-yhtyeen ja Moody Bluesin sekoitukselta, joka ei kalpene Brian Wilsonin tekemisten rinnalla. Yhtään.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Skyray - Mind Lagoons 1999

Skyray on liverpoolilaisen Paul Simpsonin projekti, jonka alla hän pullautti nipun levyjä 90- ja 2000-luvun puolivälien välillä. Mukana oli erinäinen määrä apulaisia. Simpson itse on artistina musiikin laitamarginaaleissa, mutta henkilökohtaisia sidoksia löytyy runsaasti Liverpoolin alueen 70-luvun lopun jälkipunk-skeneen.

Paul Simpson oli edesmenneen Echo & The Bunnymen-rumpali Pete de Freitasin, Julian Copen ja Courtney Loven(!) kämppis. Ensimmäinen bändikin perustettiin saman yhtyeen kitaristi Will Sergeantin kanssa jo kouluikäisenä ja Simpson soitti 1979 koskettimia Copen Teardrop Explodes-yhtyeen ensisinkulla, sekä ensimmäisessä kokoonpanossa. Tämän jälkeen hän lähti perustamaan oman Wild Swans-bändinsä, joka toimi pitkin 80- ja 90-lukua on/off meiningillä, mutta saavutti toisaalta myös kulttisuosiota hämmentävänkin kuuloisissa maissa, kuten Filippiineillä.

Liverpool-skene ulottuu tällekin levylle asti, sillä yhdessä pääosin instrumentaalisen levyn kappaleista itse Bill Drummond lausuu salanimen takaa lyriikat. Taiteen moniottelija oli 70-80-luvun taiteeessa skenen tuottaja/manageri-guru ja tietysti suuremmalle yleisölle tuttu 90-luvun KLF-projektistaan. Yhteistä tälle levylle ja kirjainyhdistelmälle on (Chill Out-levyn tyylinen) steel-kitaran käyttö ilman ja äänitilan maalailuun.

Mind Lagoons onkin eräänlainen teemalevy, joka heiluu ja ui kuvitteellisessa ja lämpimässä easy listening/chill-out atollissa, tai laguunissa. Musiikki on tavallaan hyvin viihteellistä downtempoilua, jossa on kuorrutuksena kunnon kasa kornienväristen drinkkien "exoticaa", ehkä vähän suoraa muzak-henkeä. Mutta mutta.. Simpson on selkeästi tekijämies ja välissä on erittäin kauniita ambient-hetkiä, sekaan ujutetaan Joe Meekin henkisiä pörähdyksiä ja koko ajan uidaan tahallisesti sekä pinnan alle,  että päälle.

Levyllä tulee eeppisiä hetkiä, missä harput laulavat, FM-syntetisaattori täyttää horisontin, Uma Sumac-tyylinen sopraano laulaa ja kitarat pöräyttävät wah-wahilla. Esimerkiksi levyn avaavalla ja lopettavalla 'Sunset Lovedronella'. Homma seilailee törkeän viihteellisen osaston ja vakavastiotettavan kaman välillä, tuoden liverpoolailun lisäksi mieleen myös Jah Wobblen 90-luvun maailmanmusailut. Nimibiisi pitää sisällään Bill Drummondin luennan ja nakuttaa rytmisesti eteenpäin, kuulostaen etäisesti Renegade Soundwavelta. Stilikka soi joka välissä ja kaiku maustaa muutenkin musaa. Levyn upein hetki on puolessa välissä, missä kellojen ja FM-syntikan viemä melankolinen ambient 'Ornate Flame Terminal' nostaa new age-henkisyydestään huolimatta ihokarvat pystyyn.

Ymmärtääkseni Paul Simpsonin musiikillinen ura on ollut vähän vasemmalla kädellä vedetty syystä, että hän taitaa olla liverpoolilaisen yliopiston professori? No, yhtä kaikki. Simpsoninkin niin sanottu musiikkiura on osoitus tuossa brittiläisessä satama- ja opiskelijakaupungissa olleesta 70-luvun lopun "kriittisen massan" ylittymistä, jossa putkahti ulos Teardrop Explodesin, Echo & The Bunnymenin ja Orhestral Maneuevers in Darkin tyylisiä ääniaalloille jääneitä bändejä ja jopa niiden kaverit kuulostivat ja kuulostavat hyvältä.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

RIP Dr John (1941-2019)



Viime vuodet näitä legendoja on poistunut noin viikottain. Tässä viikon sisällä poistui toinen teini-iän lopulla ja parikymppisenä kovassa kuuntelussa ollut artisti Roky Erickson. Dr John oli nimenä takaraivossa jo teini-ikäisenä Soundi-lehdestä, mutta kirjastosta lainattu The Bandin 'Last Watz'-VHS ja Mac Rebennackin siinä vaiheessa mies ja piano-tyyli ei tietenkään pudonnut viisitoistakesäiselle. Meni vuosia, kunnes hetken Joensuussa asuneena ja kirjaston vinyylihyllyä kovasti hyödyntäneenä lainasin miehen 'Gris-Gris'-levyn, osittain hämärän psykedeelisen kannen takia. Musiikkilävähdys oli sen verran kova, että kaksikymppisenä kyseisen levyn kasettiäänitys pyöri non-stoppina useammankin kuukauden ja sai yhden paikan 'ikuisten suosikkilevyjen' joukossa. Myöhemmin tuli kuunneltua myös tätä seuranneita voodoo-funk levytyksiä ja taustayhtyeenäkin veivasi yhdessä vaiheessa tyylisuunnan kovimmista kovin, eli The Meters.

Rebennackin ura notkahteli sitten 70-80-luvulla. Syynä oli medicinemanin erittäin vakava heroiiniriippuvuus, joka oli käsittääkseni pahimmillaan tässä 80-luvun uutta elektrotyyliä lainailleessa puoliräpissä.

Sittemmin mies raitistui ja hänestä tuli Pori Jazzien tyylisten juhlien vakiovieras, vaikkakin sellaisella seestyneemmällä tyylillä, joka ei itseäni koskettanut. Tällä vuosikymmenellä tuli erittäin hyvä "paluulevy" tohtorin rooliin yhteistyössä Black Lips tyyppien kanssa.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Alwari Tuohitorvi - Pop'n Roll at the 70's 1998

Alwari Tuohitorvi on juonne suomirockin historiassa, jota yhtye itse mielellään muistelee ja monet; siis_todella_monet kuuntelivat Ganesin ohella nuoruudessaan, mutta suurempaan musakaanoniin sitä ei ikinä oikein haluta mukaan.

70-luvulla vallitsi toki vahva jako jytän ja "fiksumman" musiikin välillä, Tuohitorven laulaessa itse tekemiään ja kääntämiään jytäbiisejä samaan aikaan, kun Lindholmit ja Wigut soivat valveutuneempien stereoissa.
Ganes on oman kunnianpalautuksensa saanut jo ajat sitten, mutta "Suomen toisiksi suosituin yhtye" ei tule sitä varmaan saamaan ikinä. Itse musassa ei ole sinänsä mitään vikaa. Soitto kulkee, kappaleet ovat välillä jopa kunnianhimoisia, tai ainakin laadukkaasti tehtyjä ja jos tuotanto ei olisi ollut tuohon (suomeksi laulettuun) aikaan noin käppää, niin musahan jytäisi todella kovaa. Nyt se jytää jälkiviisaasti juuri sopivan käppänäkkärisesti.

EMI-yhtiön vuonna 1998 julkaisema kokoelma kokoaa samalle CD:lle yhtyeen 70-luvun puolenvälin kappaleita ja laulukieli vaihtelee suomen ja vuoden 1976 ja 1978 Alwari T. nimen alla levytettyjen enkkukielisten albumien tankeron välillä. Kansainvälistä uraa ei tällä saatu, enkä tiedä kävikö Alwari T. edes ikinä ulkomailla. Suomenkielisissa biiseissä on välillä menoa ja kielikuvia, joita Jukka Nousiainen on kuunnellut tuntikausia. Lyriikat heiluvat jossain typerän ja näppärän välillä, eikä lopullista tuomiota pysty antamaan. Mutta jytästähän tässä on kyse.

Bändi aloitti jo vuonna 1968, julkaisi omakustannesinglen, mutta hajosi ensimmäisen kerran vuonna 1972 bändin kolmasosan mennessä asepalvelukseen. Primus motor Jukka Rautianen kokosi kuitenkin pian toisen kokoonpanon, jossa bassossa oli tuleva MSL-studiomies ja 'Hormoonihiiret' Syksyn sävel-mies Mika Sundqvist. Bändistä tuli takuuvarma keikkalatojen täyttäjä, vaikka pitkäsoitot eivät listojen huipulla keikkuneetkaan. Mutta sinkkuhittejä tuli muutamakin. Punkin ja uuden aallon vyöryessä Suomeen yhtye muuttui yhdessä yössä totaalisen epäsuosituksi ja tämä leima sitä painaa varmaan vieläkin, vaikka sen biisit ovat pyörineet c-kasettinauhurista tuhansien rintamamiestalojen viistokattoisissa teinihuoneissa, Alvin Stardustin ja Rubettesien tuijotellessa seinän julisteista. Jälkimaineeseen lienee vaikuttanut, että Remu jengeineen koetaan niin sanotusti aidoksi asiaksi ja tekemiset tosissaan tekemiseksi, kun Tuohitorvella vähän tuollainen crowdpleaser fiilis ja ehkä helppoheikin maine laulukielen vaihtoineen.

Tämä on sikäli vähän sääli, koska eihän Alwari Tuohitorvi ollut mikään sysipaska yhtye, vaan parhaimmillaan siellä neljän tähden tuntumassa. Tästä saa hyvän kuvan vaikka kappaleesta 'Mykkä oon'. Enkunkielinen kama tuo välillä hämmentävästi mieleen hyvän power-popin tai jopa parin ekan levyn aikaisen Big Starin. Ainakin tuotannoltaan. Ehkä tuotannon laatu oli muuten vähän epätasaista, mutta parhaimmillaan yhtye on kunnon unsung-osastoa. Plus kokoelman loppuun laitettu Sundqvistin hittisinkku 'Moottoripyörä on moottoripyörä' on vähän kumma valinta.

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Nirvana - Rainbow Chaser 1968



Sekä amerikkalainen Nirvana, että brittiläinen The Charlatans 90-luvulta osuivat nimeämisissään vanhoihin 60-luvulla toimineisiin yhtyeisiin. Musiikillisesti kummallakaan ei ollut kaimansa kanssa mitään tekemistä, mutta Brittein saarten Nirvana (UK) oli saanut aikanaan sen verran pientä suosiota ja etenkin äänitysalan ammattilaisten tunnustusta, että yhtye nosti Cobainin porukkaa vastaan syytteen nimenkäytöstä ja sai aikaan jonkinlaisen sopimukseen, koska kumpainenkin jatkoi samalla nimellä, mutta loppuun laitettiin sulkeisiin lähtömaa.

Nirvana oli irlantilaisen muusikon Patrick Campell-Lyonsin ja kreikkalaisen säveltäjä Alex Spyropouluksen yhteistyö-projekti, joka toimi vuosina 1965-1971, uudelleenaktivoitui 1985 ja toimii käsittääkseni edelleenkin.

Kaksikon nimiin on laitettu ensimmäisen konseptialbumin tekeminen vuonna 1967. 'The Story of Simon Simopath' julkaistiin ennen Pretty Thingsien 'SF Sorrow'ta, The Whon 'Tommy'a ja kuukausi ennen Moody Bluesin 'The Days Future Passed'ia. Kaksikko käytti levyillään runsasta orkestraatiota ja alansa huippumuusikoita, sekä kokeellista studiotekniikkaa. Lopputulos oli barokkipopin ja brittiläisen 'karkkikauppa-psykedelian' sekamuotoa, joka on omaan korvaan levykokonaisuuksina hivenen raskaahkoa.
Mutta onhan tämä kolmossinkku ja kakkoslevyn avaava 'Rainbow Chaser' mahtipontinen Bond-orkestraatioineen ja nauhalla tehdyllä flanger-efektillä. Kappale oli yhtyeen ainoa brittilistalle noussut sinkku sijoituksella #34.

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Grateful Dead - Dark Star (Single Version) 1968



Grateful Dead on suurimmalle osasta fanejaan lähimpänä sydäntä pitkien, polveilevien jamittelujensa kanssa ja Dark Star varmaan tässä suhteessä yhtyeen keskeisin biisi, jota soitettiin keikoilla oikeastaan loppuun asti.
Live/Dead-albumilla biisistä vedetään parinkymmenen minuutin versio, mutta itse biisi oli alunperin edellisenä vuonna julkaistu sinkkubiisi (2:40 min). Koska olen myös 'Anthem of the Sun'-ajan ystävä, niin tämä sinkkubiisi-plimputtelu on ollut taas aina lähellä omaa sydäntä.