lauantai 29. tammikuuta 2011

MC5 - Back in the USA 1970

On jotain levyjä, joita hehkutetaan kaikkilalla, mutteivät kolahda omalla kohdalla juuri ollenkaan. MC5:sen kakkoslevy on minulle juuri tälläinen.

Olen ottanut linjan, etten kirjoita levyistä negatiivisia juttuja. Yhdentekevät levyt loistavat poissaolollaan, koska niitä ei ole Levyhyllyssäni!. Paitsi jos paskuuden raja ylitetään kuten esimerkiksi Matti Nykäsen tai Europen kohdalla.

Back in the USA ei ole tällä mittarilla edes varsinaisesti paska levy. Se on 50-luvun rokkiin (Chuck Berryn biisi nimibiisinä) nojaavaa tiukkaa, puhdasta ja nopeaa kaahausta. Ja vielä viihteellistä sellaista. Jos tämä olisi Ramonesin levy, pitäisin tästä.

Mutta tämä levy ilmestyi 'Kick Out the Jamsin' jälkeen.

Sen levyn puolivillainen, räkäinen korkeaoktaaninen rock on toiminut aina. Bändi oli niin helvetin poliittinen ja pyssyjen ja rintamerkkien kanssa poseeratessa. Sitten ilmestyy tämä ja Rob Tyner julistaa surullisen kuuluisalla Fillmore Eastin keikalla bändin haluavan vain pitää hauskaa. 'Motherfuckers' anarkistiryhmästä koostuva yleisö pistää ranttaliksi ja vetää ohimennen promoottori Bill Grahamia kuonoon. MC5 sai tästä syyn niskaan ja boikotin keikkapaikoille.

Osa levyn soundimaailmasta on tuottaja Jon Landaun ansiota tai vikaa. Mies ei voinut sietää psykedeelistä rokkia, vaan diggasi enemmän fiftarimenoa ja tämä sopi happea vetävälle bändillekin. Tuotannollisen kömmähdyksen syytä on myös levyn diskanttipitoisuus. Näkkärissä ei bassot soi, vaikka Vitonen oli lavalla aikamoinen jyrä ja veti pokkana soulfunk-covereitakin. Tyyli toimi myöhemmin 70-luvulla esikuvana monellekin punk-levytykselle.
Biiseissäkään ei ole varsinaisesti vikaa ja mukana on oma MC5 suosikkini 'Looking at You' (joskin maxi-sinkku on parempi). Kulmikasta nopeaa hard-rockkia mutta mutta..

Levy floppasi täydellisesti. Jos edellinen Kick Out the Jams oli myös myynnillinen pettymys vaahtoamiseen ja menoon nähden, niin tämä ei löytänyt kunnolla tietä edes kauppojen hyllyille. Bändi oli saanut nimittäin kenkää Elektralta hivenen kyseenalaisen zine-jutun takia. Atlantic ei pystynyt rahastamaan yhtyeen uutta revival menoa.
Viimeinen 'High Time' levy oli askel takaisin päin kohti kokeellisempia sfäärejä, mutta joutui vielä pahempaan unohdukseen. Pidän siitä enemmän kuin tästä.

Julian Cope - Rite2 1997

Tämän levyn kansi on ainakin karmaisevuudessaan mieleenpainuva. Levy ilmestyi samoihin aikoihin, kuin hänen mainio 'Modern Antiquarian', joka käsitteli amatööriotteella Brittein saarten monoliitteja ja muinaistemppeleitä. Amatöörillä tarkoitan nyt sanan alkuperäistä merkitystä, eli asian rakastajaa.

Dokumentissa kuultavaa musiikkia on paljon tältä levyltä. Sekä myös Jehovahkillilta. Cope teki myös näihin aikoihin British Museumin 'Discover Odin' näyttelyyn musiikit.

'Queen Elizabeth' ja Rite-levyt ovat miehen tuotannosta varmasti lähimpänä suoranaista saksalaista 'kosmista musiikkia'. Muutenkin Cope on aika surutta aikanaan 'lainannut' tästä suunnasta, tosin heittäen aina myös omia mausteitaan. Levyn sisäkannet pursuavat tekstiä 'jälkitieteellisestä yhteiskunnasta' ja palopuheita kristinuskon ja tieteen vastaisuudesta. Samaa agendaahan hän jatkaa edelleen 'Black Sheep' orkesterinsa kanssa.
Levy on tehty yhteistyössä entisten apulaisten (love 'em, leave 'em) Donald R. Skinnerin ja Thighpaulsandran kanssa. Näistä jälkimmäinen saattaa olla joillekin tuttu myös industrial-bändi The Coilin myöhempänä jäsenenä. Niin ja olihan hän pitkään Spiritualizedissa.

Rite2 koostuu neljästä 10+ minuuttisesta biisistä. Meininki on osittain lähellä alkuperäistä suhina-musiikkia. Skinnerin kanssa tehdyt biisit ovat taas enemmän hypnoottisia kitarakappaleita. D-C.O.M.P.O.S.E.R lainaa surutta Tangerine Dreamin analogisia sekvenssejä vuodelta 1974. Päälle maalaillaan tietenkin mellotronilla, kuinkas muuten.

Rite2 voisin aivan hyvin olla kauan sitten kadonnut new-age klassikkolevy. Se nyt vain sattuu olemaan tehty vuonna 1997. Näitä levyjä kun ei aikanaan tehty tarpeeksi!

tiistai 25. tammikuuta 2011

Blue Öyster Cult - Agents of Fortune 1976

Joo. Tältä levyltä löytyy (Don't Fear) The Reaper.

Levyn avaava 'This Ain't No Summer of Love' lupaa tuolloin hevin ja punkin tulemisen kynnyksellä jytää, jota loppulevy ei kuitenkaan ihan sellaisenaan sisällä.
Albumi kyllä kuulostaa osittain samanlaiselta nihilistiseltä biker-boogielta, kuin aikaisemmat levyt, mutta sisältää myös ns. nössömpää tai taiteellisempaa menoa. Edellisen levyn tapaan Patti Smith on apuna parilla kappaleella biisinkirjoittajana. Punk-runoilijatar laulaa mukanakin biisissä 'The Revenge of Vera Gemini'. Vastapalvelukseksi nousussa oleva Patti Smith Group lainasi BÖC:in keikkakamoja.

Agent of Fortunea on sanottu yhtyeen viimeiseksi hyväksi levyksi 70-luvulla. Spectresillä oli myös muutama hyvä biisi, mutta kyllä tämän tosiaan kuuntelee kärsimättä alusta loppuun. Omaan korvaan yhtye on parhaimmillaan juuri niissä hämärissä boogieissa, joita tällä levyllä edustaa muun muassa 'E.T.I. (Extra Terrestrial Intelligence)'.

Levy nosti pikkusuositun kummajaisbändin saman tien isompaan kokoluokkaan, mutta kyllähän tuo hitti oli varmasti aikamoinen riippakivi. Etenkin kun sitä seuraavaa ei ikinä tullut, vaikka yhtye kynti pitkälle 80-luvulle. Ja taitaa kyntää vieläkin.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Rockin apumiehet #12 - Todd Rundgren

Todd Rundgren on Atlantin tällä puolella jäänyt vähemmän tunnetuksi, kuin kotimaassaan. Jokainen musiikin ystävä on kyllä kuullut nimen, mutta sen yhdistäminen miehen omaan musiikkiin on vaikeaa. Täälläpäin hän taitaa olla kuuluisin Liv Tylerin kasvatti-isänä. Ai kuka Liv Tyler? Niimpä niin..

Rundgren (s.1948) nousi Yhdysvalloissa osavaltiokuuluisuuteen ensimmäisen bändinsä Nazzin kanssa, joka levytti kolme albumia vuosien 68 ja 71 välillä ja tukun singlejä. Yhtyeen kappale seuraavana vuonna ilmestyneellä 'Nuggets'-kokoelmalla nosti bändin vielä maanlaajuiseen pikkukuuluisuuteen.

Yhtye oli kuitenkin jo hajonnut ja Rundgren siirtynyt soolouralle. Miehen koko 60-luvun kestänyt huumeiden vastaisuus muuttui 70-luvun alussa täydellisesti Rundgrenin löytäessä marihuanan, LSD:n ja Ritalin-nimisen piristeen. Tämän voimalla hän väänsi karmean kasan lauluja 20-minuutin kirjoitustahtiin ja näitä suollettiin liukuhihnalta 70-luvun alun soololevyille.

Soolodebyytillä soittivat myös muuan veljekset Tony ja Hunt Sales, jotka David Bowie myöhemmin kaappasi omiin juttuihinsa. Kuten monen muunkin Rundgrenin idean.
Maestron ei kuitenkaan kannata olla tästä harmissaan, sillä hänen alkupään soololevynsä olivat kohtuullisen suosittuja Yhdysvalloissa ja sisälsivät monta radiohittiä. Nyt olen ajautunut kuitenkin sivupolulle selittäessäni Todd Rundgrenin soolourasta. Sehän ei ole tämän kirjoituksen aihe.

Liekö syynä sitten ne piristeet vai mitkä, mutta mies on todellakin ehtinyt olla monessa mukana. Tekemiseen mahtuu oman soolouran lisäksi kuuluisia tuottajapestejä, video-ohjauksia ja jopa tietokoneen kuvaeditoinnin tablet-työkalun softan kehitys Apple II koneelle.

Rundgrenin tuottajauran voidaan katsoa alkaneen hänen tyytymättömyydestä Nazz-albumien soundeihin. Ensimmäinen hänen tuottamansa levytys taitaa olla edelleen julkaisematon Janis Joplinin biisi. Lisäksi hän oli äänittäjän ominaisuudessa The Bandin 'Stage Fright'-levyllä.

Hänen 70-luvun tuottajameriitit ovat melkoiset; Grand Funk Railroad - We're an American Band, New York Dolls - S/T, Patti Smith Group - Wave, Badfinger - Straight Up, Meat Loaf - Bat Out of Hell ja niin edelleen ja niin edelleen. Viimeksi mainittu taitaa muuten olla yksi maailman myydyimmistä äänitteistä, vaikka sen salaisuuksiin en yrityksestä huolimatta ole ikinä päässyt.

Edellistä listaa kun katsoo, niin huomaa Rundgrenin taituruuden vangita äänekästä kitararockkia radioystävälliseen muotoon. Hardrock, proto- ja taidepunk levyjen kontrasti miehen tuon ajan omaan tuotantoon on myös mielenkiintoinen. Rundgren nimittäin pyöritti juuri tuolloin 70-luvun puolessa välissä omaa Utopia-orkesteriaan, joka oli lavashowltaan lähempänä Parliament-kimalle hörhöyttä ja musiikillisesti progea ja fuusiojatsia syntetisaattorimaustein. Kaukana siis tuottamastaan kamasta. Mies myös soitti paljolti kitaraa tuottamillaan levyillä. Ja se kitarahan oli Eric Claptonen entinen psykedeelinen SG kyseenalaisine hippimaalauksineen..

Rundgrenin menestyksekäs tuottajan ura jatkui 80-90-luvulla samalla kun hänen oma musiikkinsa keskittyi tuolloin epämuodikkaaseen Utopia-orkesteriin. 90-luvulla hän teki myös kokeiluja 'interaktiivisten' CD-i levyjen kanssa. Mutta nyt taas meinataan palata miehen omaan musiikkiin..

lauantai 22. tammikuuta 2011

Lowell George & The Factory - Lightning-Rod Man 1993

Ennen Little Feat-yhtyettä ja kulttitähteyttä Lowell George oli Los Angelesin 60-luvun folk-rock-psykedeliaskenen vakionaamoja. Factory-yhtye julkaisi ainoastaan yhden singlen, mutta tälle kokoelmalle on koottu yhtyeen äänitykset ja demot. Osa biiseistä on Frank Zappan tuottamia ja mies myöskin soittaa monella kokoelman biiseistä. Mukana on muutenkin entisiä Mothers of Inventionin jäseniä. Sekä itse Lowell, joka oli myös vähän ajan päästä Zappan bändin jäsen.

Jos on kuunnellut miehen Little Featia tietää, että sävelkynä pysyi hänellä hyvin kädessä. The Factoryn aikaiset kappaleet eivät myöskään tuota pettymystä, vaan ovat näppäriä ja mielikuvituksekkaita. Samalla tavalla kuin myöhemmät kappaleet. Musiikki nojaa enemmän losi-psykedeliaan, mutta hyvältä kuulostaa.

Lowell George ei aikalaismenestyksestä huolimatta ole mitenkään hirveän tunnettu muualla kuin diggaripiireissä. Testamentiksi ei jäänyt mitään 'Sweet Home Alabamaa' tai muuta anthemia, vaan monta levyllistä erinomaisia biisejä. George kuoli yliannostukseen vuonna 1979 vain 34-vuotiaana.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Matti Nykänen - Samurai 1993

Levyn kannessa Nykänen esittelee omaperäistä tyylitajuaan pitämällä tuohon aikaan takkeja ja paitoja navan yläpuolelle nostettujen farkkujen alla.

Samurai äänitettiin jo samana vuonna, kuin kultaa myynyt debyytti 'Yllätysten yö' ilmestyi. Rautaa on taottava, kun se on vielä kuumaa. Ensilevyn myyntiin tällä ei tietenkään enää päästy, vaikka alinta yhteistä nimittäjää tälläkin levyllä paukutettiin.

Levyn kappaleiden sävellyksistä vastaa pääosin keikoilla jürgen-viiksissä kitaraa taustabän.. nauhoilla soittanut J. Niemi, sanoituksista vastaa Niemen lisäksi Ilkka Vainio ja joukko pseudonyymejä, jotka ovat joko Vainion tai jonkun muun. Vainiota epäilisin myös edellisen levyn sanoittajanimimerkkien 'Guzetti', 'V. Leninki' tai 'V. Majakoski' takaa. Ainakin ensimmäinen nimimerkki antaisi osviittaa isältä perittyyn tapaan piiloutua kotkalaisten maamerkkien taakse.

Itse levy kuulostaa samalta kuin edellinenkin, mitä nyt pikkutuhmat kielikuvat ovat vielä enemmän pinnalla. Biisit ovat sitä geneeristä rokki-iskelmä-diskoa, joissa Nykänen mankuu hädin tuskin erottuvat vokaalinsa karaoke-naiskuoron päälle. Mistään tulkinnoista ei kannata puhua, vaan tyyli on rahat pois.
Levyllä on myös luenta Pelle Miljoonan biisistä 'Moottoritie on kuuma', jonka on arveltu sopivan keskittymishäiriöstä ympäristöään kärsimään laittavan Nykäsen anthemiksi. Levyltä löytyy tämän lisäksi kaksi muuta ulkomaista käännöskappaletta, mikä kertoo iskelmäteollisuuden omavaraisuudesta. Edellisinä vuosikymmeninä tälläinen vedätys olisi tehty laittamalla urheilija tai julkkis määkymään hätäisesti tehdyn ulkomaisen käännöshitin päälle.

Levyn aloittava 'Samurai' sai aikanaan pohtimaan, onko Nykänen saanut kortsumerkin 'ponsoriksi'. 'Markiisi de Sade' ehkä yrittää kertoa jotain väkivaltaan taipuvaisen Nykäsen sisimmästä sillain älykkäämmin? No tämä on vain arvailua, koska Nykäsellä tuskin on tekstien suhteen ollut osaa tai arpaa. Mutta näin parikymmentä vuotta myöhemmin ja sata lööppiä jälkeenpäin.. 'Hyppää Letukkaan' tapahtuu varmaan jossain negatiivisen vyöhykkeen Lahden torin pillurallissa.

Jostain kumman syystä tätä on tullut kunneltua aika paljon. Vitsi on tosin nyttemmin väljähtänyt Nykäsen julkaistua taas uusia 'soololevyjä'. Ehkä tämä on antanut itseriittoisia hetkiä 'noi on tyhmiä, ketkä kuuntelee tätä tosissaan, eikä silleen ironisesti' tyyliin. En tosin tiedä edelleenkään ketään, kuka kuuntelisi tosissaan Matti Nykäsen levyjä.

torstai 20. tammikuuta 2011

Eddie "The Eagle" Edwards - Mun nimeni on Eetu 1991



Talven kunniaksi.

Eddie Edwards oli 80-90-lukujen taitteessa suomalaisten kansallislajissa vaikuttanut englantilainen omituisuus, joka ei osannut HYPÄTÄ MÄKEÄ, toisin kuin esimerkiksi Matti Nykänen. Siviilissä miehillä ei kaiketi ollut tavoissaan mitään eroa.

Valitettavasti youtubesta ei löydy sitä toista biisiä, missä suomenkieltä taitamaton englantilainen (kylähullu?) Edwards pistettiin laulamaan 'pahojen poikien lauluja'. Eli pilluista ja munista.

Tämä salonkikelpoisempi kappale sai kyseenalaisen kunnian olla viimeinen Irwin Goodmanin säveltämä laulu ennen tämän kuolemaa. Biisin piti olla alunperin duetto, mutta edellä mainitun tapauksen takia Edwards tuotiin levyttämään biisi yksinään Suomeen. En ole ihan varma oliko tämä mikään radiohitti, mutta jotkut yläasteen arvostelukyvyttömät tyypit hoilasivat tätä koulun käytävillä.

Ihan totta.

Pari vuotta myöhemmin sitten tämä kotimainen mäkikotka julkaisi myös levyn. Oikein pitkäsoiton. Poverty Stinks-yhtyeen laulaja sanoi eräässä haastattelussa, että jos Matti Nykänen levyttäisi, niin se myisi heti kultaa. Niin tosiaan kävi. Tosin hyllyihin tilatut levyt eivät satavarmasti lähteneet ostajien mukaan enään täysihintaisina. Mutta palataan siihen myöhemmin!

tiistai 18. tammikuuta 2011

Popol Vuh - Improvisation 1971



Alkuaikojen Popol Vuh. Improvisoitu esitys kuvaa hyvin yhtyeen (Florian Fricken) alkuaikojen tyyliä, joka vaihtui 'Hosianna Mantra' levyn aikaan enemmän esoteeriseksi folkiksi. Samoihin aikoihin Fricke myi tuon modulaarisen mooginsa Klaus Schulzelle. Harvaa musiikkia voi kuvata runolliseksi, mutta kaikkiin Fricken ja Popol Vuhin teoksiin liittäisin tälläisen termin.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Jyrki tv-ohjelma 1995-2001

Luin tätä blogikirjoitusta ja tunnistin samoja ohjelmia ja muistoja, joita ajettiin 90-luvulla sukupolvemme mieliin. Kymmenessä vuodessa tosiaan kollektiiviset kokemukset ja vhs:än nauhoitusnappi ovat vaihtuneet viiteen sekuntiin, youtubeen ja ehkä joidenkin musiikkiboardien suosituksiin. Eihän nuori voi enää tietää kenelle sedälle antaa rahansa. Tosin mitään rahaahan ei edes tarvitse antaa, senkun lataa tai warettaa ilmaiseksi netistä.

MTV:llä oli tosiaan hetkensä ja ohjelmansa, sekä muutama teini-ikäisen katsojan mielestä söpö juontaja. Oma suosikkini oli 'vaihtoehtotytön' (mitä ikinä tarkoittaakaan!) näköinen Pip Dawn.

Palataan kuitenkin muutama vuosi taaksepäin, jolloin MTV3 (jota ei tule sotkea kansainväliseen MTV:hen) halusi luoda mainospaikkoja nuorisolle suunnattaville tuotteille ja perusti oman nuortenohjelman.

Kansalliset nuorison musiikkiohjelmat loistavat tälläkin hetkellä melkein täysin poissaolollaan. Yrittäjiä on ollut kaupallisella ja verorahoitteisella puolella, mutta jatkuvuus on Jyrkiä lukuunottamatta ollut aika heikkoa. Jyrkin tapauksessa voi jatkuvuuden tarpeellisuudesta olla montaa mieltä.

Itse olin Jyrkin aloittaessa kaksikymppinen ja hivenen jo kohdeikäryhmän ulkopuolella. Silti musiikinystävänä ei voinut olla odottamatta ohjelmaa, jossa näytetään ja soitetaan musiikkia. Jo ensimmäinen ohjelma näytti valitettavasti mistä on kyse. Amatöörimaisesti toimitettua paskan lista- ja listalle haluttavan musiikin soittamista.

Joku toteaa, että olihan legendaarinen Moon-TV:kin amatöörimaisesti toimitettua. Niin olikin, mutta jos muu sisältö on hyvää tai edes mielenkiintoista, se kääntyy voitoksi. Jyrkin kohdalla ei näin ollut, vaan estradille marssitettiin jotain voideltuja levy-yhtiön artisteja, Suomi Finland Perkeleen stadihevibändejä ja kaiken kruunasivat mitään mistään tietämättömät epäkatu-uskottavat juontajat joiden suurimpia myöhempiä meriittejä ovat olleet kaupunginvaltuuston jäsenyydet kokoomuksen listoilta. Hommaa yritettiin paikkailla ottamalla mukaan myös vanhempia kettuja, mutta jos sisältö on mitä on, ei se ohjelmaa pelasta.

Ohjelma saastutti ja toimi ponnahduslautana monelle katsojia myöhemmin pitkään vaivanneelle juontajalle. Muistan muun muassa erään myöhemmän 'Suomen Jay Lenon' haastatelleen Tehosekoitin yhtyettä, pystyen vain vaivoin peittelemään halveksuntansa.

Tiivistettynä; Ei mitään oikeasti toimitettua sisältöä, vaan köyhän teinin versio MTV:n ohjelmista. Jos jotain positiivista asiasta hakee, niin ohjelma näytti suomalaisia musiiki-videoita.

Lainaan seuraavan suoraan wikipediasta:

"Jyrkin rinnalle syntyi tanssimusiikin erikoislähetys Jyrki Electric Circus, yhteen artistiin kerrallaan keskittynyt Intimate & Interactive, videolista Jyrki Countdown, ulkomaisia artistihaastatteluja sisältänyt Jyrki Spotlight, vanhempia musiikkivideoita ja haastatteluja esittänyt Jyrki+, elokuviin keskittynyt Jyrki Goes Movies sekä livemusiikkia esittänyt Live@Jyrki. Myös perinteikkään rockin SM-kilpailun nimeksi vaihdettiin "Jyrki Hit Challenge". Jyrki Video Awards -juhla puolestaan palkitsi vuosina 1997–2001 vuoden parhaita musiikintekijöitä ja musiikkivideoita."

"Kriitikko Marko Ahonen kirjoitti sanomalehti Keskisuomalaisessa, että Jyrki pilaa nuorison maineen antamalla sellaisen kuvan, että "kaikki nuoret ovat pinnallisia ihmisiä, joita kiinnostaa vain listamusiikki ja muoti"."

Ehkä on tosiaan parempikin, että nykyisin tällaiset kollektiiviset kokemukset puuttuvat.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Järjestätkö mp3:sesi aakkosten, aikakauden vai tyylin mukaan?

Vai ovatko ämppärit jo passe´ ja verkkotiedostot In?

Kävin eilen Apple-Storessa (sellainen Helsingissä oleva applen myymälä) kysymässä hajonneen iPod Shufflen telakan tilalle uutta. Keskeytin tiskin takana olevien jätkien surffauksen ja toinen alentui kommentoimaan kysymykseeni; "Ei meillä mitään sellasia ole. Tilaa Applen verkkokaupasta. Ehkä jossain Stockkalla voi olla."

Setä elää näköjään vielä kivijalkakauppa-aikaa.
Business-mallin mukaan minun olisi pitänyt ostaa hyllystä uusi Shuffle TAI päivittää uudempaan seksikkääseen malliin. Tai tehdä mieluiten sama verkossa.
Siis mitä vittua? Pari vuotta sitten jotkut lätisivät jostain kestävästä kehityksestä. Siihen kuuluu ymmärtääkseni myös kestävät tuotteet, joihin saa varaosia. Aiheesta paska-blogeissaan jauhaneet fiksi-pyörällä ajavat nuoret kaupunkilaiset myös loivat Applesta sen hottiksen tuotemerkin, jona se nyt tunnetaan. Kakkaa sanon minä. Eikä varmaankaan tarvitse muistuttaa millaisissa oloissa kusipään maineessa olevan Steve Jobbsin i-tuotteita väännetään Kiinassa.

Kostin tämän tänään itselleni ostamalla kryptisiä vinyylijulkaisuja:
Yatha Sidhra - A Mass Meditation ja Meic Stevens - Outlander.

Kuunnelkaa te iPhone appseillanne Spotifyta, minä siirryn pian savikiekkokaudelle!

Kansainvälinen levy-yhtiö Warner käytti Finnlevyjen arkiston omistusoikeuttaan uudelleenjulkaisemalla Vesa-Matti Loirin legendaarisessa maineessa olevan 4+20 levyn. Tapahtumasta oli juttu oikein Helsingin sanomien Nyt-liitteessä. Tästä johtuen levyn todennäköisesti parissa sadassa kappaleessa ollut vinyylipainos myytiin heti loppuun. Suomesta siis löytyy ainakin pari sataa jannua, jotka ovat valmiina ostamaan uuden vinyylilevyn.

Itse levy on harvinaisuutensa takia kasvanut maineeltaan lähes myyttisiin mittasuhteisiin. Kaverin kotoa tämä löytyi jo aikanaan, joten sikäli tuttu levy. Todettakoon, että Loiri ja sen ajan edistykselliset jazz-rock hemmot äänittivät levyn savuisissa öisissä sessioissa. Voittaa Loirin version Varpusesta jouluaamuna.

torstai 13. tammikuuta 2011

Flaming Lips - Zaireeka 1997

Ensimmäinen Flaming Lips levyni oli 'Hit to Death in the Future Head', joka ei hyvistä hetkistään huolimatta osunut juuri mihinkään oikeaan kohtaan. Yhtye katosikin näkökentästä ilmestyen vain jonkun lehtikirjoituksen muodossa lopettamisen partaalla olleen bändin järjestäessä festarien parkkialueelle performanssin 40 autostereon voimin soitettavasta äänityksestä. Heipä hei.

Edeltävä 'Clouds Taste Metallic' ei todellakaan ollut täyttänyt levy-yhtiön sille antamia odotuksia. Olihan yhtye kuitenkin osunut aiemmin pikkuhittiin 'She Don't Use Jelly' biisillään. Clouds.. oli myös viimeinen levy, jolla soitti kitaristi Ronald Jones ja joka perustui kitarameteliin. Tosin viimeisin 'Embryonic' perustuu meteliin ilman kitaroita.

Näistä lähtökohdista katsoen Wayne Coynen vaahdotessa silmät eri tasossa uudesta albumista, joka koostuu neljästä eri levystä joita soitetaan yhtäaikaa eri cd-soittimissa ja musiikissa saavutetaan tila, ainakin itse suhtauduin levyyn enemmänkin kuriositeettina. Eikä sitä levykauppoihin hirveästi tilattukaan. Tästä syystä omakin Zaireeka-kokemukseni on saavutettu kirjaston lainalevy(i)llä. Mp3-aikana levyt pystyy myös kätevästi rippaamaan ja soittamaan yhtäaikaisesti winampilla. Tosin musiikin ja tilan yhdistelmä ei tässä taideteoksen väärinkäytössä toimi sitten ollenkaan, vaan oikeaoppisesti levyjen pitäisi soida asunnon eri huoneissa muodostaen yhden paikasta toiseen liikkuessa vaihtuvan kokonaisuuden.

Zaireeka nimenä muodostui Coynen mukaan (silloinkin) kaoottisessa tilassa olleen Kongon valtion ja 'Heureka' huudahduksen yhdistelmästä. Jep. Lopullisia totuuksia.
Itse musiikki on lopulta yllättävänkin perinteistä poppia, mitä nyt raidat saa vähän orgaaniseen epäsynkkaan. Biisit ja meininki muistuttavat kuitenkin aika paljon seuraavaa 'Soft Bulletinia', lukuunottamatta kuunteluun vaatimaa lisävaivaa. Mielenkiintoinen kuriositeetti, jonka kyllä poistan hyllyyn heti kun tulee vastaan. Ei ole vain näkynyt.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Big Star - September Gurls 1974

Huolimatta vahvoista annoksista kokeellista musiikkia, elektronista suhinaa ja metallia, minusta ei valitettavasti ikinä saa kokonaan parannettua pois vanhaa 'popparia'.

Täydellisten pop-biisien katsastuksessa ollaan sivuttu jo Beach Boysin euforista surffia sekä Phil Spectorin ääniseinän ja mustan mimmin kohtaamista Tina Turnerin kanssa.
Kolmas kappale on syksyisen ruskan valossa kylpevien amerikkalaisten esikaupunkien musiikkia. Joissa saatetaan luokan tyttöä high-schoolista kotiin.

September Gurls oli yhtyeen toiselta 'Radio City'-levyltä irroitettu single-biisi, joka ei tietenkään menestynyt kaupallisesti. Kappale on samalla tavalla surumielinen, kuin koko yhtyeen ura, joka ei hyvistä lähtökohdistaan huolimatta lähtenyt aikanaan yhtään mihinkään suuntaan. Biisi on hieno yhdistelmä kirkkaita kitaroita, kauniita harmonioita, power-pop rumpuja ja teini-iän hämmentynyttä rakkauden pohdintaa. Herkkien nöösipoikien musaa siis.

Myöhemmin bändi on noussut arvoon arvaamattomaan, vaikka monen korvaan se kuulostaakin juuri sellaiselta Amerikassa käyneen Radio-Helsingin toimittajan soittamalta musiikilta.
Hassusti itse maestro Alex Chilton (R.I.P) ei oikein lämmennyt Big Starin saamalle uudelle tunnustukselle, vaan piti yhtyettä ihan menneisyyden juttuna. No, tekivät he kuitenkin comeback-kiertueen.

Bangles teki muuten tästä ihan ookoon version.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Groundhogs - Hogwash 1972

Groundhogs oli/tai on englantilainen yhtye, jonka juuret olivat alunperin brittiläisessä versiossa amerikkalaisesta blues-musiikista. Jo varhain 60-luvulla alkaneen levytysuran huippukohtana pidetään 60-70-luvun taitteen raskaita blues-rock-albumeita.

Hogwashia taas pidetään yhtyeen viimeisenä hyvänä albumina ja se on ainoa, josta olen enemmälti pitänyt. Lauluntekijä Tony McPhee kävi tuolla hetkellä läpi hankalaa avioliittoa, jonka laukaisemaa 'outoilua' riitti myös miehen omalle mielenkiintoiselle soololevyllekin.

Tälle levylle saatiin mukaan entinen Egg-yhtyeen rumpali Clive Brooks, joka tukee erittäin intuitiviisesti McPheen visioita. Levyn sisäkansissa luetellaan soittajien geari ja maestron kamat tuovat mieleen South Parkin Eric Cartmanin bänditouhut; löytyy kaikki kuumin geari ja hilavitkuttimet, muiden pärjätessä bassolla ja rummuilla. ARP-syntetisaattorit, Ring modulaattorit, mellotronit ja kauhea kasa kaikkea muuta. Tosin ei äitin ostamina. No, ne tuovat kieltämättä lisää mielenkiintoa ja kulmaa yhtyeen blues-rockkiin.

Hogwash putoaa progen, hard-rockin ja bluesin välimaastoon ja kuulostaa edelleen tuoreelta. Tosin yleisölle se ei pudonnut. Aikaisemmin brittilistan kärjessä levyillään majaillut yhtye putosi niiltä kokonaan. Seuraavan levyn jälkeen lopullisesti. Syytä en todellakaan tiedä. Ajan olisi luullut olevan suosiollinen kokeellisuudelle, mutta ehkä Groudhogsien alkuperäinen yleisö oli englannin versio Ganes-faneista? Mene ja tiedä.

perjantai 7. tammikuuta 2011

George Harrison - All Things Must Pass 1970

Tätä levyä pidetään yleisesti John Lennonin 'Plastic Ono Bandin' kanssa entisten Beatles-jäsenten parhaana levynä. Tältä levyltä puuttuvat kuitenkin Yokon ulina sekä lapsuuden ja narkkariuden traumoissa rypeminen (tosin niiden tilalla on aika paljon uskonnollisuutta).

Kuten aikaisemminkin olen horissut Beatlesin ryhmädynamiikasta, George Harrison oli pitkään pääsäveltäjäkaksikon varjossa eikä oikein saanut biisejään heidän levyilleen. Tosin viimeisellä levyllä hänen pahin alistajansakin McCartney joutui myöntämään Harrisonin kappaleiden olevan yhtä hyviä, kuin hänen ja Lennonin. Jossain tapauksessa jopa parempia.
Joka tapauksessa näitä biisejä jäi hirveät kasat pöytälaatikkoon, eikä niitä yhtyeen aikana viety demottamista pidemmälle. Tästä kasasta syntyi Harrisonin kolmas soololevy All Things Must Pass.

Biisejä oli niin paljon, että tämä levy on alunperin julkaistu tripla-vinyylinä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun jonkun soololevy tuli kyseisessä muodossa, eikä tätä ole tämänkään jälkeen hirveästi nähty.
Pituudessa onkin levyn haaste. Alun kuuntelu sujuu helposti ja Harrisonin tavallaan hartaanomaiset kappaleet omaavat koukun, jota en osaa sen tarkemmin selittää, mutta pitävät sisällään jotain aidosti mielenkiintoista. Kuitenkin neljänkymmenen minuutin kohdalla alkaa jo tuntua kisaväsymystä, sillä kappaleet ovat kuitenkin perinteisiä biisejä ja instrumentaaliset irtiotot ja kevennykset loistavat melkein poissaolollaan. Silti levy pitää silloinkin otteessaan 70-luvun dylanmaisella puolihuolimattomalla menolla.
Levyn soittajakavalkadi on myös melkoinen; pelkästään rumpujen takana istuvat Ringo Starr, Ginger Baker, Phil Collins, Jim Gordon ja Alan White.
Levyn suurin hitti oli surullisenkuulu 'My Sweet Lord', jonka plagiointisyytteitä puitiin vuosikausia oikeudessa. Harmillisesti levyn mainetta mustannut biisi ei ole edes levyn parhaimmasta päästä esimerkiksi verrattuna vaikka nimibiisiin. Levyn loppua kohden meno vaihtuu vielä aika sähköisiin tunnelmiin.

Aikanaan Beatlesien yhtyeen jälkeisien soololevyjen nimiä ja kappaleiden sanoituksia kaiveltiin tikuilla yrittäen löytää kettuiluja ja kuittailuja muille bändin jäsenille (paitsi Ringon tapauksessa). Tämänkin levyn nimi voidaan tulkita siinä valossa.

All Things Must Pass on omassa mielessäni kasvanut myyttisiin mittoihin, koska vasta nyt pääsin kuuntelemaan tämänkin klassikon. Kaikesta pituudesta huolimatta täytyy myöntää, että se on aika hyvä (tripla)levy.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Donna Summer - I Feel Love (12") 1979



Ainakin minulle tämä on ehkä paras disco-biisi ikinä, vaikka haastajia löytyykin. Artisti on Donna Summer ja vuosi 70-luvun viimeinen.

Vai pitäisikö kuitenkin sanoa, että artisti on italialais-saksalainen Giorgio Moroder?

tiistai 4. tammikuuta 2011

Magma - Üdü Wüdü 1976

Hörhöbändeistä puhuttaessa nousee aina muutama ylitse muiden. Gong, Faust ja Can kuuluvat tietenkin tähän rehellisiä päivätöitä välttelevään kaanoniin (vaikka viimeksi mainittu ei itselleni ole ollut erityisen läheinen).

Ja sitten on aina myyttinen ranskalaisbändi Magma.

Magmaa ja siitä irtautuneita yhtyeitä kutsutaan 'piireissä' zeuhlareiksi. Magma on rumpali/säveltäjä Christian Vanderin alunperin perustama ja edelleen ohjastama kollektiivi, josta liikkui aikanaan eräs kuvaava tarina; Vander ja yhtyeen eräs toinen jäsen olivat riitautuneet keskenään yhtyeestä. Molemmat vuokrasivat kartanolinnat Ranskan rajavuoristosta ja yrittivät kuuleman mukaan loitsia siellä toisiaan vastaan.
Tarinan paikkansa pitävyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta se kuvaa hyvin Magman musiikillista ja henkistä menoa.

Üdü Wüdüa sanotaan Magman musiikilliseksi tiivistelmäksi. Yhtyeen musiikissa ja levyissä on vahvoja vaikutteita Coltranen jazzista, Orffin oopperoista, paisuttelusta, fuzzin läpi soitetusta funk-bassosta ja tietenkin kobaïan kielisestä laulua.
Kobaïa on Vanderin itse keksimä kieli, jonka kirjoitusasu muistuttaa hivenen saksaa ja kuulostaa ranskalaisittan lausutulta saksalaishölynpölyltä. Tämä yhdessä militantin goottilaisen grafiikan ja yhtyeen tunnuksen kanssa on vuosikymmenestä toiseen tuonut mukanaan fasismi-syytöksiä. Näin ei kuitenkaan taida olla.

Levyllä soi myös runsaasti tuon ajan pulputtavia syntikoita, joten tulee väistämättä mieleen vertaaminen saman ajan toiseen (puoli)ranskalaiseen orkesteriin Gongiin. Gong oli kuitenkin jazz-vaikutteineen sellainen hassuhattuisten hörhöjen keppostelija. Magman musiikki on myös pompöösiä ja typerää, mutta samalla synkkää, kuin dystopiansa syvin vankiselli.

Niin, siis levy on hyvä.

Magma kiertää edelleenkin ja ei kuulemma todellakaan ole mitään vanhan uudelleen lämmittelyä, vaan ehtaa kobaïalaista jazz-progea.

lauantai 1. tammikuuta 2011

Beck - Midnite Vultures 1999

Tarkempi musiikinystävä huomaa, kuinka nerokkaan aasinsillan rakensin viime vuoden viimeisessä blogipostauksessa!

Beck Hansen kuului aikanaan omiin ehdottomiin suosikkeihini, jonka levyjä soitin fanaattisesti tätä edeltäneeseen 'Mutationsiiin' asti. Jostain syystä suhteemme kuitenkin viileni, erkaannuimme ja teimme eron. Beckin nykylevyjen pintapuolisen tarkastelun perusteella mies on edelleenkin Beck.

Edellisestä masentavasta Mutationista poiketen Beckin Millenium-vittuilu on edelleenkin erittäin piristävä levy. Jos aiemmilla levyillä pääasiallinen tyyli oli hip-hopin, leikkaa-liimaa ja alt-kantrin ja folkin yhdistelmä, Midnite Vultures retroili suoraan (silloin huono juttu) kahdeksankymmentäluvun disco/funk-musiikin kanssa.
En nyt viitsi sanoa osaa biiseistä Prince-pastisseiksi, vaan käytetään mielummin sanaa kunnianosoitus (itse Princehän oli tuolloin aallonpohjalla). Get Real Paid lainaa taas suoraan Computer World ajan Kraftwerkiltä. Beck-tyyliin levy on tuotettu mahtavasti kuulokkeiden tulviessa jatkuvasti uusia juttuja ja soundeja.

Tämän levyn viimeisestä soittamisesta on varmasti ainakin viisi vuotta. Hyvältähän tuo kuulostaa edelleen.