Crass on ollut itselleni kohtuullisen vaikeasti lähestyttävä bändi. Vaikka yhtye luetaan lähes kaikessa ja kaikkialla yhdeksi, jos ei nyt 1900-luvun lopun, niin ainakin punkin tärkeimmistä bändeistä.
Yhtyeen musiikin lähestyttävyyttä on aina vaikeuttanut se, että Pistolseista ja Clasheista poiketen, joiden musiikki perustui loppujen lopuksi aika pitkälti keskikaljapohjaiseen kitararokkiin, Crass:in musiikissa on aika artsy ja vaikeasti lähestyttävä kulma. Jotain asiasta kertonee, että itse olen nimen satunnaisen kuulemisen jälkeen tutustunut yhtyeen olemassa oloon ensimmäiseksi brittiläisen artsy-fartsy musiikkilehden Wiren kautta.
Crass on aika monellakin tapaa merkittävä bändi punkin kaanonissa, joista tässäkin jutussa. Vuonna 1978 Pistols taustamiehineen oli paljastanut todelliset karvansa ja hajonnut. Clash oli aloittanut matkansa jo kohti muuta musiikkia ja yleisessä ilmapiirissä oli ilmaan heitetty slogani 'Punk's Dead'. Clashin Mick Jones väitti jotain muuta vielä vuoden 77 lehtihaastattelussa, mihin Crass vastasi tällä levyllä aiemmin mainitun nimisellä kappaleella.
Crass itse oli alunperin Penny Rimbaudin ja Steve Ignorantin rummut-laulu duo. Näistä jälkimmäinen oli nuori punkkari ja vastasi yhyeen päälaulusta. Ensin mainittu oli taas oikealta nimeltään Jeremy John Ratter (s.1943) ja vanha veteraani jo edeltävästä hippiliikkeestä. Rimbaud oli 70-luvun puolessa välissä hämärästi menehtyneen ystävänsä (Rimbaud esittää tapauksesta salaliittoteorioita) kanssa vastuussa muun muassa Stonehengen ilmaismusiikkifestivaaleista ja Dial-house nimisestä hippikommuunista. Sekä toimi tietysti Crassin puhemiehenä ja rumpalina. Rimbaud asuu muuten käsittääkseni edelleen Dial-housessa, josta tuli yhtyeen jäsenten yhteinen asunto ja esikuva Crassin luoman punkin alagenren 'anarkopunkin' squattaus-asumiselle. Eli suomalaisittain vallatuissa taloissa ja yhteiskunnan ulkopuolella asumiseen. Tosin toisin, kuin useimpien jäljittelijöiden ja faniensa tapauksessa Dial-housessa oli siistiä ja pihalla hoidettu puutarha, kun toisaalla squattielämä tarkoitti usein elämistä ilman sähköjä, luteita joka nurkassa, kylmää, vessat tukossa ja nurkat täynnä huumeruiskuja.
Rimbaud keräsi ympärilleen taiteilijoita ja muusikoita, joista Steve Ignorantin ohella muodostui Crass. Yksi tärkeimmistä hahmoista oli tämänkin levyn kansista vastuussa oleva New Yorkissa aiemmin työskennellyt graafikko Gee Vaucher, jonka kuvallinen ja tyylillinen anti ryyditti yhtyeen julkaisuja upeine mustavalkokollaaseineen. Yhtye itse omi aika pian militantin näköisen mustiin pukeutumisen ja bändin tunnukseksi muodostui kieltoristin, kelttiristin ja hakaristin graafinen yhdistelmä. Penny Rimbaudin anarkistilaisuuteen perustuva filosofia ja uskonnonvastaisuus tuli yhtyeen perusaiheeksi ja synnytti jäljittelijöiden joukon. Tähän vielä yhdisttiin Rimbaudin tuottama diskanttinen soundi, johon EI kuulunut aikaisemman punkin macho-kitarat. Tätä kaikkea kompattiin marssityylisellä virvelivetoisella rumpukompilla ja sanoitukset olivat todella pitkiä ja niin sanotusti täynnä asiaa.
Rimbaudin uskonnonvastaisuus ilmenee tavallaan jo tämän ensimmäisen levyn nimessä. Hän oli aikaisemmin kirjoittanut novellia 'Reality Asylum', joka sitten päätyi avaamaan tämän ensimmäisen levyn. Tai siis olisi pitänyt päättyä, mutta alkuperäinen Small Wonder Recordsin tapauksessa levypainon irlantilaiset työntekijät eivät painattaneet biisiä vinyylille, koska se sisälsi heidän mielestään jumalanpilkkaa (Rimbaud sai aiheesta syytteenkin joka ei kuitenkaan johtanut tuomioon). Niimpä alkuperäisellä levyllä kappaleen paikalla on sen keston verran hiljaisuutta. Tältä minun hallussani olevalta yhtyeen vuonna 1980 omalla merkillään julkaisemalta versiolta biisi kyllä löytyy. Levy on julkaistu 12" ja 45 kierroksella soitettavana. Rimbaud väittää levyn nimen uskontopohjaisuuden tarkoittaneen alun perin sitä, että levystä otettiin noin 5000 kappaleen painos, joka oli soittajien mielestä realistinen määrä, jota levyä saataisiin myytyä. Erinäisten lähteiden mukaan Feeding on tänä päivänä myynyt paria tuhatta alle UK:n kultalevyrajan. Levy menestyi heti tuolloin tärkeällä ja major-labeleiden ulkopuolella olevalla indie-listalla, joka eli elämäänsä 90-luvun alkuun asti.
Crassin musiikkia voisi kuvailla niin, että Clashin paasaavuus on siirretty turbo-ahdetuksi, hommaa on nopeutettu entisestään ja musiikista poistettu suunnilleen kaikki bassot ja myös kaikki ylimääräinen. Jäljellä on pelkästään laulu, sanoma, rytmi sekä taustalla diskanttinen kitaroiden sirinä. Lyriikat tulevat hengästyttävällä määrällä ja nopeudella, jota kompataan nytkyttävällä marssibiitillä. Crass ei myöskään halunnut yhtyeelle Johnny Rottenin tyylistä yksittäistä keulakuvaa, vaan tällä levyllä vokalisoivat Steve Ignorantin ja basisti Pete Wrightin lisäksi mimmit Joy DeVivre ja Eve Libertine.
Vaikka olenkin hiljalleen lämmennyt yhtyeelle 'Feeding of the 5000' ei ole mitään lempilevyjä (pidän enemmän poukkoilevan taiteellisesta 'Christ The Albumista'). Se ei silti poista niitä ilmeisiä elämäntavallisia ja musiikillisia vaikutteita, joita tämä debyytti loi. Anarkopunk tuli jo mainittua, mutta Crassin musiikillisia elementtejä ja tosikkomaista peräänantamattomuutta ui tietysti myös pian syntyeen hardcoren pariin. Feeding.. oli siis jonkinlainen tosikkomainen piristysruiske punkille ja palautti sen 'asialinjalle'. Vaikka ehkä vei samalla homman DIY-julkaisutyyleineen ynnä muineen ehdottomuuksineen myös takaisin sinne marginaaliin, josta se ei ole sellaisena tämän jälkeen paria hetkeä lukuunottamatta enää poistunutkaan.
Tämän ensimmäisen julkaisunsa jälkeen Crass perusti myös oman levy-yhtiön, jonka kautta hallitsi omien levyjen tekemisen, myynnin ja välityksen. Tämä ei ollut punkin siihen astisessa historiassa mitenkään tavatonta, tai uutta, kuten myöskään se, että bändi julkaisee muiden itseään pienenpien bändien levyjä. Crassin mesenointi oli kuitenkin ehkä askeleen vahvempaa; jonkun yhtyeen päätyminen Crassin kuuluisille kokoelmille, tai sinkku tai EP-julkaisu oli yleensä laadun tae ja samalla tae päästä indie-myyntilistan kärkipäähän. Rimbaudilla kumppaneineen oli kuitenkin muutamaa levytettyä poikkeusta lukuunottamatta tavattoman aatteellinen asenne; bändiltä ei yhden julkaisun jälkeen julkaistu toista levytystä, ettei homma lipsunut tavallisten levy-yhtiöiden ja bisneksen puolelle.
Levyarvio: Marillion – Afraid Of Sunlight (1995)
15 tuntia sitten