keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Olipa kerran avaruus / Il était une fois... l'espace - Soundtrack 1981

Viereinen kansi on virallisen soundtrack-julkaisun, mutta tietokoneen kajareista soi juuri nyt pidennetty versio, missä on kaikki sarjan musiikit ja teemat.

Olipa kerran avaruus on ranskalaisen Albert Barillen lastensarja joka ilmestyi pari vuotta edeltäjänsä 'Olipa kerran ihminen' jälkeen. Siinä missä edeltäjä pyrki historialliseen ja tieteelliseen opettavaisuuteen, jatko-osa keskittyi enemmänkin tuon ajan muodikkaaseen avaruusseikkailuun, unohtamatta toki muutamia tieteellisiä, poliittisia, eettisiä ja yhteiskunnallisia kulmia.

Taustatarinasta löytyy helposti ajankuvaa sen ajan YK:sta, kansainvälisestä yhteistyöstä, demokratiasta ja sellaisista aikansa hapatuksista, jotka joutuvat vastakkain militaristisen fasistiskommunistisen Kassiopeian kanssa. Taustalla vetelee myös naruja ihmisen itse luoma koneellinen kylmän tuhoava tekoäly ja lopussa kohtaamme arvoituksellisen ylemmän tietouden. Kaikkea mikä sai kuusivuotiaan tapittamaan mustavalkotelkkaria. Koska sarjan osatuottajana toimi Suomen Yleisradioyhtiö, sarja nähtiin aivan heti tuoreeltaan myös täällä.

Edeltäjän avaustunnari on ollut täällä jo vuosia sitten. Siinä japanilaisen Yasuo Sugiyaman soundtrackki valitsi ihmiskunnan koko painavaa taakkaa ja kehitystä kantamaan Bachin Toccata ja fuugan, jonka harteet sen kestivätkin. Ehkä jopa ainoana kappaleena maailmassa? Avaruuden japaniyhteytenä toimii runsas kuvastollinen lainailu aikansa animesta ja käsittääkseni tämä on osittain animoitukin japanilaisten toimesta?

Ihmisen taustamusiikki oli yhdistelmä ehkä hivenen käppäistäkin elektronista ääntä, funk-jazz muzakkia ja välillä klassisia teemoja. Avaruudessa hypätään suoraan nykyaikaan (vuoteen 1981) ja avauskappale on eeppinen diskobiisi (lokaatiosta riippuen ranskaksi tai englanniksi). Orkestroidut teemat ja takaa-ajo funk vuorottelevat. Koska sarjan käsis oli draamallisempi kuin edeltäjällään, toistuvat samat lokaatio tai henkilöteemat useasti. Levyä kuunnellessa tämä tietysti pidemmän päälle rasittaa. Teemat ovat onneksi hienotunteisesti tehtyjä, eikä sarjan katselu nosta musiikin toiston puolelta verenpainetta, vaikka jaksoja olikin kokonaista 26 kappaletta.

Syy tähän lienee, että sarjan säveltäjänä toimi ranskalainen Michel Legrand, jolla oli takataskussaan lopulta yli 200 tv- ja elokuvasävelmää, kolme Oscaria ja viisi Grammyä, menestyneitä musikaaleja yms. yms. Hänen kynästään oli lähtöisin muun muassa uuden aallon elokuva Cherbourgin sateenvarjojen musiikit. Blogia sivunneena knoppina hänen veljentyttärensä on Beach House indiebändin vokalisti ja lauluntekijä Victoria Legrand.

"Sellaista oli elämä sen ajan Euroopassa", niinkuin sarjassa sanottaisiin. Yleisradioiden rahoitus tarjosi mahdollisuuden tehdä huolella ja kiireettä kestävää lasten- ja nuorten viihdettä ja palkata kunnon säveltäjät ja orkesterit.
Mutta ajat muuttuivat: seuraaja Olipa kerran elämä ilmestyi vasta viiden vuoden päästä, mutta siinä animaatiojaksoissa luotettiin jo liikaa toistoon ja soundtrackin tunnarikin oli vuodelle 1986 ominaista keski-eurooppalaista syntikkapoppia.

maanantai 25. toukokuuta 2020

I Break Horses - Warnings 2020

Ruotsalainen I Break Horses on 2000-luvun lopulta toiminut yhtye, joka tämän vuosikymmenen alussa nautti suuresti Pitchfork-skenen huomiota.
Itselle bändi on kohtuullisen tuntematon, en ainakaan muista kuulleeni mitään muuta tältä. Yhtyeen muodostaa kaksikko Maria Linden ja Fredrick Balk ja kuulemattomuuteen voi liittyä sekin, että yhtyeen edellisestä levystä on jo kuusi vuotta.

Tyylilaji on nykyisin muodikas shoegaze, jota väritetään tällä uudella levyllä runsaalla annoksella FM-syntetisointia. Toinen korviin jäävä elementti on Maria Lindenin puolieteerisen vokalisoinnin lisäksi se, että kuulostaa vahvasti siltä, että levyn soundeja on prosessoitu vahvoilla hidastuksilla. Muutenkin musiikki on vahvasti layeroitu, jolloin syntyy niitä yhdistelmiä, harmonioita, aaltojen kulmia yms. mielenkiintoista.

Warningsia voisi kutsua vähän pahallakin ruotsalaiseksi tuotannoksi: jotenkin pastissinomaista, mutta onhan tämä piru vie hyvän kuuloista ja puunattua. Levyä käsittääkseni tehtiinkin koko sen kuuden vuoden ajan, mutta mutkia tuli matkaan yhteistyökumppaneista ja sen sellaisesta. Huippuviileä musiikki viilettää kuin Testarosa Miamin kaduilla. Välillä lainaillaan niin ilmeisesti Kraftwerkilta (Neon Lights), välillä ollaan Sinead O'Conneryn balladissa, OMD ja mitä kaikkia näitä on. Mutta kaikki siis I Break Horses-filtterin läpi. Ehkä 'Death Engine' kuulostaa jo niin suoralta Vök-pastissilta että.., mutta sitten biisin liidisyntikan hivenen vinoon viritetyt oskillaattorit pyyhkivät selkäydintä pitkin epäilyksen ja syytökset.

perjantai 22. toukokuuta 2020

Elektric Music - Esperanto 1993

Edellisestä Kraftwerk-kirjoituksesta päästäänkin mukavaa siltaa pitkin tähän vuonna julkaistuun ja historian hämäriin jääneeseen elektronisen musiikin levyyn.

Esperanto on Karl Bartosin Elektric Music-nimen alla julkaistu levy, jolla vierailee kappaleentekijänä ja vokalistina mm. OMD:n Andy McCluskey. Parilla biisillä sävellyskrediitit jakaa levynkannenkin tehnyt Emil Schult, joka oli pitkään Kraftwerkin kansitaiteilija, lyyrikko ja yhtyeen yleisen ilmeen takana muutenkin. Osalla biiseistä krediitit jaetaan toisen Elektric Music-perustajajäsenen, mutta poisvetäytyneen Lothar Mannteufellin kanssa.

Karl Bartos itse oli jäsenenä Kraftwerkin loistonpäivien ajan ja osakirjoitusvastuusta useista yhtyeen ikonisista kappaleista. Bartos palkattiin alunperin soittamaan elektronisia perkussioita Autobahnia seuranneelle Yhdysvaltain kiertueelle, mutta siirtyi roolistaan sujuvasti yhtyeen perusjäseneksi aina vuoteen 1990 asti. Hän oli mukana vuonna 1991 julkaistulla The Mix-albumilla, mutta oli ilmeisen kyllästynyt yhtyeen verkkaiseen toimintaan ja ero oli rivien välistä luettavissa riitaiseksi.

Halusi tai ei, niin Elektric Music luetaan äänitteenä aina tätä taustaa vasten. Jos mutkia vedetään suoriksi, niin tässä yhtyeen keskeinen jäsen (joskin hierarkiassa aina kaksikon Hütter/Schneider takana) tekee levyn omilla mieltymyksillään ja taidoilla ilman kaksikon kahlintaa ja äärimmäistä laadunvalvontaa.

Siinäpä koko levy pähkinänkuoressa.

Mutta. Ei se nyt ihan näin yksinkertaista ole. Esperanto ei ole laisinkaan hullumpi albumi, vaan sillä on omia vahvuuksiaan. McCluskeyn tapaiset fanipojat levyllä tuovat oman sidontansa sen hetkiseen aikaan. Vokalisoituja kappaleita voisi kuvailla "Kraftwerkkia Pet Shop Boys-laululla". Toisaalta levyllä käytetään runsaasti puhesynteesiä, jota runttaillaan, loopataan ja pyöritellään taattuun ysärin alun elektronisen musiikin tyyliin.
Levy sai ilmestyessään sapiskaa aikansa tekno-soundeista ja estetiikasta, mutta aikahan tunnetusti syö lapsensa ja nyt ysärin tekno kuulostaa yhtä teollisromanttiselta, kuin 70-luvun moottoritie vastaavasti ysärillä. Tähän samaan soundiensa päivittämiseenhän Kraftwerk itsekin pyrki The Mixillä. Albumi on rakennettu siten, että alun tekno-pop Shop Boysista siirrytään edetessä hiljalleen puhesynteesiin ja kierrokset tavallaan kovenevat loppua kohden, jota voi kuvailla Kraftwerk meets ysäritekno/elektronica.

Bartos vs. Kraftwerk on tietenkin ilmeinen tilanne, missä kumpikin tarvitsisi toistaan. Mutta levy on silti yllättävän kelvollinen, vaikka siitä puuttuu se jonkin "lopullinen" laatusinetin tuoma ehdottomuus.

Vahva suositus.

maanantai 18. toukokuuta 2020

Kraftwerk - 1 1970

Florian Schneider poistui tosiaan keskuudestamme pari viikkoa sitten, ilmeisesti jo jonkin aikaa sairastettuaan. Tai keskuudesta ja keskuudesta, koska ilmeisesti juuri Schneider oli yhtyeestä se, joka oli vastuussa "haastavasta" ulosannista, niukoista haastatteluista ja äärimmäisen tarkoin varjellusta julkisuuskuvasta.
Toisaalta hän oli jäänyt pois yhtyeestä jo vuonna 2008, eikä ole viimeiseen kymmeneen vuoteen kiertänyt messissä, keskittyen omaan "soolomusiikkiinsa".

Pääkaksikon toinen osapuoli Ralf Hütter taas oli hetken aikaa poissa yhtyeestä tämän levyn jälkeen, Schneiderin soittaessa yhdessä tällä albumilla viimeisessä kappaleessa rumpaloivan Klaus Dingerin ja kitaristi Michael Rotherin kanssa, joista jälkimmäiset menivät pian perustamaan yhtyeen NEU!, kuten kaikki tänne eksyneet varmasti jo tietävätkin. Seuraavat levyt '2' ja 'Ralf und Florian' toteutettiin kokoonpanolla, jossa soitti vain kaksikko itse. Tällä levyllä rummuissa on Dingerin lisäksi Andreas Hohmann, joka soitti levyn alkupään sessioissa.

Kraftwerkillä ja sen johtohahmoilla oli tosiaan taipumus kirjoittaa yhtyeen tarina ja musiikki mieleisellään tavalla ja siihen ei kuulunut debyytti, kakkoslevy, eikä kaksikon nimikkolevy. En tiedä onko näitä julkaistu edelleenkään muina kuin enemmän tai vähemmän bootleggeinä? Virallinen selitys on ollut, että masternauhojen äänentaso- ja laatu eivät ole tarpeeksi hyviä, mutta eiköhän syynä vain ole sen tosiasian hiekkaan piilottaminen, ettei Werk ollut alusta asti ihan sellaista hillittyä,  minimalistista ja tarkoin harkittua elektronista musiikkia miksi kaksikko sen halusi esitellä.

Tai no, kyllähän tämä on tavallaan tuotannoltaan minimalistista, mutta soitannollisesti ei olla tekemisissä 70-luvun puolesta välistä tutun timantin- ja soundin hiomisen kanssa, vaan debyyttilevy seuraa aika tarkasti ympäröivän Saksan musiikkiskenen jamihenkistä musiikkia, josta tällä levyllä on mukana vielä ns. rock-kulmaa.

Uskallusta ja kokeilua sinänsä piisaa ja musiikkia voi surutta luonnehtia osittain avant-garde henkiseksi. Kaikki plöräykset ja pöräykset eivät ole tarkoitettu massojen viihteeksi, tai düsseldorfilaiseen diskoteekkiin tanssittavaksi levyn jakautuessa neljään pitkään kappaleeseen, joista kakkospuolen ykkösbiisi 'Megahertz' on vielä suhinaa ja plörinää ilman biittiä. Kumpainenkin Hütter sekä Schneider olivat taustaltaan klassista musiikkia opiskelleita muusikkoja, joiden irtiottona tätä levyä voi myös pitää. Ralf soittelee urkujen lisäksi myös vapaata sähkökitaraa ja Florian puhaltelee huiluunsa, joka kulkee filttereiden ja oskillaattoreiden läpi. Mutta siis: päällekäyvän staccaton värittämää jamimusaahan tämä on ja viimeisellä biisillä Dinger paukuttaa jo miltei motorikkia.

Sinänsä myöhempi hiekkaan peittely levyn kohdalla on hassua. Jos leikkii ajatusleikkiä, että tämä olisi joku ultra-rare kadonnut klassikko hidden gem krautrock-levy, niin tämä olisi monien suosikkilistoilla. Nyt vertailukohta yhtyeen muuhun tuotantoon on rankka ja epäreilu.

Kannesta oli vastuussa Hütter joka haki innoitusta Andy Warholin sarjallisuudesta ja tavallisten esineiden ja tuotteiden kehystämisestä. Kakkoslevyhän oli tismalleen samanlaisella kannella, mutta eri värillä. Klaus Dinger taisi napata idean NEU!-levyille lähtiessään yhtyeestä.

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Merkattu maa - Karuselli pyörii 1995

Menin helmikuussa 1995 asepalvelukseen Upinniemen varuskuntaan. Tupamme ikähaarukka oli erään vapaaehtoisen puupää  lapsisotilaan 17-ikävuoden ja tuvan seniorin; 29-vuotiaan diplomi-insinöörin välillä. Jo silloinkin ihmettelin sitä lehmänhermoisuutta, jota tämä pappero tunsi meitä hätäisesti parikymppisiä räkänokkia kohtaan.

Näin jälkikäteen ajatellen kummankin edellämainitun ikä oli hassussa suhteessa koko poikakerholaitokseen ja sen toimintaan, mutta insinööri jäi mieleen mukavan leppoisan luonteensa lisäksi myös siitä, että tuvassa soittaessamme kassuilta omia musiikkejamme, hän kuuntelin AINA Yö-yhtyettä sekä fanitti sitä ihan täysillä ja pokkana. Vuonna 1995 oli kulunut hirvittävät kymmenen vuotta Porin pöyhötukka-ajasta, enkä usko että kukaan muukaan tuvasta piti 'Joutsenlaulun' fiilistelyä muuta kuin huvittavana ja todellakin ajastaan jääneenä. Yö-yhtyehän kiersi ja levytti tuolloinkin, mutta oli todellakin eilisen tähde ja vuosikausien aallonpohjassa.

Tästä päästäänkin sopivalla aasinsillalla samaisena vuonna 1995 julkaistuun porilaisen Merkattu maa-yhtyeen 'Karuselli pyörii'-levyyn. Absurdisti bändi oli aloittanut jo vuonna 1986 Pori-ilmiön jo hiipuessa, mutta ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin ja luonnollisesti omakustanne-CD:nä. Jotain homman muodikkuudesta kertoo se, että edellisvuoden Dingon comeback-levyn myynti jäi 1994 tuhansiin kappaleisiin. Siis kasarilla kultaturbomäärän myynyt yhtye, jonka paluun piti olla yhtä kyselty ja odotettu kuin Beatlesien.

Tästä taas toisella hyppäyksellä takaisin Poriin ja porilaiseen Jussi Lehtisaloon, joka on muodostanut tavaramerkikseen tietynlaisen käppäisen ja keskinkertaisen musiikin aidon fanituksen, ilman mitään 00-luvulla muodissa ollutta "ironista kulmaa". Tai ehkä nämä kaikki yhdessä muodostavat oman oudolla tavallaan nautittavan ja vapauttavan kokemuksen, kenties samalla tavalla kuin vaikkapa sight-seeing kävely peltihökkelöitä sisältävällä teollisuusalueella.

Karuselli pyörii kuulostaa ilmestymisvuotensa erikoisuudelta: rokkaavaa porirockkia aidoilla romanttisilla porirock-sanoituksilla, jotka voisivat olla jääneet Hakulisen Jussin tai Nipa Neumannin pöytälaatikkoon vuonna 1986.
Kliseitä, niitä pitää olla. On Noitakulkuria, kävellään öisen sataman hiekkarannalle (juuh..), kirjoitetaan Päiväkirjaan, kävellään Hiljaisia siltoja ja niin edelleen. Lyriikat ovat hämmentävällä tavalla riimityksiltään niin kliseisiä ja kömpelöitä, että niissä on jotain kiehtovaa.

Itse biisit sisältävät koukkuja, osia ja ne on tehty sinänsä varsin kunnianhimoisesti. Tuotanto on ysärin alun perus, Charvel-kitarat vetelevät kliseistä hardrokkaavaa demppausta, soundit niin kuin ohjekirjasta ja niin edelleen. Välillä vedetään tietenkin Nipan balladien tyylistä akustista juttua, kuten esim. 'Mariia'-kappaleessa. Kasarin Poriin verrattuna syntikat eivät ole niin pinnassa, mikä vähän latistaa kokemusta. Vokalistin ääni on perus perus, eikä sinällään häiritse, mutta siitä uupuu myös Nipan, Ollin tai Jussin "tunnistettava puute", joka tekee ne muistettaviksi.

Niin. Missä menee maakuntayhtyeen ajastaan jääneisyyden, silkan roskan ja romanttisten kliseiden muodostaman oudon kiehtovuuden raja? Tai syy? Ja ennen kaikkea miksi se sijaitsee... siellä?

Merkattu maa toimi muuten vuoteen 2006 asti, eli noin 20-vuotta. Yhtyeen viimeiseksi keikaksi jäi ennen lopettamistaan Yö-yhtyeen lämppääminen.

Ei heikoille.

Loviblogi - Jukka Mikkolan haastattelu 6.5. 2020

https://loviambient.blogspot.com/2020/05/jukka-mikkolan-haastattelu.html