Menin helmikuussa 1995 asepalvelukseen Upinniemen varuskuntaan. Tupamme ikähaarukka oli erään vapaaehtoisen puupää lapsisotilaan 17-ikävuoden ja tuvan seniorin; 29-vuotiaan diplomi-insinöörin välillä. Jo silloinkin ihmettelin sitä lehmänhermoisuutta, jota tämä pappero tunsi meitä hätäisesti parikymppisiä räkänokkia kohtaan.Näin jälkikäteen ajatellen kummankin edellämainitun ikä oli hassussa suhteessa koko poikakerholaitokseen ja sen toimintaan, mutta insinööri jäi mieleen mukavan leppoisan luonteensa lisäksi myös siitä, että tuvassa soittaessamme kassuilta omia musiikkejamme, hän kuuntelin AINA Yö-yhtyettä sekä fanitti sitä ihan täysillä ja pokkana. Vuonna 1995 oli kulunut hirvittävät kymmenen vuotta Porin pöyhötukka-ajasta, enkä usko että kukaan muukaan tuvasta piti 'Joutsenlaulun' fiilistelyä muuta kuin huvittavana ja todellakin ajastaan jääneenä. Yö-yhtyehän kiersi ja levytti tuolloinkin, mutta oli todellakin eilisen tähde ja vuosikausien aallonpohjassa.
Tästä päästäänkin sopivalla aasinsillalla samaisena vuonna 1995 julkaistuun porilaisen Merkattu maa-yhtyeen 'Karuselli pyörii'-levyyn. Absurdisti bändi oli aloittanut jo vuonna 1986 Pori-ilmiön jo hiipuessa, mutta ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin ja luonnollisesti omakustanne-CD:nä. Jotain homman muodikkuudesta kertoo se, että edellisvuoden Dingon comeback-levyn myynti jäi 1994 tuhansiin kappaleisiin. Siis kasarilla kultaturbomäärän myynyt yhtye, jonka paluun piti olla yhtä kyselty ja odotettu kuin Beatlesien.
Tästä taas toisella hyppäyksellä takaisin Poriin ja porilaiseen Jussi Lehtisaloon, joka on muodostanut tavaramerkikseen tietynlaisen käppäisen ja keskinkertaisen musiikin aidon fanituksen, ilman mitään 00-luvulla muodissa ollutta "ironista kulmaa". Tai ehkä nämä kaikki yhdessä muodostavat oman oudolla tavallaan nautittavan ja vapauttavan kokemuksen, kenties samalla tavalla kuin vaikkapa sight-seeing kävely peltihökkelöitä sisältävällä teollisuusalueella.
Karuselli pyörii kuulostaa ilmestymisvuotensa erikoisuudelta: rokkaavaa porirockkia aidoilla romanttisilla porirock-sanoituksilla, jotka voisivat olla jääneet Hakulisen Jussin tai Nipa Neumannin pöytälaatikkoon vuonna 1986.
Kliseitä, niitä pitää olla. On Noitakulkuria, kävellään öisen sataman hiekkarannalle (juuh..), kirjoitetaan Päiväkirjaan, kävellään Hiljaisia siltoja ja niin edelleen. Lyriikat ovat hämmentävällä tavalla riimityksiltään niin kliseisiä ja kömpelöitä, että niissä on jotain kiehtovaa.
Itse biisit sisältävät koukkuja, osia ja ne on tehty sinänsä varsin kunnianhimoisesti. Tuotanto on ysärin alun perus, Charvel-kitarat vetelevät kliseistä hardrokkaavaa demppausta, soundit niin kuin ohjekirjasta ja niin edelleen. Välillä vedetään tietenkin Nipan balladien tyylistä akustista juttua, kuten esim. 'Mariia'-kappaleessa. Kasarin Poriin verrattuna syntikat eivät ole niin pinnassa, mikä vähän latistaa kokemusta. Vokalistin ääni on perus perus, eikä sinällään häiritse, mutta siitä uupuu myös Nipan, Ollin tai Jussin "tunnistettava puute", joka tekee ne muistettaviksi.
Niin. Missä menee maakuntayhtyeen ajastaan jääneisyyden, silkan roskan ja romanttisten kliseiden muodostaman oudon kiehtovuuden raja? Tai syy? Ja ennen kaikkea miksi se sijaitsee... siellä?
Merkattu maa toimi muuten vuoteen 2006 asti, eli noin 20-vuotta. Yhtyeen viimeiseksi keikaksi jäi ennen lopettamistaan Yö-yhtyeen lämppääminen.
Ei heikoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti