perjantai 29. tammikuuta 2016

Nat King Cole - Nature Boy 1948



Hunajaääninen Nat King Cole oli ensimmäisen aallon mustia laulajia, jotka löivät läpi koko Yhdysvaltojen, värikoodauksesta riippumatta. Colen elämä seurasi useiden etelävaltioiden mustien elämää; hän syntyi Alabaman Montgomeryssä, mutta muutti neljävuotiaana perheineen paremman elannon ja kohtelun perässä Chigagoon. Laulu-ura alkoi Los Angelesissa ja naistenmiehen maineessa ollut Cole nousi yhtyeineen suursuosioon. Esitetty repertuaari perustui osittain folk-pohjaiseen materiaaliin, jota kannatteli Colen pehmeä ääni. Ajalle tyypillisesti hän kohtasi urallaan myös avointa ja piilotettua rasismia kiivetessään musiikin avulla aikansa sosiaalisessa portaikossa.

Nature Boy on kappaleena sellainen, että jos nimi ei tuttu, niin ensimmäisten tahtien kohdalla muistaa kuulleensa tämän. Kappaleen taustatarina on astetta mielenkiintoisempi; sen säveltäjä oli eden ahbez (pienet kirjaimet tarkoituksella), New Yorkissa 1908 syntynyt juutalaisen isän ja skottiäidin poika joka muutti Kaliforniaan.
Osavaltioon oli muuttanut myös runsaasti pakolaisia Saksasta, jossa oli 1900-luvun alussa toiminut Wandervögel-liike. Liike oli kohtuullisen suosittu, mutta kiellettiin kansallissosialistien noustua valtaan yhdessä partioliikkeen ja muiden nuorisojärjestöjen kanssa ja korvattiin Hitler-jugendilla. Osa Wandervögel-porukastakin oli ollut antisemitismin leirissä jo varhain, mutta liikkeen pääpiirteenä oli "paluu luontoon", vaellusretkeily, romanttinen matkustelu ja "puhdas elämä". Ensimmäisen maailmansodan mielettömyys vain lisäsi liikkeen suosiota sodan jälkeen ja Hermann Hessen pienoisromaani 'Matka aamun maahan' sisältää elementtejä tästä. Mukana kannettiin usein myös soittimia, joilla soitettiin iltanuotilla kansanmusiikkia. Yhdysviivoja ei ole vaikea vedellä myöhempään hippiliikkeeseen ja Lauren Canyonille ilmestyivät jo 40-luvulla ensimmäiset luomu/raakaruokakaupat. Los Angelesissa ahbez asui ulkosalla, nukkui pitkät ajat Hollywood-kyltin ensimmäisen ällän alla, kulki sandaaleissa ja kaavussa, antoi tukkansa kasvaa harteille ja eli kolmella dollarilla viikossa.

Nature Boy on sanoitukseltaan osittain omaelämänkerrallinen ahbezin kertoessa kohtaamisestaan elämänsuunnan muuttaneen oman mentorinsa Bill Pesterin kanssa, jonka Cole laulaa hunajaisella äänellä. Kirjoittaja yritti tarjota kappaletta artistille Lincoln Theatren keikalla, jolloin hänet ensin torjuttiin. Cole kuitenkin kiinnostui paikalle jätetystä nuottikopiosta ja esitettyään sen yleisölle päätti, että haluaa levyttää kappaleen. Kappale levytettiin Capital-Recordsin omassa studiossa sovittaja Frank De Volin vangitessa levytykseen "lumotun ilmapiirin". Kappaleesta tuli jättimenestys sinkun myydessä miljoona kappaletta yksin vuonna 1948. Nature Boy oli yksi niitä kappaleita, jotka nostivat Colen suureen maanlaajuiseen suosioon ja ahbez sai rojalteina 20 000 dollaria (nykyrahassa yksi nolla lisää). Hän jakoi omasta osuudestaan puolet ihmisille, jotka olivat auttaneet kappaleen tekemisessä ja saattamisessa Colen käsiin. Nature Boyn ovat esittäneet sittemmin artistit Frank Sinatrasta Lady Gagaan,

Nat King Cole kuoli 1965 keuhkosyöpään vain 45-vuotiaana. Ahbez ehti nähdä hippiliikkeen nousun ja poseeraamaan Brian Wilsonin ja Donovanin rinnalla valokuvissa henkisenä isähahmona. Levytyksiä oli pitkin uraa, joskaan mistään niistä ei tullut Nature Boyn kaltaista menestystä, vaikka hän teki mm. vuoden 59 beatrunoutta ja exoticaa yhdistelleelle albumille promootiokiertueen kävelemällä mantereen rannikolta toiselle. Ahbez menehtyi 1995 86-vuotiaana auto-onnettomuudessa saamiin vammoihin.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Levykaupparaportti 2016 - Kymenlaakso

Käydään läpi nykyisen asuinmaakunnan levykauppatarjontaa. Tästä saattaa olla jopa iloa ulkopuolisillekin, jos jostain syystä matkailevat maakunnan taajamissa.

Vuotta 2016 on tietysti se, että tarjonta keskittyy pääosin kirppiksiin, divareihin ja antikvariaatteihin - muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Rat.. raportti keskittyy taajamiin, jotka mainitaan nimeltä. Olen ottanut mukaan myös Loviisan, joka maantieteellisesti sijaitsee kyllä Uudellamaalla, mutta rehellisyyden nimissä Kymijoen läntisimmältä haaralta ei taida olla keskustaan yli kymmentä kilometriä? Levyt ovat pääosin vinyyliä ja vanhoja. Uusi musiikkihan kuunnellaan täällä nuorison keskuudesta youtubesta, tai Spotifysta.

Lännestä itäänpäin ja sieltä pohjoiseen.

Loviisa:
Kaupungissa oli vielä pari vuotta sitten piskuinen pieni musiikki/soitinkauppa, jonka nykytilassa ei mitään tietoa. Sen sijaan keskustassa olevalla Loviisan suurkirppiksellä on pari loossia vinyylejä, joista toisessa vielä ihan kohtuullisen mielenkiintosia. Toisaalta viimeksi mainitussa myös hinnat siellä kymmenen euron yläpuolella.

Kotka:
Sävelaitta sinnittelee Kotkansaarella ja myy soittimien lisäksi uusia cd- ja vinyylilevyjä. Mukana myös jonkinverran käytettyjä vinyylejä. Valikoima on varsin kohtuullinen. Kotkansaarella sijaitsee myös sisustuskauppa/kirpputori Tamburiini, jossa on monta laaria käytettyjä vinyylilevyjä, joukossa helmiä. Muuten keskustan alueen kirppikset ja divarit ovat asian suhteen todella väsähtäneitä divari Hämäläisen lopetettua. Vuosi sitten kaupungissa toimi myös hetken Pop-divari ja sitä ennen Pomp.

Karhula:
Jumalniemessä sijaitseva Anttilan myymälä pitää toistaiseksi yllä "anttilalaatua" ollen suurista kauppaketjuista edelleen se, millä on kohtuullisen hyvä levyosasto. Cd:tä, vinskaa ja niitä "Anttilakokoelmia". Miten kauan tämä uusien saksalaisomistajien kanssa jatkuu, on sitten arvoitus.

Itse Karhulan keskustassa sijaitsee Kymenlaakson "kirppispääkaupunki". Siellä löytyy peräti neljä kirppistä ja yksi divari. Kirppiksistä Pennitorilla saattaa löytyä jotain löytämisen arvoista. Karhulan osto- ja myyntiliike taas ansaitsee levyistä erityismaininnan. Hyllystä löytyy mielenkiintoista levyä. Kaikki ei priimakunnossa tai minttiä, mutta hinnat myös siinä tapauksessa edullisia. Jos haluaa esim. 'Hat Rock' tyylisen 70-luvun Hi-Hat-levymerkin suomijytäkokoelman dj-settiinsä eurolla, niin kannattaa käydä penkomassa. Tai Arto Mellerin ja Pekka Rechardin kasettirunoteoksen.

Hamina:
Hamina ei kuuluisi edes kirjoitukseen, koska sieltä ei juuri löydy järkeviä levyjä. Kaupungissa on sijainnut levykauppa ehkä 80-90-luvun taitteessa, mutta nyt kirppis Megatori tarjoaa parin loossin verran vinyyliä. Seassa saattaa olla jotain löytöjäkin, mutta toisen anti on selvästi jonkun 80-90-luvun taitteen dj:n settiä ajan syömine 'Power-Mix' levyineen.

Inkeroinen ja Myllykoski:
Sama, kuin Haminassa. Ei mitään maininnan arvoisia mestoja. Kirppisten (joita rust-belt-taajamien tyyliin piisaa) vinyylilaarien antia on Juha "Watt" Vainion ylihintaisen levyt ja venäjäpainokset oudoista, mutta ei mielenkiintoisista vinyyleistä.

Kouvola:
Anttila lopetti keskustassa ja kaupungin ainoa uusien levyjen kauppa Peltirumpu viitisen vuotta sitten. Mutta keskustasta löytyy Kymenlaakson paras antikvariaatti Novgorod, jossa on tuhansia levyjä punkista krautrockkiin. Myös uusia kasetti- ja vinyylijulkaisuja, sekä cd:tä. Maakunnan ainoa levykauppa, johon matkustaisin vartavasten ihan muualtakin. Hinnat toki myös kohdillaan, mutta levyjen kuntokin yleensä ex/ex-luokkaa. Keskustan alueelta voi levylöytöjä tehdä myös Kylähullu- ja Femmatori-kirppiksiltä. Tosin näin kotisalapoliisina väitän kyseisten paikkojen parhaiden hyllyjen ja loossien olevan Noviksen "sivupisteitä".

Kuusankoski:
Täältä löytyy hivenen keskustasta sivuun Kuusaan kirppis, jossa on tullut vastaan muutaman kerran järkivinyylejä järkihintaan.

Turvallista matkaa!

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Spacemen 3 - DJ Tones EP 2008

Jason Piercen ja Peter Kemberin (aka Sonic Boom) Spacemen 3 oli 80-luvun kulttiyhtye, joka piti monotonisen psykedelian alá Velvetit, Stooges, MC5, Silver Apples lippua ylhäällä silloin, kun indien ja valtavirran tuulet olivat toisenlaisia. Kaksikon lisäksi mukana oli alati vaihtuvaa miehistöä ja yhtyeen lopulta noustessa neljänkymmenen hengen saleista kohti tavallisen musiikkilehdistön artikkeleita, se hajosi Piercen ja Kemberin välirikkoon, joka on jatkunut tähän päivään asti.

Yhtyeessä soittaneiden jäsentenkin "spin-off" bändit ovat monin osin kiinnostavia, mutta pääkaksikko operoi 90-luvulta lähtien omissa yhtyeissään, joista Piercen Spiritualized pääsi nauttimaan kohtuullista suosiotakin. Peter Kember taas operoi enemmän kulttimusiikin puolella yhtyeensä Spectrum, sekä kokeellisen E.A.R.in kautta. Mies heittää myös soolokeikkaa ja oli viime kesänä Turun H2Ö-festareilla. Piercen myöhempää uraa ovat värittäneet terveydelliset ongelmat, mutta Kember on yllättäen petrannut viime vuosina ja toiminut profiilikkaana tuottajana uuden sukupolven poppsykedeliabändien, kuten MGMT:n ja Panda Bearin kanssa.

Spacemen 3 julkaisi olemassolonsa aikana kasan levyjä ja bootleggeja, jotka ajan kuluessa ovat hautautuneet vaikeammin saataviksi vanhojen fanien levyhyllyihin. Tämän DJ Tonesin tarkoitus on varmaan ollut tarjota vuonna 2008 uudelle polvelle mahdollisuuden tutustua yhtyeen musiikkiin. Sen julkaisi Space Age Reocords, jonka kataloogissa näkyy olevan Sonic Boomin omia projekteja, sekä kasa Spacemen uusintoja ja Acid Mothers Templen uusiopsykedeliaa. Kuinka virallista tämä kaikki on, jää kysymykseksi, mutta toisaalta Spacemen 3 julkaisi omat levynsäkin käppäisillä indie-merkeillä, joiden sopimuksissa ei todennäköisesti luovuttu omasta sielusta, musiikista ja oikeuksista.

Kuka levyn on koonnutkin (veikkaan Kemberiä..), niin sen kuratoiminen on onnistunut. Mini-LP/EP pitää sisällään aiemmin julkaisemattomia versioita yhtyeen tutuista tai seuraavissa bändeissä toteutetuista kappaleista. Levy alkaa Spacemen 3 versiolla kappaleesta 'These Blues', jonka Pierce levytti sitten Spiritualizedin kanssa. Red Krayola-coveri 'Transparent Radiation' on tällä levyllä eri versio, kuin yhtyeen aiemmin julkaisema. Puolitoistaminuuttinen pedaalitesti 'Modulated Tones' on turha välisoitto. 'I Love You' on taas miksaus, jota jaettiin 50 kpl promolevyinä Recurringin aikoihin. Levyn päättää liki yhdensänminuuttinen drone 'Ecstasy Symphony', joka soittaa syntikkapädejä flangerin läpi ja kilisee kristallimaisesti. Kuuntelin biisin eilen autoillessa varmaan viisi kertaa putkeen, samaan aikaan aurinko laski ja metsä- ja puut olivat ympärillä peittyneinä jääkiteisiin. Sitten oli pakko vaihtaa musaa, kun meinasin nukahtaa rattiin.

Levystä on otettu "vain" 2000 kappaleen painos, cd ja vinyyliversiona, mikä kertoo kuinka kulttiyhtye Spacemen 3 edelleenkin on. Oma cd-versio pitää sisällään vain pahvikotelon ilman mitään tarkempia tietoja. Faneille ei mikään turha ostos.

perjantai 15. tammikuuta 2016

David Bowie - Blackstar 2016

Tässä vaiheessa, kun levymyynti tai ylipäätään sellaisten julkaiseminen suuressa mittakaavassa on ollut käymistilassa, David Bowie järjesti vuoden tapauksen.

Viime vuonna tuli ilmoitus uudesta levystä ja sitä avitettiin julkaisemalla kolme "sinkkubiisiä", joiden taso oli viime vuosiin nähden huimaava. Niitä avitettiin taiteellisilla videoilla ja musiikki kuulosti siltä, mitä Bowie 90- ja 2000-luvun levyillään yritti, mutta vain osittain onnistunein lopputuloksin; nykyaikaiselta ja samalla Bowielta.

Bowie ei ole viimeisten kymmenen vuoden ajan antanut yhtään haastattelua ja uusi levy ilmestyi samanlaisen "radiohiljaisuuden" saattelemana. Musiikkilehdissä sessioihin osallistuneet muusikot sentään kertoivat levytyksestä. Levy oli nykyiseen tapaan ajastettu ilmestymään Bowien syntymäpäivälle tammikuun alkuun, vaikka se oli ollut valmiina jo kesästä lähtien. Pistin sen kuunteluun Spotifystä heti sen ilmestyttyä perjantaina. Ensivaikutelma oli "ok", joskin hivenen vaikeasti kiinniotettava ja jätin sen odottelemaan lisäkuuntelua. Sellainen fiilis kuitenkin jäi, että Bowie on tullut jälleen takaisin ja jatkaa edellisellä levyllä alkanutta uutta luovaa kauttansa.

Maanantaina iski sitten todellinen uutispommi: David Bowie oli kuollut puolitoistavuotta jatkuneen syöpätaistelun jälkeen, vain pari päivää uuden levyn ilmestymisen perään. Palaset alkoivat loksahtelemaan paikoilleen ja tyypit, joilla oli jo fyysinen äänite ja lyriikkabookletti osasivat kertoa teksteistä; ne käsittelivät selkeästi sairautta, kuolemaa ja luopumista. Tuottaja Tony Visconti ilmoitti samalla, että levy oli suunniteltu ja ajastettu Bowien itsensä toimesta erittäin tarkasti. Hän teki siis areenalta poistumisensa samanlaiseksi teokseksi, kuin koko muun elämänsä. Oikeastaan levyn kohdalla suurin erikoisuus nykyisenä internet-aikana se, miten Bowie on onnistunut pitämään sairautensa yksityisenä tietona ja miten hyvin tuottajat ja sessiomiehet ovat pystyneet pitämään tämän tiedon omanaan levyn ilmestymiseen saakka.

Edellisellä levyllä Bowie kommentoi nykyistä post-modernia maailmaa ja fyysisen levynjulkaisun turhuutta käyttämällä 'Next Day'llä samaa kansikuvaa, kuin aikaisemmin urallansa. Tällä viimeisellä vanha kameleontti heitti kuitenkin sellaisen ässän hihastaan, että tämän teoksen monien tasojen ylittämisessä saavat seuraavat nähdä jo kohtuullisesti vaivaa.
Pistin levyn uudelleenkuunteluun kuolinuutisten jälkeen ja koska olin aitoon esoteeriseen henkeen saanut käsiini "mysteerin avaimen", levyn toimintatasot aktivoituivat niin musiikin, kuin lyriikkojen tasolla aivan uudella tapaa.

Levyn yleissointi on tumma ja esiin nouseva instrumentti on saksofoni, joka tuo mieleen aikaisemmista ajoista kalmaisen Diamond Dogsin. Rytmit ovat sekoitus kone- ja ihmisrumpalointia, joka nykii ja heiluu, mutta omaperäisesti ilman ysärin virhettä, eli sitomista aikansa muotikomppiin. Kitarat eivät 'Lazaruksen' synkkiä voimasointuja ja levyn lopettavan 'I Can't Give Everything Away'n kitarasooloa lukuunottamatta ole mitenkään pinnalla, vaan yleisfiilis on erikoinen sekoitus jazzia ja puolielektronista musiikkia. Vinyyli on jaoteltu niin, että A-puolen kolme kappaletta ovat pidempiä ja raskaampia, B-puolen keventyessä nimellisesti, poislukien vapauttavan kuuloinen, mutta lyriikassa hyvästit jättävä jo aiemmin mainittu 'I Can't Give Everything Away'. Levyn vahvuus, tai heikkous on sen kappaleiden "muodottomuus". Siltä ei löydy sellaisia tarttuvia ralleja, joita Bowielta ilmestyi elämänsä aikaisemmissa vaiheissa. Toisaalta kokonaisuus sitten toimiikin ja koukkuja on sen verran, että itse oletan tämän olevan yksi hänen kuuntelua kestävimmistä levyistä (jos sellaisista on Bowien kohdalla puutetta..). Blackstar on suunnattu selkeästi hänen uskollisille faneille, eikä kosiskelemaan "taviksia" ja tällaisessa teoksessa se suotakoon.

Blackstar liittyi rock- ja popmusiikin "jäähyväislevyihin", joiden joukossa on monta muutakin upeaa teosta (Jacques Brel, Joy Division, Nick Drake jne.). Eilen käsiini saama vinyylipainos on kansineen upeasti painettu, lakattu, leikattu ja taitettu teos, joka hautajaisvihkomaisesti tekee hienosti kunniaa yhden vinyyliaikakauden suurimman sankarin muistolle.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Donald Duck - Blame It on the Samba 1948



1940-luku ja maailmansota katkaisi Disneyn hyvin alkaneen kaupallisen läpimurron, jolla Walt itse rahoitti kunnianhimoisempia töitään. Fantasia vuodelta 1940 oli tämän huipentuma, mutta myös toinen niistä filmeistä, joiden taloudellinen menestys kärsi sodan takia.

Etelä-Amerikka tuntui tässä vaiheessa hyvältä vaihtoehdolta markkina-alueeksi ja Walt perheineen teki sinne pitkän matkan. Kuprun siellä pyörimiseen aiheuttaa näin jälkikäteen se, että jokainen maanosan maa oli korruptoituneen juntan hallinnassa, mutta mitäs pienistä. Latinaiselle Amerikalle suunnatuista (ja vaikuttuneista) filmeistä ensimmäinen oli 'Three Caballeros', josta on Aku Ankan lisäksi toinenkin hahmo tällä lyhytfilmillä. Aracuan lintu sekoilee myös mukana. Musiikista vastasivat Dinning Sister ja urkuri Ethel Smith, joka pistää urkuja solmuun animaatiota ja tavallista filmiä yhdistelevissä kohtauksissa. Lyhytelokuvan huoletonta, puolisurrealistista kuvastoa ovat myöhemmin hyödyntäneet inspiraation lähteenä Dee-Lite ja kotimainen Pepe Deluxe.

maanantai 11. tammikuuta 2016

R.I.P. David Bowie - 1947-2016

En tykkää hirveästi pistää absoluuttiseen järjestykseen artisteja, mutta jos joku jono pitäisi tehdä ja kriteerinä olisi validin uran pituus ja ylipäätään rohkeus, voisi David Bowie olla siinä ykköspaikalla.

Tästä johtuen tämän aamuinen uutinen oli kuin märkä rätti vasten kasvoja. Toisaalta se selittänee uuden levyn "radiohiljaisuuden" Bowien itsensä osalta. Mediassahan uudesta levystä on kuultu ainoastaan soittajien ja tuottajien suulla. Bowie itse ei antanut yhtään haastattelua. Tämä meni omissa silmissä "legendan omien polkujen" piikkiin, mutta tosiasia onkin näköjään ollut, että artisti oli kuolemansairas. Arvoitukseksi jää myös julkaistiinko levy "laskettujen päivien sisään", vai oliko julkaisuajankohta uskollinen viimeisten levyjen tapaan syntymäpäivälle muuten vain.

Popmusiikin legendoista puhuttaessa puhumme myös suurista ikäluokista. Koko popteollisuus syntyi kylmän sodan ajan rauhalliseen länsimaiseen ympäristöön. Se oli purkaustie sodanjälkeisen suuren nuorisojoukon sosiaaliselle liikehdinnälle ja energialle, jonka mukana saattoi liikkua välähdyksittäin jotain aatteellistakin - mutta ennenkaikkea leipää ja sirkushuveja. Lemmy ja Bowie olivat tämän tervaskantoja ja myös esimerkkejä meidän ensimmäisen maailman "kuolemattomista". Voisi jopa väittää, että ympäristömme on niin turvattu, että 60-70-luvun artistit joutuivat harrastamaan vapaaehtoista itsetuhoa, josta kumpikin selvisi ehjin nahoin - toinen jatkoi toki loppuun asti Bowien paheiden keskittyessä myöhemmällä iällä lähinnä tupakanpolttoon. Nyt suuret ikäluokat ovat tuleet tilanteeseen, jossa jollei luontoäiti korjaa (tai länsimainen lääketiede paranna), niin seuraava askel on seniiliys ja vanhainkoti.

David lähti tyylillä. Uusi levy on hyvä. Bowie itsehän pelkäsi sairaalloisesti kuolemaa: hän ei ikinä osallistunut ystävien tai kanssamuusikoiden hautajaisiin. Blackstar ja kappale 'Lazarus' lyriikoineen saa nyt uuden merkityksen. Vanha kameleontti lätkäisi vielä viimeisen ässän hihastaan :(

torstai 7. tammikuuta 2016

Stephen O'Malley - Eternelle Idole 2015

Stephen O'Malley tunnetaan seattlelaisen drone/doom-yhtye Sunn O))) toisena pääjäsenenä. Yhtye julkaisi bänditoveri Greg Andersonin kanssa tuoreimman levynsä aivan viime vuoden lopulla. Parin kuuntelukerran perusteella se on Sunn O)))-levy. Sellainen, kuin ne nyt ovat. Pörinää, dronea, hidasta riffittelyä, resonointia ja vokalisti Attila Chisarin korinaa.

Eternelle Idole ei loppujen lopuksi myöskään poikkea ihan tolkuttomasti Sunn O))) musiikista; vain äänentuoton metodit ovat erilaiset. Tai eivät nekään. Mukana on muun muassa pitkään yhtyeen kokoonpanossa ollut Steve Moore, joka töräytteli bändin "Monolith & Dimensions" levylle vetopasuunaa ja syntikoita.

O'Malley asuu tällä hetkellä Pariisissa ja tämä levy on äänitetty ympäri keski-Eurooppaa ja entistä kotipaikkaa Seattlea. Levyn konseptin tekee mielenkiintoiseksi, että se on tehty pariisilaiselle luistelu-koreografi Giselle Viennalle luisteluesitystä varten. Levyn nimi viittaa Pariisissa sijaitsevaan Auguste Rodinin patsaaseen.

Levyllä on jonkin verran kitaraa, mutta mitään Sunn O)))-tyylistä särömassaa ei tällä kertaa tuoteta, vaan levy lepää O'Malleyn, Steve Mooren, Randall Dunnin syntikoiden ja koskettimien sekä kappaleen verran yhdysvaltalaisen laulajatar Jesse Sykesin äänenen varassa. Modulaari"buumin" mukaisesti mukana on ARP-yhtiön 70-luvun hirviö/pyhäinjäännös ARP-2500. Lisäksi seassa on myös kenttä-äänityksiä jäähallista, sekä merenrannalta.
Alun dramaattisemmista ja mollivoittoisista tunnelmista siirrytään levyn puolivälin jälkeen euforisiin synakelloihin sekä O'Malleyn ja Dunnin soittamiin kosmisiin M-tron kuoroihin. Ligetin 'Lux Aeternaa' lainaillaan, mutta samaa teki Edgar Froese. Toiseksi viimeinen biisi pitää alkuaplodien jälkeen sisällään yli kolme minuuttia hiljaisuutta, kunnes viimeinen 'Return / Escape' palaa edellisen kappaleen kelloihin ja tähtitieteellisiin mellotronjousiin ja kuoroihin. Daniel O'Sullivan ja O'Malley vaeltelevat uljaasti ylös tähtitaivaalle ja alas valittavilla ARP-2500 syntetisaattoreilla kunnon Popol Vuh-hengessä. Loppuosassa siirrytään monosyntetisaari-droneen ja resonointiin, mellotron vinkuu TD:n Atemin hengessä. Sanoisin jopa, että kosmista!

Fyysinen levy julkaistiin kolmipuolisena vinyylinä ja mukana on kuulemma 16 kappaletta valokuvia.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Papu ja Pojat - Helle 1983



Ulkona on tällä hetkellä -24 astetta. Radiossa on varmasti soitettu jo joltain kanavalta Papu ja Pojat yhtyeen "Suomi soi 2" kokoelmalla mukana ollut 'Helle'. Samainen biisi soitetaan radiokanavalta aina myös kesäisen helleaallon aikana.

Papu ja Pojat oli laulaja Papu Karoa (Helena Haroa) lukuunottamatta J. Karjalaisen Mustat lasit. Jii itse on kappaleen tekijä. Biisi keinuu kömpelössä reggae-tahdissa ja laulaja Pavun ulosanti on monotonista. Jotain sympaattista biisissä kuitenkin on ja sen kuuntelee mielellään sen kerran. Ensimäinen oma muistikuva kappaleesta on 80-luvun lopussa, jolloin lämpötilalukemista kertovaa lyriikkaa piti yksiulotteisen naivina. Jos biisin kiinnittää kuitenkin ilmestymisajankohtaansa, siinä on hauska viittaus sen ajan poliittisiin hahmoihin Esko Helteeseen ja Pakkaseen. Mutta niin käy helposti lyriikoille, jotka sitoo aikansa hahmoihin.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Skins'n Punks Vol 2 - Oi! Polloi / Betrayed 1987

Levyhyllyn yhdeksäs vuosi pyörähtää käyntiin punk-levyllä. Yhdeksän blogivuoden aikana levyjen fyysinen myynti on syöksynyt vuosi vuodelta alaspäin. Erityisesti tämä on koskenut cd-levyä, joka formaattina on tullut jonkinnäköiseen tiensä päähän.

Vinyyli sitä vastoin on elänyt tämän ajan jatkuvaa nousua, mutta siitä huolimatta sen myyntiluvut ovat käsittääkseni kulta-aikaan ja cd:n kukoistukseen nähden aivan marginaalisia. En ole pariin vuoteen (maallemuuton jälkeen) ollut hirveän aktiivinen Stadin levykauppojen kävijä, mutta silloin kun kävin, niin meininki poikkesi syksyn Tukholmanmatkasta. Siellä nimittäin 1/5 levykauppojen asiakaskunnasta oli nättejä nuoria naisia, jotka pläräsivät rakennekynnet huoliteltuina vinyylilaareja. Eli haisevien hikisten peräkammarin levysetien sijaan voidaan tällä hetkellä kai puhua muoti-ilmiöstä vinyylien kohdalla?

Yksi erikoinen ilmiö on käytettyjen vinyylien- ja erityisesti punk-sellaisten myynti ja pyyntihinnat. DIY-hengellä ja halvalla painetut skenen sisässä kädestä käteen myydyt levyt saavat nykyään kolminumeroisia hintapyyntöjä ja kämäisimmästäkin 90-luvun 7" saa maksaa kuusi- seitsemän euroa. Ja jengi vielä maksaa. Huvittavan yhdistelmän muodostaa kasari-Englannissa muodissa ollut "Älä maksa enempää, kuin 3.99£" ja kannen tämän päivän kahdenkympin hintalappu. Tässäkin levyssä oli erään rannikkokaupungin levykaupassa todennäköisesti Disgocsista kaivettu pyyntihinta, mutta oikeaan levykauppatyyliin jutskailemalla sai joulualennusta aika reilusti. Ei tämä silti ilmaiseksi lähde missään ja kunto on kieltämättä hyvä.

Vuonna 1987 ilmestynyt Skins'n Punk Volume 2 kuului sarjaan, jossa ilmestyi muutama levy. Sisältö oli siis vähemmän yllättäen splitti skini- ja punkkaribändin välillä, jos sillä nyt musiikillisesti oli jotain eroa. Parista levystä otettiin cd-aikaan uusintapainos ja Oi Polloi ei jostain syystä ollut enää tämän Vol 2:sen toisena yhtyeenä, vaan The Strike.
Oi Polloi on 80-luvun alkupuolella toimintansa aloittanut skottilainen anarkopunk-bändi, joka teki ensilevytyksensä vasta vuosien toiminnan jälkeen juuri 80-luvun puolenvälin jälkeen. Yhtye on Suomessakin kohtuullisen tuttu (noh, punkpiireissä), koska solisti- ja ainoa alkuperäisjäsen Deek asustelee käsittääkseni maassa. Splitiltä löytyvät Oi Polloi-biisitkin ovat tuttuja, koska olen joskus aikaisemmin ostanut levyn, missä on yhtyeen alkupään levytetty tuotanto.

Niimpä mielenkiinto kääntyi heti splitin kakkosbändiksi nimetyn, mutta ykköspuolen täyttävän Betrayedin suuntaan ja tämähän oli mukava yllätys. Oi! ja streetpunk-kokoelmia löytyy useampikin hyllystä, mutta ne sijoittuivat sinne liikkeen "kulta-aikaan" 70-80-luvun taitteeseen, joten yhtye oli aiemmin kuulematon. Mutta erittäin hyvää käppää Betrayed veti aikana, jolloin bändit alkoivat metallistua ja nopeutua. Periaatteessa biisit ovat pohjimmiltaan ränttätänttää, mutta tyylinmukaisesti sen verran puupäisesti vedetty, että tämä naamioituu syvälle piiloon. Hoilotuksia ja sloganeita piisaa, Kellopeli-hengessä lainataa Beethoevenia ja puolisko vedetään asialinjalla alusta loppuun. Tälläinen 12" puoliskon pituus on juuri passeli tällaiselle kamalle. Tähän päälle vielä microvox-soundin mieleentuova äänitys, niin ollaan siellä homman ytimessä. Tätä sarjaa pitää ostaa lisää, jos tulee laarissa vastaan.