Viime vuonna tuli ilmoitus uudesta levystä ja sitä avitettiin julkaisemalla kolme "sinkkubiisiä", joiden taso oli viime vuosiin nähden huimaava. Niitä avitettiin taiteellisilla videoilla ja musiikki kuulosti siltä, mitä Bowie 90- ja 2000-luvun levyillään yritti, mutta vain osittain onnistunein lopputuloksin; nykyaikaiselta ja samalla Bowielta.
Bowie ei ole viimeisten kymmenen vuoden ajan antanut yhtään haastattelua ja uusi levy ilmestyi samanlaisen "radiohiljaisuuden" saattelemana. Musiikkilehdissä sessioihin osallistuneet muusikot sentään kertoivat levytyksestä. Levy oli nykyiseen tapaan ajastettu ilmestymään Bowien syntymäpäivälle tammikuun alkuun, vaikka se oli ollut valmiina jo kesästä lähtien. Pistin sen kuunteluun Spotifystä heti sen ilmestyttyä perjantaina. Ensivaikutelma oli "ok", joskin hivenen vaikeasti kiinniotettava ja jätin sen odottelemaan lisäkuuntelua. Sellainen fiilis kuitenkin jäi, että Bowie on tullut jälleen takaisin ja jatkaa edellisellä levyllä alkanutta uutta luovaa kauttansa.
Maanantaina iski sitten todellinen uutispommi: David Bowie oli kuollut puolitoistavuotta jatkuneen syöpätaistelun jälkeen, vain pari päivää uuden levyn ilmestymisen perään. Palaset alkoivat loksahtelemaan paikoilleen ja tyypit, joilla oli jo fyysinen äänite ja lyriikkabookletti osasivat kertoa teksteistä; ne käsittelivät selkeästi sairautta, kuolemaa ja luopumista. Tuottaja Tony Visconti ilmoitti samalla, että levy oli suunniteltu ja ajastettu Bowien itsensä toimesta erittäin tarkasti. Hän teki siis areenalta poistumisensa samanlaiseksi teokseksi, kuin koko muun elämänsä. Oikeastaan levyn kohdalla suurin erikoisuus nykyisenä internet-aikana se, miten Bowie on onnistunut pitämään sairautensa yksityisenä tietona ja miten hyvin tuottajat ja sessiomiehet ovat pystyneet pitämään tämän tiedon omanaan levyn ilmestymiseen saakka.
Edellisellä levyllä Bowie kommentoi nykyistä post-modernia maailmaa ja fyysisen levynjulkaisun turhuutta käyttämällä 'Next Day'llä samaa kansikuvaa, kuin aikaisemmin urallansa. Tällä viimeisellä vanha kameleontti heitti kuitenkin sellaisen ässän hihastaan, että tämän teoksen monien tasojen ylittämisessä saavat seuraavat nähdä jo kohtuullisesti vaivaa.
Pistin levyn uudelleenkuunteluun kuolinuutisten jälkeen ja koska olin aitoon esoteeriseen henkeen saanut käsiini "mysteerin avaimen", levyn toimintatasot aktivoituivat niin musiikin, kuin lyriikkojen tasolla aivan uudella tapaa.
Levyn yleissointi on tumma ja esiin nouseva instrumentti on saksofoni, joka tuo mieleen aikaisemmista ajoista kalmaisen Diamond Dogsin. Rytmit ovat sekoitus kone- ja ihmisrumpalointia, joka nykii ja heiluu, mutta omaperäisesti ilman ysärin virhettä, eli sitomista aikansa muotikomppiin. Kitarat eivät 'Lazaruksen' synkkiä voimasointuja ja levyn lopettavan 'I Can't Give Everything Away'n kitarasooloa lukuunottamatta ole mitenkään pinnalla, vaan yleisfiilis on erikoinen sekoitus jazzia ja puolielektronista musiikkia. Vinyyli on jaoteltu niin, että A-puolen kolme kappaletta ovat pidempiä ja raskaampia, B-puolen keventyessä nimellisesti, poislukien vapauttavan kuuloinen, mutta lyriikassa hyvästit jättävä jo aiemmin mainittu 'I Can't Give Everything Away'. Levyn vahvuus, tai heikkous on sen kappaleiden "muodottomuus". Siltä ei löydy sellaisia tarttuvia ralleja, joita Bowielta ilmestyi elämänsä aikaisemmissa vaiheissa. Toisaalta kokonaisuus sitten toimiikin ja koukkuja on sen verran, että itse oletan tämän olevan yksi hänen kuuntelua kestävimmistä levyistä (jos sellaisista on Bowien kohdalla puutetta..). Blackstar on suunnattu selkeästi hänen uskollisille faneille, eikä kosiskelemaan "taviksia" ja tällaisessa teoksessa se suotakoon.
Blackstar liittyi rock- ja popmusiikin "jäähyväislevyihin", joiden joukossa on monta muutakin upeaa teosta (Jacques Brel, Joy Division, Nick Drake jne.). Eilen käsiini saama vinyylipainos on kansineen upeasti painettu, lakattu, leikattu ja taitettu teos, joka hautajaisvihkomaisesti tekee hienosti kunniaa yhden vinyyliaikakauden suurimman sankarin muistolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti