perjantai 25. lokakuuta 2019

Ippe Kätkä Band - S/T 1985

Viime vuonna seitsemänkymppisiään viettänyt Ippe Kätkä on tehnyt pitkän uran suomalaisessa musiikissa. Levytysura alkoi jo 60-luvulla, jäsenyyksiä yhtyeissä ja suuri määrä sessioita. Rumpalit ovat yleensä takarivissä, ellei suu käy Remun tyyliin. Kätkän oma hetki framilla koitti, kun Remun hommista lähtenyt Albert Järvinen, Pave Maijanen ja Kätkä perustivat "superkokoonpano" Royalsin. Koska en aikalaiskonsertteja nähnyt, vaan kuuntelin myöhemmin kirjastojen Royals-levyt, niin yhtye oli jälkikäteen ehkä kuitenkin levyiltä kädenlämpöinen ja enemmän yhtyeissään sivumiehiksi jääneiden, mutta eittämättä taitavien muusikkojen muusikkobändi.

Kotkan kirjasto on monen muun kirjaston tavoin kaivellut vinyylivarastoaan takaisin hyllyyn ja otin sieltä tällä viikolla pinkan kotiin kannettavaksi. Neljästä levystä kolme oli tietynlaisia kuriositeetteja, joihin ehkä palataan myöhemmin ja Kätkän yhtyeen levy ehkä sellainen musta hevonen. Joka sitten pääsikin tavallaan yllättämään. Kansi ja vuosiluku 1985 eivät antaneet odottaa sisältöä, joka olikin jazzia ja vielä peräti kevyin free-maustein. Kätkä oli itse koonnut bändin, toimi sivutuottajana ja miksasi levyn - rumpujen soiton ohella, mutta sävelmateriaalista vastasivat bändin puhaltaja Kari Komppa ja kiipparisti Heikki Heinonen. Esekin ja Jazz-liiton tuotantotuesta nauttineen levyn päätuottaja oli Edward Vesala ja se on varmaan näitten laadun tae. Ääni- ja tyylimaailma on tunnistettavaa ja linkittyy edellämainittuun, mutta Kätkän nimen yhtyeen edessä lunastaa levyn meiningin perustuminen vahvasti perkussiivisuuteen.

Levy on instrumentaalinen, paikoin revittelevä ja pääosassa on Kätkän kannujen lisäksi Kompan ja Takku Ylisen puhaltimet. Seppo Tyni revittelee kitaraa. Avauskappale 'Ronald Duck' lienee suora viittaus aikansa presidenttiä näytelleeseen näyttelijään. Kakkospuolen 'Nätsi (The Magic Man) taas kumartaa nimessään vanhan soittokaverin ja Seitsemän seinähullun veljeksen taikuri Nätsin suuntaan.

Kyllähän tämä on sellainen levy, että jos kirppiksellä tulisi vastaan niin mukaan lähtisi. Mutta Disgocsin 20+ euron pyyntihinnat kertonevat pienestä painoksesta ja asianharrastajien arvostuksesta, joten tuskin tulee vastaan.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Lonnie Mack - Whatever's Right 1969

Musiikin kuuntelussa on mukava juttu, että yhden asian löytäminen voi taas johtaa toisten levytyksien ja artistien löytymiseen.

Lonnie Mack mainittiin edellisessä Flying V-kirjoituksessa, mutta itse artisti ja hänen musiikkinsa on tähän asti ollut itselleni tuntematonta. Internetin hienoja puoli on, ettei nyt tarvitse välttämättä käydä kirjastossa tai levykaupassa pläräämässä levyhyllyjä (ja pahimmassa tapauksessa tyytyä artistin johonkin vähemmän klassiseen levyyn) vaan audio- ja informaatio on kohtuullisen helposti saatavissa nyt ja heti.

(*Edellämainittu ei ole kuitenkaan syytös kirjastojen musiikkiosastoja kohtaan, jotka ovat tällä hetkellä ainakin pääkaupunkiseudulla suoranaisessa vaarassa. Ja muu Suomi kyllä seuraa perässä.. Aivan mahtava paikka tehdä löytöjä ja tutustua uusiin artisteihin. Ja asiansa osaavan hoitajan kanssa myös niitä vähemmän klassisia levyjä ei ole niin paljoa. Ja nyt ei puhuttu siis musiikkityylisuunnasta.)

Mackin livahtaminen oman kameralinssin ohi näillä kilsoilla on oikeastaan suoranainen ihme. Miestä nimittäin pidetään "agressiivisen ja terävän bluessooloilun" isänä ja tällainen soittotyyli taas oli ideaali ja kivijalka miltei koko 60-70-luvun äänekkäämmälle kitaramusiikille. Nettitarkastuksella vuonna 1963 ilmestynyt single 'Wham' asetteli räyhäkkäällä nakituksellaan rimaa sille korkeudelle, mitä Jimmy Paget, Jeff Beckit, Claptonit ja muut tavoittelivat sitten tästä eteenpäin. Ehkä Mackin puuttuminen äänekkäimmästä kaanonista johtuu osittain siitä, ettei tämä uransa alussa pyrkinyt toisten valkonaamojen tavoin tavoittelemaan puristista näkemystä bluesista, vaan antoi tosiaan kitaransa laulaa ja sen omalla äänellään.

Jälkiviisaasti voidaan kuitenkin todeta, että 60-luvun alussa levytysuransa aloittanut kitaristi oli esikuva ja jo vanha kettu saman vuosikymmenen lopulla. Musiikki onkin kaksisuuntainen virta. Siinä missä Mack levytti ensilevynsä draivin ja alkeellisen kitaratekniikan kera, niin tässä vuoden 1969 levyssä ollaan kuunneltu aikansa tuulen suuntaa, apuvälineitä ja niitä soittaneita seuraajia. Tai mistäs sitä tietää, vaikka kitaristi olisi aktiivisesti ollut itsekin vielä aallonharjalla?

Lonnie Mack nimittäin polkaisee päälle fuzz-pedaalin, jonka oskiloiva kanttiaalto värittää soittoa ja koko levyä tyylikkään feedbackin käytön ohella. Särötetty sähköpiano hakkaa miltei yhtä kuuluvassa roolissa, harppu huutaa ja kitaristi laulaa biisit itse omalla "jokamiehen" äänellä, joka sopii musaan aivan hyvin. Kappalemateriaali on pääosin lainakamaa Mackin ollessa itse vastuussa vain kahdesta biisistä, jotka nousevat kuitenkin ehkä levyn kohokohdiksi. Päätösbiisi 'Gotta Be An Answer' kertoo ajanmukaisesti yhteiskunnallisista epäkohdista ja 'Mt. Healthy Blues' on riipivä blues.

Levyssä on viehättävää sen ollessa tavallaan niin sanotusti "perinteikästä bluesia", mutta Mackin kitaraliidit taas keikkuvat aivan hämärän rajamailla. Onko tämä viihdettä, pappabluesia vai psykedeelistä tykitystä jää jokaisen eri kuuntelukerran armoille. Ehkä tämä heiluu siinä Big Brother & The Holding Companyn ja Johnny Winterin välillä? Tähän päälle vielä miehen tausta Memphis-soittajana, torvien törähdykset yms.

Pitää kaivella tältä lisää!

maanantai 14. lokakuuta 2019

Gibson Flying V


Kun katsoo futuristisen mallista Gibsonin Flying V:tä sillä silmällä, siinä voi huomata selkeitä yhtäläisyyksiä synnyinaikansa rohkeaan ja uutta kohti kurkottavaan muotoiluun, jota nähtiin myös muun muassa samanaikaisissa yhdysvaltalaisissa autoissa.

Sähköllä vahvistettuja kitaroita oli ollut markkinoilla jo pitkään, mutta vuonna 1957 yhdessä Explorerin (ja kolmikosta vähemmän tunnetun Modenan) kanssa prototyyppinsä saanut kitara astui rohkean askeleen eteenpäin. Siinä missä 50-luvun alussa tehty Fenderin Telecaster yhdessä edeltäjänsä Esquiren kanssa, sekä Gibsonin oma Les Paul myötäilivät aiempien akustisten kitaroiden kaikukoppien pyöreyttä ja muotoa Flying V kurkotti nimensä mukaisesti hävittäjämäiseen rakettilentoon. Näyttävyys ei kuitenkaan 50-luvulla tarkoittanut sitä, että malli olisi ollut epäfunktionaalinen; usein kitaramalliin koskemattomat epäilevät sen kelpoisuutta esimerkiksi kotona sylissä soitettavaksi, mutta kitara on itse asiassa mallattu juuri tätä varten; siipien välinen kolo on tekty jalalla pitämistä varten. Vuoden 1958 alkuperäinen malli sai nimensä Korina siinä käytetystä mahonkia halvemmasta puusta. Perusmuotoilu kitarassa oli pitkälti sama kuin myöhemminkin, poikkeuksena sisäänmenoplugin paikka ja veen muotoinen läpibodyn menevä kielien kiinnitys.

Aiemmin mainittu kolmas sisar Modena jäi prototyypin tasolle ja se sai tehdasvalmistuksensa vasta 1982. Sekä Flying V, että Explorer möivät myös ilmestyessään kehnosti. Korinan valmistui loppui jo seuraavana vuonna ja pieni määrä tehtiin vielä 1963 jämäosista. Sisarus Explorer sinnitteli vuoteen 1963, mutta poistettiin sitten liukuhihnoilta. 50-luvulla kitaraa soittivat blues-rock kitaristi Lonnie Mack ja Albert King, mutta muuten se vaipui unholaan.



Flying V:n uudelleen noususta voidaan kiittää svengaavaa Lontoota ja sen tyylikkyyteen pyrkiviä soittajia, joista näkyvimpänä Kinksien Dave Davies. Ulkonäöstään huolehtineet muusikot etsivät itselleen erottuvaa soitinta, johonka Flying V oli sopiva. Kun soittimesta vielä kaksikelaisten mikkiensä kanssa lähti kohtuullisen ärhäkkä soundi, kiinnostus heräsi taas. Gibson reagoi tähän ja aloitti vuonna 1967 mallin uudelleenvalmistuksen. Tosin muutamalla muutoksella ja korina-puu jätettiin mahongin tieltä pois. Talla muutettiin samaksi kuin nykymalleissa ja piuhanlähdön paikka siirrettiin pois veelavan päästä ja mikkienvaihtaja siirrettiin paremmalle paikalle. Tallasta tehtiin myös muodikkaita vibrakampiversioita, jollainen oli mm. Jimi Hendrixillä. Tämä 60-luvun lopun malli on se, mihin suurin osa sen jälkeläisistä perustuu ja itse alkuperäiset 58-59 Korinat ovat kitarahuutokauppojen kalleimpia soittimia.

Flying V:n tuotanto on jatkunut näihin päiviin asti, tosin 2010-luvulla se on lopetettu ja aloitettu uudelleen useasti, mikä johtunee Gibsonin omista ongelmista. Mallista on tehty melko suoria kopioita myös muiden valmistajien toimesta ja osaa on kehitetty edelleenkin. Kitaran näyttävä ulkonäkö johti siihen, että pitkin 70-lukua ja etenkin 80-luvulla se (tai sen jälkeläinen) ilmestyi useiden hardrock ja hevimetalliyhtyeiden varustukseen (Scorpions, MSG, Judas Priest, Metallica jne.), jollaisena monet kitaran näkevätkin. Sama koskee myös sen sisarusta Exploreria. 80-luvun alussa Gibson teki myös mallista bassoversion, mutta kyseistä soitinta tehtii alle 400 kappaletta. 70-80-luvun taitteessa yhtiö teki mallista myös kakkosversion "parannuksilla", mutta tämä oli lyhytikäinen.

torstai 10. lokakuuta 2019

Rockin apumiehet #40 - Henrik Otto Donner

Henrik Otto Donnerin (1939-2013) kutsuminen "apumieheksi" on ehkä hivenen vähättelevää. Mutta vaikka Donner toimi liikkeellepanevana voimana ja vaikuttajana oikeastaan hirveän leveällä kulttuurikentällä, hän ei taidoistaan ja koulutuksestaan huolimatta toiminut muusikkona ja soittajana mielellään ns. valokeilassa vaan enemmänkin mahdollistajana ja taustapiruna.

Tampereella syntynyt Donner kuului saksalaisperäiseen teollisuussukuun, jonka juuret juontavat Suomessa 1600-luvulle. Suvun jäsenistöä on vuosisatojen ajan ollut teollisuuden johtotehtävien lisäksi Suomen tiede- ja kulttuurielämän korkeissa viroissa; mm. lukuisina professoreina. Itseironisesti Donnerin oma levymerkki julkaisi taistolaislaulun "Laulu 20 perheestä", jossa hänen oma sukunsakin mainitaan.

Jatsin ystävänä koko elämänsä ajan tunnettu Donner aloitti musiikkiuransa 1958 Ossi Aallon orkesterin trumpetistina. Samana vuonna hän aloitti säveltaiteen opinnot Sibelius-akatemiassa Joonas Kokkosen ja Nils-Eric Fougstedtin johdolla. Vuosina 1963-64 hänen tiensä vei keski-Eurooppaan, jossa hän opiskeli 1900-luvun merkittävimmän nykysäveltäjän György Ligetin johdolla Wienissä ja Münchenissä Siemensin elektronisen musiikin studiossa, joka oli taas Karl-Heinz Stockhausenin aikaansaannos. Euroopassa hän tapasi myös minimalisti Terry Rileyn, joka tuli Donnerin kutsusta Helsinkiin tekemään 'Street Piece' happeningin. Donnerin suhteiden ja yleisen kiinnostuksen avulla Suomi olikin yllättävästi 1960-luvun alussa uuden musiikin ja konkreettisen musiikin eturintamassa, mikä on tavallaan hämmentävää 70-luvun tilanteeseen verrattaessa, missä Donnerin Love toimi lähinnä tällä alueella (eikä sekään kovin aktiivisesti), kaiken muun ollessa lähinnä poikkeusjulkaisuja ja teoksia. Ainakin levytetyssä muodossa.

Donnerin tunnetuin sarka Suomen musiikkikentällä on varmasti vuonna 1966 Schwindtin ja Blomin kanssa perustettu Love Records, joista ensin mainittu myös innokas jazz-mies. Liikkeelle lähtönsä jälkeen yhtiön perusidea käyttää levytysten tuotto uusien levytysten julkaisuun tuotti vähän päälle kymmenvuotisen toimintansa ajan oikeastaan koko suomalaisen julkaistun rock-, pop-, jazz-, ja kokeilevamman musiikin toisen kivijalan, jonka päällä kaikki seisoo. Viimeisinä vuosinaan yhtye ehti vielä mahdollistaa nousevan punkmusiikin ensimmäisiä levytyksiä. Menestyksensä päivinä Loven kataloogi toimi yhdistelmällä Hurriganesin ja Juice Leskisen yms. kaupaksi käyviä levyjä ja parintuhannen painoksina julkaistuja historian hämärään (muttei arvottomuuteen) jääneitä obskuureja artisteja, poliittista laululiikettä ja oikeastaan kaikkea mikä ei muille kelvannut. Donnerin taitoja käytettiin äänityksissä usein, kun tarvittiin klassista orkestraatiota.
Henrik Otto Donner lähti 70-luvun taitteessa Yleisradion viihdepäällikön virkaan, joka esti sinällään levy-yhtiötoiminnan, mutta tässä pestissä hän pystyi tarjoamaan tuntemilleen soittajille äänitys- ja esiintymiskeikkoja Yleisradion produktioissa, joka piti monen epävarmaa muusikkoelämää elävän soittajan 70-luvulla leivänsyrjässä kiinni.

Hän palasi toimitusjohtajaksi vuonna 1976, jolloin Lovella alkoi ilmetä julkaisutahtinsa kanssa ongelmia. Levyjä jouduttiin myymään käteisvarojen puutteen takia isoille tukuille alennuksessa, soittajien rojaltimaksut olivat jatkuvasti myöhässä ja samaan aikaan viriteltiin kalliita studioinvestointeja. Ensimmäinen melkein konkurssi kuppasi henkilöstömäärää ja toimintaa ja lopullinen kaatuminen johtui osittain suuren pohjoismaisen levytukkurin kaatumisesta, joka Jukka Kuoppamäen omien sanojensa mukaan kaatoi myös hänen riippumattoman Satsangansa.

Näihin aikoihin Donner oli mukana perustamassa muiden aikansa "vanhojen paskojen" kanssa ELMUa, joka mielikuvissa kuitenkin liitetään aina vahvasti Lepakon valtaukseen ja seuraavan sukupolven "punkinpaan" skeneen. Järjestötoiminnasta voi mainita vielä TEOSTO ry:n puheenjohtajuuden vuosina 1994-2006.

Kuvaava esimerkki Donnerin avuliaisuudesta muusikkojaan kohtaan on esimerkki, jossa hän auttoi puhaltaja Juhani Aaltosta tämän joutuessa palaamaan kotimaahansa ainoastaan parin kuukauden jälkeen Berkeleyn korkeakoulun stipendiaatilta, tämän syntymättömän lapsen kuollessa vaimonsa kohtuun kahdeksankuisena. Tiukassa tilanteessa henkisesti ja fyysisesti ollut fonisti sai Donnerilta tilisiirtona tälle itselleen myönnetyn yhden vuoden valtion taiteilija-apurahan.
Toisaalta Love Records kirjoitutti yleensä artisteillaan kustannussopimukset, jotka rahantulollaan mahdollistivat yhtiön jatkumon/rönsyjen toiminnan tähän päivään asti. Juice leskinen kapinoi tätä vastaan ja hoiti myöhemmät oikeudet visusti omiin nimiinsä.
Loven loppupään levyjen julkaisemisesta kertoo kuvaavasti Esa Kotilaisen henkilökohtaisesti kertoman tarina, missä aluperäinen viidensadan LP:n painoskin olisi mahdolliseti jäänyt julkaisematta, mutta toinen kaksikosta oli antanut luvan sen painamiseen ja toinen voihkaisi "pitikö se nyt just lähettää tehtäväksi?". Tämä luo spekulaatioita yhtiön uljaasta visiosta huolimatta holviin jääneistä levyistä.

Donnerin oma musiikillinen tuotanto jatkui 60-luvun alusta 90-luvulle, sisältäen yllättävän paljon elokuvamusiikkia. Vuonna 1969 julkaistu Saarikosken runoihin pohjautuva 'En soisi sen päättyvän' tituleerataan wikipediassa "ensimmäiseksi rock- ja jazz-muusikoiden yhteislevyksi, mikä ei pidä paikkaansa, koska Eero Koivistoisen Otavan kirjallinen äänilevy "Valtakunta" julkaistiin jo sitä edeltävänä vuotena. Lovelle tätä ennen ja tämän jälkeenkin äänittänyt Koivistoinen sai Donnerilta nuhteita, koska olisi mielellään itse julkaissut kyseisen levyn. Saarikoski-teema jatkui vuoden 1972 "Niin vähän on aikaa", jossa Paradise-orkesteri esittää Donnerin sävellyksiä edellämainitun teksteihin. Donnerin pääteoksena voinee kuitenkin pitää vuoden 1976 'Strings'-levyä, jossa yhdisteltiin Donnerin sävellyksissä jousia ja jazzia.

Kustannussopimusten ja kataloogin arvo ilmeni, kun vuonna 1989 perustettiin Siboney oy, jonka taustaryppääseen omistajana kuului myös Otto Donner, vaikka lafka oli nimellisesti Sini Perhon johtama. Yhtiö uudelleenjulkaisi Loven kataloogia cd-muodossa. Love Kustannus toimi vuoteen 2014 asti, jolloin se muuttui Universalin aputoiminimeksi. Koska koko systeemi on käsittääkseni hyvin kiemuraisesti järjestelty, en vastaa väitteiden täydestä paikkansa pitävyydestä.

Donnerin kohdalla ympyrä sulkeutui hänen menehtyessään traagisesti kesäkuussa 2013. Meren ja veneiden ystävä hukkui Pietarsaaren vierasvenesatamaan. Donnerien suvun varat ovat nimittäin pietarsaarelaisen laivanvarustajasuvun Malmin peruja.

torstai 3. lokakuuta 2019

Sleaford Mods - Eton Alive 2019

Sleaford Mods ja sen kaksikko Jason Williamson ja Andrew Fearn tuovat muiston kaltaisia tuulahduksia 90-luvun Englannista. Mutta siinä missä ysärin madchester-yhtyeet varoivat yleensä visusti ottamasta itse musiikissaan kantaa poliittisiin asioihin, Sleaford Mods Williamsonin leveän keski-englantilaisen aksentin kanssa tykittää silmille työväenluokkaista tekstiperinnettä. Levyn nimestä löytyy yksityiskoulun kera avain, mistä ja millä kulmalla Williamson sylkee ajatuksensa ja asiansa.

Fearnin hoitaessa minimalistiset konetaustat Wlliamson pyörii räppäämisen ja laulun välimaastossa, ehkä myös muistuttaen Happy Mondaysin Shaun Ryderin samanlaisesta pyörimisestä nuotin ympäristössä ja sen ulkopuolella. Bändi itse kuvailee tyyliään minimalistiseksi punk-hopiksi ja kyllä minä tämän termin ostan. Yhdistelmä myös toimii, jolloin viittäkymppiä lähestyvät ukkelit kuulostavat tuoreemmilta, kuin kimmellyksen peittämät mustat, tai mustiin pukeutuvat punkit.

Levystä on oikeasti vähän vaikea kirjoittaa pitkästi, koska se on sellainen riisuttu hyökkäys biittiä, minimalismia ja asennetta isolla A:lla. Pakettiin on liitetty arvostelijoiden/arvostajien toimesta jatkumoa juttuihin ja seuraaviin hahmoihin: (Shayn Ryderin lisäksi) John Cooper Clarke, Mark E. Smith, Ian Dury, sekä punk ja Oi!-punk.