torstai 28. huhtikuuta 2011

Robert Fripp - Exposure 1979

Robert Fripp hajoitti yhtyeensä King Crimsonin ensimmäisen kerran vuonna 1974. Levyjä hän teki ja tuotti tätä ennen ja tämän jälkeen runsaasti, mutta Exposure on yllättäen hänen ensimmäinen varsinainen soololevynsä.

Alunperin Fripp piti tätä trilogian kolmantena osana hänen vähän aikaisemmin tuottamilleen kahdelle levylle, jotka olivat Daryl Hallin (Hall & Oates!) Sacred Songs ja Peter Gabrielin toinen soololevy. Ensin mainittua muuten pidetään yhtenä Frippin parhaista teoksista - itse en ole siihen vielä tutustunut.

Fripp asui vuonna 1977 New Yorkin Hell's Kitchenissä nähden naapurustossaan punkin ja uuden aallon nousun. Huhujen mukaan hän meni mielellään katsomaan keikkoja ja soitti myös muun muassa Blondien kanssa. Näiltä kulmilta tarttui levyn mukaan aika raaka ääni.

Levyn avustajakaarti ei ole Frippin teoksia tuntevalle mikään yllätys; mukana on Phil Collinsia, Daryl Hallia, Brian Enoa, Peter Hammillia, Peter Gabrielia ja huippusessiomiehiä. Tekstit ja osan lauluista yhdessä on tehnyt Joanna Walton, joka oli Frippin tyttöystävä. Hänen kohtalonaan oli menehtyä 80-luvun lopussa Pan Amin lennolla 103 'Lockerbien terrori-iskussa'.

Jos tässä vaiheessa joku kaipasi King Crimsonia, niin levyllä on hetkiä, joita lähemmäs yhtyettä tuskin pääsee. Frippin armottomat kulmikkaat riffit jyräävät. Toisaalta taas hänen muista yhteyksistään tuttua 'frippertronicsia' kuullaan myös paljon. 'Äänen Jimi Hendrixin', eli Peter Hammilin ja muiden laulamat biisit taas roikkuvat jossain siinä välillä. Välillä ollaan täysin ambientissa. Ja tämä kaikki vinyylin kahdella puolella.

Vinyyli tuli mainittua ja se tarttui mukaan pääsiäisenvietossa kotkalaisesta Pomp-levydivarista. Suosittelen edelleenkin paikkaa kaikille, jotka jostain ihmeellisestä syystä käyvät tuossa kaupungissa. Käteistä mukaan.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Queen Elizabeth - QE2 1997

Palataampa taas turvalliselle marginaalin reunalle.

QE2 on Julian Copen ja hänen tuon aikaisen apulaisen Thighpaulsandran (mm. Coil ja Spiritualized) tuplavinyylillinen analogisilla laitteilla tehtyä vanhan koulukunnan elektronista musiikkia. Levy katosi pian hyllyistä ja uudelleen julkaistiin 2000-luvun alussa. Yksi katoamisen syy saattoi olla Copen ja Thighpaulsandran välirikko. Välit vaikeutuivat kiertueella Copen ollessa (huumeista ja itsetunto-ongelmista) sekavassa henkisessä tilassa ja tulehtuivat lopullisesti Thighpaulsandran ottaessa bändin ollessa keikkatauolla mukaansa Spriritualizediin suuren osan Copen taustasoittajista.
Pienen liennytyksen jälkeen he eivät jälkimmäisen mukaan ole enää missään tekemisissä. Yhtenä syynä Thighpaulsandra pitää hänen soololevynsä kantta, jossa alastomat homomiehet suutelevat.

No, englantilainen marginaalimuusikko-saippuaooppera sikseen ja itse levyyn.

Levy on siis toinen ja viimeinen miesten Queen Elizabeth sivuprojektista, joka perustui Thighpaulsandran jättimäiselle museolle/kokoelmalle analogisia syntetisaattoreita. ARPien ja Moogien lisäksi levyllä soivat mellotronit, etniset lyömäsoittimet ja välillä jopa rummut. Kappaleet ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta 20+ minuuttisia, joiden aikana voidaan käydä jylhien tunnelmien lisäksi täydessä hiljaisuudessa, tai hädin tuskin erottuvassa suhinassa. Levyn avaava 'Eisteddfod 69' toistaa alussa aavemaisesti Clockwork Orangen' tunnarin putoavaa.. öö oskilointia lfo:n kera.

QE2 on hieno levy, mutta volyymitason vaihteluista johtuen pitäisi kuunnella täydessä hiljaisuudessa. Taustamusana tämä ei nimittäin toimi. Ja milloinkohan viimeksi olen kuunnellut musaa tekemättä samalla jotain muuta?

Copen oma kuvailu levystä;"Jättimäisten poutapilvien kokoisia zeppeliinejä, jotka yrittävät liikkua mopon moottoreilla".

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Fine Young Cannibals - S/T 1985

Britit osasivat 80-90-luvulla valtavirran popin. Tästä kiistattomia todisteita tarjoavat muun muassa sellaiset artistit kuin Seal, Terence Trent D'Arby, George Michael ja FYC.

On sanomattakin selvää, ettei bloginpitäjä pienenä poikana voinut sietääkään kyseisiä artisteja. Ne vetosivat vanhempiin tyttöihin, olivat musiikillisesti 'pliisua' ja FYC:n tapauksessa laulaja Roland Gift vetosi vielä pieneen rasistiin. Oudon kaunis laulaja-näyttelijä Gift on osittain musta, mikä ei musiikistaan samaistumisen kohteita etsivään pikkupoikaan iskenyt.

Ihminen kasvaa ja joutuu onneksi usein ihmettelemään omia ennakkoluulojaan. Toisaalta tuon ikäisenä musiikki, jossa on mukana torvet oli myös mielestäni kyseenalaista.. Voi kyynel!

FYC:n debyytti ja samalla toiseksi viimeinen levy sisältää sielukasta kasari-musiikkia. Lisäarvoa tuo Roland Giftin epätavallinen, mutta sielukas ääni. Birminghamilaisen 'The Beat' orkesterin David Steele ja Andy Kox viettivätkin kahdeksan kuukautta kuunnellen yli 500 kasetillista koelaulua, kunnes viimein päätyivät Giftiin.
Levyn avaava 'Johnnie Come Home' nousi hitiksi kotimaassaan. Yhdeksi levyn kohokohdista nousee myös Elvis-tulkinta 'Suspicious Minds'. Harva Elvari-coveri on oikeutettu, mutta FYC:n kasari-soul on todella hieno. Debyytillä yhtye kiidätti nousukiitoon, joka lunastettiin seuraavalla ja viimeisellä levyllä. Kakkoslevy 'The Raw and the Cooked' nousi listaykköseksi Atlantin molemmin puolin. Soitettiin hiteistään puhki ja bändin jäsenet lähtivät omille teilleen.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Carlos Santana & Buddy Miles - Live! 1972

Niinkuin aiemmin todettua, aloitin levyjen oston vinyyliaikakauden viimeisillä metreillä. Tämäkin löytyy taittokantisena vinyylinä. Albumin kansi ja solmuvärjätty sisälehtinen vetosivat silloiseen 'etsin itseäni wanna-be-hippiteiniin'. Olihan Santana ns. oikeaa 'hippimusaa'. Levyn takakansi on muuten samanlainen potretti Buddy Milesistä.

Itse levyn sisältö on aina ollut hivenen kryptinen. Tai siis oma suhtautumiseni siihen.
Vähän myöhemmin olin nimittäin hypännyt toisten kaverien kelkkaan ja levyn kitaratulitus ei oikein ollut aneemisessa brittipopissa hyväksyttävää. Eikä Santana. Voi pojat..

Pari vuotta sitten kuollut pullea funk-mies Buddy Miles teki 60-70 taitteessa pari kohtalaisen menestynyttä omaa levytystään, mutta parhaiten hänet muistetaan Jimi Hendrixin 'Band of Gypsies' levyn rumpalina ja osalla biiseistä laulajana. Moni pitääkin tätä mustaa funk-levyä parempana, kuin Jimin Experience-levyjä.

Yhtyeen hajottua (ts. managerin hajotettua) muutaman keikan jälkeen Miles jatkoi soolouralla esiintyen jopa Suomessa asti. Tämä levy on äänitetty Havaijin 'Sunshine 72' festivaaleilla uudenvuoden päivänä 1972. Festivaalit järjestettiin saaren massiivisen Diamond Head tulivuoren kraaterilaaksossa. Santana yhtyeineen oli tässä vaiheessa jo käymistilassa ja julkaisi samana vuonna viimeisen albuminsa 'Caravaniserain'. Keikan soittajamiehistökin on sekoitus Santana Bandin ja Bay Arean muusikoita. Buddy Miles laulaa ja soittaa osaksi rumpuja, toinen rumpali on Sly & the Family Stonesta tässä vaiheessa vetämään lähtenyt funk-kone Greg Errico. Toista kitaraa tulittaa Santana Bandin teinikitaraihme Neal Schon (tässä vaiheessa hän oli 18 vuotias). Pari torvea ja Santanan perkussionistit päälle.

Vaikka Santana etukannessa poseeraakin ja mainitaan ensimmäisenä, levyä pidetään yleisesti enemmän Buddy Milesin levynä. Levyn avaa John McLaughlinin Mahavishnu Orchestran 'Marbles', jonka jälkeen kitaratulitus jatkuu hillittömällä vastapotkulla Milesin 'Lavassa'. Hengähdystauko koittaa Santanan repertuaariin kuuluneessa 'Evil Wayssä', jonka Miles laulaa. 'Faith Interluden' hyvisfiilistelystä siirrytään Milesin soolobravuuriin 'Them Changesiin'.
Kakkospuolen täyttää kokonaan 'Free Form Funkafide Filth', joka on nimensä mukaisesti pitkä funk-jami. Koko levy on oikeastaan astetta funkimpi, kuin Santanan samanaikaiset levyt. Vaikkei miehen saman aikaista latino-rokkiakaan nyt varsinaisesti jäykkälanteiseksi musaksi voi sanoa..

Mitään pidempiaikaista yhteistyötä ei tästä tullut, mutta hyvä livejulkaisu tälläisenään. Ei tätä montaa kertaa putkeen jaksa kuunnella, mutta aina silloin tällöin maistuu oikein hyvin.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

40 surullista kuvaa suljetuista levykaupoista

Tälläinen löytyi netistä:


Linkki galleriaan.
Ajat ovat kovat ja tälläisenään levyn fyysisille välimyyjille varmasti lopulliset.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Prog Is Not a Four Letter Word - Andy Votel (kok) 2005

Toissa kuussa Helsingissäkin keikkaillutta Andy Votelia pidetään roskalaatikkolevy-dj:den mestarina.
Hän on kaivanut esiin kohtuullisen obskuureista genreistäkin mitä mainoimpia kokoelmia ja settejä. Levyhyllyssäkin on käsitelty miehen 'Folk is not a Four Letter Wordia'. Tarkemmin osaa II. Häneltä löytyy myös mainio brazilika-kokoelma.

Kuten nimestä näkyy, tämä kokoelma käsittelee progea. Progarchivessa ja Amazonin arvosteluissa levy saa yhdestä kolmeen tähteä, mutta se on paljon parempi.

Tyypillinen progen kuuntelijahan on vyölaukkuinen hissukka viiksi-insinööri, eikä Votelin lyhyistä proge-historian sivuteoksista koottu kokoelma ole tietenkään mikään 'Pawn Hearts'. Votel on koonnut levyn hipsterin musamaulla ja se ei varmasti nössöintä ja pedanteinta osastoa miellytä.

Kokoelman pääpaino on manner-Euroopan tuntemattomammissa, tai juustoisemmissa yhtyeissä. Levyn yhtyeistä kunnioitettava määrä on vielä rautaesiripun takaa. Progen suurvalta Englannista mukana on vain Egg juustoisella Bach-tulkinnallaan. Walesista löytyy levyn karmeinta vokalisointia edustava Bran. Eggin lisäksi vähänkään tunnetumpaa osastoa edustaa saksalainen Embryo, joka nautti muistaakseni jättisuosiota Yhdysvalloissa. Mukana on myös Magma-mies Jean Claude Vannierin soundtrack-kappale.

Yllättävintä antia edustaa tämä aikaisemmin mainittu itä-blokin osasto. Vaikka biisit ovatkin irtobiisejä, levy herätti kiinnostuksen itä-Euroopan progehistoriaan. Moogeja oli saatu, mutta soundit itse tehtyine äänensärkijöineen ovat kieltämättä kiinnostavia. Eräs levykaupan setäharrastaja kertoikin, että sieltä löytyy hyviä levyjä, mutta alkuperäisiä kappaleita ei juurinkaan markkinoilla liiku.

Hyvä levyllinen eksoottista taustamusaa.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Irwin - Haista itse vaan 1967



'Osta minut'-levyltä löytyvä raita, joka kuulostaa aidosti epäilyttävän samankaltaiselta, kuin Atlantin toisella puolella soitettu garage-rock. Sanoituskin puhkuu samanlaista poliittisesti epäkorrektia naisvihaa, kuin amerikkalaiset vastineensa.

Nippelitiedon mukaan levyllä on käytetty ensimmäisen kerran Suomen äänitehistoriassa särökitaraa.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Justicen Valentine (Soitin)

Uuden singlensä juuri julkaissut Justice nauttii piireissä kovaa arvostusta. Lieneekö jopa niin, että elektronisen musiikin duo jää levyajan (ts. ajan, jolloin levyjä myydään fyysisinä esineinä) viimeiseksi tämän tyylilajin 'mammutiksi'?

Itse en ole käynyt hirveän kuumana yhtyeen kappaleille, vaikka ne kieltämättä ovat ihan pätevää tavaraa. Näistä 'uusista' ranskalaisista konemusiikin estetisoijista Daft Punk on pudonnut vähän enemmän, vaikka eihän näillä musiikillisesti ihan hirveän suuria eroja ole. Ainiin; näillä oli se kova ja jengiä ärsyttänyt video siirtolaiskakaroista riehumassa Pariisissa ristit selkälippuina.

Raskaan rokin elementtien pöllimisen lisäksi Daft Punkia ja Justicea yhdistää myös esiintymisten visuaalinen näyttävyys. Siinä missä D-Punk piilotuu läppäreidensä kanssa kypärät päässä neon-avaruusaluksen komentosillalle, Justice lainaa visuaalejaan Manowarin tyylisiltä hevibändeiltä.

Jim Morrison vainaa jo tiesi ristin vangitsevuuden visuaalisena elementtinä ja Justice lainaa kirkon estetiikkaa tunkemalla symbolinsa keskelle lava.. steitaan.
Lavalla oleva visuaalinen keskiö on nimetty 'Valentineksi'. Se koostuu äsken mainitusta rististä (valaistu), jonka kummallekin puolelle on kasattu vanhan ajan jättimäisiä modulaari-syntetisaattorilaatikoita piuhoineen. Valentinen kummallekin puolelle on taas kasattu yhdeksän mustaa Marshall-kaappia pinoihin. Eli yhteensä kahdeksantoista kaappia.

Modulaari-syntetisaattori ei tietenkään ole toiminnassa, ja Marshall-kaapistotkin ovat ainoastaan rekvisiittaa. Musa tulee tietenkin läppäreiltä, joita saatetaan välillä ohjata midi/usb-kontrollereilla.

Mitä tässä heruttelen Justicen visuaaleista, perustuu tietenkin ainoastaan nettitietoihin. En ole kaksikkoa ikinä nähnyt 'livenä'. Enkä mene, vaikka tulisivatkin! (..................................Eipä kai)

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Alan Vega - Saturn Strip 1983

Nyt on pyöritty tarpeeksi perussuomalaisessa loskassa, joten matkustetaan Atlantin yli kaupunkiin, jossa kuuleman mukaan tapahtuu kaikkea jännää.

Alan Vega (s. 1938) on tietenkin toinen puolikas Suicide protopunk-duosta. Yhdessä Martin Revin särötettyjen koskettimien ja nopean antiikkisen rumpukoneen kanssa hän oli pioneroimassa jotain. En edelleenkään tosin ihan tarkalleen tiedä, että mitä. Suicide oli New Yorkin skenessä ja Amerikassa kulttisuosittu, mutta edeltäjänsä Velvettien tavoin liian sekaisin taidetta, meteliä ja kauneutta noustakseen ikinä suuren yleisön suosioon. Yhtye aloitti jo 70-luvun alussa Alan Vegan toimiessa samaan aikaan kuvataiteilijana.

Suicide lopetti toimintansa ensimmäisen kerran vuonna 1980, mutta oli selvää, että palavasieluinen solisti siirtyisi soolouralle. Saturn Strip oli Vegan kolmas soololevy ja tuotantoapua saatiin levylle pätevimmästä päästä; Mainiossa Cars-yhtyeessä kannuksensa hankkinut näätänaamainen pop-nero Ric Ocasek tuotti levyn ja soittaa sillä myös koskettimia.

Saturn Strip nojasi harkiten edesmenneen Suiciden parhaisiin puoliin. Mukaan otettiin tietenkin myös sitä pop-herkkyyttä. Kappaleet perustuvat disco-musiikin toiston estetiikalle, jonka päälle Vega ulvahteli vokaalinsa omintakeiseen tyyliin. Mikään varsinainen disko-levy tämä ei ole, vaan enemmän jotain etäisesti elektronista poppia musituttavaa kamaa. Levyn avaavalla 'Saturn Drivellä' syntikkaa soittaa muuten eräs takavuosina tunnetumpi industrial-hahmo; Ministryn Al Jourgensen.

Eipä Vegan soolourastakaan mitään suurta kaupallista menestystä tullut, mutta pätevä elektro-pop-levy jäi jälkipolville. Nykyään Vegaa alkaa jo ikä painaa, mutta vielä muutama vuosi sitten mies pyöri kaiken maailman hämärillä taidemusafestareilla.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Popeda, ilikeesti kiitää vuodet 1977-2008 - Vesa Kontiainen - Kjell Starck

Kenellekään ei ole varmastikaan epäselvää, että Popedan musiikki sotii tämänkin blogin elitistä ja snobistista musiikkimakua vastaan. Sitä ei voi, eikä saa diggailla edes ironisesti, kuten vaikkapa Raptoria.

Olen vuosien varrella lukenut aika paljon musiikki- ja bändikirjallisuutta, jota on täälläkin sivuttu pariin otteeseen. En tiedä onko syynä kotimaisuus-lisäpisteet, vai mikä, mutta muutama suomalainen bändihistoriikki pääsee helposti top-kymppiin.

Ollakseen viihdyttävää lukemista, yhtyeen musiikin ei tarvitse välttämättä olla hyvää. Mötley Crüesta kertova 'Törkytehdas' on yksi parhaista rock-kirjoista, vaikka yhtyeen musiikki on uudelleen tsekkauksesta huolimatta edelleen täyttä paskaa. 'Kiss - Maskin takana' oli myös ihan hyvä kirja, vaikka en bändin tuotannosta hirveästi välittänytkään. Uudelleen tsekkauksella löytyi kuitenkin monta ihan hyvää levykokonaisuuttakin.

Pähkinänkuoressa voisi väittää, että mitä ärsyttävämpi, tai sikamaisempi artisti, sitä parempi kirja. Musiikilla ei niin väliä.

Ilikeesti kiitää ilmestyi alunperin vuonna 2001. Uudelleenpainos päivittyi seitsemän vuotta eteenpäin. Vuosien välillä sattui ja tapahtui ihan oikeastikin bändiä rasittaneita juttuja, joihin palataan tuonnempana. Kirja on yhtyeen fanin Vesa Kontiaisen käsialaa, jota on avustanut Kjell Starck. Historiikkina se on tyypillinen fanin kokoama teos, mutta perustuu bändikavereiden ja yhtyeen liepeillä olleiden haastatteluille. Ainoa, jonka haastattelut puuttuvat on luonnollisesti Arwo Mikkonen. Mukavana piirteenä tälläisiä teoksia vaivaavaa toistoa ei hirveästi esiinny, vaan toimitustyö on tehty huolella, toisin kuin esimerkiksi Pokon historiikissa.

Popeda syntyi Tampereen Ikurissa, joka on rintamamiestalo-alue kaupungin laidalla. Asujaimisto oli vahvasti työväenluokkataustaista, joten hitsaaja Mustajärvikin oli bändin alkuvuodet päivätöissä tehtaalla. Popedan olemukseen liitetään vahvasti 'perusduunari-tausta', mikä on kuitenkin sikäli väärin, että puolet alkuaikojen yhtyeestä oli yliopistolla opiskelemassa. Bändin alkuperäinen liideri Arwo Mikkonen luki esimerkiksi taloustiedettä.

Kun yhtye julkaisi vuonna 1978 kehnohkon (en nyt tässä yhteydessä sano epäkypsän) ensilevynsä, musiikkikenttä oli jakautunut jyrkästi kahteen leiriin; punkkareihin ja diinareihin. Popeda ei mahtunut oikein kumpaakaan karsinaan. Se soitti jonkinnäköistä rollari-rokkia ihmeellisillä huumorisanoituksilla. Myöhemmin tällä ei ollut niinkään väliä ja Costello Hautamäen tullessa soittamaan toista kitaraa, musiikki oli jotain hard-rockkia. Muistan omasta lapsuudesta termin 'härmärock'.

Alkoholi mainitaan ensimmäisen kerran kolmannella sivulla. Sen jälkeen kirjassa on varmaan kolme sivua, joilla sitä ei mainita. Pämppääminen ja kännissä heiluminen kuului olennaisesti Popedan keikkaelämään. Roudareita saattoi esimerkiksi lähteä alkuaikoina mukaan ylimääräiset kymmenen kappaletta ilman palkkaa, että pääsi juhlimaan bändin kanssa. Yhtye pysäytteli keikkabussiaan Suomen metsäteillä ja hyökkäsi leikkimään sotaleikkejä tien pientareelle. Aika symppistä. Yhtye ei myöskään ollut vuosikausiin mikään rahasampo, vaan 80-luvun alkuun asti soittajilla oli joko päivätyö, tai opiskelupaikka. Viikonloput keikkailtiin ja ryypättiin.

Menossa oli paljolti samaa henkeä, kuin Sleepy Sleepersissä. Tosin miehistö oli enemmän stabiili, eikä alunperin kahden miehen show (jota se kyllä myöhemmin on ollut). Itse asiassa Costello Hautamäki olikin hetken aikaan Sliippareissa, tehden biisit yhdelle levylle. Meno ei kuulemma ollutkaan hauskaa, vaan kahden johtajan kiristelyä ja aika määrätietoista rahastusta. Paluu Popedaan koitti nopeasti.

Bändin uran vedenjakajana voidaan pitää Arwo Mikkosen kuolemaa 1986, jonka jälkeen ainakin omasta mielestäni yksittäiset kelpo irtobiisitkin loppuivat. Meno muuttui enemmän instituutioksi. Levynteko on aina ollut yhtyeelle äärimmäisen vaikeaa ja pitkälle 90-luvulle asti kaivettiin vanhat roskiksetkin levyille. Soittajat, etenkin musiikin primus motor Costello Hautamäki sivuuttavatkin ne nopeasti todeten yhtyeen olevan ennenkaikkea live-bändi. Levyt ovat siis pakollinen paha, joista saattaa välillä ilmestyä joku uusi keikkabravuuri. Silti Popedan albumeita ja kokoelmia on myyty yli 670 000 kappaletta. Epe Heleniuksen pitkämielisyys ja avunanto ovat myös tuoneet jotain hänellekin.

Alkoholi oli mainittu. 2000-luvun puolivälissä Mustajärven alkoholismi oli edennyt sille tasolle, että hän oli toimintakyvytön. Muutamalle keikalle piti kutsua apuun miehen siskon poika, Mustien enkeleiden laulaja (*tekee tässä kohtaa ristinmerkin). Osan keikoista Mustajärvi sopersi selällään kännissä. Popeda oli kuuluisa siitä, että se hoiti aina keikkansa - oli kunto mikä tahansa. Nyt se joutui perumaan keikkojansa.
Viimein tilanne oli se, että mies oli letkuissa sairaalassa juoppohulluuden ja sairaskohtauksen jälkeen. Kirja loppuu vuoteen 2008 ja Mustajärven raitistumiseen. Kuinka se on pitänyt, en tiedä.

Ilikeesti kiitää oli yllättävän viihdyttävä kirja. Jos en bändin musiikista edelleenkään välitä, niin pidän Patea ja kumppaneita (Hautamäkeä ja Melartinia lukuunottamatta nykyisin rivimuusikoita) rehteinä ja sympaattisina jannuina. Pate on mies, jonka taiteellisempi puoli pääsee esille soololevyjensä kappaleilla, kuten vaikka 'Emmanuelle'..
Ajattelin jopa mennä joskus katsomaan bändiä keikalle.

AlBlumMJS - Special Moment

Voisi kai sanoa Outsider-artisti. Samassa taloyhtiössä asuva perheellinen nelikymppinen entinen postityöntekijä. Äänittelee himassa Audacityllä, samplailee ja laulaa. Kertoi vaimolleni tekevänsä musiikkia juutuubiin.

Sepi Kumpulaisen, Syd Barretin ja cLOUDDEADin yhdistelmää. Artisti tuskin on kuullut noista, kuin ensinmainittua.

Tälläisten puskasta ponnistaneiden muusikkojen viehättävimpiä juttuja ovat nuo hämärät rytmitykset ja alitajunnasta tuleva kuulemansa musiikin matkiminen. Tavallaan homman ytimessä.

Kannattaa tsekata:
http://www.youtube.com/watch?v=uyHRRvBwXQ8&feature=player_embedded

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Eniten huonontuneet artistit

Piffin (punk in finland) filosofointi-sivuilla oli ketju, jossa lueteltiin 'eniten paskiintuneita bändejä'.

Oma suosikkini olisi Santana.
Ai miksikö? No, ehkä siksi, että miehen mainos sattuu nyt tällä hetkellä näkymään jokaisella Helsingin bussipysäkillä hänen kesäisen konserttinsa takia (liput alkaen 68 euroa). Eihän noita lippuja tavallisille ihmisille ole tarkoitettu, vaan firmojen liikelahjoiksi. Lisänostetta tuo tietenkin se, että jokainen 30+ vuotias merkonomi muistaa edelleen miehen 2000-luvun paluu-hitit. Tuttu TV:stä.

Mutta mutta. Santana oli loistonsa päivinä aika helvetin kova bändi. Yhtye latino-kitaristineen kuului San Fransiscon toisen aallon yhtyeisiin, joiden kohtalona oli parempi kaupallinen menestys, kuin ensimmäisen aallon bändeillä, saatikka pioneereilla. CCR, Steppenwolf ja Santana. Jokaisella on kontollaan kiistämättömiä musiikillisia meriittejä, mutta lopulta myös luisuminen aivan totaaliseen paskaan.

Alunperin 1967 perustettu Carlos Santana Blues Band lyhensi nimensä pelkäksi Santanaksi. Miksi bändi nimettiin Santanaksi, eikä laulaja-urkurin mukaan Greg Rolieksi? Koska Santana kuulostaa paremmalta.

Hivenen tylsähkö latino-blues vaihtui 1969 astetta tulisemmaksi bändin julkaistessa ensi-albuminsa. Manageri Bill Graham sai maaniteltua ja rukoiltua Woodstockin festivaali-järjestäjät ottamaan tuntemattoman ensilevyn julkaisseen bändin esiintymään kekkereihin. Santana räjäytti potin ollen yksi festareiden kohokohdista. Tästä seurasi kaksi latino-rockin klassikkoa 'Abraxas' ja teini-kitaraihme Neal Schonilla täydennetty 'III'.

Neljännellä 'Caravaniserailla' bändi alkoi rakoilemaan ja miehistö vaihtumaan. Hivenen myöhemmin Carlos Santana olikin sooloartisti. Pari ensimmäistä soololevyä oli ihan pätevää kamaa. Sitten alkoi jyrkkenevä alamäki Santanan sotkiessä itseään Devatip nimellä hindulaiseen uskoon ja sen julistamiseen + tylsiin fuusiolevyihin. Vähän ajan päästä musiikki oli aika juustoista kitaran vingutusta tuottaen sellaisia kyseenalaisia klassikoita kuin vaikka 'Europa (Earth's Cry Heaven's Smile)..

No, itse maestro lähti seilaamaan juustomerelle, mutta mitä tekivät bändikaverit? No perustivat Journeyn.. Ja se bändihän vasta tekikin rikoksia musiikkia vastaan. Gregg Rolie ja Neal Schon perustivat yhtyeen alunperin soittamaan fuusio-rockkia. Pari ekaa levyä menikin sinnepäin, mutta sitten alkoi luisu kohti synkintä AOR:ää, jonka yhtenä mestareista yhtyettä edelleenkin pidetään.

Eli Santana yhtyeenä on tehnyt tuplana aika pahat temput.

Pistetään kuitenkin loiston päiviä: