Åke Andersson & Antero Honkanen – Reidarin Sähköiset Kuvat 1977

Reidarin sähköiset kuvat on taas yksi niistä kulttuuritöistä, joita SVART-levy-yhtiö on tehnyt. Alkuperäinen Love-Recordsin pienipainoksinen vinyyli on kallis keräilyharvinaisuus, mutta tätä uutta CD-versiota saa edelleen hyvin edullisesti levy-yhtiöltä.

Kaksikko Anderson ja Honkanen olivat tiettävästi Yleisradion ääniteknikkoja, joista kumpikin työskenteli ainakin osittain yhtiön pitkäaikaisessa kokeilustudiossa. Studio perustettiin 1972 ja se toimi vuosituhannen vaihteeseen asti. Siellä äänitettiin tämän levyn lisäksi pari muutakin 70-luvulla ilmestynyttä elektronista tai elektroakustista levyä, joista "Ode to Marilyn" ja "Suomalaista elektroakustista musiikkia". Honkanen taitaa olla mukana jommalla kummalla tai kummallakin ja nämähän on läpikäyty tässäkin blogissa. Äsken mainitut eivät kuitenkaan olleet edistyksen lippua aina innokkaasti heiluttaneen Loven julkaisemia, vaan Scandian ja Fennican. Myöhemmin 90-luvulla erinäisiä sessioita on kaivettu CD-levyille, mutta mitenkään profiilikas ja tuottelias kokeilustudio ei ollut.

Vuonna 1977 julkaistu albumi tuli ulos samana vuonna kuin Esa Kotilaisen "Ajatuslapsi". Jos viimeksi mainitun vahvuudeksi on lopulta muodostunut sen eklektisyys ja esimerkiksi kansanmusiikin ja syntetisaattorimusiikin yhdistäminen, niin Reidarin sähköiset kuvat on tässä mielessä näistä neljästä levystä lähimpänä tyylipuhdasta "kosmista musiikkia". 

Ilmeisesti studion rajallinen laitteisto ohjasi kuvittamaan Reidarin maalauksia aika lavealla pensselillä ja kyllähän tämä välillä kuulostaa ihan tyylipuhtaalta alkuaikojen Tangerine Dreamilta. Pieni ripaus länsinaapurin Ralph Lundstenia samankaltaisina kenttä-äänityksinä ja mukana soi ilmeisesti hänenkin käyttämänä Erkki Kurenniemen rakentama DIMI-syntetisaattori. Äänet pomppivat välillä kuulaasti kuin pakkasella, välillä soljutaan tunturipurojen mukana ja välillä valtavissa avaruuksissa. Teemoja käytetään säästeliäästi.

Silkkaa suhinaahan tämä on eikä yhtään hullumpaa sellaista.

Dreamfish - S/T 1993

Aito ja alkuperäinen Dreamfish-yhtyeen CD maksaa maltaita ja oli ilmeisesti pienen piirin ja julkaisijan painos, kuten tekno- ja ambient-levyt ysärillä usein olivatkin. 

Yhtye on ehkä vähän ylimitoitettu kuvaus, sillä tämä oli englantilaisen acid house/ambient-pioneeri Mixmaster Morrisin ja saksalaisen Pete Namlookin yhteinen ambient-projekti. Näistä jo edesmennyt jälkimmäinen aloitti kasarilla niin sanotussa "new age"-musiikkiskenessä, Morriksen ensiesiintyminen levytetyssä musiikissa  taas tapahtui jo The Ripchordsien vuonna 1979 julkaistulla ainoalla EP:llä, jonka punkista John Peel tykkäsi sen verran, että soitti sitä runsaasti ohjelmissaan. 

Morriksen tie vei tästä hip hop ja acid house musiikin pariin. Hän oli mukana Psychic TV kulttibändin keikalla, mistä hänet napattiin huipulle hyppäävän The Shamenin keikka-DJ:ksi, mitä hän teki neljä vuotta. Tämän lisäksi hän soitti kaikilla aikansa ykkösklubeilla. Namlookikaan ei toisaalta kalpene namedroppauksessa, johon kuului yhteistyö esimerkiksi Klaus Schulzen kanssa tämän legendaarisella "Dark Side of the Moog" sarjalla.

Tällaisista taustoista tehtiin vuoden 1993 Dreamfish-projektin nelikappaleinen (kappaleet ovat CD-ajalla ominaisesti: pitkiä) albumi. Albumin avausraita 'School of Fish' luikertaa heti ylös The ORBin ja 70-luvun Gong-yhtyeen mieleen tuovalla syntikka-sekvenssillä tai arpeggiolla ja vislailevilla leadeillä. Kevyen haitsunakutuksen, meren kohinaa muistuttavan äänen, syntikkapadien ja toisinaan pintaan nousevan 606-kilkutuksen säestämän biisin voisi väittää olevan 90-luvun alun niin sanotun ambient-housen selkäydin- tai käpyrauhasnestettä. 

Parin soinnun pohjalla vaellellaan 18 ja puoli minuuttia. Päivästä riippuen tämä on joko todella rentouttavaa, tai sitten tuo huonoimmillaan mieleen 00-taitteen PS2-pelien taustavalikko-ambientin. Kakkosbiisi, sekvenssiin perustuva toistava puolituntinen 'Hymn' on levyn ehdottomasti heikoin biisi, eikä saavuta sitä berliinin koulukunnan juttua, mitä siinä on todennäköisesti haettu. Aikansa muodikkaat puhesämplet toimivat kuitenkin siellä seassa ja ankkuroivat tämänkin vahvasti sinne ysärille.

Kolmosbiisi 'Fishology' palaa taas ruotuun, missä alkudroneilun jälkeen lähdetään lelupuhetietokoneen ölinän kanssa tyylikkäästi siihen levyn pakolliseen ambient-house dubiin, joka toimiikin koko kymmenminuuttisen kestonsa ajan. Myös ajan kuvaa tai ääntä, mutta koskettaa nostalgia-reseptorien lisäksi aivojen mielihyväkeskusta. Tässäkin luotetaan mahdollisimman minimalistisen biittiosastoon, mikä lienee yksi syy levyn tietynlaiseen ajattomuuteen. Levyn päättävä raukea kaiussa kylpevä 15 minuuttinen 'Under Water' on hyvä chill-out biisi ja lähimpänä sitä ambienttia ilman housea.

Kliseineen ja puutteineenkin (Hymn) oikein hyvä ja rentouttava levy. Kaksikko teki parin vuoden päästä vielä toisenkin levyn, mutta kuuntelusta huolimatta se ei ole jättänyt muistijälkeä (pitänee uusia vielä kerran). Kandee hei tsekata!

Thomas Ignatius - S/T 2023

Kävin viime viikonloppuna pitkästä aikaa Helsingissä ja samana iltana oli kätevästi Maunulan kaupunginosan Maunulatalossa "Maunula Elektronik" tapahtuma, joka oli ilmeisesti jo kuudes kerta. 

Tapahtuma oli ilmainen ja erikoiskattauksen tarjonnut ilta vetikin Maunulatalon Metsäpurosalin täyteen. Kohtuullisen tiukasti rytmitetyn tapahtuman toinen esiintymislava oli kirjaston aulassa, mutta aika vähän hetkelliset päällekkäisyydet haittasivat äänellisesti. Esiintyjistö oli kuratoitu vaihtoehtoisesta tavarasta, taikka toisenlaista musiikkia tekevien tyyppien toisenlaisista konemusiikkiprojekteista, kuten Stiletti-Anan Future Chroman berliiniläiskoulujuttu.

Tuomas Palosen alter ego Thomas Ignatius esiintyi alakerran kirjastosalissa ja tapahtumaan ajelunikin perustui osittain Ignatiuksen näkemiseen. Viime vuonna julkaistu levy nimittäin osui loppuvuodesta tutkaani ja herätti kysymysten lisäksi mielenkiinnon. Pienellä googlailulla selvisi, että Ignatius/Palonen soitti 00-luvulla Cosmobile-yhtyeessä, joka ehkä levytti ...ifSocietylle tai sitten ei, mutta jätti jonkinlaisen muistijäljen, että siinä osa hommista tehtiin mielenkiintoisesti.

Thomas Ignatius projektin lähtökohtana oli ilmeisesti, että Palonen kuunteli runsaasti aitoa keskiaikaista (levyllä on yksi historiallinen keskiaikainen laulukappalekin), sekä C-64 tietokoneen keskiaikapelien musiikkeja. Kerrotun legendan tai siis tarinan mukaan nämä toimivat innoittajina levylle ja Palonen sävelsi näiden tiimoilta pitkäsoitollisen verran kappaleita. Ne ovat hyvinkin taitavia pastisseja aika tarkkaan tsekattuine harmonioineen ja koko levyn läpi kantavine sisäisine säännöstöineen.

Projektin tekee mielenkiintoiseksi se, että ylläolevakin yleensä riittää tehdyn musiikin olemassaolon arvoksi tai syyksi, mutta Palonen (joka siis soittaa levyllä kaiken) instrumentoi koko paketin kasarin Casio-synilla, sähkö- ja akustisilla kitarolla, mandoliineilla ja moniäänisillä lauluilla kerroksiksi, jossa minimalistisen kauneuden ja osittaisen jylhyyden lisäksi soivat Adiemukset, ysärin taitteen gregoriaanit ja ennen kaikkea dungeon- ja comfu synthien äänimaailma. Näistä kaksi viimeksi mainittua ovat omanlaista nykyhetken underground-maailmaa, jossa ensin mainitussa kärjistäen peräkammarin black metallisti tekee syntikoilla taiteellista kamarimusiikkiviritelmää, jälkimmäisessä kunnon mummo-syntikointia kaakaokupin kera. Eli kylmää ja kuumaa yhdistellään niin, että mistään ei saa ihan täysin kiinni (tämä on ehkä liian erikois- taviksille ja sitten taas liian tavis erikoisille ja historiallista taviksille ja ei historiallista keskiaikafanaatikoille). Mutta aina kun tapahtumasta ostetun CD:n laittaa soimaan, niin muutama biisi menee hetkessä kuin siivillä ja hyväntuulinen hymy nousee suupieleen.

Live-esiintymisessä Palonen luotti pokkaan ja läppäriin ja suhteellisen haastavaahan moniääninen ja kerroksellinen homma olisi muiden kanssa esittääkin. Näytön vuoksi painettiin välillä sitä Casion kosketinta ja setin lopussa soitettiin sitten selkeästi artistille tutumpaa sähkökitaraa. Kaiken tietysti kruunaa Palosen (mahdollisesti kontratenoria muistuttava?) ääni. Lava-showna oli päässä oleva renessanssihattu ja kaulassa huivi. Melkein siis Lord British itsekin. Ilmeisesti Levyraadissa soitto ja Hesarin arvostelu ovat nostaneet kiinnostusta sen verran, että Thomas Ignatius nähdään muutamalla ensi kesän (keskiaika?)festarilla ja kannattaa tsekata, etenkin leppoisissa iltapäiväfiiliksissä.

Depeche Mode - Speak & Spell 1981

Speak & Spell on englantilaisen syntikkapop-yhtye Depeche Moden vuonna 1981 ilmestynyt esikoisalbumi. Se on myös ainoa jolla tulevaisuuden Yazoo ja Erasure vetäjä Vince Clarke on mukana. Tai oikeasti Clarke oli vastuussa suurimmasta osasta debyytin sävellyksistä.

Albumi otettiin vastaan hyvin, lehdet pitivät siitä ja se menestyi kohtuullisen hyvin ollen aikanaan merkittävän Indie-listan #1 ja se nousi kansallisella levykauppamyynnilläkin top 10:een. Debyyttiä on vertailtu yhtyeen myöhempään tuotantoon ja koettu, että se on hengeltään huomattavasti kevyempää kamaa. Ehkä näin onkin, mutta toisaalta tälläkin levyllä on oma "gloomy" fiilinkinsä, mikä ehkä johtuu kuitenkin sen puhtaasti koneellisesta tuotannosta. Clarken eron syitä ensionnistumisen jälkeen on arvailtu ja ilmeisesti linjasta syntyi pientä kitkaa. Samoin suosion tuomasta paineesta kiertueineen.

Myöhempien verrokkien takia tämä levy on ehkä hivenen aliarvostettu, sillä koleaa syntikkaa, Dave Gahanin vokaaleja, fatteja rumpukoneita ja kraftwerkiaanisia simppleleitä melodioita viljellään tyylillä. Speak & Spell onkin eniten henkisessä velassa Kraftwerkin popeimman puolen kanssa. Ehkä nelosbiisi "Boys Say Go!" taas on jo aika lähellä italodiscon pumpattua positiivisuutta, mutta muuten levy on hyvin linjakas. DM:llä on niin sanotusti ollut paketti kasassa studioon mentäessä. Human Leaguen ensilevyjen kaltaista (kieltämättä kiehtovaa) etsintää ei levyille päätynyt.

Levyn päättävästä "Just Can't Get Enought"ista tuli bändille hitti. CD-versioissa on mukana myös muut Clarken ajan sinkkulohkaisut mielenkiintoisin B-puolin. 

BBC Radiophonic Workshop – A Retrospective 2008

BBC Radiophonic Workshop oli vuosien 1958-1996 välillä toiminut Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC:n alainen osasto, joka teki yhtiön radio- ja televisio-ohjelmiin sekä tehosteita että musiikkia.

Osaston perustaja Daphne Oramia on kiittäminen siitä perinteestä ja perustasta, jonka hän loi sille lyhyen johtajakautensa aikana. Oram otettiin mukaan perustamaan aikansa uutta kokeellista äänistudiota ja hän toi mukanaan vahvat visionsa musique concrèten käytöstä, sekä itsensä suunnitteleman "Oramics" laitteen, jolla tehtiin musiikkia piirtämällä se graafisesti. Voidaan myös katsoa, että hän naissukupuolisena viitoitti tietä Julia Derbyshiren ja muiden elektronisen musiikin pioneerien marssille tyylilajissa, joka usein nähdään niin sanotusti teknisenä eli "miehisenä". Tämähän ei tosiaankaan pidä paikkaansa, vaan pioneerien joukossa on suuri edustus juurikin vastakkaisen sukupuolen edustajia.

Osaston alku oli tuotetun audion määrässä vaatimatonta sen tuottaessa lähinnä lyhyitä opetusohjelmien jinglejä ja tehosteita. 60-luvun edetessä tuotannon ja henkilöstön määrä kuitenkin lisääntyi ja jo varsin pian sieltä ilmestyi muun muassa brittien vahva sukupolvikokemus, eli aiemmin mainitun Derbyshiren tekemä "Dr. Who" sarjan aavemainen alkuperäinen tunnusmusiikki. 

Tässä vaiheessa elektronisen musiikin tekeminen oli täysin pioneerivaiheessa: varsinaisia kaupallisia syntetisaattoreita ei ollut, joten ääniä ja niiden korkeuseroja tehtiin nauhureilla ja niiden nopeuden säädöllä sekä yksittäisiä synteettisiä ääniä sine-generaattorilla/oskillaattorilla. Nauhanopeuden säätö tuo oman tunnistettavan saturaationsa ja "phasing-efektin" ja yksittäiset syntetisaattoriäänet oman minimalistisen henkensä. Tämä perinne säilyi oudosti tavalla tai toisella loppuun asti, vaikka laitteiden tekninen olisi sallinut jo jotain muuta. BBC Radiophonic Workshop:in soundi ja tyyli jäi niin sanotusti vanhanaikaiseksi saarekkeeksi, joka oli ehkä aikanaan hivenen tunkkainen, selkeästi synteettinen tavallisilla instrumenteillakin soitettuna, mutta näin jälkikäteen enemmän mieleen ja ikuisuuteen jäävä. 

BBC Radiophonic Workshop:in tuotanto oli myös se jota 70-80-luvun taitteen syntikkapopin pioneerit olivat kuunnelleet lapsuudessaan, eikä tämä tietysti voinut olla vaikuttamatta. Myös 90-luvun electronica sämpläyksen helppoutensa kautta otti suoraan pätkiä tästä vieden Workshopin ajattoman soundin perinnettä eteenpäin.

90-luvulle tultaessa BBC oli muiden yleisradioyhtiöiden tavoin säästökuurilla ja se sai muutaman vuoden ajan armonaikaa muuttaa osastonsa taloudellisesti tasapainoiseksi. Tässä vaiheessa aika ja tekniikka olivat ajaneet pioneerihengen ohi ja ohjelmien ääniä ja musiikkia saatiin paremmalla katteella (ja ehkä laadulla?) yksityisiltä tekijöiltä ja studioilta. BBC Radiophonic Workshop oli ajautunut kahden vakituisen ääniteknikon, sihteerin ja muusikoiden kanssa yhtiölle näennäisesti ja taloudellisesti suojatyöpaikkarasitteeksi joka suljettiin vuonna 1996. 

Workshopin ääni ja musiikki olivat kokeneet jo jonkinlaisen renessanssin 90-luvulla ja sen musiikkia oli julkaistu erilaisilla TV- ja myöhemmin osaston pelkkää omaa musiikkia sisältäneillä kokoelmilla. 2000-luvulta asti osa muusikoista on kiertänyt festivaaleja ja tapahtumia esittelemässä tätä musiikkia aikansa ja asiansa mukaisilla laitteilla.

Kokoelman musiikki kattaa viisi vuosikymmentä, mutta tietty johdonmukainen ääni- ja estetiikkalinja kantaa kokoelman alusta loppuun. Jinglemäisyys, tunnarit, aikansa nauhaleikkeet, paksut EMS ja muut syntetisaattorisoundit yhdessä napakoiden (tunnus)melodioitten kanssa vievät kokoelman äänimaiseman oudosti samaan aikaan vanhanaikaisiksi että futuristisiksi. Ulkomaista kuulijaa katsantokannasta riippuen joko auttaa tai rajoittaa myös se, että muutamaa klassikkoa lukuun ottamatta musiikki on pelkkää audiota, ilman visuaalisia tai henkisiä muistoja TV:n tai radion äärellä istumisesta.

Mika Kallio - Gong Odyssey 2022

Mika Kallio on perkussionisti, joka on soittanut aika monen Suomen eturivin jazz-muusikon kanssa. Tyylitellyn ja ajattoman kannen taakse ei nyt varsinaisesti kätkeydy, vaan siellä on kannen tunnelman mukaista tyyliteltyä ja ajatonta minimalistista musiikkia jonka pääelementitkin kerrotaan suoraan levyn nimessä: levyn pääinstrumentaatio on ARPin Odyssey-syntetisaattori ja... yllätys yllätys: gongit. 

Kävin katsomassa yhtyeen keikan Kuusankosken kirkossa, missä yllättävän hyvin täyttyneen salin lisäksi oli tälle musiikille hyvä akustiikka. Kallion Gong Odyssey-yhtyeessä oli hänen lisäkseen perkussionisti, tällä levyllä ainoana vierailijana soittanut Jussi Fredrickson MiniMoogin ja Oberheimin kanssa, sekä bassoklarinetisti. Kaikki neljä soittivat myös perkussioita ja gongeja. Kaikki ovat ilmeisesti nimimiehiä nykyisessä jazz-kentässä.

Yhtyeen lavarepertuaari olikin näyttävä kymmenine telineissä roikkuvine pannuineen. Kookas kirkkosali oli muutenkin näyttävä paikka tällaiselle musiikille, eikä mielleyhtymiltä 70-luvun puolen välin Tangerine Dreamiin ja Coventryn tai Reimsin katedraalikonserteille ei voinut välttyä, mikä ehkä buustasi kokemuksen tunnetta vielä lisää.

Musiikillisesti Gong Odyssey purjehtii ambientin ja jatsin välimaastossa. En sano varmaksi, että se on niistä varsinaisesti kumpaakaan, mutta on silti. Analogisten syntikoiden lämpimän äänen sekaan kilkatellaan kromaattisesti viritettyjä gongeja. Äänimaisema ja maailma onkin jollain tavalla tuttua. Vähän kuin alitajuntaisesti elämän aikana kuullut Floydien ynnä muiden gongin huminat. Minimoogista tulee muistumia Kotilaisen Ajatuslapseen. Melodiset gongeilla soitetut osuudet tuovat etäisesti mieleen Solaris-elokuvan uusioversion steelrummut. Ehkä tässä on myös jotain samaa eristäytyneisyyttä ja ajan ja paikan pysähtymistä? Osasyy tälle saattaa myös olla, että levy on tehty keskellä korona-aikaa ja jo muistista pyyhkiytyneitä rajoituksia.

Gongeissa soittimena on tilan täyttävä ääni ja harmoninen, hennosti heiluva humina. Toisaalta soitin ja kulhot ovat joutuneet nykyisin joogaelämäntavan käsiin, mutta vaikka Gong Odyssey on selkeästi jollain tavalla henkisen kuuloinen albumi, se on sitä 70-luvun "spiritual jazz" hengessä. Ja samaan aikaan hyvin paljon suhinaa ja ambienttia. Levyn kansikuvan avaruudellinen ja avara tila pitää myös musiikin ja äänen puolella tässäkin kutinsa.

Hyvä levy ja tämä bändi kannattaa ehdottomasti tsekata livenä.

PJ Harvey - I Inside the Old Year Dying 2023

 I Inside the Old Year Dying on Polly Jean Harveyn ensimmäinen levy seitsemään vuoteen. Edellinen "The Hope Six Demolotion Project" on Harveyn näennäisesti menestynein sen noustessa UK:n listaykköseksi. Fyysisten kappaleiden myynti on nykyään semmoista ja tämmöistä, joten on todennäköistä, että oikeasti joku muu PJ:n levy on mennyt useampaan hyllyyn. Itselleni tuo levy oli pettymys, eikä ole niin sanotusti paria biisiä lukuun ottamatta lähtenyt.

Uusi albumi ilmestyi elokuussa 2023 ja se on tunnelmaltaan melankolinen ja syksyisen kuuloinen. Kappaleet ovat tavallaan hiljaisia ja pienimuotoisia, mikä aluksi vaikutti kuuntelukokemukseen niin, että albumi pääsi lähinnä siihen "OK" kategoriaan. Muutaman ilmaiskuuntelun jälkeen levystä jäikin vähän odottava mielikuva. I Inside the Old Year Dying osoittautui kuitenkin "groweriksi" ja on kuuntelu kuuntelulta (kirjastolevy lainassa) kohottanut levyn pisteitä siihen asti, että pistin sen jo lyhyelle "Vuoden 23 parhaat"-listalleni. Kappaleet ovat jännitteisiä ja paranevat kerta kerralta.

Harveyn pitkäaikainen taustakokoonpano on tällä levyllä muuttunut niin, että perkussionisti Jean-Marc Butty ja multi-instrumentalisti Mick Harvey puuttuvat rivistöstä. Pitkäaikainen soittokumppani John Parish on kuitenkin mukana, kuten levyn loopeista, elektroniikasta ja kenttä-äänityksistä vastaava tuottaja Flood, jonka kanssa Harveylla on pitkä yhteinen historia. Soundimaailma on hengeltään pääosin folkmainen, mutta siinä on samaan aikaan hyvin vahva elektroninen ja kokeellinen pohjavire.

PJ Harveyn levytysmetodeihin on kuulunut usein jonkin uuden instrumentin opettelu ja siitä inspiroituminen. Tällä kertaa ilmeisesti sellaista ei tehty, mutta viime vuonna julkaistu runokirja "Orlam" ja sitä inspiroineet näyttelijät Colin Morgan ja Ben Whinshaw antavat ääntänsä neljälle levyn biisille.

Hyvä levy.