keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Pelle Miljoona & 1980 - Pelko ja viha 1979

Pelle Miljoona on Hectorin tavoin aina ollut artisti, josta tavallaan pitäisi pitää tai ainakin arvostaa, mutta heidän musiikkia kuunnelessa se tuntuu usein vaikealta. Ehkä kummallekin on historiassa yhteistä maailmanparannus, Pellellä vielä aika tosikkomaisessa ja paasaavassa muodossa.

Kuitenkin Pelle Miljoona oli ensimmäisiä oikeita rock-artisteja, joita olen kuullut, nimittäin vuoden 1980 radioäänityksenä vanhempieni toimesta. Samana vuonna MOOTTORITIEN alikulkutunneliin oli ilmestynyt maalisudilla tehty seinäkirjoitus, jossa vanhempien selityksen mukaan luki Pelle 1 000 000. Eeppistä.

Näin hyvän tarinan takia onkin rasittavaa, etten ole ikinä Pellen musiikille muutamaan irtobiisiä enempää lämmennyt. Omistin aikoinaan Moottoritien vinyylin, mutta en pitänyt levystä kokonaisuutena ja hankkiuduin siitä eroon. Senkään jälkeen Pelle ei yksittäisiä kappaleita lukuunottamatta ole pudonnut. Vielä vähemmän tämä tuoreempi tuotanto. Eräs kaverini kuvailikin Pelleä ja sen jengiä; "Ihme tyyppejä. Ne ei vieläkään osaa oikein laulaa, eikä soittaa, mutta vetävät silti keikkaa."
Ehkä Pelle onkin tavoittanut, tai säilyttänyt jotain punkin "kaikkien/kaikkea ei tarvitse osata" estetiikasta, mutta normaali musikaalinen ihminen kuitenkin ainakin omasta mielestäni kehittyy. Etenkin jos takana on kolmikymmenvuotinen ura.

Ääh. Takaisin asiaan. Kokoelmalta 'Olen kaunis' (4 cd:tä), joka niputtaa Pellen uran alkupään 78-80 löytyi viimein levy, minkä biisejä ei ole puhkisoitettu ja mikä kuulostaa ihan kokonaisuutenakin hyvältä. En dissaa ihan täysin ensilevyäkään, mutta Pelko ja viha on kieltämättä yksi parhaista suomalaisista ensimmäisen aallon täyspitkistä. En sano uusi-aalto, koska seuraaja 'Viimeinen syksy' kurottelee jo pidemmälle, kuin tämä.

Pelle oli tässä vaiheessa muuttanut Helsinkiin ja savonlinnalainen N.U.S oli historiaa. Stadista löytyi sitten työmiehet ja tutkaparit, jotka pyörivät mukana monta vuotta; Taskinen, Varonen ja Rubberduck Jones. Taskinen ja Varonen punkkiutensa lisäksi taisivat olla melkein 'normaalin' kirjoissa, mutta Rubberduck jatkoi Pellen perinnettä 'tasapainottomat soittajat kiehtovat minua'.
Rubberduck on itse asiassa aika aliarvostettu kitaristi näin myöhemmin, sillä hänen piiskaus sieltä nousee ensimmäisenä esiin. Hänen kitarointinsa pitää pinnalla jopa nimibiisin pakollisen kiintiö-punk/uuden-aallon reggaen. Biisintekijöitäkin marssi esiin, sillä Pelle vastaa vain kolmesta levyn sävellyksestä Taskisen ollessa pääosassa ja muiden tehdessä loput. Närää punkkareille aiheutti se, että Pelle kehtasi tehdä käännöksen vanhan paskan Dylanin biisistä. Dylaniahan kuuntelivat vain Hectorit ja häviäjät.

Niin tai näin; Pelko ja Viha on Pellen viimeinen melkein kokonaan varsinaista punkkia sisältänyt täyspitkä ja kuulostaa edelleen aika vimmaiselta. Ensilevyn paasaavaan tosikkomaisuuteen on tällä kertaa lisätty ihan oikeasti taitavaa punk-soittoa. 'Epärehellisyys perii maan' on hieno esimerkki, miten hesalaispunkit ja Pelle pelasivat yhteen. Clashit ja Stoogesit on kuunneltu. Osien summahan voi olla kuitenkin enemmän, kuin niiden pelkkä yhteenlaskettu arvo.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Pharaoh Overlord - Horn 2011

Kultakirjasimin painettua ja avattavaa vinyylialbumia katsoessa tulee mieleen, että juuri tätä pitäisikin saada aina 17,90 eurolla kälyisen muovikansi-cd:n sijasta.

Pharaoh Overlord on yksi Jussi Lehtisalon loputtomista projekteista ja tälläkin hetkellä käsittääkseni kokoonpano on muuttunut Lehtisalon ollessa ainoa pysyvä jäsen. Pharaoh Overlord soittaa myös vähemmän yllättäen jonkinnäköistä heviä, kuten valtaosa Lehtisalon projekteista.

Bändi ei ole mikään suurimpia suosikkejani ja levyjen tason vaihtelukin on hurjempaa, kuin Circlellä (joka tämänkin levyn kokoonpano on ilman Mika Rättöä). 'Siluurikaudella' ei niin sanotusti avautunut ollenkaan ja ensilevyn stoner putosi vain osittain. Sunn0))):n lämmittelijänä tosin pidin heidän setistään.

Olikin oikein mukavaa, että näyttävien kansien lisäksi itse sisältökin oli tällä kertaa pätevää tavaraa. Horn ei ole mikään perheen kanssa illanvieton taustalla soiva levy, vaan aika raaka ja rajukin live-nauhoitus yhtyeen Lahden keikalta 2010. Levyn avaa oma takavuosien suosikki; Spacemen 3 laina 'Revolution', jonka retardin ja junnaavan MC5/Stooges-pastissin Overlord onnistuu soittamaan ilman, että jännite loppuisi.

Levy ei ole pelkkää junnausta, mutta yllä mainitusta Stoogesista tulee mieleen bändin vuosi sitten julkaistut vuoden 1971 konserttinauhat, joissa silloin hetken kaksikitarainen detroittilaiskopla soittaa myös samanlaisia monen minuutin pituisia ja vielä aika hyviä junnaavia riffittelyjä, joihin Iggy sitten jossain vaiheessa kampesi itsensä karjumaan jotakin.

Nelibiisinen livekooste sisältää siis aika äkäistä kitarointia. Tällä kertaa kolmen kitaristin kera. Bändissä oli/on Lehtisalon ja Leppäsen rytmiryhmän lisäksi kitaroissa tutut Rautatie-ajan Circle-miehet Westerlund sekä Pekka ja Julius Jääskeläinen.

Tätä vinyylipainosta on tehty kuuleman mukaan 500 kappaletta, joten saattaa jopa olla niin, että levy jossain vaiheessa loppuu varastosta. Mikäli siis kaikki koti- ja ulkomaan Pharaoh ja Circle-fanit ostavat sen. Suosittelen.

lauantai 25. helmikuuta 2012

Beastie Boys - Hot Sauce Committee Part Two 2011

Beastie Boysien viimeisimmät levytykset eivät ole pahemmin liikuttaneet, vaikka yhtye oli takavuosina yksi tärkeimmistä, tai ainakin kuunnelluimmista artisteista levyhyllyssä. Diskografiassa on 2000-luvulta pitkä pätkä, mitä ei löydy hyllystä.

Keskinkertaisten levyjen lisäksi MCA:lla todettiin vuonna 2009 kurkkusyöpä, joten bändin ura oli jotakuinkin katkolla. Jotta todellisuus olisi tarinaa ihmeellisempää, bändi oli kuitenkin tässä vaiheessa levyttänyt kahden albumillisen verran materiaalia, jonka julkaisua varten varattu Brittikiertue jouduttiin perumaan. Jotta homma menisi vielä vaikeammaksi näistä ensimmäistä ja alunperin julkaistavaksi ajateltua ' Hot Sauce Committee Part Onea' ei julkaistu ollenkaan, vaan nyt julkaistu levy on 'kakkososa'. Tänä vuonna julkaistava ykkösosa kertonee, onko koko juttu hoaxia.

Beastie Boys oli takavuosina kuuluisa innovatiivisen musiikin lisäksi videoista ja tempauksista, jotka vetivät vertoja musiikin laadulle. Tauko teki bändille hyvää, sillä viime vuonna ilmestyneet 'uudelleenlämmittelyt' vanhoista videoista olivat todella hyviä. Myös näinä nettiin vuotojen aikoina yhtyeen ennen virallista levynjulkaisua nettiin pamauttama tunnin video ghettoblasterista koriskentän keskellä soittamassa uutta levyä oli hieno veto.

Siirrytään ulkomusiikillisista seikoista itse levyyn. Hot Sauce Committee Part Two on asiallinen paluu takaisin laatu Petopoikiin. Edellisten levyjen old-school räp ja jazzailu on taas laajentunut takaisin sinne Check Your Head-kauden suuntaan. Levyllä on se pakollinen hoosee biisi, mutta tutuista palikoista huolimatta levyn kuuntelee mielellään läpi kerta toisensa jälkeen. Viisissäkymmenissä olevat ex-punkkarit kuulostavat räpätessään tietysti juuri siltä, miltä viisissäkymmenissä olevat ex-punkkarit kuulostavat, joten se yllätysmomentti on kulutettu jo pari vuosikymmentä sitten.
Jos jotain uutta levyllä on, on se ehkä analogiselta, tai pseudo-analogiselta kuulostavat syntikka- ja bassomuraukset. Kansiteksteissä ei mainita Money Markkia, joten ne lienevät kolmikon omaa tuotantoa. Muuten musiikki on taas sekoitus samplaamista ja live-soittoa. Ainoastaan Santigoldin kanssa tehty 'Don't Play No Game That I Can't Win' kuulostaa omaan korvaan vähän irralliselta.

Hot Sauce Committee Part Two ei tuo mitään uutta ja ihmeellistä bändin tuotantoon, mutta onpahan nyt todisteena, ettei Beastie Boys ole kuollut.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Pulp Fiction Soundtrack - V/A 1994

Perjantain kunniaksi siirrytään 'setä muistelee' tai 'ennen oli kaikki paremmin' osastolle. En aio kuitenkaan mennä mittarin kiusallisille linjoille, sillä Quentin Tarantinon Pulp Fiction ei elokuvana ja soundtrackkina itselleni ole nyt mikään hirveän merkitsevä muuten, kuin että olin sen julkaisun aikana vielä nuori ja komea.

Mutta voi pojat, miten moni muu tykkäsi sekä elokuvasta, että sen musiikkiraidasta. Eipä elokuvassa sinänsä mitään vikaa ole. Sen suurista elokuvahistoriallisista meriiteistä en ole ihan varma, mutta se kuljettaa mukavasti erilliset pikkutarinansa limittäin ja erikseen. Eikä musiikin käyttökään ole hullumpaa.

Soundtrackin erikoisuus olikin se, miten se vetosi tyttöihin, poikiin, vaihtoehtoteineihin ja taviksiin. Osasyy oli tietysti kaikkien samaistuminen menestysleffaan, mutta perin juurin kummallista (no kummallista ja kummallista..) musiikkia pyöri tämän jälkeen pari vuotta taukoamatta miltei jokaisissa kotibileissä ja teinihipoissa.

Mielenkiintoisen legendan mukaan ohjaaja Tarantino ajatteli alunperin musiikkiraidalle SUOMALAISEN surf-orkesteri Laika & The Cosmonautsin musiikkia, mutta päätyi käyttämään alkuperäisiä artisteja. Orkesterihan kiersi tuolloin Amerikan luolia harvahkosti muun muassa Ministryn lämppärinä. No, niin tai näin onneksi kävi toisin.

Ihan yksin ohjaaja ei biisejä ideoinut, vaan Tarantinoa avusti soundtrackin kokoamisessa muutamakin ystävä, muun muassa ohjaajatar Allison Anders, Boyd Rice, Chuck Kelley ja Laura Lovelace.

Pulp Fictionia voi hyvällä syyllä kutsua surf-musiikin henkiin herättämiseksi. Jopa siinä määrin, että levyn avaavan raivokkaan Misirlou-instrumentaalin levyttänyt ja parhaat päivänsä vuosikymmeniä aikaisemmin nähnyt Dick Dale pakkasi soittimensa ja pystyi kiertämään maailmaa soittaen myös Suomessa.
Ihan pelkkää surffia soundtrackki ei sisältänyt, vaan mukana oli Kool & The Gangin funkkia, Dusty Springfieldin 'Son of A Preacher Man' ja tietysti Urge Overkillin Neil Diamond-versiointi 'Girl, You'll Be A Woman Soon', joka nosti alunperin mielenkiintoisen altsubändin yhden hitin ihmeeksi. Joka tapauksessa tässä oli slovari, jota aurinkolasipäinen teini-beatnikkikin pystyi tanssimaan hitaina coolin pettämättä.

Joka tapauksessa soundtrackin läpisoitto pikakelasi elokuvan fiilikset ja menon läpi, niinkuin hyvien musiikkiraitojen pitääkin.

Levy oli elokuvan ohella tajuton menestys. Se nousi Yhdysvaltojen listojen kahdenkympin tuntumaan ja on tänä päivänä myynyt huimat 1,6 miljoonaa kappaletta. Elokuva taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun kuulin Link Wrayn 'Rumblen'. Alkuperäiselle kokoelmalle se ei kuitenkaan jostain syystä neljän muun biisin ohella päätynyt.

On itse asiassa aika jännää minkälainen aikansa ikoni levy kansineen oli ja samalla tajuta, ettei se merkitse tämän päivän kaksikymppisille varmaankaan juuri mitään. Yhtä paljon, kuin itselleni vanhojen paskojen 'Grease' elokuvan soundtrackin muistelu vuonna 1994. Ja näinhän sen kuuluukin mennä!

torstai 23. helmikuuta 2012

Cameo - Keskellä selkää 1975

Cameo vieraili blogissa jo viime kesänä, kun hehkutin yhtyeen kadonnutta klassikkoa 'Kun laiva lähtee'. Bändin muu musiikki jäi tähän päivään asti tuntemattomuudeksi lukuunottamatta paria suttuista youtube-rippausta.

Cameon kummatkin levyt löytyivät kuitenkin erinomaisen hyvän musiikinharrastajan vihjeen perusteella helsinkiläisestä vinyylidivarista. Kakkoslevy jäi sopimuksen mukaan odottamaan hyllyyn, mutta poistin mukaani tämän bändin ensilevyn (joka on taas kerran mahtavaa vuosikertaa).

Yhtyettä nimitettiin aikanaan Suomen Simon and Gartfunkeliksi. Yhteistä löytyykin harmoniassa laulamisesta ja hempeästä akustisesta tunnelmasta. Musiikkia voisi parhaiten kuvailla proge-folkiksi sen erikoisten rytmitysten vuoksi (vaikka periaatteessa perusrytmit ovat 'tavallisia'). Esoteerisia elementtejä tuo Esa Kotilaisen huojuvat jousisyntetisaattorit ja minimoog. Taustabändissä on muitakin tekijämiehiä; sähkökitarassa Sami Hurmerinta, ilmavista rummuista ja sovituksista vastaa taas Upi Sorvali.

Itse kaksikko oli Pekka Tontti ja Matti Lehto, joista ensin mainittu on levyllä päävastuussa sävellyksistä ja sanoituksista (duon Paul Simon?).

Albumin teema liittyy kevyesti purjehdukseen. Olihan yhtye nimettykin kaksikon yhdessä omistaman purjeveneen mukaan. Purjehdus tai merenkulku yltiöromanttisuudessaan antaa myös mahdollisuuden käyttää samoja termejä ja metaforia ihmissuhteista laulaessa.. 'Kun laiva lähtee' tiedettiinkin hyväksi biisiksi, eikä muukaan levy ole huono, vaan hyvä kokonaisuus hivenen alakuloista folkkia.

Mieleen nousee ihmetys siitä, ettei Cameo ole sen tunnetumpi tai edes kulttitunnettu, vaan yhtye on tasokkaasta levystään huolimatta täysin obskuuri. Ainoa kupru veneen kyljessä, tai reikä purjeessa on levyn kakkospuolen sinkkuvalinta 'Buffalo', jonka 'hullutteleva' bluegrass-meno poikkeaa vähän liikaa muusta levystä.

Levy julkaistiin Loven kilpailijaksi perustetulle Hi-Hatille, jonka levytyksiä on uudelleenjulkaistu lähiaikoina Rocket Recordsin toimesta. Tässä olisi yksi hyvä ehdokas lisää?

tiistai 21. helmikuuta 2012

Simple Minds - Empires and Dance 1980

Skottilaislähtöinen Simple Minds nostaa allekirjoittaneelle ensimmäiseksi varautuneen stadion/maailmanparannus/nössökasari viisarin. Tämä johtuu siitä, että Simple Minds oli myöhemmällä kahdeksankymmentäluvulla juuri tuota.

Yhtye kuitenkin aloitti pitkän uransa jo 70-luvun lopussa, jolloin skottilainen punk-bändi aika pian muuttui tässä blogissa nyt kovasti viljellyn 'post-punkin' soittajaksi ja alkoi haalia koneita. Vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi Ultravox.

Simple Mindsin kataloogista löytyykin yllättävän mielenkiintoista kamaa, joihin lukeutuu myös tämä Empires and Dance. Bändi sekoitti toki jälkipunkkiinsa niitä Neu! ja Kraftwerk vaikutteita, joita tekivät kymmenet, jollei sadat muutkin syntikat löytäneet uuden aallon miehet. Lisätään tähän vielä ne pakolliset Berliinin kauden Bowie-vaikutteet.

Levyn musiikki on minimaalista nitkutusta, eikä hullumpaa sellaista. Jim Kerriä on haukuttu köyhän miehen Bonoksi, jollainen hän kasarilla varmaan olikin. Tällä levyllä mieleen hiipii kuitenkin enemmän Echo and the Bunnymenin ja OMD:n tyyliset jylhät popparit, joilla oli musiikissaan kuitenkin mitään kumartelamaton taiteellinen kulma. Kerrin laulua säestetään ujeltavilla syntikoilla ja kitara suhisee ja särisee enemmän efektinä melodioiden tullessa bassolla ja koskettimilla.

Levy ei alkupään muiden levytysten tyyliin ollut mikään kaupallinen menestys. Tarinan mukaan Aristan ottama painos oli niin pieni, että se esti listoille nousun joka tapauksessa.. Suosiostahan bändi pääsi sitten jossain vaiheessa nauttimaan enemmänkin.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Nolla Nolla Nolla - Oodeja Simasuille EP 1981



Nolla Nolla Nollan 'Oodeja simasuille' EP:tä pidetään monella suunnalla yhtenä parhaista suomi-punk EP:stä. Bändin synkeä 'post-punk' on edelleen astetta mielenkiintoisempaa, kuin 80-luvulla seuranneiden mustahuulten poseeraus. Solisti Jore (r.i.p) oli toki myös bändiä seuranneen Mustan Paraatin paras ja mieleenjäänein laulaja.

Nolla Nolla Nolla putosi aikanaan (ja edelleen) jännään koloon; se ei ole oikein puhdasta ja liuskaotsaista hardcorea, taidepunkiksi se on liian törkeää ja punkiksi liian taidetta. Levyllä soi yhden biisin rumpukoneen lisäksi jopa suhina-syntetisaattorit. Kaipa tämä on sitten sitä puhdasta post-punkkia.

Itsellänikään ei ole tätä alkuperäistä seiskatuumaista EP:tä, mutta tämä, pitkäsoitto ja bändin julkaisematon materiaali vuoden 1984 sessioista (sekä kaikki muukin levytetty tavara) julkaistiin vuoden 1996 cd-levyllä 'Tänään täällä, huomenna poissa'.

maanantai 13. helmikuuta 2012

AC/DC - Powerage 1978

Jos joku bändi on niin sanottujen 'perusasioiden' parissa, niin se on AC/DC. Pahimmillaan se tarkoittaa tietysti Ramonesin tyylistä yhden asian autismia, mutta toisaalta pitkien kuuntelutaukojen jälkeen AC/DC:n riisuttu perusasioiden rock kuulostaa siltä puhtaalta rokin ytimeltä.

Perusasioihin AC/DC:n kohdalla kuuluu tietenkin kansissa olevat Angus Youngin koulupukukuvat (joissa hänelle mielellään käy vielä kalpaten). Perusasioihin kuuluu myös, että Angus Young on vielä pälvikaljuisena pömppömahaisena kuusikymppisenä nousee lavalle siinä samassa koulupuvussa ja se sama pikkuinen Gibsonin punainen SG kainalossa.

AC/DC on uransa aikana yrittänyt uusiutuakin, mutta lakaistaan ne maton alle ja keskitytään tähän yhtyeen ensimmäinen aallonhuipun ajan albumiin. Poweragea seurannut 'Highway To Hell' on toki yhtyeen parhaita levyjä yhdistettynä laulaja Bon Scottin kuolemaan, joka jollain tavalla ikonisoi sen vaarallisen hardrock'n roll-elämän (huhujen mukaan Angus Young on muuten aina ollut absolutisti).

Bändi levytti tässä vaiheessa levyjä liukuhihnalta ja Powerage kiteyttää bändin timantinkovan, turhista krumeluureista riisutun riffittelyn. Pompottava basso ja kliinisen puhdas/säröisesti paiskovat marshall-kitarat kuljettavat Bon Scottin raakkumia blueseja ja kaksimielisyyksiä eteenpäin hitaalla, mutta vastustamattomalla voimalla. AC/DC onkin yksi hankalimpia bändejä matkia. Ei ihan heti tule mieleen yhtyettä, joka yhdistelisi bändin voimakkaita, mutta myös juntteja elementtejä samalla teholla.

AC/DC:n kohdalla pitää tietysti aina puhua niistä kitarariffeistä. Parhaimmillaan yhtye sai yksinkertaisista aineksista ja tuhanteen kertaan kuulluista jutuista oman vahvan keitoksensa, joista tällä levyllä on mukana muun muassa omat suosikkini 'Riff Raff' ja 'Sin City'.

Anguksen viedessä duck-walkeineen ja sähköiskuineen visuaalisen huomion, velipoika Malcom oli se, joka huhujen mukaan teki ne riffit vaikka seisoi sen valtavan Gibsoninsa kanssa täysin paikallaan. Tuotannosta vastasi kolmas velipoika. Tähän yhdistettynä Bob Scottin satamajätkän filosofisella otteella tehdyt lyriikat. Siinäpä se.

Posetiivi

Posetiivarit kiersivät erityisesti 1800-1900-luvun taitteessa yleisötapahtumissa soittamassa mekaanisilla laitteillaan sen ajan tunnettuja iskelmiä. Kyseessä oli siis automaattipianon tyyliin aikansa kulutusmusiikkia soittava laite. Laitteiden toimintamekaniikkakin perustui samanlaiseen paperi- tai kartonkiliuskoille tehtyihin templaatteihin.

Posetiivit eivät ole täysin kadonneet maailmasta vieläkään, koska varmaan jokaisessa eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa suuressa kaupungissa kiertää ainakin yksi katusoittaja miniposetiivinsa kanssa. Laitteet tehdään keski-Euroopassa edelleen pääosin käsityönä, joten ne ovat myös kohtuullisen hintavia. Pikkuposetiivin soitto tehdään koneen sijasta kammesta pyörittämällä.

Yksi mieleenpainuva asia posetiivin soinnissa on hivenen heiluvan äänen ja rytmin lisäksi kappaleiden ..positiivinen tai hilpeä tunnelma. Ääni ja kappaleet yhdistettynä soitinten ITE-taidetta hipovaan kuvitukseen koskettaa todennäköisesti jotain edellisen 1800-luvulla eläneen inkarnaationi kohtaa, sillä aina soittimen äänen kuullessani tunnereaktio on vahva. Jutun kuvassa olevat Sirkus Finlandian posetiivit soittavat hilpeää musiikkiaan sisäänkäyntiportin pielessä ja jättävät varmasti edelleenkin vahvan muistijäljen pieniin sirkuskävijöihin. Tai isompaan.

Yksi posetiivien muoto on karuselliurut, joista löytyy Helsingistäkin edelleen toimiva yksilö. Linnamäen 1800-luvun lopun Italiassa rakennetussa laitteessa on mukana alkuperäinen karuselliurku, joka kuuluu olennaisena osana pyörivään kokonaisuuteen. Tosin viime kesänä laitteessa vieraillessa soitto tuli kyllä nauhalta, eikä oikeasta lähteestä. Pyörinnän yhteisvaikutuksena karuselliurkuun tulee mielenkiintoisen kuuloinen 'leslie-efekti'. Linnanmäen karusellin kävijän kannattaa myös kiinnittää huomiota laitteen aika hauskaan arkaaiseen pikkutuhmaan kuvitukseen.

Karusellimusiikkia on Suomessa ihan levytettykin ja käsittääkseni Love-recordsin 70-luvulla tekemän levyn uusintapainos on edelleen saatavilla cd-levynä.

torstai 9. helmikuuta 2012

Urgh! A Music War - Elokuva 1981

Helsinki on siitä(kin) hieno paikka, että täällä voi käydä Elokuva-arkiston näytöksissä. Teema 'Nuorten sävellahja' esittelee kulttirock-elokuvia, joista vuorossa oli Urgh! A Music War.

Vuonna 1981 teatterilevitykseen tullut filmi oli kaiken uuden aallon esittelyn ohella loppujen lopuksi elokuvan tuottaja Miles Copelandin tekemä kokoillan mainos manageroimallensa The Police-yhtyeelle.

Yhtyeen rumpali Steward Copelandhan oli Milesin velipoika ja muiden bändien saadessa elokuvaan yhden biisin, Police esittää niitä kolme. Johtuen ankarasta Police/Sting-antipatiastani, ne tuntuivat leffaa katsoessa vielä tajuttoman pitkiltä.

Elokuva esittelee siis tuolloin musiikkia mullistaneen ja nousussa olleen uuden aallon erilaisia kulmia. Live-taltiointeja kuvattiin eri osoitteissa; Lontoossa, Pariisissa, New Yorkissa ja Los Angelesissa.
Osa vedoista on mieleenjääviä, osa ei. Kahden tunnin aikana lauteilla ehti olla niin monta bändiä, ettei ehdi erottelemaan. Moni yhtyeistä oli jo hajonnut elokuvan ilmestyessä teattereihin. Mikään varsinainen hittikavalkadi leffa ei kuitenkaan ole, vaan keskittyy aika leveästi genreen tuntemattomuuksista sen ajan suuruuksiin.
Listaan siis vain elokuvan tuntoja ja näkyjä.

Ulkonäkö:
Yhdysvaltojen puolelta tulevissa pätkissä näkyy, ettei punk vaatemuotina rantautunut ikinä valtavirtaan. Yleisön puolella liimatukkia, ylipainoa, pilottirilleja (ja niiden asennon korjailua). Uuteen aaltoon kuului myös runsaasti pukubändejä, joista leffassa parhaasta päästä on tuolloin megasuosion kynnyksellä ollut Devo ja ihmelintu Klaus Nomi. Myös Gary Numanin lavarakennelma ja pyörätuoliauto ovat hienoja, vaikka saavatkin mieleen erinäisiä Spinal Tap-visioita siitä miten nolosti homma voisi mennä pieleen ja pikkuauto ajelisi lavalla hallitsematonta ympyrää.
Muuten meno on kuin suoraan tämän hetken hipsterien ironisesta kuva- ja pukeutumiskirjasta pullonpohjalaseineen, teiniviiksineen, tyhmine kampauksineen ja spandekseineen.

Musiikki:
Huhut progen kuolemasta vuonna 1977 olivat perin liioiteltuja.. Biisit ovat vaikeita soittaa, paljon syntikoita, joita soitti usein vielä joku vanhan ammattimuusikon näköinen jätkä. Kovasti hyppimistä ja heilumista.
Ja sitten se saatanan uuden aallon reaggae. Valkoinen reaggae nyt vain on täyttä paskaa. Piste. Elokuvassa yhden biisin soittanut brittiläinen Steel Pulse pesi joka ikisen valkoisen reaggae-nytkyttäjän. Nytkytys onkin pääosassa, sillä vähemmistö bändeistä on punkin tai Stoogesin perillisiä. Toki niitäkin oli, mutta pääpaino on sillä nytkyttävällä rokilla.

Kokemus:
Aika harvoin, (jos koskaan?) on tullut nähtyä musiikkielokuvaa ihan valkokankaalta.
Youtube-aikakaudella sieltä ei löydy myöskään hiirtä, millä skipata tylsä biisi, vaan kaikki on katsottava alusta loppuun. Onneksi uusi aalto ei kuitenkaan pitänyt sisällään megapitkiä biisejä. Muutama bändi vetää kyllä niin tajuttoman vedon, kuten The Cramps, että kahden tunnin persepuudutus on sen vaivan arvoista.

Pitää miettiä käykö vielä katsomassa jonkun muunkin sarjan elokuvista. Josko 'KISS Meets the Phantom of the Park' putoaisi paremmin valkokankaalla?

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Joka tytön kotijumppa - Robin 1981

Jos Rocket Recordsin Huoltoasemakasetit-kokoelman ekan osan camp-arvo oli vielä mieto-I:nen, niin tämä aikaisemmasta kirjoituksesta tutusta kuolinpesän kasettikokoelmasta löytynyt liikuttaja nousee ihan omaan luokkaansa.

Nykyään kasetin nimen voi ymmärtää hauskasti kaksimieliseksi, vähän samaan tapaan, kuin 'Hanurini muistoja'. Mutta mitään erityisen seksikästä liikuttajaa ei kassun sisältä (eikä kannesta!) löydy, vaan ehkä enemmänkin dadaa.

Jumppakasetit olivat yksi markkinarako, jolla liikutettiin sen ajan ulkonäköpaineista kärsiviä kotiäitejä ja mummoja. Tyyli oli sama rahat pois. Myöhemmin VHS tappoi tämän tuotteen, mutta tyylihän säilyi niissäkin usein yhtä ehtana.
En usko, että kukaan jaksoi näitä hirveän pitkälle laihdutus-tammikuun jälkeen kuunnella. Yksi syy oli varmasti, että nämä ovat yleisesti todella nolon kuuloista tavaraa. Sellaista, että 'stop'-nappula painuu heti, jos joku muu tulee kotiin.

Joka tytön kotijumpan takana oli tietysti sama levy-yhtiö, kuin Huoltoasemakattikokoelman jäljitelmäversioissa; JP-musiikki. En väittäisi varmaankaan hirveän väärin, jos sanoisin tämän kasetin sisällönkin olevan kopio jostain ulkomaisesta vastaavasta. Kannen lehtinen on taitettu hivenen suuremmalla vaivalla sisältäen jumppaliikkeitten piirretyt ohjeet.

Koska levy-yhtiön Robin, eli Esa Simonen oli ammatiltaan liikunnanopettaja hänet laitettiin ..tsemppaamaan kasetin laulu- ja neuvo-osuudet. Taustalla soi joku aikansa hollantilaisdiscon biisi (When the Boys Come Home), jota miksataan välillä pintaan ja taas takaisin Robinin laulaessa dadamaiset ohjeet "Karppinen, Karppinen, sormi ylös, käsi ylös" ja niin edelleen. Artistin ääni muistuttaa muuten erehdyttävästi Simpsonien Troy McClurea. Liekö syynä iloinen yltiömakeus? Joka tapauksessa väitän, että jopa vuonna 1981 tämän tahdissa heiluessa on tullut nolo olo. Lisäksi väittäisin, että Robinin ääni viipyilee välillä nuotin vieressä. Tämä johtuu varmasti siitä, että hän on varmasti jumpannut studiossa samaan tahtiin?

Hymy hyytyy hiljalleen kasetin soidessa, sillä tämä ei ole mikään viiden minuutin huumoripläjäys, vaan jatkuu ja jatkuu. Ja jatkuu vielä toisella puolella.

lauantai 4. helmikuuta 2012

Crime - San Francisco's Still Doomed 2004

Vuonna 1976 toimintansa aloittanut ja 1982 lopettanut Crime jäi kulttibändiksi, jonka 'kuuluisin' saavutus on Sonic Youthin 'Sister'-levylle coveroima 'Hot Wire My Heart'.
Biisi oli bändin ensimmäinen sinkku, eikä Crime elinaikanaan levyttänytkään kasetteja ja sinkkuja pidempää julkaisua. Ensimmäisen kerran tuotanto koottiin yksiin kansiin 1991. Tämä kokoelma on sama parilla lisäbiisillä.

Crimella oli hyvin tarkka pukeutumistyyli tiukkoine kyttäpukuineen tai vaihtoehtoisesti gangsteripukuineen. Ehkä tämä pelleily soti punk-muotia vastaan, eikä ollut samalla tavalla helposti myytävissä, kuin ramokuteet tai englantilaissuunnittelijoiden kostyymit?

Viimeistään kokoelman ensimmäisen biisin kajahtaessa kajareista ymmärtää kuitenkin miksi Crime jäi niin monen muun ohella kulttibändiksi; se oli vain aivan liian kovaa rokkia mainstream-suosioon. Crimen musiikillinen idea oli soittaa rokkia tajuttomalla volyymillä. Tähän ja tajuttoman kovaa soivaan huolimattomaan soolokitaraan perustuvat biisit laulettiin nihilistisen räkäisesti. Crimen musiikkia on aika hankala verrata varhaisempiin edeltäjiinsä. Tietyllä tapaa musiikissa soi Stoogesin 'Raw Power'-levy, mutta siinä ei ole mukana tippaakaan sitä 'taiteellisuutta', mitä Stooges piti levyillään mukana loppuun asti.
Crime otti myös kohtalaisen vakavasti punkin nihilistisen ja huumeisen elämäntavan ja saattoi syyllistyä univormu-maniassaan ja julisteissaan huonon maun puolelle, eli suomeksi nazi-rekvisiittaan. Tämä johti bändin ongelmiin keikkojen buukkausten kanssa.

Crime on nykyisin uudelleen kasattu, vaikka vähintään kolme miestä makaa jo haudassa.

perjantai 3. helmikuuta 2012

Destroy All Monsters - 74-76 1993

Eilen Hesarissakin uutisoitu pikku-uutinen nykytaiteilija Mike Kelleyn kuolemasta meni ensin ohi silmien, mutta aihe tuli uudelleen vastaan toisen artikkelin kertoessa tämän mainetta nauttineen nykytaiteilijan olleen muun muassa Sonic Youthin mainion 'Dirty' albumin kannen takana.
Tarkempi tutkiskelu kertoikin yhtyeen Thurston Mooren uudelleenjulkaisseen erään obskuurin amerikkalaisen orkesterin äänityksiä 90-luvun puolessa välissä. Tätä ennen Mike Kelley oli tosin jo itse ehtinyt edelle.

Tai obskuurin ja osbskuurin.
Detroitlainen Destroy All Monsters (nimi napattu japanilaisesta Godzilla-elokuvasta) oli kaksivaiheinen yhtye, jonka jälkimmäinen saaga sisäisine riitoineen jämäytti bändin maakuntatasolle, vaikka rahkeita olisi ollut enempäänkin. Alkuperäisjäsenten Mike Kelleyn ja Jim Shawin lähdettyä taideopintoihin Kaliforniaan 1976 (kummastakin tuli menestyneitä nykytaiteilijoita), yhtyeeseen liittyivät mukaan ex-Stooges Ron Asheston ja ex-MC5 Michael Davis. Bändin tyyli muuttui kohti uutta punkkia ja hard-rockkia, tosin Niagaran edelleen 'laulamana'.

Ensimmäinen vaihe alkoi kuitenkin vuonna 1974, jolloin Mike Kelley, Jim Shaw, Niagara ja Cary Loren perustivat 'anti-rock' yhtyeensä. Kaksi ensin mainittua olivat free-jazzin, progen, folkin ja myös puhtaan noisen ystäviä. Niagara ja Loren taas olivat enemmän rakenteellisen musiikin puolella, mutta glitter-trashin ystäviä.
Yhteistä oli kuitenkin, että yhtye pyrki 'anti-rockkiin' ja 'anti-esiintymiseen'. Soittimina oli perinteisen repertuaarin lisäksi pölynimureita, halpoja koskettimia ja niin edelleen. Ympyrä tavallaan sulkeutui myöhemmin Ron Ashetonin tullessa bändiin. Olihan The Psychedelic Stooges esiintynyt vastaavanlaisella repertuaarilla edellisellä vuosikymmenellä.

Mike Kelleyn 74-76 uudelleenjulkaisu tuo ihmisten ilmoille yhtyeen kasettiäänitykset ja julkaisut ennen vuotta 1977. Bändi julkaisi ainostaan yhden kasettijulkaisun, joka sekin Kelleyn sanojen mukaan äänitettiin K-Martista ostettujen halpiskokoelmien päälle. Nämä kellariäänitykset pitävät sisällään äänityksiä yhtyeen koko spektrin läpi ihailemistaan Stoogeseista, MC5:sta New York Dollseista free-jazziin, Popol Vuhiin, Tangerine Dreamiin ja Kraftwerkiin. Lisäksi bändiläiset diggailivat Yesistä, Led Zeppelinistä ja The Incredible String Bandista.

Tämä kaikki pahoinpideltiin kasettiäänityksillä, jotka ovat välillä hirveää sontaa, välillä oikeasti eeppistä kamaa. Lähimpänä perinteistä kappalerakennetta muistuttavissa biiseissä Niagara laulaa niin monotonisesti, että saa Nicon kuulostamaan koloratuurisopraanolta.

Destroy All Monsterin anti-rock oli kokoelma folkkia, dronea, noisea, rockia, artsy fartsya ja kenttä-äänityksiä. Mukaan on äänitetty myös ellottavia lähiradio-jinglejä, vittupanojuttuja hokevia white trash-taaperoita ja muun muassa HUUMEYRJÖT. Kyllä; huumeyrjöt. Kelleyn kolmelle cd:lle työstämä kokoelma kuitenkin säilyttää kaikessa tempoilussaan, tai juuri sen takia mielenkiintonsa loppuun asti. Jännittävä paketti. Tämä on sitä todellista UG:ta ennen punkkia.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Nico - The End 1974

Myöhemmässä maailmassa Nico (oik. Christa Päffgen) on hivenenkin musiikkia valtavirran ulkopuollta seuranneelle tuttu hänen lauluosuudestaan Velvet Undergroundin debyytillä.

Yhtye itse ei ollut hirveän innostunut Andy Warholin tungettua tämän entisen saksalaisen mannekiinin ja seurapiiriliidokin mukaan, eikä yhteiseloa kestänytkään kuin levyn verran.
Tästä jäi Nicolle kuitenkin käteen hänen tulevan soolouransa suuntaviivat ja John Calen ystävyys tuottajan roolissa.

Nico oli levyttänyt jo ennen Velvettejä soololevyn, joka on itse asiassa oikein kiva pikku levy hyvien biisinkirjoittajien hänelle tekemiä kappaleita. Kuitenkin vasta Velvettien jälkeen hän päästi lopullisesti ääneen sen kolkon teutonin, jollaisena ainakin itse Nicon tunnen.

Yhteistyö Calen kanssa oli alkanut paria levyä aikaisemmin, mutta Nicon viileä, hieno, mutta myös haastava avant-garde ei saavuttanut juuri minkäänlaista kaupallista suosiota. Soololevyjen ja ilmaisun arvo nousikin vasta punkin ja uuden aallon myötä, jolloin Nico oli varmasti monen gootti-dominan esikuva.

Levy levyltä eri yhtiölle ajautuneen Nicon 'The End' oli hänen ensimmäinen ja ainut levytys Englantilaiselle 'Island'-levy-yhtiölle. Levylle saatiin mukaan tuottaja Calen lisäksi myös britti-hämärämiehet Brian Eno ja Phil Manzanera, jotka olivat Enon soololevyn lisäksi olleet myös Roxy Musicin jäseniä.

En ollut aikaisemmin älynnyt, että Nicohan on aivan tyylipuhdas 'krautrock'-artisti. Samaa ennakkoluulotonta musiikin ja avant-gardenkin sekoitusta tarjoillaan tällä levyllä. Pääosassa on Nicon aavemainen harmooni ja sen drone, sekä hänen kohtalokas äänensä. Biisit ovat myös hänen itsensä lukuunottamatta levyn päättävää Saksan kansallislaulua ja jäätävää tulkintaa entisen rakastajansa Morrisonin Doorsin 'The End'istä. Krautrock-yhteyksiä alleviivaa myös se, että levyn julkaisun aikaan Nico soitti Tangerine Dreamin lämmittelijänä, muun muassa kuuluisalla Notre Damen keikalla.

Huolimatta suitsuttavista arvioista levy ei lähtenyt juurikaan myymään ja Nico suututti myös Islandin johtoportaan rasistisella lausunnollaan edellisen kirjoituksen aiheesta; jamaikalaisista reggae-artisteista. Kenkää tuli.
Osaltaan tähän varmasti vaikutti myös se, että Nico oli tässä vaiheessa täysi heroinisti (hän kunnostautui myöhemmin tutustuttamalla myös poikansa Arin samaan harrastukseen..). Niinpä hän ajautui takaisin marginaalin laidalle ja seuraava levykin ilmestyi vasta 80-luvun alussa.