Harald Grosskopf - Synthesist 1980

Harald Grosskopf oli/on saksalainen perkussionisti, joka soitti rumpuja Wallensteinin (joka mielestäni edustaa huonosti laulettua sinfonista progea pahimmillaan) lisäksi monella krautrockin kiistämättä tärkeimmällä levyllä. Mainitaan tässä vaikka Walter Wegmüllerin Tarot ja Klaus Schulzen Moondawn.

Grosskopfin ensimmäinen soololevy tuokin monilta osin mieleen juuri Schulzen syntetisoinnin. Sekvenssoinnin lisäksi Grosskopf soittaa tälläkin levyllä Moondawnilta tutut notkeat rumpuraidat. Levy on Moebiuksen ja Plankin 'Rastakraut Pasta'n kanssa hyvä esimerkki 70-luvun syntikkaprogen nopeasta taipumisesta 80-luvun elektroniseen musaan.

Harmillisesti harva näistä pioneereista pääsi nauttimaan suosiosta. Eikä Grosskopfkaan kuulu siihen joukkoon.

Wilco - Huvilateltta 17.8.09

Koska kuvaaminen oli keikan aikana kielletty, käytän härskisti yhtyeen sivustolta löytyvää promokuvaa.

Olen myöhäissyntyinen Wilco-fani. Olin toki Doc Martens-aikana kuullut nimen Uncle Tupelo, mutta bändi tuli ihan väärästä maasta ja soitti hylkimisreaktiota aiheuttavaa kantria. Sen perilliseen Wilcoon törmäsin myöhemmin sivulauseissa ja Yankee Hotel Foxtrot hehkutuksessa. En ottanut hommasta selvää, ennenkuin puolivahingossa hankin A Ghost is Born levyn. Se soikin sitten autostereoissa koko kesän.

Jostain ihmeen syystä en ole myöskään viitsinyt hankkia kahta viimeisintä levyä, mikä keikalla aiheutti tuntemattomia biisejä. Tuntemattomia hyviä biisejä.

Jossain on kuvailtu Wilcon musiikkia Beatlesin ja Neu!:n sekoitukseksi. Ei mitenkään tuulesta temmattu vertaus. Peruskantriksi kun yhtyettä ei oikein voi sanoa. Itse namedroppaisin vielä Faustin, koska sen verran paholaisen kanssa sopimuksen tehnyttä kitarakuritusta löytyi. Harvoin löytyy sellaista määrää instrumenttilahjakkuutta samaan aikaan lavalla, säilyttäen silti sen järjen (tai järjettömyyden) soitossa. Jopa nokkamies Jeff Tweedy on monella mittarilla taitava kitaristi ja kun siihen lisää Nels Clinen infernaaliset taidot, kahdet koskettimet (sekä välillä kolmannen kitaran), Sirattin komean bassottelun ja Glenn Kotchen perkussiotaiteilun, lava pursuaa tekniikkaa ja taitoa. Onneksi Wilco osaa kanavoida tämän oikein ja tiukasti, eikä saa aikaan ähkyä.

Tweedille tuotiin jokaisen biisin välissä eri kitara ja kitararoudarin 'naama peruslukemilla' ilmeestä pystyi lukemaan Tweedin känkkäränkkäluonteen. Saman roudarin kasvoille ilmestyi keikan loppua kohden sentään pieni hymy hänen luovuttaessa soittimia bändin liiderille, mikä kertoi Tweedin mielialan noususta. Setti loppui yleisön toiveiden vastaisesti tasan kymmeneltä, koska huvilupa ei antanut soittaa pidempään. Ilma ritisi, eikä porukka olisi halunnut luovuttaa. Toivottavasti bändi palaa Suomeen. Ainakin se pystyisi helposti täyttämään Tavastiaa isomman salin.