The Leaves - Lemon Princess 1966

Populaarimusiikki- ja teollisuus sellaisenaan (mikäli sitä ruvetaan laskemaan Beatlekseksien massasuosiosta?) kellottaa jo yli 50-vuoden ikää. Tämä tietysti näkyy alan pioneerien ja legendojen poistumistahdin kiihtymisellä, kuten tässä vuoden aikana ollaan nähty. Los Angelesilaisen The Leaves-yhtyeen kohdalla ei voi puhua legendoista, mutta ehkä jonkinlaisista pioneereista.

Omasta levykokoelmastani mittavan siivun omaavat autotallirock, eli garagekokoelmat ovat olleet aika vähällä huomiolla täällä itse blogissa, mutta kyllähän noita Nuggetseja, Pebblesejä, Back From The Graveja, Teenage Shutdowneja ynnä muita löytyy hyllystä. Yhdessä vaiheessa en oikeastaan vuosikausiin kuunnellutkaan oikein mitään muuta.

Amerikkalainen autotallirock ilmiönä myös täyttää (tai on täyttänyt) pyöreät viisikymmentä vuotta. Suuret ikäluokat, yksi fuzz-pedaalia käyttänyt hitti, supersuosittu nelihenkinen orkesteri ja ennenkaikkea kohonnut elintaso esikaupunkilaisaluetalon autotallin ja halpojen kaikkien (keskiluokkaisten) saatavilla olevien vahvistinten kanssa muodostivat ensimmäisen ryntäyksen, jossa "jokainen pystyi olemaan kaupunkinsa Beatles".

Ei tietysti pystynyt, mikä yhdessä tyylilajin ylilyöntien ja täysvalkoihoisen jäykän rytmin kanssa loi ensimmäiset peruskivet musiikkisuunnalle, jota kymmenen vuotta myöhemmin kutsuttiin punkiksi. Ja tietysti toi ulos suuren määrän mielenkiintoisia sinkkubiisejä.

The Leaves oli yksi niistä yhtyeistä, jotka nauttivat hitusen suurempaa suosiota. Yhtyeen ensimmäinen single 'Too Many People' oli paikallinen hitti kotikaupunki Los Angelesissa ja bändi kävi tämän jälkeen levyttämässä oman versionsa helvetin versioidusta kappaleesta 'Hey Joe'. Sinkun tullessa painosta yhtye veti sen pois myynnistä, koska ei ollut tyytyväinen sen soundeihin. Seurasi vielä miehistönvaihdoksia ja fuzz-kitaralla ryyditetty uusi versio julkaistiin keväällä 1966. Siitä tuli paikallinen ykköshitti ja se kohosi kansallisestikin top-40 listalle. Leavesien versio poikkeaa Jimin samana vuonna naulaamasta kuuluisimmasta versiosta siinä, että se kaahataan läpi aika punk-temmolla ja upbeattinä. Itse kappaleen kirjoittajasta ja alkuperästä on varmaan yhtä monta tarinaa, kuin siitä levytettyjä versioita.

Maailma oli avoinna The Leavesille, mutta yhtye julkaisi pitkäsoiton (joka on tyylilajin mukaisesti heikko) ja sitä siivittävän sinkun 'Lemon Princess', josta ei tullut jatkohittiä. Näin jälkikäteen se edustaa toki yhtyeen mielenkiintoisinta antia, mutta jossain sitä kuvailtiin englanniksi "A Weird Walz-time Song About Satanic Possession", mikä on juuri näin.
Vuosi 1966 oli toki monilta osin myyntilistoillakin hämärä, ja hämärämpiäkin lauluja tehtiin, mutta The Leavesin juna meni. Yhtye hajosi, mutta osa sen jäsenistä jatkoi muissa yhteyksissä. Näistä mainittakoon laulaja Jim Pons, joka liittyi tämän jälkeen suosiota nauttineeseen The Turtlesiin ja tämän jälkeen Frank Zappan Mothers of Inventioniin. Pons jätti musahommat taakseen vuonna 1973, jonka jälkeen oli eläkkeeseen saakka amerikkalaisen jalkapallon NFL-sarjajoukkue New York Jetsien filmi- ja video-ohjaaja.

Garagelle kävi sitten vähän samalla tavalla, kuin saman ajan tv-sarjoille Batman ja Monkees. Maailma muuttui ympärillä sellaisella vauhdilla, että tyttöystävälle uhoaminen, tai hassuttelu tuntuivat aiheina turhan kevyiltä rotusorron, palavien kaupunginosien, poliitikkojen murhien ja Vietnamin sodan rinnalla.

PJ Harvey - The Hope Six Demolition Project 2016

Viidettäkymmentään lähestyvä Polly Jean Harvey on artisteja, jotka ovat tavallaan pyörineet mukana koko aktiivisen levyjen kuuntelu- ja ostoaikani.
Telkusta tuli aikanaan joku englantilainen festaripätkä mikä tallentui VHS:lle. Siinä PJ esiintyi auroinkoisella suurella lavalla yhdessä sen aikaisen bändinsä kanssa. 'Rid of Me' oli ilmestyessään kehuttu ja kohistu levy ja omaan hyllyyn ilmestyi 'To Bring You My Love', joka oli aika lähellä suurta kaupallista menestystä ja sai sen yhden biisinsä kanssa aika paljon aikaa sen ajan MTV:ssä. Hassusti sillä olivat myös mukana tuottajina samat Flood ja John Parish, jotka ovat vastuussa sekä tästä, että edellisestä 'Let The England Shake' kiekoista.

PJ:n ja itseni suhde on nimittäin sikäli mutkikas, etten tykännyt ihan sydämeni pohjasta noista 90-luvun jutuista tai levyistä. Enkä myöskään 2000-luvun alun albumeista. Oikeastaan ainoa, josta pidän alusta loppuun on juuri edellinen Let The England Shake, jota pidänkin sitten yhtenä tämän vuosikymmenen parhaista albumeista. White Chalkiin on vielä tutustumattatta ja se mainitaan usein samassa lauseessa edellä mainitun levyn kanssa.

Nyt tämä uusin, tietynlaisen performanssin kautta levytetty (PJ ja yhtye levyttivät yksisuuntaisen läpinäkyvän lasiseinänä takana ja yleisö pystyi seuraamaan kahden kuukauden ajan prosessia) on kuunneltu sen verran useasti, että siitä uskaltaa sanoa jotain. Sinkkubiisinä lohkaistu The Wheel kertoi, että mennään edellisen mielilevyni linjoilla ja näin pääasiassa onkin. Valitettavasti The Hope Six Demolition Project ei yllä sen tasolle noin kappaleidensa kohdilta, kuin muutamaan otteeseen. Ei tämä silti mikään totaalisen huono levy ole, edellinen vain oli niin kova.

Teemallisesti ollaan poistuttu ensimmäisestä maailmansodasta ja nimikappale kertoo yhdysvaltalaisesta Hope VI-projektista, joka reagoi rikoksien vaivaamien  alueiden sosiaalisiin ongelmiin purkamalla niiden asunnot ja luovuttamalla ne uudelleen rakennettaviksi. Kääntöpuolena tässä on tietenkin, ettei alueen tavallisilla entisillä asukkailla ole varaa rakennuttaa uutta asuntoa, vaan koko homma voidaan nähdä myös alueen taloudellisena ja sosiaalisena "puhdistuksena". Tästä kaiketi pahastuttiin jopa poliitikkojen tasolla Yhdysvalloissa, mutta ei tämä tee levystä yhtään sen iskevämpää. Tai no, onhan nimikappale ihan mukavan kuuloinen. Samaten kappaleet "Medicinals" ja sinkkubiisi The Wheel. Yleisesti liikutaan siis edellisen levyn marssibänditunnelmissa. Teemallisesti lyriikoissa liikutaan asuinalueiden purun lisäksi toisenlaisissa kiinteistöjen romutuspuuhissa, eli sodan runtelemissa Afganistanissa ja Kosovossa. Tältä levyltä ei vain löydy omaa 'Battleship Hilliä tai 'Colour of Earthia'. Aikaa on kuitenkin ollut vuodesta 2011 asti tehdä sellaiset biisit.

Ei tämä siis ole Let The England Shake, mutta hyvä. että tälläisenkin PJ on saanut aikaan. Polly Jeanilla on useilla levyillä ollut joku uusi soitin, jonka haltuunottoon moni kappale, tai idea perustuu. Edellisellä se oli autoharppu. Tällä levyllä se taitaa olla hänen soittamansa tenori- ja altto-saksofonit.

Rättö & Lehtisalo - Matematiikka 2012

Aika tasan tarkkaan neljä vuotta sitten julkaistu 'Matematiikka' on Levyhyllyssä lähinnä sen takia, että se pyöri juuri pari päivää auton cd-soittimessa. Minulla on tapana reissuun lähtiessä kaivella omasta fyysisestä levyhyllystä selllaisia levyjä, joiden ei muista tehneen sen suurempaa vaikutusta suuntaan tai toiseen.

Levy on muutenkin toistaiseksi viimeinen kaksikon tällä nimellä tekemä albumi ja yhteisiä nesteitä on valutettu enemmän Circleissä ynnä muissa. Matematiikan ja kaksikon debyytin 'Kopernikus hortoilee näkinkengässään' välillä on miltei huimat kymmenen vuotta ja rehellisyyden nimissä on näin jälkikäteen sanottava Rättö & Lehtisalon levyjen olleen debyn jälkeen pelkkää tasollista alamäkeä. Reverend Bizarre splitti oli sentään kunnollista.

CD:n kanteen onkin lätkäisty vihreä tarra, jossa on lainaus Soundi-lehden arvostelusta: "Olisi mukavaa, jos heikkouksia vaivauduttaisiin peittelemään vähän huolellisemmin." Myös edellistä 'Uu mama' levyä arvosteltiin sen ilmestyessä välityöksi. Tämä kaikki sopii varmasti Jussi Lehtisalon filosofiaan, jossa julkaisutahti pidetään kovana ja pienet kömmähdykset tai tason heittely luetaan kuuluvaksi kokonaistaideteokseen.

Matematiikan vika tosiaan on se, että edellisellä kymmenellä vuodella kaksikko on tehnyt oikeastaan kaikki levyllä kuuluvat jutut ennenkin ja usein jopa paremmin. Ei levy ole tietenkään kuuntelukelvoton: keskinkertaisuuden sisälle mahtuu pari oikein komeaa teosta, mutta ne ovat tosiaan hautautuneina sinne sekaan. Paatoksellinen 'Kurkista Anne Frankin päiväkirjaan' ja aivan surutta Bowien okkultissupermieskautta lainaava päätösraita 'Nibiru' ovat kovaa tasoa, mutta muuten.. toistetaan pitkälti niitä samoja juttuja. 'Marrakeschin kuuman varjoisilla kujilla' on myös ihan sympaattinen akustisvetoinen laulu, mutta sekin on kuultu miesten toisilla levyillä ja projekteissa jo parempana versiona.

Toisaalta asioihin voi aina ajatella uutta (tai tässä tapauksessa wanhaa) kulmaa: debyn ja tämän välillä on kymmenisen vuotta. Ennenvanhaan kymmenen vuotta myöhemmin artistin löytäneet uudet tai nuoremmat fanit saivat tyytyä uusimpaan julkaisuun, koska suurimpia artisteja lukuunottamatta levykauppojen hyllyistä löytyi usein vain se viimeisin. Olisiko Matematiikkaa ollut silloin huono levy aloittaa tutustuminen artistiin? Nimittäin itselleni tulee mieleen aika kasa paskoja levyjä hyviltä bändeiltä, joista oli aloitettava kyntäminen. Ja usein sen huonon tutustumislevyn takia uudelleen yritys tapahtui vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin ja uusintajulkaisujen ääreltä.

Joey Ramone - Don't Worry About Me 2002

Levyhyllyn vuosi lähti tammikuussa käyntiin miltei postyymilla albumilla, eli David Bowien Blackstarilla, jonka julkaisu ajoitettiin lähelle artistin "lasketun ajan" loppua. Siinä missä Bowie heitteli musiikissaan viimeisellä levyllään hihastaan uransa tavaramerkkejä, eli yllätyksellisyyttä ja arvaamattomuutta, Joey Ramonen vuosina 2000-01 ja kuoleman jälkeisenä vuonna julkaistu 'Don't Worry About Me' ei sellaisia tarjoillut. Sen sijaan se päästi Joeyn vielä kerran ääneen ja testamenttaamaan esikuvilleen, eli 60-luvun tyttöbändeille, Beatlesille ja Stoogesille.

Vuonna 2001 imusolmukesyöpään kuollut Joey Ramone diagnosoitiin vuonna 1994 ja Ramonesin loppuaika kului jo sairastellessa. Koko Ramonesin alkuperäisen kokoonpanon pääkolmikon poistuminen tästä maailmasta ajallisesti hyvin nopeasti peräjälkeen (plus alkuperäisen rumpalin ja ideanikkarin Tommy Ramonen poistuminen vielä muutama vuosi sitten) on outo sattuma, mutta näin se vain kävi. Ei tule rumia uudelleenlämmittelyjä. Niistä pitää huolen Joeyn joka paikassa sössöttävä velipuoli.

Don't Worry About Me jäi ristiriitaiseksi ja kirjavaksi testamenttilevyksi: sen avaava tunteisiin vetoava Louis Armstrong-coveri 'What a Wonderful World' voisi toisenlaisella tuotannolla toimia, mutta koko levyä vaivaava keskipaksu marshall-tuuttaus tekee siitä klassikon sijasta sellaisen "koulubändi soittaa iskelmän rokkiversiona" vedon... ei ei ei. Ei, vaikka tietää artistin laulavan jo haudan takaa. Ja onhan siinä sitä melodista Ramones-henkeä mutta ei. Joeyn omat biisit ovat parhaimmillaan sellaista kasari-Ramonesin parhaimmistoa ja sieltä kohoaa ylitse muiden sokerinen 60-luvun tyttöbändeille kumartava, särkyvällä falsetilla laulettu 'Mr. Punchy' mimmikööreineen. Toinen massasta nouseva biisi on super-realistisine omakohtaisine sairaala-lyriikoineen Ramonesaava 'I Got Knocked Down (But I'll Get Up)'. Levyn toiseksi viimeinen biisi on albumin toinen cover-biisi; Stoogesin 1969 joka vedetään ihan 1:1 alkuperäisen kanssa. Mikä ihme tässäkin on ollut pointtina, kun Ramones kuitenkin omalta osaltaan vei jo 70-luvun puolessa välissä stoogeshommia omaan suuntaansa? No, kunnianosoitus varmaan tämäkin.. Levyn päättää hyvästihenkinen nimikappale, joka ei ole kuitenkaan Joeyn uran mieleenjäävin sävellys.

Levyn tasapaksusta tuotannosta vastaa miltei joka biisillä kitaraa soittava Daniel Ray, joka tuotti myös kolme levyä Ramonesin uran laskukaudella. Dictatorsien Andy Shernoff soittaa miltei kaikki levyn bassot, rummuissa vuorottelevat Marky Ramone ja Frank Funaro. Taustavokaaleissa vierailevat mm. Captain Sensible ja Helen Love.

Soololevy saa puutteineen aina ajattelemaan millainen tavallaan "hukkaan heitetty" lahjakkuus Joey Ramone oli. Tämä kuulostaa raa'alta ja saa varmasti monet Ramones-fanit varpailleen, mutta olisiko musiikkimaailmalle ja Joeyn uralle ollut parempi, jos hän olisi 'End of the Centuryn' jälkeen lähtenyt soolouralle tiukan formaattimusiikin sijaan (Ramones)?
Bändi teki toki vielä 80-luvun puoleenväliin ihan päteviä albumeita ja sen jälkeen yksittäisiä biisejä, mutta mikä järki oli lopulta istua joka ilta autossa keikkamatkalle puhumatta keskenään. Perillä paiskotaan biisit ja sitten taas autoon ja himaan. Lankoja ja konetta piteli käynnissä tietenkin Johnny Ramone, mutta muutenhan yhtyeen miltei kaikki biisit olivat käytännössä Dee Deen ja Joeyn kynästä. Osasyy tähän Joeyn passiivisuuten oli varmaan hänen diagnosoitu mieto mielisairaus, sekä 80-90-luvulla kehiin astunut kokaiinin käyttö, joka tosin loppui myöhemmin. Silti ei voi olla ajattelematta, miten paljon parempi tämäkin levy olisi ollut, jos se olisi tehty uran kriittisinä 80-90-luvun taitteen vuosina.

Franco Battiato - Fetus 1972

Jaahas, blogin päivitystauko venähti miltei kahden viikon mittaiseksi. Harvinaista, mutta näitä sattuu joskus. Syykin klassinen: olen puuhaillut omaa musaa noilla pöytä-analogisilla laitteillani ja lueskellut kirjoja.

Tästä saakin hyvän aasinsillan tämän kertaiseen levyyn. Levyn fyysistä kappaletta en valitettavasti omista ja kun en harrasta levyjen ostoa ulkomailta, eikä tätä ole kyllä messuilla tai muissakaan mestoissa tullut edes nähtyä.

Franco Battiaton 'Fetus' tuli vastaan lukiessani Helsingin kirjastosta tilaamaani Julian Copen 'Copendium'-kirjaa.

Lyhyesti itse kirjasta:

Yli 700-suvuinen vuonna 2013 julkaistu kokoelma Julian Copen Head Heritage-saitilta koottuja 'Album of the Month' kirjoituksia. Sarja ilmestyi kymmenen vuoden ajan vuosien 2000-2010 välillä ja Cope esitteli värikkääseen tyyliin erinäisiä tunnettuja ja vähemmän tunnettuja artisteja, niiden levyjä, tai itse tekemiään kokoelmia.  

Teksti rönsyili välillä hauskastikin (Copen musiikkikirjoittajaesikuva on Lester Bangs) ja mukana on tietenkin musiikinystävälle hyviä tärppejä, joita Cope vanhanajan "portinvartijan" ominaisuudessa esitteli. Teos on jaoeteltu vuosikymmenien mukaan, niiden ollessa eri paksuisia, johtuen artistin silloisista mielenkiinnon kohteista joko muiden musiikkiin tai omaan uraansa (esim. 80-luvulta on vain muutama levy).  

Jos jotain kritiikkiä pitäisi esittää, niin kirjaa vaivaa pitkälti sama, kuin muitakin blogikirjoituksista kasattua teosta: kuukauden välein kaikki luukut auki ja paukut ulos tyylillä esitetyt artikkelit toimivat juuri kuukauden välein luettuna, mutta nyt sivu sivulta putkeen luetut Lokin, Oodinin ja dionyysisen hengen hehkutukset alkavat parinsadan sivun kohdalla puuduttaa. Myös artistin/kirjoittajan omat mieltymykset puuduttavat 2000-luvun kohdalla, missa 90% bändeistä on hänen silloisen pakkomielteen, eli Om/Khanate/Sleep/pörinässä. Yhtyeissähän ei ole mitään vikaa, mutta 100-sivua niistä on pikkuisen liikaa omaan makuuni.  

Kirja on painettu komeasti raamattuhenkiseksi tekstin juostessa kahdella virekkäisellä palstalla. Kansikin nahkajäljitelmää.

Jokunen uusi tärppi löytyi ja tämä Franco Battiaton 'Fetus' on yksi niistä. Itse asiassa levyn kansi on kyllä jostain yhteydestä tuttu.. Fetus tarkoittaa tilaa, jonka lapsi viettää kohdussa alkioajan ja syntymän välillä ja levy alkaakin suurisuuntaisesti sydämenlyönneillä. Julian Copen alustuksen mukaan koko levy on sekoitus kliseitä ja suuria riskinottoja, joissa voisi mennä metsään, mutta Battiaton tapauksessa niin ei käy. Kappaleet ovat progea. Lyhyitä, mutta moniosaisia rakentuen Battiaton itse soittamille syntikkajutuille (soittimina muun muassa EMS VSC 3) ja niiden yhdistämiselle akustiseen, sekä sähköiseen soittoon.

Jo avausnimikappale rakentaa ensin sydämenlyöntien päälle tapailevaa wah-kitaraa ja laulelun jälkeen iskevät piano ja futuristiset syntikat. Tämä katkaistaan seinään ja biisi loppuu akustisen näppäilyyn ja hymnimäiseen hyräilyyn. Kakkosbiisi 'Energia' alkaa lasten ja taapareoiden puheella, jonka alle toistetaan ykkösbiisin syntikkateemaa. Tämän jälkeen kappale evaloituu paksun syntikkapöräytyksen päälle laulettuun ja soitettuun kauniiseen kappaleeseen. Jo toisen biisin kohdalla voi sanoa, että tässä ollaan hämärien analogisyntikkabassojen ja liidien pyhäkössä tai hautakammiossa. Ja kun luulee jo kuulleensa kaiken, kolmosbiisin 'Una Cellulan' "paksuun vireeseen" viritetyt oskilaattorit (keskenään tahallaan hivenen eripareina) saavat miltei kyyneleen valumaan silmäkulmasta.. Seuraavassa biisissä mennään sitten myös Django-viulun värittämiin maisemiin, jota piiskaa eteenpäin aikansa rytmikone.

Akustinen kitara avaa biisin 'Fenomenologian', jossa matkullaan ajassa 3:51 eri suuntiin ja monesti. Törkeän hyvä pikku-progebiisi italialaisella mahtipontisuudella! Sitä seuraava 'Meccanica' aloittaa kuorolla ja fuzz-kitaralla, joka repii diskanttisuudella korvia, kunnes akustinen lähtee rullaamaan, mustalais-jazzviulu soi taas kappale matkustelee sinne tänne palaten Ligety-tyyliseen kuoroon ja fuzz-riffittelyyn, josta siirrytään tietenkin astronautin radiopuheeseen, jonka alle nousee mellotronin soittama Bachin 'Air on the G-string'. Tämä on kai sitten malliesimerkki, miten levyn kliseet ja pompöösit asiat yhdistyvät upeasti. 'Anafase' vetäisee taas akustisvetoisen progebiisin, jonka pohjalle nousee Brian Eno-henkinen syntikkamorsetus. Kappale evoloituu ennen kahta minuuttia bassosyntikka-droneksi, johon nousee mukaan "robottiripulia", lintumaisia ääniä jne. Sitten hypätään 'Sauserful of Secrets' henkisen urkuhetken kautta avauksen akustiseen teemaan ja hyräilyyn. Ja tämä kaikki 5-minuutissa- ja 36-sekunnissa. Levyn päättää melodinen 'Mutazione', jonka taustalla takoo tomi-komppi, kuoro laulaa ja kitaraa vouvaa low pass filtterin läpi. Upea levy.

Koska italiantaitoni on täysin olematon, en ymmärrä juurikaan mistä levyssä lauletaan, mutta eipä sillä väliä. Musiikki toimii näinkin. Italo-proge on muutenkin vähemmän tuttua ja kuunneltua, minkä ehkä huomaa Levyhyllystä, mutta nyt on lähiaikoina (tai no vuoden sisään) tullut muutamakin italobändi/artisti, joka on kolissut ja lujaa. Mutta nämä skenen avant-garde-osastolta, eikä "klassisesta" sinfonisesta italo-progesta.
Itse Franco Battiato oli tätä levyä aiemmin ollut jokseenkin tavanomaista musiikkia esittänyt laulaja, mutta hyppäsi muutamaksi vuodeksi aika tosissaan "kehittyvän musiikin" esittämiseen. Hänelle yritettiin leipoa kansainvälistä uraakin ja Battiato asui hetken Englannissa soittaen pari korkeamman profiilin lämppärikeikkaa erikoisempien euro-aktien kuten Magman ja Ash Ra Tempelin kanssa. Käsittääkseni tästä levystä julkaistiin myös englantilainen versio, tai kaksoislevy? Joka tapauksessa Battiato teki taiteellisempaa kamaa yli 70-luvun puolenvälin 110% lasissa, mutta siirtyi sittemmin takaisin iskelmällisemmän italopopin pariin. Hienoja hetkiä populaarimusiikin historiassa.