Viidettäkymmentään lähestyvä Polly Jean Harvey on artisteja, jotka ovat tavallaan pyörineet mukana koko aktiivisen levyjen kuuntelu- ja ostoaikani.Telkusta tuli aikanaan joku englantilainen festaripätkä mikä tallentui VHS:lle. Siinä PJ esiintyi auroinkoisella suurella lavalla yhdessä sen aikaisen bändinsä kanssa. 'Rid of Me' oli ilmestyessään kehuttu ja kohistu levy ja omaan hyllyyn ilmestyi 'To Bring You My Love', joka oli aika lähellä suurta kaupallista menestystä ja sai sen yhden biisinsä kanssa aika paljon aikaa sen ajan MTV:ssä. Hassusti sillä olivat myös mukana tuottajina samat Flood ja John Parish, jotka ovat vastuussa sekä tästä, että edellisestä 'Let The England Shake' kiekoista.
PJ:n ja itseni suhde on nimittäin sikäli mutkikas, etten tykännyt ihan sydämeni pohjasta noista 90-luvun jutuista tai levyistä. Enkä myöskään 2000-luvun alun albumeista. Oikeastaan ainoa, josta pidän alusta loppuun on juuri edellinen Let The England Shake, jota pidänkin sitten yhtenä tämän vuosikymmenen parhaista albumeista. White Chalkiin on vielä tutustumattatta ja se mainitaan usein samassa lauseessa edellä mainitun levyn kanssa.
Nyt tämä uusin, tietynlaisen performanssin kautta levytetty (PJ ja yhtye levyttivät yksisuuntaisen läpinäkyvän lasiseinänä takana ja yleisö pystyi seuraamaan kahden kuukauden ajan prosessia) on kuunneltu sen verran useasti, että siitä uskaltaa sanoa jotain. Sinkkubiisinä lohkaistu The Wheel kertoi, että mennään edellisen mielilevyni linjoilla ja näin pääasiassa onkin. Valitettavasti The Hope Six Demolition Project ei yllä sen tasolle noin kappaleidensa kohdilta, kuin muutamaan otteeseen. Ei tämä silti mikään totaalisen huono levy ole, edellinen vain oli niin kova.
Teemallisesti ollaan poistuttu ensimmäisestä maailmansodasta ja nimikappale kertoo yhdysvaltalaisesta Hope VI-projektista, joka reagoi rikoksien vaivaamien alueiden sosiaalisiin ongelmiin purkamalla niiden asunnot ja luovuttamalla ne uudelleen rakennettaviksi. Kääntöpuolena tässä on tietenkin, ettei alueen tavallisilla entisillä asukkailla ole varaa rakennuttaa uutta asuntoa, vaan koko homma voidaan nähdä myös alueen taloudellisena ja sosiaalisena "puhdistuksena". Tästä kaiketi pahastuttiin jopa poliitikkojen tasolla Yhdysvalloissa, mutta ei tämä tee levystä yhtään sen iskevämpää. Tai no, onhan nimikappale ihan mukavan kuuloinen. Samaten kappaleet "Medicinals" ja sinkkubiisi The Wheel. Yleisesti liikutaan siis edellisen levyn marssibänditunnelmissa. Teemallisesti lyriikoissa liikutaan asuinalueiden purun lisäksi toisenlaisissa kiinteistöjen romutuspuuhissa, eli sodan runtelemissa Afganistanissa ja Kosovossa. Tältä levyltä ei vain löydy omaa 'Battleship Hilliä tai 'Colour of Earthia'. Aikaa on kuitenkin ollut vuodesta 2011 asti tehdä sellaiset biisit.
Ei tämä siis ole Let The England Shake, mutta hyvä. että tälläisenkin PJ on saanut aikaan. Polly Jeanilla on useilla levyillä ollut joku uusi soitin, jonka haltuunottoon moni kappale, tai idea perustuu. Edellisellä se oli autoharppu. Tällä levyllä se taitaa olla hänen soittamansa tenori- ja altto-saksofonit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti