perjantai 31. heinäkuuta 2015

Torch Song - Toward The Unknown Region 1995

90-luvulla Brittein saarilta tulivat Orbital, The Orb ja William Orbit, jotka nimiensä samankaltaisuuden lisäksi purjehtivat elektronisen musiikin uudenaikaisessa osassa, joka hetken aikaa oli hyvin suosittua valtavirrassakin. Näistä jokainen aloitti musiikintekemisen toki jo 80-luvun puolella; Orbitin Torch Song-yhtye yhdisteli kasarilla kolmen levyn verran akustisuutta, elektronista ja naislaulua. Tämän lisäksi Orbitilla oli sormensa pelissä Bassomatic-house/tekno-projektissa.

Toward The Unknown Region jäi yhtyeen viimeiseksi levytykseksi ja William Orbit on sen jälkeen niittänyt kaupallista mainetta muun muassa sarjalla aika juustoisia levytyksiä, joilla klassista yhdistetään teknoon, sekä todellisen megahitin Madonnan 'Ray of Light' levyn tuottajana ja säveltäjänä.

Kirjoituksen aiheena oleva levy oli miltei vuosikymmenen veke omasta levysoittimesta ja kuulosti parin vuoden alkuhuuman jälkeen vuosikaudet joogameditaatio-levyltä. Liekö aivoni siirtyneet surulliseen nostalgiavaiheeseen, vai spektrin laajeneminen kuuntelemaan juustoisintakin new agea, levy kuulostaa vuosien jälkeen yllättävän freesiltä.
Jossain vaiheessa häirinneet eteeriset naishuokailuvokaalit ovat ihan asiaa ja mikä yllättävintä; levyn soundit ja verkkaiset biitit eivät tunnu vanhenneen juuri ollenkaan. Johtuu siitä, että tälläkään ei ole takerruttu tiettyyn aikansa muotibiittiin, vaan syvät bassot kouraisevat alhaalta, kaiut kimpoilevat ja yksinkertoiset arpeggiot ja padit nousevat välillä pintaan ja katoavat taas horisonttiin. Rahiseva elokuvallinen jousisämple ilmestyy jostain. Eteerinen laulu flirttailee kannen kera aikansa new age levytysten kanssa ja laulu toimii lähinnä yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Valtava kaikumassa seilailee ja katoaa välillä. Jos tämän johonkin karsinaan halauisi laittaa, niin ambient dub on oikea termi. Mukana on myös akustista perkussiota (toki efektoituna ja kaiutettuna), jotka tuovat mieleen Bunny Wailerin hengellisen roots-reggae debyytin 'Blackhearted Manin'. Levy on myös jännä sekoitus melankoliaa ja suorastaan jylhän unenomaista menoa.

Jälkimmäinen huomio on kaiketi oikea, sillä dub-pohjainen musiikki eli ja voi hyvin 90-luvulla Jamaikan sijasta juuri Isossa Britanniassa ja Lontoossa jamaikalaisten artistien keskittyessä kokaiinireteilyyn- ja panojuttujen laulamiseen Casio-lelusynan ja piiskaavan biitin päälle.

Orbitin Madonna-tuotannossa kuulee, että tältäkin levyltä on jotain uinut sinne, mutta parhaimmillaan Toward The Unknown Region on mukavaa ja lyriikatonta taustamusaa erilaisiin puuhasteluihin.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Bob Marley - Punky Reggae Party 1977



Lontoosta muodostui 70-luvun lopussa toinen koti jamaikalaiselle Bob Marleylle. Osaltaan tähän vaikutti kaupungin levy-yhtiö, jolle hän levytti ja kaupungin rastayhteisö, joka majaili sankoin joukoin Marleyn Lontoon asunnossa. Yksi syy oli myös hänen vapaaehtoinen 'maanpakolaisuus' edellisvuonna Jamaikalla tapahtuneen murhayrityksen johdosta.

Lontoossa tunnetusti kuohui musiikillisesti näihin aikoihin ja Marley tavallaan innostui punkin eetoksesta, vaikkei sitä musiikillisesti sulattanut. The Clashin koveri Junior Marvinin 'Police & Thievesiestä' nosti myös kunnioitusta Marleyn silmissä, sekä antoi hänelle uskoa rastafarismin hitaasta musiikillisesta leviämisestä.

Punky Reggae Party ei sisälly millekään Marleyn pitkäsoitoista, vaan on tuttu kokoelmilta, sillä siitä julkaistiin kolme eri versiota. Tai tarkemmin neljä, koska kappale julkaistiin ensin kaksipuoleisena maxi-sinkkuna, tämän jälkeen 'Jamming'-singlen b-puolena lyhyempänä versiona ja samaisen kappaleen kaksitoistatuumaisen sinkun b-buolena. Kappaleversioiden pituudet vaihtelevat yhdeksän ja neljän+ minuutin välillä. Lyriikoissa Marley namedroppaa useita ajan punk-bändejä, kuten mainitun The Clashin, The Jamin, The Damnedin ja Dr. Feelgoodin ja sijoittaa itsensä, tai ne samaan sakkiin. Kappaleen taustoista ei vastannut täysin sama Wailers-taustamiehistö, vaan rummut soitti rockers-tyylin luonut Sly Dunbar. Tuotantovastuussa oli taas pitkästä aikaa Lee Perry, jonka kanssa alkuperäisen Wailersin yhteistyö oli katkennut hyvin viileissä merkeissä. Ainakin rummut äänitettiin legendaarisessa Joe Gibbsin studiossa, joka toimi lukemattomien reggae-levytysten kotina.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Mikko Perkoila - Arvaa harmittiko? 1982



Mikko Perkoila aloitti tunnetumman musiikkiuransa 70-luvun laululiikkeessä. Arkiviisu-yhtye syntyi vapun alla 1976 Agit-propin kisälliryhmän jäsenistä ja soitti poliittisten laulun lisäksi kisälli- ja kansanlauluja. Ryhmään kuului Perkoilan lisäksi Hannu Raatikainen (myöhemmin Motelli Skronklessa) sekä Havukaisten sisarukset Riitta ja Leena, jotka ovat tehneet omat näyttelijä- ja ohjaajauransa. Basson varteen tuli myöhemmin vielä tuleva Agents-mies Kai Pulliainen. Yhtye julkaisi yhden täyspitkän Love-Recordsille.

Perkoilan oma sooloura alkoi Loven seuraaja Ponsi-levymerkille äänitetyllä soololevyllä vuonna 1980 ja hän on toiminut siitä asti kokopäivätoimisena muusikkona. Taiteilijaeläkkeen hän sai vuonna 2012.

Arvaa harmittiko pyöri aikanaan kovasti radiossa ja edustaa Perkoilalle päätyylistä lastenmusiikkia. Kappale on tosin vähän isommille lapsille. Sen suomalaiskansallista kateutta hyväksikäyttävä tarinointi on lempeän julmaa. Tai no; lopussa itsensä vahingossa vihollisen sijaan räjäyttävä yhdysvaltain presidentti ja jumalan valitun kansan vaihto ynnä muut nostavat pienen hymyn huuleen, sekä hämmennyksen, että tälläistä on aikanaan esitetty enemmänkin radiossa. Huumori on kuitenkin rankimmillaan piirroselokuvamaista ja toisaalta kotoisia aiheita (sahapalot, minkkitarhaus) käsitellessä ivallista. Toki niinpäin, että Breznevistä tälläisiä ei saanut laulaa, ainakaan Ylen aalloilla.

Perkoila keikkailee edelleenkin akustisen kitaransa ja erinäisten pikkusoitinten kanssa.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Charged GBH - Give Me Fire 1982



1984 nimensä pelkäksi GBH:ksi lyhentänyt Charged GBH luetaan yhdeksi 'UK82' tyylilajin kulmakivistä. Alunperin työväenluokkaisesta 'street punk' tyylistä ponnistanut bändi vei punkkia eteenpäin sen yksinkertaisilla ja agressiivisilla poluilla, josta punkin ensimmäisen aallon bändit olivat jo eksyneet tai poistuneet.
GBH piirsi suuntalinjat, jotka tunnetaan nykyisin brittihardcorena yhdessä Dischargen, Varukersien ja Exploitedin tyylisten bändien kanssa. Tunnusmerkkeinä säröiset kitarat ja rumpubiitti, joka toisinaan toi mieleen Motörheadin mätkytyksen. Biisit rullasivat ja lyriikat kertoivat ydinsodasta, politiikasta, työttömyydestä ja muista 80-luvun alun brittiläistä nuorisoa askarruttaneista asioista.

GBH pysyi pitkään uskollisena alkuperäiselle tyylilleen muiden aikalaisten siirtyessä enemmän metalliin, mutta myös tällä bändillä taisi sitten lopulta olla joku hevilevy. Yhtye on toiminut enemmän tai vähemmän keskeytyksettä perustamisvuodestaan 1978 ja kiertää edelleen.