keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Julian Cope - Rite² 1997

Kuudettakymmenettä ikävuottaan lähestyvä Julian Cope teki 90-luvun alkupuolella toisen tulemisensa soolouran ns. kaupallisessa suosiossa. Ensimmäinen suosion päivä oli jo vuosikymmentä aikaisemmin vastikään käsitellyn The Teardrop Explodes post-punk-yhtyeen kanssa ja miehen vuoristoratamaista, kaupallisen ja kaupaksi käymättömän tuotannon väliä nähtiin pitkin 80-lukua. Vuoden 1987 'Saint Julian'-levyyn panostettiin levy-yhtiönkin toimesta ja se myös poiki keskitason tunnettavuutta. Cope itse taas veteli juuri vuoristoratamaisella tuotannolla ja asenteella mattoa itsensä ja levy-yhtiösetien jalkojen alta.

90-luvun alussa julkaistiin miehen yleisesti mestariteoksena pidetty 'Peggy Suicide'-albumi, joka nosti Copen taas hetkeksi musiikkilehtien kansiin ja sisälle. Albumin taustalla pyörivät toki samat suurta yleisöä hämmentävät aiheet, jotka ovat sitten pistäneet niitä kapuloita rattaisiin. 'Jehovahkill'-nimisenä julkaistu seuraaja oli liikaa Island-levy-yhtiölle ja Cope potkaistiin ulos sopimuslistoilta. Osasyy saattoi olla myös hänen maineensa hankalana yhteistyökumppanina. Tästä alkoi muutaman vuoden ajan jatkunut palloilu erinäisten levy-yhtiöiden listoilla, joista usea julkaisi vain yhden levyn. Jehovahkillin jälkeisen "trilogian kolmannen osan" julkaisi amerikkalainen American Records ja 'Interpreterin' Chrysaliksen alainen Echo Label. Viimeksi mainitulta Cope sai kenkää suostumatta lähteä Yhdysvaltoihin promoamaan kyseistä levyä (hän vetosi lentopelkoon, myöhemmin juttu on muuttunut "maan politiikan vastustamiseksi").

Rite² oli ensimmäinen hänen itsensä pyörittämän Head Heritage-yhtiön levy. Merkki onkin julkaissut tähän päivään mennessä miltei kaikki Copen omat levyt ja tukun muita artisteja. Levy on periaatteellista jatkoa vuonna 1993 ilmestyneelle Rite-albumille, jonka Cope teki yhdessä Donald Ross Skinnerin kanssa. Yhteistä kummallekin, tai koko Rite-sarjalle, että siinä ei liikuta juurikaan perus popkappaleiden kaavoissa, vaan levyt koostuvat muutamasta pitkästä jami- tai elektronishenkisestä kappaleesta. Kun tähän laittaa vielä taustaksi vuonna 1995 ilmestyneen Copen kulttikirja 'Krautrocksamplerin' ymmärtää mistä on kyse.

Tämä levy on kirjattu ainoastaan Copen nimiin, mutta sisältää vahvan panoksen tuon ajan musiikilliselta kumppanilta Thighpaulsandralta, jonka kanssa ilmestyi samana vuonna myös Queen Elizabeth nimellä suhinalevy. Tim Lewis-nimellä syntynyt syntetisaattorimies on oman soolo- ja tuottajauran lisäksi kunnostautunut mm. Coil-yhtyeen jäsenenä. Cope ja apulainen eivät menneet kuitenkaan sieltä, missä aita on matalin, vaan levy sisältää hypnoottisuudesta ja junnaavuudestaan huolimatta niitä alkuperäinen krautrockin arvaamattomia piirteitä. Avauskappale 'Ver' rakentaa monotonisen rytmin päälle mattoja mellotronista ja lauletuista puheäänistä. Oudolla tavalla mahtipontinen riffi kumartaa Amon Duul II:sen suuntaan kannattaen koko miltei 11-minuuttisen. Kakkosbiisi 'Hill of Odin' on hillityllä tavalla pieni ja funky länkyttävällä kitaralla junnaava puhekappale. Eloa siihen luodaan pienillä väng-äänillä ja muulla kuvittamisella 15 ja puolen minuutin mitalla.
Kolmantena tuleva yli 19-minuuttinen 'D-c.o.m.p.o.s.e.r.' on levyn keskiöbiisi, joka koostuu pelkästään simppelistä Tangerine Dream-tyylisestä kolmioskilaattorisen syntikkaäänen sekvenssistä, jonka taakse soitetaan mellotronilla stemmoja ja teemoja. Välillä lautanen sihahtaa, ARP 2600 mouruaa kaukana metallisesti ja sekvenssi poikkoilee kaikuseinistä. Levyn päättävällä 'The Ringed Hills of Ver'illä palataan taas astetta orgaanisempaan menoon kaiutetun bassokitaran, kitaran ja urkujen kera.

Omalle levymerkille ilman jakelusopimusta levytetty musa teki myös sen, että näitä ei juurikaan näkynyt tuolloin vielä elossa olleiden levykauppojen hyllyssä. Niimpä omakin Rite² kuuntelu on rajoittunut siihen mitä netistä löytyi. Nykyään käytännössä kaikki harvinaisuuksia jakaneet mp3-blogit ovat kuolleet, mutta levy kuuluu toistaiseksi muualta. Helsingissäkin Copen HH-tuotantoa löytyi lähinnä kahdesta kaupasta, joista kumpikin on lopettanut ajat sitten (Dis'n Dat ja Popparienkeli).
Levy kelpasi leikeltynä soundtrackiksi myös artistille itselleen. Se soi miehen BBC:lle tekemässä amatööri-arkeologiakirjaan pohjautuvassa tv-sarja 'Modern Antiquarianissa', joka esitettiin 2000-luvun puolessa välissä.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Beastie Boys - Hello Nasty 1998

Aika se vierähtää, koska Beastie Boysien Hello Nastystä alkaa olla pikku hiljaa 20-vuotta... Levy päätti yhtyeen neljä vuotta kestäneen pitkäsoittotauon, mutta muuten yhtye oli ns. suosionsa huipulla. Feimi ja raha suunnattiin omaan Grande Royal-levymerkkiin (joka ei BB-levyjen lisäksi tainnut osua juurikaan siihen kultasuoneen), paitojen suunnitteluun ja kaikennäköiseen muuhun - mukaanlukien hassut musiikkivideot. Mikäs siinä oli puuhastellessa; levyt myivät kuin häkä. Edellinen I'll Communication palautti yhtyeen debyytin jälkeen listaykköskamaksi ja tämäkin myi ilmestymisviikollaan yli 600 000 kappaletta - lukuja joita ei tänään ihan noin vain saavuteta.

Hello Nasty on musiikillista jatkumoa edelliselle levylle ja nämä ysärin levyt voisi lukea jonkinnäköiseksi trilogiaksi. Mukaan voi ottaa vuoden 89 Paul's Boutiquen, tai sitten olla ottamatta. Nasty perustuu kuitenkin kahteen edeltäjäänsä verraten taas enemmän puhtaaseen sampleista kasattuun materiaaliin, ainakin levyn alkupäässä. 'Intergalactic' hittisinkku taas esitteli yleisölle tuohon aikaan pitkään "kadoksissa olleen" vocoder-instrumentin, eli puheäänisyntetisaattorin, joka oli ollut kovassa käytössä edellisen kerran 80-luvun alussa. Edellisillä levyillä ja liveillä mukana ollut DJ Hurricane korvaantui Mix Master Mikellä. Beastien lisäksi tuotantovastuussa on tälläkin levyllä Mario Caldato Jr. jota voi laskutavasta riippuen pitää joko neljäntenä, tai viidentenä BB:nä. Jos jättää laskuista Money Markin, jonka koskettimet ovat tällä levyllä enemmän taka-alalla. Parilla biisillä on vierailevat vokalistit, kuten Cibo Matto-yhtyeen Miho Hatori ja Lee "Scratch" Perry. Levyn puolivälin jälkeen mukaan tulee enemmän "oikeitten ihmisten oikeilla soittimilla" soittamaa musiikkia.

Välisoitto-samplet soivat biisien välillä, jazzeimmissa funk-instrumentaaleissa yhtye kaivaa taas oikeast soittimet esiin. Edellisiltä sillisalaateilta poiketen tällä kertaa mukana ei ollut niitä pari hardcore-punk biisiä. Oikeastaan hämmentävintä tässä levyssä on itselleni, että tämä tuntui silloin ja tuntuu myös edelleen vähän sellaiselta paikallaan pyörimiseltä ja kierrätykseltä. Ei tästä pääse yli, eikä ympäri. Ja siis tavara on pitkälti samanlaista, kuin edeltävillä.

BB lähtikin tästä eteenpäin enemmän "roots"-henkisellä 'Three MC's and One DJ' eetoksella. Niistä lätyistä en pahemmin välittänyt, vaan entisenä fanipoikana jätin ne surutta ostamatta. Poikkeuksena viimeiseksi jäänyt jäähyväislevy, joka oli paluu "vanhaan kunnon menoon". Tässä välissä MCA oli toki sairastunut vakavasti ja tämä kulutti yhtyeen luovan hengen olemattomiin. Samoin MCA:n

maanantai 21. marraskuuta 2016

Blondie - Parallel Lines 1978

Punk keksittiin vahingossa amerikkalaisissa autotalleissa 60-luvun lopussa, mistä sitä jatkojalostivat MC5:sen ja Stoogesin kaltaiset yhtyeet. Nämä eivät lyöneet aikanaan läpi, mutta yhdessä new yorkilaisen Velvet Undergroundin kanssa loivat Yhdysvaltoihin niitä jäljitelleiden uskollisten kulttibändien pohjan. Tässä pohjassa niiden perintö eli ja säilyi, vaikkakin marginaalissa, oikeastaan katkeamattomana hetkeen, jolloin sopiva porukka, muuttotappion takia tyhjentynyt suurkaupungin keskusta ja tähtimerkit osuivat kohdilleen synnyttäen New Yorkissa musiikillisen ilmiön nimeltä punk.

Stilettos-nimisenä glam-bändinä aloittanut Blondie kuuluu miten päin tahansa katsoen kaupungin punk-pioneereihin. Se ei vain koskaan levyttänyt sellaista suoraa punk-levyä, jollaisena musiikkisuunta tuli kierteen kautta tunnetuksi Isossa Britanniassa. Yhtyeen pirteä debyyttialbumi X-Offender on nopeaa surf/purkkapop-yhtyeisiin nojaavaa musiikkia, eikä bändin sinänsä rajallisesta soittotaidosta huolimatta ollut "kolmen soinnun rokkia" ts. boogieta. Toki Blondiekin operoi punkin eetoksessa sikäli, että kappaleet ovat lyhyitä ilman turhia väliosia jne.

Samaan aikaan, kun punk osui Briteissä yhteiskunnalliseen kuohuntaan ottaen siitä voimaa koko kansan paheksuttavana ilmiönä, Amerikan pioneeribändit ja ennenkaikkea niitten levy-yhtiöt (kaikki levyttivät muuten DIY-merkkien sijasta monikansallisille jäteille) repivät hiuksiaan miettien miten saisi myös omat bändit myymään levyjä. Oikeastaan tässä onnistui lopulta vain Patti Smith ja Debbie Harryn keulittama Blondie. Ramones, tai siis Johnny Ramone tunsi tästä jutusta katkeruutta selitellen Blondien menestystä osittaisella itsensä myynnillä ja diskolla. Ja näinhän se oikeastaan olikin. Mutta oliko siinä jotain väärin skenessä ja kaupungissa, joka ihaili taiteilijaa, jonka avustajat vedostivat liukuhihnatuotteita ja myivät niitä gallerioissa miljoonilla dollareilla?

Parallel Lines oli yhtyeen kolmas levy ja kaupallinen läpimurto. Stilettos-pohjalta neljä vuotta aiemmin aloittanut bändi oli käynyt tässä vaiheessa läpi kokoonpanomuutoksia alkuperäisen basistin Gary Lachmanin saadessa lähteä kävelemään. Hänen tilalleen oli otettu soitannollisesti kyvykäs sessiomies Frank Infante, joka siirtyi tällä kolmannella levyllä kitaraan mahdollistaen Chris Steinille keskittymisen sävellystyöhön. Kolmikko Stein, Harry ja kosketinsoittaja Destri kirjoittivatkin bändille kappaleita, joita lätkäistiin liukuhihnalla sinkuiksi. Infante sävelsi A-puolen päättävän, pyörivän 'I Know, but I Don't Know'in. Steinin nelosbiisillä 'Fade Away and Radiate' vierailee kitarassa tuolloin New Yorkissa asunut Robert Fripp. Ykkösbiisi, sekä toiseksi viimeinen ovat hyvin valittuja covereita: power-pop yhtye Nervesiltä avausbiisi Hangin on the Telephone ja Buddy Hollylta luenta 'I'm Gonna Love You Too':sta.

Osittainen kunnia levystä kuuluu myös tuottaja Mike Chapmanille, joka vittuuntui studioon rämpyttelemään saapuneelle yhtyeelle ja piiskasi säälimättä tavoittelemaan "täydellisyyttä". Osa biiseistä oli studioon saapuessa keskeneräisiä, joten vokaaliäänityksissä Debbie Harry otti taskustaan vihkon ja raapusti klassikkobiiseihin sanoituksia muutamassa minuutissa. Levystä tuli siis hiottu power-pop/uuden aallon mestariteos, jota biisien osittaisesta ylikulumisesta huolimatta kuuntelee edelleen mielellään. Kaksi ensimmäistä sinkkulohkaisua 'Picture This' ja 'Hangin on the Telephone' otettiin Briteissä vastaan hyvin, mutta diskokompin päälle sävelletty 'Heart of Glass' räjäytti pankin ollen ykköshitti kummallakin puolta Atlanttia. Blondie flirttaili myöhemmillä levyillä myös aikansa muotikomppien ja muotojen, kuten reggaen ja räpin kanssa.

Oikeastaan kaikki Blondien ensimmäisen olemassaolon levyt ovat hyviä, tosin viimeiseksi jäänyttä 'The Hunteria' en ole kuullut. Ehkä syystä. Silti omasta mielestäni voisi sanoa, että tämä on niistä paras.

torstai 17. marraskuuta 2016

The Teardrop Explodes ‎– Kilimanjaro 1980

Uusintojen jälkeen siirrytään uuteen. Tai siis vanhaan, mutta hiljattain ostettuun levyyn, eli liverpoolilaisen The Teardrop Explodesin Kilimanjaro-vinyyliin. Kotkalaisesta Tamburiin-sisustusmyymälästä, tai tarkemmin sen alakerrassa olevasta käytettyjen levyjen huoneesta kannettu vinyyli omaa vieressä olevan vuoden 1980 reissuen tyylikkäämmän kannen, jossa näkyy taustalla itse Afrikan korkein vuori. Ensipainoksessa kannessa on yhtye itse ja siitä puuttuu kappale 'Reward', josta oli tullut lisäpainoksen kohdalla hitti.

The Teardrop Explodes tunnetaan Walesissa syntyneen englantilaisen Julian Copen ensimmäisenä yhtyeenä, joka toimi Liverpoolin opiskelijakaupungin tuolloisessa punkin jälkeisessä tuotteliaassa skenessä. Yhtye ei ollut Copen ensimmäinen, vaan tätä ennen hänellä oli samaisessa kaupungissa jo "superkokoonpano" Crucial Three, johon kuuluivat Ian McCulloch ja Pete Wylie. Koko kolmikko tuli näkymään ja kuulumaan lavoilla ja listoilla 80-luvun alussa. Samaan bändiin äijät eivät kuitenkaan mahtuneet pitkään ja yhtye hajosi muutaman treenikerran jälkeen ilman julkista esiintymistä.

Yhdysvaltain länsirannikon pop-musiikkia ja jälkipunkkia yhdistellyt Teardrop Exlodes (nimi napattiin Marvelin Thor-sarjakuvasta) perustettiin Copen ja rumpali Gary Dwyerin kesken. Alkuperäinen kosketinsoittaja korvattiin David Balfella, mutta muuten kitaristit ja sessiomiehet saivat tulla ja mennä aika vauhdilla. Tässä vaiheessa Copella oli mukana aimo annos punkin idealismia; esimerkiksi huumeitten käyttö oli väsähtäneitten hippien puuhaa jne. Yhtyeen manageroinnista vastasi Liverpool-skenen moniottelija Bill Drummond, joka on myöhemmin tunnetuin KLF-yhtyeestään ja siitä miljoonan punnan polttamisesta. Jotain Copesta kertoo, että parin vuoden päästä yhtye oli hajonnut hänen egotrippinsä, kontrollinhalun ja huumepsykoosinsa takia ja välit kaikkiin edellämainittuihin tyyppeihin katkenneet + opettajakoulu jäänyt kesken.

Tätä ennen yhtye kuitenkin ehti tehdä kaksi pitkäsoittoa, muutaman sinkun (joista mainittu Reward oli UK#6), sekä kiertueet Englannissa ja Yhdysvalloissa. Ensilevy Kilimanjaro myi kohtuullisen hyvin päästen top20 ja saaden Hopealevyn. Sävellysten krediitit on merkitty pääosin kolmikolle Cope, Dwyer ja tuossa vaiheessa kitaraa soittaneelle Michael Finklerille. Kappale 'Books' on Copen ja McCullochin aikaisemmasta bändistä ja tuottajina toimivat aikaisemmin mainitut Drummond ja Balfe.

Kilimanjaro on kestänyt itse asiassa kohtuullisen hyvin aikaansa, ehkä juuri keitoksensa reseptin ansiosta. Neo-psykedelian tyyliin 60-luvun purkkapsykedeliaa lainaava melodisuus yhdistettynä punkin jälkeiseen tiiviiseen ja diskanttiseen pakettiin toimii hyvin. Copen ääni ja karisma eivät tietenkään haittaa kokonaisuutta, eikä miltei kaikkiin biiseihin ympätyt pirteät puhaltimet. Vertailukohtia voi hakea tuolloisen ex-ystävän/vihamiehen McCullochin Echo & The Bunnymenistä ja naapurisaaren U2:sta ymppäämällä näihin Nuggetsien purkkaisimman garagen. Hyvä keitos! Tämä vuori-kantinen on muuten hivenen poikkeava ensipainoksesta; se on uudelleenmiksattu ja omaa pidemmän version levyn mainiosti päättävästä 'When I Dream'-kappaleesta.

Cope sai tästä kaikesta kaiketi suorituspaineita ja Yhdysvaltain kiertueella rouhittiin kaksin käsin lappuja, kokaiinia ja amfetamiinia. Toinen pitkäsoitto Wilder ei ollut huono, muttei sisältänyt edeltäjänsä tapaan hittiä. Cope piti itseään tässä vaiheessa yhtyeenä ja vittuuntui sellaisiinkin pikkuasioihin, kuin Balfen tyyliin laulaa lavalla koskettimiensa takana biisin sanoja itsekseen. Koko homma romahti sisäisesti kasaan ja Dwyer sekä Balfe lähtivät lätkimään, jolloin Teardrop Explodes loppui. Cope vetäytyi amerikkalaisen vaimonsa kanssa nuolemaan haavojaan pariksi vuodeksi vanhempiensa lähelle maaseudulle. Takataskussa oli toki levy-yhtiön antama sopimusoptio, mutta tämän realisointi kysyi häneltä pidemmälti aikaa. Dwyerin myöhemmistä vaiheista ei minulla ole tietoa, mutta Balfe perusti oman pienlevymerkin, toimi The Blur-yhtyeen löytäjänä, tuottajana ja videontekijänä, josta siirtyi suuren levy-yhtiön A&R-mieheksi, jossa hänen synnikseen koitui mm. miljoonia myyneen Kula Shakerin löytäminen. Nykyisin hän toimii käsikirjoittajana.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Rattus - Levytykset 1981-1984 - 1993

Levyhyllyn uusintoja, osa III

Punk ja hardcore leikkasivat omaa musiikkipolkuani muutamaan otteeseen nuoruudessani 90-luvun alussa.
Silloin kyseessä oli enemmänkin hetkellinen "etsin itseäni"-vaihe, eikä se johtanut mihinkään pysyvämpään. Osittain syy oli skenen silloinen(kin) sisäänpäinlämpiävyys ja TRUE 110%-henki, joka yhdistettynä tuon ajan genren musiikilliseen aallonpohjaan oli aivan mahdoton yhtälö. Niimpä jalkoihin eksyi Doctor Martensit ja levysoittimeen ennenkaikkea brittiläinen "indie", mutta myös kavereilta lainatut U.S.A-bändit, kuten Sonic Youth.

Sonic Youth toimiikin aasinsiltana, sillä yhtyeen vieraillessa Suomessa marraskuussa 92, yhtyeen kitaristi/musanörtti Thurston Moore kierteli päivällä Stadin levykauppoja ja hänen hankintalistaltaan vuoti huhupuheissa kyselyt Kaaos- ja Rattus-yhtyeitten seiskojen perään. En tiedä kuinka tarinassa lopulta kävi; löysikö Thurston kyseisiä levyjä vai ei, mutta koska oma sankarini diggaili noita bändejä, niihin oli jossain vaiheessa tutustuttava.

Homma ei ollutkaan ihan niin helppo ja nopea, vaan tämä samaisena SY-yhtyeen vierailuvuonna ilmestynyt cd-kokoelma eksyi omaan levyhyllyyn vasta 2000-luvun alussa päivätöistä saadun palkan ja Helsingin levykauppojen myötävaikutuksella.

Levytykset 1981-1984 oli Poko:n kulttuuriteko, jossa se uudelleenjulkaisi kaikki neljä vilppulalaisen Rattus-yhtyeen EP:tä/mini-LP:tä, jotka se oli julkaissut oman levymerkkinsä alla. Yhtye oli itse julkaissut tätä ennen omakustanteena yhden sinkun ja EP:n. Epe Heleniukselle on nostettava hattua siitä, että kustansi ja julkaisi osan aika olennaisia ja lengendamaineeseen nousseita hardcore-levytyksiä. Suomen Rought Trade, tai jotain.
Hardcore oli silloinkin täysin marginaalista musiikkia, painokset pieniä (mikä selittää osittain alkuperäispainosten älyttömät hinnat) ja bändien kanssa säätämisessä niin kova vaiva, että Rattuksen vuonna 1984 äänitetty 'Ihmiset on sairaita' EP jäi yhtiöltä julkaisematta ja samoihin aikoihin Poko lopetti melkein kaiken punkin kustantamisen. Rattus on toki nauttinut aina "skarppien äijien" mainetta suomi-hc kuvioissa ja sen keikat pitkin uraa olivat moneen muuhun verrattuna ihan asiallisia. Mutta vaiva ja profit eivät siis levy-yhtiössä kohdanneet.

Kokoelmalevy menee yllättäen levytysten kanssa päinvastaisessa kronologisessa järjestyksessä, eli sen avaa 'Uskonto on vaara' mini-LP, josta siirrytään 'WC räjähtää' levyn kautta 'Rajoitettu ydinsota' EP:seen ja kirsikkana kakussa Poko-debyytti 'Rattus on rautaa'. Järjestys on sikäli hyvä, että viimeksi mainittu on oikeastaan aika paska ja keikkuu hassuttelu-punkin rajoilla. Tyylillinen/tasollinen hyppääminen tätä seuranneen EP:n avausraitaan 'Keppiä Ronaldille' on ehkä yksi kotimaan musiikin pisimpiä ja hienoimpia. Koska itse aloittelin hardcoren "uudelleenkuuntelun" jenkkibändeillä ja siitä suomalaisilla, en tietenkään ollut tietoinen, kuinka kovasti nämä suomi-legendat kuulostivatkaan eräältä D-bändiltä.. Tosin Rattukselle ominainen muhkea tuotanto ja tykitys tuo d-tyyliin omaa kulmaa. Siinä missä Terveet kädet vetelivät samoin eväin, mutta perverssein toisto-lainein, Rattus on uskollinen brittien toisen aallon aiheille ja julistuksille. Ydinsotaa, natseja, rotusortoa, eläinten tappamista ynnä muuta vastustetaan. Jotain levyjen tuotantoarvoista kertoo, että älysin vasta pitkälle myöhemmin laulajan vaihtuneen Jakesta bändin ärrävikaiseen roudariin Annikkiin tuolla levyn avaavalla viimeisellä levytyksellä. Yhtä kaikki, poiketen esim. Kaaoksen levyillekin asti päätyneestä ehkä vähän epämääräisestäkin mölinästä Rattus oli levyillä ja livenä tykki.

Rattus siirtyi tämän jälkeen ajalle tyypillisesti Venomin ja Slayerin hengessä metallisemmille linjoille ja lopetti toimintansa 1988. Paluu tapahtui vuonna 2001 ja yhtye on sen jälkeen toiminut aktiivisesti kiertäen Suomea ja maailmaa. Poko-vainajallekin levytettiin levy vuonna 2005. Svartti julkaisi näitä EP:tä uudelleen vinyyleinä ja jotain kulttimaineesta kertoo, että tämä cd-kokoelmakin on discogsin mukaan 20 euron arvossa.

maanantai 14. marraskuuta 2016

V/A - Folk Is Not a Four Letter Word, Vol. 2 2007

Levyhyllyn uusintoja pt.II.

Tästä kokoelmasta oli niin turhanpäiväisen lyhyt ja mukanäppärä kirjoitus, että pakkohan tämä on ottaa uudelleen käsittelyyn. Toinen syy on tietenkin se, että tämä kaksiosaisen sarjan toinen osa on todellä hyvin kasattu kokoelma.

Kymmenen vuotta levyn ilmestymisestä ja kaiken maailman Spotify-listat ovat tehneet tällaiset levyt ehkä aikansa eläneiksi, tai ainakin vanhanaikaisiksi. Toinen juttu onkin se, että kuka niitä Spotifystä jaksaa kaivaa? Etusivut täyttyvät aivan kuten ennenkin maksetuista levy- ja kustannusyhtiösuosituksista. Oikeastaan sama mitä kuuntelet, Spotify ei sitä kamaa sinulle suosittele, vaan tuotesijoittelua.

Andy Votel on nelikymppinen brittiläinen DJ, musiikintekijä ja graafikko, eli sellainen 2000-luvun "vanhan hyvän ajan" hahmo. Musanörtti, jonka kokoelmista ja tiedoista koottiin monta helvetin hyvää kokoelmaa niin tästä folkista, kuin esim. eurooppalaisesta (myös itä) progesta. Vanha kunnon portinvartijasuosittelija. Näitä folk-kokoelmia ilmestyi kaksi kappaletta englantilaisen Cherry Redin kautta ja Votel pyöritti tässä omaa 'Finders Keepers' levy-yhtiötä.

Tämä Vol. II on himppasen parempi, kuin ykkösosa. Votel kaiveli hivenen tuntemattomampia brittifolk-artisteja, sekä artisteja pitkin Eurooppaa, jonka kielialue-erojen takia osa hyvistä esityksistä on jäänyt anglo-populaarikulttuurin ulkopuolelle. Levyn biisit ovat folkin toiselta aallolta: 60-luvun lopusta 70-luvulle ja kielialueitten lisäksi tyylien laveus ulottuu perus-folkin lisäksi lastenlaululevyihin. Perus- on vähän turha sana, sillä tähän aikaan musiikkilaji kurotteli pitkälle joka suuntaan ja ulottuvuuteen. Lähimmäksi Suomea päästään ruotsalaisen Turidin kohdalla, mutta esim. joku Pihasoittajat tai Kissa kehrääväinen ei olisi aiheuttanut näitten seassa mitään häpeilyä.
Tässä toisessa aallossa on myös hienoa, että kukaan ei enää yritä olla uusi/sama Dylan, Donovan tai Baez, vaan jokainen levyn artisti laulaa tasan omalla äänellään - oli se sitten ohut, erikoinen tai muuten vain mieleen jäävä. Spotify-listasta poiketen levyn kansilehti myös esittelee perusasiat aina kyseisestä artistista. Levyn artistirosteri on naisvoittoinen, mutta en tiedä oliko se aikansa skenessä ihan näin?

Levyn 20 artistista tunnetuimmasta päästä ovat Pentangle ja Alexis Korner ja heiltäkin on mukana obskuurimmat biisit. Erityisesti mieleen jääviä esityksiä tarjoaa Francon Espanjassa toiminut Vainica Doble, aiemmin mainittu ruotsalainen Turid, brittien Midwinter ja pakahduttavat lastenlaulut Englannista ja Hollannista, eli Jan & Lorrainen 'Number 33' ja Elly & Rikkertin 'Heksenring'. Unohtamatta ranskalaisen Emmanuel Parreninin 'Apres Londee'ta, jolle Stereolab on velkaa aika paljon. Useimmat kappaleet esitetään tietenkin omalla kotikielellä. Parhaimmillaan äänitykset ovat suorastaan maagisen kuuloisia.

Kokoelman ilmestymisaikaan brittien taidemusiikin marginaalissa oli toki vahvasti "metsäfolk"-skene, jonka muutamasta suomalaisartistakin esim. maan elitistinen Wire-lehti kirjoitti runsaasti. Joten jonkinasteista kaupallista ja artistista tilausta kokoelmallekin oli. Tällaiset levyt toimivat myös uteliaisuuden herättäjinä ja muutaman artistin levyjä, tai tuohon aikaan ilmestyneitä uusintajulkaisuja tulikin hankittua. Toisaalta niiden kohdalla huomasi myös miksi ne ovat obskuureja: usein ei päästy kokonaisuudessa esim. Pentanglen vankkojen levykokonaisuuksien tasolle.

Hyvä kokoelma ajalta, joka ei palaa.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Kraftwerk - Radio-Activity 1975

Kaivelen välillä näitä blogin alkupäässä käsiteltyjä levyjä, joista oli silloin suunnilleen haikun mittainen kirjoitus.

Kraftwerkin Radio-Activity bloggaus ilmestyi 9.11.2007, mutta koska levy on edelleen yksi suosikkejani, otetaan vanha kirjoitus veke ja albumi ansaitulle uusintakierrokselle. Eli Levyhyllykin joutuu turvautumaan uusintoihin... ainakin melkein.

Populaarimusiikissa on käsite "yhden hitin ihme", joka niputtaa kasaan yhtyeitä sekä artisteja joilta löytyy ainoastaan yksi suuren yleisön mieleen jäänyt biisi, tai hyvin myynyt levy. Kraftwerkin kohdalla termin käyttö on hivenen irvokasta, mutta on totta, että Yhdysvalloissa yhtye ei ikinä myöhemmin saavuttanut tätä edeltäneen 'Autobahn'-levyn ja sen nimisinkun kaupallista suosiota. Itse asiassa se ei päässyt lähellekään, vaikka Briteissä ja Euroopassa yhtyeen suosio jatkui ja kasvoi.

Vuoteen 1975 mahtui sekä Radio-Activity-levyn äänitys, että yhtyeen Autobahn-hittilevyn mahdollistama Amerikan-kiertue. Yhdysvaltoihin "elektroninen" yhtye lähti niinkin massiivisen gearin, kuin yhden minimoogin, modulaarisyntikan ja Florianin huilun kanssa. Tämän lisäksi messissä oli Echodek-kaikulaite ja urut. Biisejä oli setissä kymmenen kappaletta ja joka biisin välissä syntikat piti virittää, kuten kiertueen bootlegeilta voi kuulla. Neon-kylttien kanssa esiintyvästä yhtyeestä kuitenkin tykättiin ja 6-viikkoiseksi kaavailtu kiertue venähti yhteentoista viikkoon. Oikeastaan tärkein asia, mitä Yhdysvaltain kiertueelta jäi, oli kuitenkin Orchestron niminen kosketinsoitin, joka oli "parempi versio" Mattel-yhtiön markkinoille tuomasta mellotronin kaltaisesta, aikansa sampleihin pohjautuvasta soittimesta. Tässä tapauksessa äänet tulivat tronin nauhojen sijaan koneen sisällä pyörivästä äänilevystä.

Orchestronista on täällä Levyhyllyssäkin ollut juttua, mutta mellotronin tyyliin senkin hienous oli siinä, ettei sen jouset, taikka kuorot kuulosta oikeilta, vaan... no kummallisilta ja epäaidoilta. Soitin pääsi teon alla olevalle Radio-Activitylle, joka jatkoi yhtyeen naivisti ja ehkä myöhemmin ilkeästikin esittämää teknologia-uskovaista tematiikkaa. Orchestronin kuorot huokaavatkin heti levyn 'Geiger-Counter'-intron jälkeen tulevalla nimibiisillä. Muuten keinot ovat pitkälti samat, kuin edellisellä levyllä; hakkaava moog-basso, yhtyeen itse rakentamat sähköiset perkussiot, sekä pääjäsenten klassisen musiikin opintojen tuomat pop/beethoeven-henkiset minimalistiset sävelmät. 'Radio-Activityn' jälkeen siirrytään Hitlerin-Saksassa markkinoille tulleeseen ja levyn kanteen päätyneeseen uni-oodiin Kansanradiosta, eli 'Radio-Landiin'. Oskilaattorit ul(v)ahtelevat, orchestron soittaa aavejousia ja taustalla nakuttaa rauhallinen, simppeli rytmikone. Seuraavaksi pamahtaa levyn ehkä paras kappale; vastine edellisen levyn Beach Boys-henkiselle nimibiisille, eli 'Airwaves'. Puolen päättää radion uutisia, hälyääniä ja soittemerkkejä pursuavat kaksoispikkukappaleet 'Intermissions' ja 'News'.

Kakkospuolen avaa vocoderilla luennoitu 'The Voice of Energy', josta siirrytään vanhaa rokkia ja synteettisiä ääniä yhdistelevään 'Antennaan'. Seuraava 'Radio Stars' on hypnoottinen jumitushetki, ehkä vähän painostavakin. Tästä mennään 'Uraniumin' kautta 'Transistorin' hypnoottiseen, seuraavan Trans-Europe Express-levyn loppua muistuttavaan synteettiseen fuugaan. Levyn päättää (Brahmsin..) kehtolaulumainen ja leikillisesti nimetty 'Ohm Sweet Ohm'.

Levyn biisinkirjoittamisesta ja visiosta vastasivat pääkaksikko Hutter/Schneider. Kaksikon apuna on yli puolella biiseistä mukana vielä 'Näkymätön kraftwerk' Emil Schult. Hänhän oli vastuussa myös aika pitkälti yhtyeen visuaalisesta ilmeestä, levynkansista ja teemoista. Kaksikko Bartos-Flur on levyllä mukana ainoastaan suorittamassa, toisin kuin esim. 70-luvun lopun Man-Machine-levyllä. Radio-Activity jäi myös bändin viimeiseksi levyksi, jolla on mukana ns. krautrock-vaikutteita. Tämän jälkeen bändi alkoikin itse antamaan vaikutteita muille.

tiistai 1. marraskuuta 2016

David Bowie - Rare 1982

Bowien Rare-kokoelma tarttui kirppikseltä mukaan kympillä. Ehkä hinnassa oli pari euroa liikaa, mutta toisaalta tätä erikoisversioita ja sinkkujen B-puolia sisältävää levyä ei tule liian usein vastaan. Jouluksi 1982 ilmestynyt kokoelma jäi myös viimeiseksi RCA:lla julkaistuksi Bowien levyksi.

Artisti itse oli ollut jo pitkään vittuuntunut levy-yhtiöönsä, eikä viisi vuotta aiemmin levytetyn Bing Crosbyn joulu-dueton sinkkujulkaisu parantanut asiaa. Bowie oli tyytymätön myös tämän kokoelmalevyn ulkoasuun ja informaation puutteeseen ja hänen viimeiseksi RCA:lla julkaistuksi uudeksi musiikiksi jäi teatraalinen Baal-EP.

Kokoelmasta ei ole tehty CD-versiota, eikä tehdäkään, koska monet biiseistä ovat mukana muilla uudelleenjulkaisuilla. Levy etenee kiitollisesti Bowien uran kronologisessa järjestyksessä, alkaen italiaksi lauletusta versiosta ensihitti 'Space Odditystä'. Versiossa ei ole sinänsä mitään muuta lisäarvoa. Seuraavana on 'Drive-In-Saturdayn' B-puolena julkaistu, alunperin Ziggy Stardustille tarkoitettu cover Chuck Berryn 'Round and Round'ista, joka on mukavan ärhäkkä. Samoissa sessioissa äänitetty Brel-tulkinta 'Amsterdam' oli cover-sinkku 'Sorrow'n kakkospuolena. Sessioiden pussinpohjalta löytyi vielä uudelleenluenta omasta vuoden 1970-sinkusta 'Holy Holy', joka julkaistiin vuoden 1974 'Diamond Dogsin' B-poskella. Niin ikään B-puolena - tällä kertaa sinkulla 'Knock on Wood' julkaistu 'Panic in Detroit' live-versio on äänitetty David Livelle, mutta jätetty siltä pois. Tässä vaiheessa (ja myöhemminkin) Bowie muokkasi ja sovitti vanhoja biisejään sen ajan live-eetokseensa joka piti tuossa vaiheessa sisällään soulia. Ja koska levy julkaistiin vain Euroopan puolella, A-puolen lopettaa jenkkiversio singlestä 'Young Americans'

B-puolen avaa elokuvankin nimennyt 'Velvet Goldmine', joka levytettiin - yllättäen Ziggy-sessioissa, mutta julkaistiin vuoden 1975 'Space Oddity'-uudelleenjulkaisun b-puolella.. 'Heiden' on Bowien saksankielinen versio kappaleesta 'Heroes', jota olen metsästänyt sinkkunakin. Itse asiassa kappaleessa tulee säkeistöt aluksi englanniksi ja lopussa saksaksi. 'John, I'm Only Dancing (Again)' on uudelleenluenta vanhasta biisistä, joka julkaistiin sinkkuna. 'Moon of Alabama' levytettiin 1978, mutta julkaistiin sinkkuna 1980. Bowien luenta häviää Doorsin versiolle, jota se mukailee. Levyn päättää japanilaiseen sake-mainokseen 1979 tehty instrumentaali 'Crystal Japan', josta Levyhyllyssä oli joskus juttuakin. Japski-sinkun biisi laitettiin kysynnän vuoksi mukaan vuoden 1981 'Up the Hill Backwards' sinklen B-puoleksi. Kappaletta voisi kuvailla tunnelmaltaan romanttisen Twin Peaks:mäiseksi.

RCA ei tainnut levyä pahemmin mainostaa, vaan rosterista EMI:lle poistuvan artistin erikoisuuskokoelma myi Briteissä omalla painollaan itsensä sijalle 34. Yllättäen norjalainen listasijoitus oli wikipedian mukaan 11. Bowie ei jäänyt katselemaan taakseen, vaan julkaisi seuraavana vuonna yhden parhaista albumeistaan.