torstai 30. huhtikuuta 2009

Conan the Barbarian Soundtrack - Basil Poledouris (1982)

Conan barbaari on ehdottomasti bloginpitäjän lempifantasiaelokuva. Uljas, camp ja jopa vaarallinen. Kynäniskojen fasismia. Tekemisen meininkiä, eikä panhuilun soittoa.

Elokuvan soundtrack on myös yksi suosikeista yhdessä Vangeliksen Blade Runnerin kanssa. On vain yhteensattumaa*, että molemmat ilmestyivät vuonna 1982.
Tuottaja Dino De Laurentisin alkuperäiseen suunnitelmaan kuului pop-musiikkiin perustuva ääniraita. Onneksi ohjaaja John 'Rifle' Milius käänsi tuottajan pään ja suostutteli ottamaan koulukaverinsa, kreikkalaisen Basil Poledouriksen säveltämään musat.

Poledouris kyllä käy lainaamassa/varastamassa kaikilta hyviltä säveltäjiltä (Prokofiev, Holst, Orf jne.) mutta hänen pastissinsa soivat komeasti. Ja sopivat elokuvaan, kuin säilä vastustajan lihaan. Leffassa musiikkiraita nousee todella tärkeään asemaan, koska se soi ja värittää melkein jokaista kohtausta. Dialogiahan jouduttiin lyhentämään yli puoleen Arnold Schwarzenneggerin kökköenglannin takia. Kiitokset siis Arskalle soundtrackistä!

* Kuulin että kavereiden bändi Beirut (se vähemmän tunnettu) esiintyy kotkalaisen kymmenen vuotta sitten menehtyneen Konanin muistokonsertissa. Sekin on vain yhteensattumaa tämän kirjoituksen kanssa, mutta Hail to the Warrior!

perjantai 24. huhtikuuta 2009

Wigwam - Lucky Golden Stripes and Starpose 1976

Ennen Hanoi Rocksin melkein kansainvälistä läpimurtoa, Wigwam käväisi suomalaisista lähimpänä melkein kansainvälistä läpimurtoa.

Vähän yli vuotta aiemmin yhtye oli ollut lähellä hajoamista Jukka Gustavsonin ja Pekka Pohjolan lähdettyä peräjälkeen orkesterista. Bändi muutti hivenen tyyliään ja teki klassikkonsa Nuclear Nightclubin, jonka älykköpop (deep pop bändin sanoin) vakuutti Virginin Richard Bransonin. Bändi pääsi soittamaan Hyde Parkkiin ja kiertämään Gongin lämppärinä.

Seuraajan piti olla se levy, joka lyö läpi ja sitä mentiin äänittämään Bransonin kartanoon. Homma venyi, eikä levyltä sitten löytynyt sitä kaivattua hittiäkään. Lisäksi punk oli juuri nousemassa.
Se on sääli, koska Lucky Golden Stripes.. on ihan yhtä hyvä levy, kuin edeltäjänsä. Esa Kotilainen on vaihtunut koskettimissa Heikki 'Hessu/Pedro' Hietaseen ja soitto on hivenen funkimpaa. Ihme sinänsä, ettei Wigwamia ole tähän päivään asti sämplätty tai saundia kopioitu. Sen verran uniikki se on. Eikä Jim Pembroke kalvennut kuuluisampien maanmiestensä rinnalla biisintekijänä.

Wigwamiin tutustujat; unohtakaa ne Fairyportit ja Beingit, Nuclear Nightclub ja Lucky Golden Stripes.. ovat NE levyt.

maanantai 20. huhtikuuta 2009

Julian Cope - Black Sheep 2008

Jättäydyttyään normaalin muusikko / levy-yhtiöartisti elämän ulkopuolelle Cope julkaisi muutamassa vuodessa aika helvetin monta epämääräistä omajulkaisua yksin ja mm. Brain Donor stoneryhtyeensä kanssa.
Viime vuonna ilmestynyttä Black Sheeppiä pidetään paluuna vanhan renessansimiehen juurille, eli normaaliin biisirakenteeseen ja kraut-lainoihin.

Länsimaisen yhteiskunnan ulkopuolella olemista ja kristinusko vs. varhaispakanuus teemoja käsittelevä levy osoittaa taas, kuinka perinteisen taitava biisintekijä äijä on. Koppalakkisen viikingin levyllä soivat tällä kertaa akustiset kitarat, marssibandin bassorummut ja mellotronit. Vanhoista tekijöistä mukana ovat Tavastiallakin Spiritualizedissä kitaraa soittanut Doggen, Holy McGrail ja kasa Motörheadin roudareilta näyttäviä nahkatakkikörmyjä.


Tyylinä on folk, jonka sekaan soitetaan mellotronia ja syntikoita marssibändin paukuttaessa tahtia. Välillä eläydytään leirinuotille varhaiskristillisen viikinkisaagin rooliin. Mieleen tulee kieltämättä Witthüser & Westrupp:in kraut-folk.

Aatteellisella tasolla Julian Cope on raskaampi ja älykkäämpi, kuin pellemeikeissä toikkaroivat norjalaiset. Tottakai Jahve-Jehova-Allahin levittäjät ovat olleet alunperin samanlaisia fundamentalisteja, kuin tämän päivän kiihkoilijat.

Tämä pesee kaiken maailman metsäfolk haahuilut. Cope on siisti äijä.

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Mistreater - Hell's Fire 1981

Tämä on soinut toista vuotta iPodissa ja tuli nyt taas ajankohtaiseksi.

Kävin eilen Tavastialla katsomassa Sapattivuotta. Coverbändien (omankin) olemassa olon oikeutus on lähinnä siinä, että haluaako kuulla toisten soittamia versioita suosikkikappaleistaan.
Sapattivuosi on siis CMX:än Janne Halmkronan jäähdyttelybändi, jossa Mustaa sapattia soitetaan uskollisesti, mutta suomalaisin lyriikoin. Nightwish/Tarot-mies Marco Hietala laulaa nykyisessä kokoonpanossa. Paikalle sankoin joukoin vaeltaneille Kotiteollisuus-paitaisille insinööreille löylyttely riitti hyvin. Kitaristin Yommitteluahan ne olivat tulleet katsomaan. Hietala osaa Dion maneerit ja taipui ihan hyvin sen ensimmäisenkin laulajan kamaan. Rumpali ja basisti olivat myös taitavia mutta mutta.. Black Sabbath kokemusta ei päässyt syntymään, koska rytmiryhmä ei missään vaiheessa laahannut B. Sabbathille ominaisesti.

Vuonna 1981 Clevelandilaiset nappulat taas hoitivat homman kotiin oikeaoppisella tyylillä. Saatanasta, naisista yms. kertova levy kuulostaa NWOBM:n kauden BS:ltä just niinkuin pitääkin. Doom ja keskinopea metalli kohtaavat hienosti tällä unohdetulla klassikolla. Levykaupasta tätä ei taida löytyä, mutta internetin syövereitä kannattaa kaivaa.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Hanoi Rocks

Kävin viikolla Tavastialla katsomassa yhden Hanoi Rocksien jäähyväiskeikoista.

Kuulun siihen ikäryhmään, jotka olivat Hanoiden 'loiston päivien' aikaan vielä niin pieniä, että bändi oli lähinnä kuudesluokkalaisten juttu huiveineen ja pillifarkkuineen ja tukkineen.
Itse pidin (valveutuneena yhdeksän vuotiaana ..jep jep) tukkabändejä ja niiden musiikkia pelleilynä. Muutaman vuoden jälkeenhän tulivatkin t-paitoihin ja farkkuihin pukeutuneet trash-metallimiehet, niiden jälkeen brittipop ja alternative. Sonic Youthin kappaleen nimen mukaan; 'If You Pose You Die'. Ja ne 80-luvun jätkät tosiaankin poseerasivat! (tosin niin poseerasivat kaikki nämä vaihtoehtojannutkin, vaikka vähän eri kuvastolla).
Kirjastossa tuli myös hekoteltua Andy McCoyn 80-luvun omaelämänkertaa 'Hanoista ikuisuuteen'. Itsetunnon puutteella kaveria ei ainakaan oltu rangaistu. Koko ylimielinen Hanoi-suunsoittohan sai aikaan skandaaleja 80-luvun Kekkoslandiassa. Heitä kuului paheksua, jos ei muuten niin ainakin suurisuina. Tähtiä oltiin ja maailmakin melkein valloitettiin, mut sit rumpali kuoli. Rumpali?!? No, Razzle oli lähinnä maakuntatason soittaja, mutta näemmä tärkeä katalysaattori yhtyeen kemiallisessa/kemikaalisessa tasapainossa.

90-luvun puolessa välissä jannut olivat palanneet yksi toisensa jälkeen takaisin Suomeen Sam Yaffaa lukuunottamatta. Hivenen nöyryyttäkin oli saattanut ilmestyä puheisiin. Itse suhtauduin heihin pienellä säälinsekaisella hymähdyksellä. Itseasiassa siihen saakka, kunnes suomalaisten bändien maailmanvalloitus oli OIKEASTI tapahtunut.

Sen jälkeen Hanoitkin ovat saaneet mun silmissä enemmän kunnioitusta. Tämä ei johdu mistään Jimeistä tai Himi Pääkalloista, vaan siitä että kundit puhuivat aikoinaan osittain totta merkityksestään.
Kaikki tuntevat Mötley Crue-episodin ja Gun's Rosesien antaman tunnustuksen, mutta Hanoi vaikutti muutenkin kuvastoon; 70-luvun lopussa pöyhötukat ja punkkuteet yhdistettynä tatuointeihin ja katuromantiikkaan toimivat vahvasti suunnannäyttäjinä. 80-luvun musiikkia käsittelevissä kirjoissa ja musiikkilehdissä Hanoi Rocks vilahtaa koko ajan vakiintuneesti sivulauseissa. Monroe oli Lontoossa Stiv Batorsin kämppis ja Andy soitti Iggy Popin bändissä (sai tosin kenkää). Ne ovat seikkoja jotka ainakin meikäläisen mittarissa ovat the r.o.c.k-juttuja.

Samaan aikaan nykyajassa:
Saavuin Tavastialle ennen kaveriani, joka on minua ratkaisevat viisi vuotta vanhempi ja oli/on Hanoi-fani. Jaamme suosikeissa vanhan Alice Cooperin, Dead Boyssit, Johnny Thunderssit ja Stoogesit, ja niin tekivät Hanoitkin.
Salin ovet olivat vielä kiinni, mutta sivupöydässä silmäkulmistaan kyyneliä pyyhkivät tänne asti lentäneet japanilaismimmit kertovat selkeää kieltään homman olleen todellakin ilmiö. Osa yleisöstä ei taas ollut syntynytkään, kun yhtyeen klassinen kokoonpano hajosi vuonna 1985. Sitten ne 30-40-kymppiset Mike Monroen näköiset muijat.

Setin alkaessa tuli selväksi, että Hanoi-09 pelittää pitkälti kolmen ruotsalaisten vaihtopelaajien voimin. Tottakai Monroe on yhtyeen keulakuva ja Andy kitaraikoni, mutta kyllä soitto pysyi pystyssä juuri ulkomaalaisvahvistusten avulla. Energiataso oli kuitenkin korkea ja setissä ei ollut varsinaisesti yhtään hidasta biisiä. Biisimateriaali oli minulle sinänsä pääosin tuntematonta muutamaa kappaletta lukuunottamatta. Hanoilta puuttuu ehkä se Anthemi, jollaiseksi yritetään Tragedyä. 'Too much, too soon'.. vai kuitenkin 'Too little, too late'? Viimeisenä tuli heidän ainoa oikea melkein hitti 'Up Around the Bend'. 'Back to the Mystery City' muuten kuulosti yksittäisenä kappaleena oikein hyvältä.



Täpötäysi Tavastia sai sitä mitä halusi ja bändi oli hyvä. Me jäimme juomaan muutaman liian monennen jaloviinan. Onnea uusiin haasteisiin Mike ja Andy!

perjantai 3. huhtikuuta 2009

Hector - Herra Mirandos 1973

"Tähti-lehdelle, Ziggylle, Lobsang Rampalle, Faarao Ekhnatonille, jonka silmät olivat Auringosta ja Rakkaudesta sokeat, sekä pienelle Meira-tytölle, joka näki neljän oven läpi - ja Aslanin!!!"
Yllä oleva pätkä on kirjattu levyyn saatesanoiksi.

Hector on vilahtanut tässä blogissa moneen otteeseen dissauksen kohteena. Kari Peitsamo teki hänestä mainion 'Ei kai Hectorillakaan helppoa ole' biisin EP:lle 'Karin jälkeenjääneet nauhat' (1978).

Oma ensikosketukseni äijän musiikkiin oli isosiskoni CD-kokoelmalevy, jolla oli ne kaikki tylsät biisit. Silti sen levyn 'Takaisin Narniaan' ja 'Herra Mirandos' tekivät vaikutuksen 'Taru sormusten herraa' non-stoppina lukevaan teinipoikaan. Patetia ja fantasia löivät käsiään yhteen ja tähtien asento tuntui oikealta. Mutta joku äijän biiseissä (ts. lyriikoissa) on aina mättänyt. 'Lumi teki enkelin eteiseen' on ollut niin saatanan väsynyt biisi aina. Piste.

Toisaalta kappale kuvaa hyvin Herra Mirandosin tunnelmia. Elämän ja kuoleman pohdintaa, joka alkaa jo kansikuvasta, jossa värikäs muovipallo pönöttää hautausmaan penkillä. Pirjo ja Matti Bergström ovat pitkälti vastuussa levyn äänimaailmasta, joka paikoitellen onkin edellisen levyn 'Mandoliinimies' kappaleen tyylisesti hieno yhdistelmä folkkia ja fantasiaa. VCS 3 syntikoitakin soitetaan ja näin jälkikäteen tulee mieleen, että tällä levyllä käydään aika lähellä saksalaisia vastineita (mm. Walther Wegmüllerin Tarot). Pateettistä, pompöösiä ja kuitenkin kaunista. Parhaimmillaan siis. 'Asfalttiprinssi' ja muut fiftaribiisit ovat peestä.

Hector oli näihin aikoihin lähellä Jorma Elovaaraa. Miestä on tituleerattu Suomen Timothy Learyksi. Lähinnä kai hänen 60-70-luvun vaihteessa toimittamasta 'Vesimiehen aika' radio-ohjelmasta, joka esitteli maamme nuorisolle esoteriaa, teosofiaa ja hämymusaa. Saatuaan kenkää Yleltä mies toimitti 'Tähti'-lehteä jossa käsiteltiin mm. parapsykologiaa ja huumeita. Hän oli myös maamme ensimmäisiä julkihomoja. Areenan mestarin levyn toiseksi viimeinen biisi onkin Elovaaran sanoittama 'Sisämaan retkellä'.

Hectroria on aina silloin tällöin sanottu suomen Bob Dylaniksi, mutta vertaus on mielestäni puutteellinen. Dylan on tehnyt urallaan välillä täysin älyttömiä, mutta myös rohkeita suunnanmuutoksia, jotka Hectorilta tätä levyä lukuunottamatta puuttuvat. Koko homma on ollut ennalta arvattavaa laulelmaa. Toisaalta eipä kyynikkö Dylankaan ole vielä tehnyt lyriikoissaan teosofiaan ja salatieteisiin pohjautuvaa levyä, joka myisi timanttilevyn verran.