tiistai 28. tammikuuta 2014

Rollins Band - Low Self Opinion 1992



Sain juuri loppuun 'Spray Paint the Walls' kirjan, joka kertoo aika ikonisesta hardcore-bändi Black Flagista. Sitä on tullut vuosien varrella jonkin verran kuunneltua, mutta se ei ole ikinä tehnyt niin suurta vaikutusta, kuin sen historiallinen ja asenteellinen arvo vaatisivat. Flagin musa lähti lopussa ajelehtimaan ehkä turhankin paljon ja yhtyeen neljä eri laulajaa jakavat varmasti jokainen mielipiteitä. Puhumattakaan tästä äskettäin tapahtuneesta reunion yritelmälstä, tai siis sen farssista. Eikä ensimmäistä kertaa. Suurin ongelmahan tuossa on ollut tietysti pääjehukitaristi Gregg Ginn ja hänen heikot ihmissuhdekyvyt.

Rollins ei ole oma suosikkini yhtyeen laulajista, eikä myöskään bändin levytykset hänen ajaltaan. Laulaja itse on dissannut myöhemmin panostaan yhtyeessä väittäen olleensa ainoastaan laulajana ollut fani, joka teki mitä (Ginn) käskettiin. Näin asia nyt tuskin oli.
Yhtyeen loppuaikana ja myöhemmin hänestä on tullut suosittu puhuja (etenkin Bush-nuoremman kauden aikana oli tunnettu räksyttäjä) .Vuonna 1987, heti Black Flagin hajoamisen jälkeen perustettu Rollins Band saavutti keskikastin kaupallista suosiotakin. Sitä Black Flag:kin olisi uljaasta luolissa kiertämisestä huolimatta halunnut. Rollins Bandin kokoonpano eli ja muuttui koko olemassa olonsa ajan, kerran totaalisestikin.

Tässä Rollins Band esittelee tätä 90-luvun alussa pinnalla ollutta funk-vaikutteista heviä. Muistan, kun näin tämän videon ihailleeni tuota basistin asennetta vetää vain kahdella kielellä. Eikä tämä biisi nyt toivoton ole.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Hear`n Aid - Stars 1986



80-luvun puolessa välissä rock-muusikot olivat rikkaampia, kuin koskaan aikaisemmin ja edellisten vuosikymmenten yhteisöllisyydet sun muut oli huuhdottu nenästä alas. Silti, tai siitä johtuen tähtien omaatuntoa kolkutteli silloinen Afrikan ja kolmannen maan nälänhätä, jota varten tuli kaiken maailman Live Aidit ja yhteiskappale 'We Are the World', plus se joululaulu. Homman nimi oli, että artisti antoi aikaansa ja panosta ilmaiseksi ja tuotot käytettiin.. no ne käytettiin johonkin auttamiseen. Vaikka koko hommaan osallistui paljon muusikoita, sen herättämisestä on kiitettävä Bob Geldoffia.

Hevi ja hardrock oli kuumimmillaan sekä suosionsa huipulla 80-luvulla ja aikansa hardrockkareita kuuleman mukaan harmitti heiltä pyydetty vähäinen panos noihin edellä mainittuihin avustustempauksiin. Niinpä he Ronnie James Dion johdolla tekivät oman avustuslevyn. Levyllä on tosin ainoastaan yksi tälläinen 'yhteisbiisi', jossa on kontribuutioita hirveältä kasalta artisteja. En tiedä pitääkö vanha viisaus keitosta ja kokkien määrästä, mutta ainakin kitarasooloja tulee enemmän kuin tarpeeksi. Muuten levy sisältää pääosin live-vetoja erinäisiltä aikansa artisteilta ja bändeiltä (sekä jostain syystä myös Jimi Hendrixiltä!). Stars levytettiin ja koottiin jo vuoden 1985 puolella, mutta sopimusteknisistä syitä se julkaistiin vasta tammikuussa 1986, jolloin kuumin avustushimo oli kuivunut ja homma tuntui julkaisun viivästyttyä ehkä pikkaisen hyppäämiseltä avustusvankkuriin.

Itse biisi on tyypillistä 80-luvun puolivälin kevytheviä. Jotkut tykkää, suurin osa ei.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Ressu Redford - Taas aurinko nousee 1993

Musiikista negatiivisesti kirjoittaminen on vähän kaksipiippuinen juttu. Levyhyllyssä välttelen sitä tietyin ehdoin, koska en ole niin sanottu oikea kriitikko tai arvostelija. Jos en pidä jostain niin paljon, etten kirjoittaisi siitä, en kirjoita. Eikä tämäkään tarkoita sitä, että julkaisu olisi arvoton. Se ei vain putoa minulle. En ymmärrä mitä lisäarvoa jollekin musiikin tekijälle olisi lukea netistä minun haukkuja omasta tuotoksestaan? Negatiivisuutta mahtuu maailmaan ja internettiin ilman Levyhyllynkin panosta. Sitä varten voi mennä vierailulle vaikkapa Uuden Suomen blogeihin.

Eli minun ei ole pakko kuunnella jotain ja sitten kirjoittaa siitä jos en pidä siitä. Minun ei tarvitse myöskään arvottaa tai sijoittaa jotain teosta populaarimusiikin kenttään ja muihin julkaisuihin nähden. Niimpä omat negatiiviset kirjoitukset joistakin levyistä tai artisteista rajoittuvat lähinnä tälläisiin perverssin masokistisiin kuunteluelämyksiin, joita joskus tulee harrastettua.

Ressu Redfordin (ent. Reddie Redford) musiikillista uraa ja tuotantoa voi pitää jonkinnäköisenä 'tyrkkynä' olemisena. Ura on sinänsä johdonmukainen ja pysynyt tiettyjen uomien sisällä, mutta musiikki ja ratkaisut ovat aidon sijasta olleet läpi uran hyvin 'yrittäjähenkisiä'.
Miehen 80-luvun yhtye Bogart co esiintyi sponsoreiden ja maitomainosten kanssa soittaen pliisua funk-poppia, joka maailmalla oli toki suosittu tyylisuunta, mutta täällä jäi ehkä keskikaljaisen suomirokin varjoon. Ainakin suosiossa, jossei sponssirahoissa. Itse asiassa Bogart taitaa olla tälläkin levyllä sovitusvastuussa Rels-nimellä (paria vuotta myöhemmin koko porukka hyppäsi jo eurodance-kelkkaan nimellä Sound of R.E.L.S.). Ja suurin osa levyn biiseistä on myöskin yhtyeen kädestä.

Bogartin alussa näkyvyyttä saanut ura hiipui samaan tahtiin, kun soittajat ja Ressu lähenivät kolmeakymppiä ja tämän tapahtuessa vuonna 1991 Ressu julkaisi ensimmäisen soololevynsä 'Ressu'. Tyyli vaihtui iskelmällisemmäksi, joka johti varmaan siihen haluttuun radiosoittoon. Ressun musiikki soikin niin paljon radiossa, että ikävän monen kappaleen muistaa ulkoa.

Koska silloin oli teini-iästä aikuisuuteen ponnistava nuori en huomannut kappaleiden lyriikkojen.. hmm puberteettimaisuutta. Kaikki muistavat tämän musiikin olleen hivenen sentimentaalisen lipevän laskelmoitua, mutta vasta nyt uudelleen kuunneltuna ja koko pitkän albumin jälkeen huomaa, kuinka naivia kamaa tämä noin sisällöllisesti oli. Tyylikeino on todennäköisesti ollut tahallinen, onhan kohdeyleisö ollut iskelmällisyydestä huolimatta kasvavassa (tai kasvun keskeyttäneet) iässä ollut tyttöyleisö. Samaa naiviutta oli kuitenkin monessa muussakin 90-luvun puolivälin kaupallisessa artistissa, kuten Movetroneissa. Hassuksi tämän tekee tietysti se, että laulujen esittäjä ja kertoja oli kuitenkin tässä vaiheessa jo yli kolmikymppinen ukko. Ammattitaitoa ja asennetta siis vaadittiin. Itselläni ei olisi pokka pitänyt.

Levyn avaa Bogart collektiivin säveltämä 'Kuusi kuuta & Saturnuksen renkaat', jonka karseista lyriikoista on yllättäen vastuussa itse grand old man Jukka Virtanen. Biisi sai runsaasti radiosoittoa ja soi valitettavasti korvamatona meille altistuneille pienenkin annoksen jälkeen. Seuraavana tulee levyn nimibiisi 'Taas aurinko nousee', joka on käännös kantrilaulaja John Denverin 'Annie's Song'ista. Tässä vaiheessa lienee syytä huomioida, että levy on eräänlainen elektronisen musiikin levy. Eli taustat on ohjelmoitu aikansa laitteilla ja poikkeavat vokaalien iskelmällisestä hengestä - ainakin noin soundeiltaan. Ensimmäinen kertahan tämä ei ollut, sillä jo Kake Randelin 70-luvun lopussa naitatti iskelmän synteettiselle pohjalle. Siinä, missä Jori Sivosen taustat kuulostavat tänä päivänä omalla tavallaan sympaattisilta Ressun 90-luvun 'house'-soundit kuulostavat vain teennäiseltä ja liimatulta.
'Mulla ei oo voimaa' kolmantena jatkaa varmaa perään nyyhkimistä. 'Liian pitkä katse' lainaa alussa hivenen Whamin 'Careless Whisperin' fonia, mutta siirtyy sitten 'Saritan' kanssa laulettuun duettoon. 'Resepti' lähentelee kutupoppia tajuttoman lattean viiden pennin viisauden kanssa. 'Monta suurta unelmaa' on lähinnä tavallista perinteistä pop-iskelmää, mutta kertsissä lyödään taas tylsää latteuden tikaria rintakehään.
Latteus jatkuu latteampana 'Rakastuin, sokaistuin' biisissä, joka käsittelee yllättäen.. nojoo. 'Väärin, tai sit oikein' vie latteat elämänviisaudet ja opetukset levyn huippupisteeseen. 'Kuka sut vie' pysyttelee Rami Alangon (Neon 2) lyriikoilla levyn tutuilla linjoilla. Levyn virallisen osuuden päättää 'Jos vielä olet vapaa', joka on uusioluenta vuoden 1970 mummoiskelmästä. Sanathan siihen teki Saukki ja ne löytävät Ressun suussa taas uuden hengen ja kevyen jumputtavan taustan. Levy päättyy kahteen mixaukseen levyn aloitusbiiseistä.

Ressu Redfordin musiikista oli jäänyt mieleen se hymäyksellä ohitettava sympatia yrittämisen hengestä, eikä sitä kaupallisuutta missään vaiheessa peiteltykään. Silti albumillinen tätä kamaa yhteen putkeen kuunneltuna on yllättävän raskasta ja vaativaa kamaa. Oletan, että Ressu itse on salanimen takaa vastuussa pääosasta levyn lyriikkoja. Niihin verraten nopeimmatkin viinapalkalla puolessa tunnissa väännetyt 70-luvun finnhits-käännökset kuulostavat korkeakulttuurilta ja runoudelta tämän levyn latteusten rinnalla. Mikä on saavutus sekin.


tiistai 21. tammikuuta 2014

Onni Gideon - Tiikerihai 1956



Onni Gideon Tenhonen syntyi vuonna 1921 Balasovissa Venäjällä, silloisessa Neuvostoliitossa, jossa hänen isänsä oli työkomennuksella ja äiti oli koulun rehtorina. Melko heti hänen syntymän jälkeen perhe palasi takaisin Suomeen. Onni Gideon aloitti lapsena viulunsoiton opinnot ja soitti myös bassoa.

1930-luvulla Gideon perusti oman tanssiorkesterinsa Melody Skrammelin ja samalla vuosikymmenellä hän innostui havaijilaisesta musiikista. Hän rakensi vanhasta kitarasta oman sähköisen kahdeksankielisen havaijilaiskitaran ja perusti vuonna 1941 Oahu Trion. 40-luvun lopussa hän perusti uuden Aloha Hawaii-yhtyeensä, joka soitti myös tanssimusiikkia ja jazzia. Yhtye oli suosittu ja se kirvoitti hetkellisen 'havaiji-huuman'. Tiikerihain lisäksi Gideon soitti Annikki Tähden 'Kuningaskobralla'. Tämän lisäksi Gideonin katsotaan levyttäneen ensimmäisen suomalaisen rock-kappaleen 'Hawaiian Rockin'.

Tiikerihai itse oli Peter Hodginsonin Tiger Shark-niminen mukaelma vanhasta kansansävelmästä ja hän levytti sen ensi kerran jo vuonna 1935. Kappale saapui Suomeen tiettävästi Olympiavuonna 1952, jolloin sitä soitettiin joka puolella. Kappaleen ovat levyttäneet useat artistit, mutta tunnetuin lienee Juha Eirton vuonna 1955 levyttämä versio. Myös Olavi Virta versioi kappaleen.

Rockmusiikinkin pioneeri Gideon toimi muusikkouransa ohella vakuutusmyyjänä ja varustamotöissä. Hän yhtyeineen oli myös ensimmäisiä Ruotsinlaivojen muusikkoja, kun soitti Efoan matkustajalaivojen ravintoloissa, sekä esitti klovninumeroita.


maanantai 13. tammikuuta 2014

Karviaiset - Kissa Kehrääväinen 1977

Olipa kerran 70-luku, jolloin maata hallitsi, kuten aina aikaisemminkin presidentti Kekkonen. Kaikille oli töitä ja maassa kaksi televisiokanavaa, joiden tarkoitus oli valistaa ja sivistää kansaa. Lapset olivat lapsia ja lauloivat lastenlauluja. Viihteen lisäksi jotkut halusivat sivistää lapsia ja siis tulevaa kansaa myös julkaistujen levyjen avulla. Tai ainakin tarjota vähän haasteellisempaa lastenmusaa.

Tähän aikaan ilmestyi Marjatta Meritähden 'Kissa Kehrääväinen', jonka julkaisi tietenkin Love-Records. Mitään setä Leninin asuinpaikan arvuuttelua levyllä ei ole, mutta se on tehty venäläisten lastenrunojen pohjalle. Laulujen säveltäjä Marjatta Meritähti oli julkaissut tätä ennen levyllisen vasemmistolaisrunoilija Arvo Turtiaisen tekstejä ja hänen kappale löytyy myös vuonna 1975 Loven julkaisemalta Anna-Riitta Minkkisen levyltä.

Kissa Kehrääväinen on siis nähtävä jatkumona 70-luvun alussa alkaneelle 'vakavampien lastenlevyjen' sarjalle, jossa erityisesti Love kunnostautui, mutta kyllä ilmiö kosketti muitakin levy-yhtiöitä. Tyylilaji tuntuu todellakin 'satujen vanhoilta hyviltä ajoilta' tämän päivän Lenni Lokinpoikasten ja muiden 'muusikko on saanut lapsen ja tekee lastenlevyn' tai herranen aika Smurffien (käsittääkseni maamme kaikkien aikojen myydyin äänite) rinnalla.

Marjatta Meritähden seuraava 'Pikku Marjan eläinlauluja' sisältää säveltäjän vielä tunnetumpia lastenlauluja ja silläkin laulaa lapsikuoro 'Karviaiset', jonka nimiin levy on merkitty. Lauluryhmä sisälsi 5-15 vuotiaita lapsia ja toimi käsittääkseni Vantaan suunnalla. Levyn lapsiääniä ei ole kuitenkaan merkitty nimillä kansiin, mutta heitä säestävät muun muassa Antero Jakoila kitarassa, Matti Bergström bassossa, Jorma Lahtinen rummuissa, joukko puhallinsoittajia ja Meritähti sähköpianossa. Kappaleiden välissä sanailevat toisinaan Elina Salon esittämä Kissa Kehrääväinen ja Matti Ruoholan näyttelemä Jyrki-Vaari. Kaksikon puheet muodostavat kappaleiden väliin pienen minikuunnelman.

Kappaleet eivät ole liian pitkiä (moni on ohi hetkessä) ja moni levyn nimibiisiä myöten liikkuu eläinten maailmassa. Karviaiset laulavat kuorossa tai toisinaan soolona. Kehrääväisen kappaleet ovat himpuin verran seuraavaa levyä haastavampia ja mitään 'Ihhahaan' tapaista korvamatoa ei levyltä löydy. Oikeastaan 'Nauris' kappaleen tapaiset sävellykset ovat jo aika progea. Itse kappaleen tarina on venäläinen versio omasta kansanlorulaulu 'Tiu Vou Vou'sta, eli naurista nostetaan ja ukko tarttuu akkaan ja niin edespäin kerrytetään lisää porukkaa. Meritähden kappaleet ovat mielenkiintoisia ja tänä päivänä aika taiteellisia, mutta Pekka Jalkasen 'Oskari Olemattoman' toisinaan atonaalisuutta hipoviin hetkiin ei sentään uskalleta.

Kappaleet ovat kuitenkin sen verran erikoisempaa tavaraa, etten ole ihan varma jaksaako tämän päivän keskittymiskyvytön lapsikuuntelija tälläistä alusta loppuun. Tämä pitäisi varmaan kuunnella vielä oikeaoppisesti paikallaan alusta loppuun. No, ainakin me aikuiset jaksetaan. Levy päättyy 'Tuutulauluun' ja sen pituinen se.

torstai 9. tammikuuta 2014

Inner City Unit - Punkadelic 1982

Punkin ilmestyessä Englannissa kehiin se suoritti ensiksi agressiivisen isänmurhan miltei kaikkia edeltäviä musiikkityylisuuntia kohtaan, joista pahimman puukoniskun sai progressiivinen rock.

Asiaan vaikutti toki punkin työväenluokkaiset lähtökohdat, missä monet progen diggaajista ja toimijoista nähtiin pikkusormipystyisinä teenjuojina, kun omat lähtökohdat olivat usein himassa päivälliseksi, lounaaksi ja aamiaiseksi - tölkkipapuja. Myöskään yksittäisenä hahmona ja vaikuttajana Malcom McLarenin 60-luku ja hippivihaa ja sen vaikutusta maskottiensa touhuihin ei voi väheksyä.

Jostain syystä Hawkwind ja sen spin-offit säästyivät punkin pitkien puukkojen yöstä tai saivat ainakin suhteellisen pieniä naarmuja. Entisen Wind-basisti Lemmyn Motörhead suorastaan ui kuin kala joukkoon, eikä muillakaan yhtyeen jäsenillä mennyt uudessa ympäristössä huonosti. Toki pitää muistaa, että punkin aikana sellaisetkin mastodontit julkaisivat menestyneimpiänsä levyjä, kuten Pink Floyd ja Genesis. Ja mitä muuta seurannut uusi aalto oli, kuin lyhennettyä progea?

Nik Turner oli Hawkwindin perustajajäseniä ja soitti mukana vuoteen 1976 asti, jolloin sai yhtyeen sisäisessä myllerryksessä kenkää, koska hänen katsottiin syyllistyneen bändin ajamiseen suuntaan, missä julkaistiin 'Astounding Sounds, Amazing Music', joka ei ole parhaasta päästä. Lisäksi hänen käytöksestään liikkui huonoja puheita. Lemmy ei tullut toimeen Turnerin kanssa, eikä pidä miehen musiikillisia, tai muitakaan lahjoja kovinkaan suuressa arvossa. Turner soittikin usein foniaan lähinnä efektien läpi, eikä ole virtuoosin maineessa.

Soololevy 'Sphinxin' (Turnerin huiluosuudet äänitetty Paul Hornia jäljitellen Gizan hautakammiossa) jälkeen suunta muuttui progesta kohti uutta punkkia ja mies perusti kahden Notting Hillin veteraanin Trev Thomsin ja Dino Ferarin (miehet soittivat ex-Tyrannosaurus Rex-mies Steve Peregrin Tookin 'Steve Took's Horns'issa) Inner City Unitin. Kokoonpano eleli näiden miesten lisäksi vuosien varrella, mutta yhtye julkaisi ensimmäisellä inkarnaatiossaan kaksi levyä 'Passout' ja 'The Maximum Effect'. Yhtye sai Polydorin kanssa levytyssopimuksenkin, mutta kieltäytyi allekirjoittamasta sitä. Bändi keikkaili paljon aikansa ilmais- ja vastakulttuurifestareilla ja soitti samoilla lavoilla aikansa punk- ja erityisesti anarkopunk-bändien kanssa, vaikkei sitä ikäeron ja meininkieron vuoksi ikinä 'skeneen' luettu.

Punkdelic on yhtyeen levyistä tällä hetkellä ainoa, joka on uudelleenjulkaistu. Periaatteessa se ei ole pitkäsoitto, sillä se on kokoelma erinäisiä äänitteitä ja uudelleenluentoja yhtyeen aikaisemmista biiseistä + levyn loppupuolella on yhtyeen versioita muiden biiseistä, kuten vaikka garage-'klassikko' 'Little Black Egg' ja teksashämyily Red Crayolan 'Hurrican Fighter Plane'. Biisien joukossa on pari diskoakin lähentelevää kappaletta, mutta pääosa niistä on ICU:n kummallisesti punkin kyljessä olevia paahtauksia. Turner ei ole mikään kultakurkku, mutta homma on yllätävän melodista kaahausta. Itse asiassa tämä levy/kokoelma levytyksiä on yllättävän kovaa kamaa. Jos tämä olisi punkkia, se ei olisi näin veikeää. Mutta kyllä tässä terääkin on. 'Blue Rinse Haggered Robot' on aikansa punk-bändien tyyliin oodi Margaret Thatcherille. Trev Horns (rip) oli näyttänyt hard rock kitarointitaitonsa jo Steve Took's Hornsissa ja vetelee näillä raidoilla tarvittaessa erittäin äkäisesti. Tämän levyn uudelleenjulkaisi punk-julkaisijana tunnettu Cherry Red.

Levyn kannet teki muuten Barney Bubbles (rip), joka oli muuten alunperin vastuussa Hawkwindin levynkansista, mutta siirtyi myös 70-luvun lopussa punkin ja uuden aallon pariin.

Inner City Unitin ensimmäinen vaihe päättyi 1982, kun Turner siirtyi pariksi vuodeksi takaisin Hawkwindiin.

maanantai 6. tammikuuta 2014

ABBA - The Visitors 1981



Oma suhtautuminen ABBA:an on periaatteessa myönteinen, mutta musiikissa on aina ollut jotain itseäni hämärästi häiritsevää. Perheessämme ei ollut hirveän montaa musiikkiäänitettä, mutta kaksi kasettia ABBAa löytyi. Ne olivat näennäisesti siskoni, joka 'tykkäsi' siitä, mutta taisivat tosiasiassa olla äitini valitsemia. Yhtyettä tuli siis kuultua (tai hittikokoelmia) kohtuullisen paljon varhaislapsuudessa. Bändi hajosi avioerojen myötä vuoden 1982 lopussa ja tämä edellisenä vuonna julkaistu albumi 'Visitors' jäi yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi.

80-luvun edetessä yhtyeen musiikki tuntui vanhenevan ja vanhenevan, kunnes 90-luvun alussa gay-skene omi sen ja elokuvat 'Priscilla aavikon kuningatar' ja niin edelleen nostivat yhtyeen taas hiljalleen myös sateenkaari-klubien ulkopuolellekin. Eurodance ja monet muut kaupallisen elektronisen musiikin tyylit ovat ihan suoraa jatkumoa yhtyeelle - ulkoasukattausta myöten.

Nykyisin ABBA on taas täydessä valtavirta-suosiossa karmeine musikaaleineen ja klassikkobändin maineessa, mikä on varmaan ihan oikein. Eihän säveltäjäkaksikon kykyjä voi ohittaa. Lisäksi yhtyeen silloin hetkellisesti mukamas vanhentunut soundi on aika jännä ja vaikeasti sijoitettava yhdistelmä aikansa virtauksia diskosta glämiin (ja tässä kohtaa Moroderiin). Mikä ehkä itseäni on musiikissa häirinnyt, on laulajatarkaksikon jääpuikon lämpöiset äänet, jota tällä biisillä on vielä vähän jäädytetty lisää. Ja tietysti viimeiseen asti puunattu toteutus.

Mikä tekee tästä biisistä hauskan on, että alun Tomorrow Never Knows hengen jälkeen äkkää 22-pistepirkkojen 'Rally of Loven' olevan monelta osin tämä sama biisi. Ainakin hengeltään.

perjantai 3. tammikuuta 2014

The Seeds - S/T 1966

Levyhyllyssä on käsitelty aika laajasti omasta fyysisestä levyhyllystäni löytyvää kamaa. Eräs siellä erittäin vahvasti edustettu musalaji on kuitenkin saanut osakseen aika vähän huomioita ja se on 60-luvun autotallirock, eli garage.

Syitä tähän on monia. Kuuntelen ja pidän edelleenkin homman estetiikasta, mutta ehkä näitä tuli aikanaan soitettua vähän liian paljon? 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa levysoittimessa (ja ylipäätänsä levyhyllyssä) oli aika autistinen kattaus kyseistä musiikkilajia. Sinkkujen keräilijäksi en sentään silloin pystynyt ruveta, mutta Helsinkiin muuton jälkeen Pebblesit pystyi poistamaan kaupan hyllystä (cd:nä ja vinyylinä) ja Goofinista Kurvissa löytyi erittäin hyvin valkoisen roskarokin kokoelmia. Myös 2000-luvun alussa ilmestynyt ketjulompakko-'garage' innostus söi ehkä omaa intoa, olinhan löytänyt homman 'aikaisemmin' (olikohan tuossa vaiheessa homman toinen vai kolmas 'uusi tuleminen'?). 2000-luvun alussa tutustuin toiseen jäykkään ja valkoperseiseen musiikkityyliin, josta kirjoitettiin 90-luvun brittilehdissä, mutta levyjä ei löytynyt mistään. Eli siis krautrockkiin, josta Levyhyllyssä on jauhettu senkin edestä.

Mutta voi pojat näitä oli vaikea saada käsiinsä silloin 90-luvun alkupuolella. Oma kiinnostus näihin heräsi lähinnä Pistepirkkojen ja erinäisten musalehdissä olleiden heittojen takia. Tämä los angelesiläisen The Seedsien ensimmäisen pitkäsoiton cd-uudelleenversio oli muistaakseni ensimmäinen tyylilajin levy, jonka sain käsiini. Ja ostopaikka oli muistaakseni Simonkadun kentän (nykyinen Kampin keskus) bussiaseman vieressä ollut Diskeri, joka on poistunut muonavahvuudesta jo ajat sitten.

Garage-rock syntyi Yhdysvalloissa 60-luvun puolessa välissä lähinnä englantilaisten yhtyeiden massiivisen vaikutuksen takia. Samaan aikaan keskiluokan vaurastuminen oli edennyt siihen pisteeseen, että jokaisesta korttelista löytyi tarvittava määrä innokkaita soittajia ja ennen kaikkea ne soittimet maksavia vanhempia, jotka mahdollistivat tämän aikansa massiivisen ilmiön. Sanomattakin lienee selvää, että mustia - siis mustaihoisia teinibändejä ei genressä juuri näkynyt vaikka raju rokkenroll oli heidän kynästään lähtöisin. Mikä teki homman musiikillisesti mielenkiintoiseksi oli tietysti se korttelin DIY meininki, millä teinipojat matkivat Beatleseja, Stoneseja ja Yardbirdseja ja jonka kaikinpuolisista ylilyönneistä syntyi genren yllättävän homogeeninen soundi ja misogyniaa, eli naisvihaa tihkuvat lyriikat. Tämä on tietysti ymmärrettävää, koska samaan aikaan suuri osa soittajista ja yleisöstä painiskeli hormonaalisten agressioidensa kanssa.

Garage oli siis aika pitkälti ruohonjuuritason genre, jossa keikat olivat koulujuhlissa tai lähi-pizzeriassa, mutta valppaat levy-yhtiöiden sedät olivat korvat tarkkana aikansa ilmiöille ja sen estetiikka ui hetken ajaksi niin sanotun valtavirtamusiikinkin pariin. Tätä ei kestänyt pitkään, sillä pari vuotta myöhemmin homman 'jokainen voi perustaa bändin' vaihtui tunnin mittaisiksi soolorunkkailuksi ja Voxin pikkuvahvistin kahdeksi Marshall-stägiksi, joihin ei enää ollutkaan varaa. Samaan aikaan yleinen ilmapiiri muuttui huolettomasta 'batman-sarjan menosta' agressiivisempaan ja konfliktiherkkään menoon, mistä toki lirui musiikinkin puolelle omat.. hmm. no hienoutensa.

Tyylilajia on pidetty yhtenä myöhemmän punk-rockin esimuodoista ja yhteistä on, että garagekin on parhaimmillaan siinä seiskatuumaisen pituudella. Harvalla bändillä riitti muistiin jäävää sanottavaa edes sinkun kummallekin poskelle. Näimpä näiden yhtyeiden pitkäsoitot ovat harvoin täyttä tavaraa kolmea biisiä enempää ja jos ovatkin, niin silloin ollaan yleensä jo omilla poluilla, kuten vaikka 13th Floor Elevatorsien debyytillä.

The Seedsin nimikkoalbumi on yksi niistä harvoista puhdasta garagea/psykeä sisältävistä albumeista, joka kantaa koko albumin mitan. Bändi kulminoitui aika pitkälti vokalisti (ja basistiksi merkityn, vaikkei bassoa oikeasti levyillä tai keikoilla soittanut) Sky Saxoniin, joka oli vastuussa pitkälti bändin musiikista, sekä valtavine vaatekaappeineen myös lava-preesenssistä. Edellisvuonna perustettu Seeds oli tehnyt pitkäsoittoa aikaisemmin pari singleä, jotka nousivat tyylilajille ominaisesti kovaan paikalliseen suosioon. Itse albumi ei ollut myyntimenestys, mutta siltä uudelleenjulkaistu single 'Pushin Too Hard' (aiheena yllättäen ärtymys naissukupuolta kohtaan) nousi seuraavana vuonna kansalliseen top40:een ja on kahdella soinnulla pelaavalla hakkauksellaan ilmiselvää proto-punkkia.

Koska olin ennen tätä levyä lähinnä lukenut juttuja miltä garage kuulostaa (oletin sellaista isompaa rokkia ja säröisempää), niin The Seedsin ensi kuulema oli hämmentävä kokemus; joku rotta naukuu ohuen kuuloisen Doors-urkujen ja epävireisen sähköpianon päällä soivan musiikin päälle. Säröäkin piisasi parissa biisissä, mutta erittäin käppäisesti - ja ohuesti. Vähän myöhemmin selvisi, että ennakko-odotuksia lähempänä olisi ollut The Sonics, mutta kaikkine vikoineen tai juuri niiden takia tykästyin nopeasti Seedsin musiikkiin ja levyyn. Oikeastaan Seeds soundeineen, aiheineen ja olemuksineen muodostui omaan korvaan siksi, mihin sitten pienempiä yhtyeitä vertasi. Ja sen musiikissa on kieltämättä oma outo svenginsä.

Sky Saxonin vokalisointi muistutti tyylilajille uskollisesti Mick Jaggeria, mutta myös sen lisäksi Eddie Cochrania ja erityisesti Buddy Hollya ja hänen teinioopperaa. Levyn biisimateriaali jakautuu räkänokkaisen uhittelun ja limaisten teiniballadien välille. 'Evil Hoodoo' primitiivisenä psyke-bluessina oli levyn pisin biisi ja poiketen suuresta osasta aikalaisia Seeds ei tarvinnut levynsä täytöksi turhia covereita toisten biiseistä.
The Seedsien heikkous ja vahvuus oli sen ohut, mutta äkäinen soundi, jonka muodostivat kosketinsoittaja Daryl Hooper urkuineen ja juuri oikein epävireessä olevine sähköpianoineen, rumpali Rick Andridge ja kitaristi Jan Savage, jonka rupinen lyhyt soolo 'Pushin Too Hardissa' on klassikko. Ei Seeds nyt ihan Crampsilta kuulosta, mutta ehkä Crampsiltä, joka soittaa Doorsia (joka muuten aloitteli Seedsejä lämpäten)? Hooperin koskettimet ovat suuressa roolissa ja pari kertaa levyn aikana soitettu sama sähköpianosoolo eri biiseissä saa hymyn nousemaan suupieliin. Mitäs sitä nyt hyvää pois heittämään. Itse asiassa muutama levyn biisikin muistuttaa aika paljon toisiaan, mutta mitäs sitten?

Balladeissa taas Sky Saxon kuulostaa siltä, että joko tukahtuu tai totaalisesti flippaa sydänsuruihinsa. Ainakin antaa kaikkensa. Seedsien musan voikin nähdä jonkinlaisena (kauhu?)sarjakuvaversiona aikansa musiikista. Levyn kannessa yhtye poseeraa jossain hylätyllä maatilalla. Rumpali Andridge lännenmiehen asussa, Savagella on intiaanisulka päässä, koska hänellä puheiden mukaan virtasi komanssiverta. Saxon kuulailee ja Hooperilla on 1800-luvun alun vaatetus. Kaikki aikakautensa tuttua kamaa muiltakin bändeiltä ja niiden hupsuttelupukeutumisesta.

Seedsien ura tyssähti pari vuotta myöhemmin ja bändi jäi sellaiseksi puolen hitin ihmeeksi. Tökkäisy sakeamman psykedelian puoleen jätti yhtyeen kuin tikun paskaan ja homma jatkui hetken Saxonin projektina. Mies muutti 70-luvun alussa Havaijille ja liittyi Yahowha-kulttiin, missä oli kaiketi loppuun saakka. Saxon kuoli 2009 harmittomasti alkaneeseen, mutta pitkälle edenneeseen sisäiseen tulehdustilaan.