The Magnetic Fields - 69 Love Songs

The Magnetic Fields on aika pitkälti sama, kuin perustajansa Stephin Merritt. Bändi levytti ensilevynsä jo vuonna 1991, mutta sen kokoonpano on pysynyt alkuaikojen jälkeen hyvin pitkälti samana.

Merrit ja bändi ovat levyttäneet nimen alla oikeastaan monenkin tyylistä musiikkia (laidasta laitaan, muttei heviä), mutta jokaisessa julkaisussa on tunnistettava "Magnetic Fields"-soundi. Tämä soundi on tyylilajista riippumatta aina hivenen haikea, unenomainen ja tietyllä tapaa deprsessiivinen, mutta myös kaunis.

Sekään ei haittaa, että Merritt osaa säveltää kauniita pop-nugetteja.

Niitä löytyy runsain mitoin myöskin tältä kolmois(!)-CD:ltä. Merritt sai kuuleman mukaan inspiraation tähän levyyn istuttuaan new yorkilaisessa homobaarissa kuuntelemassa paikan pianistin potpuri-showta ja hän sai idean toteuttaa sadan laulun sarjan. Tarkempi ajattelu rajasi lukumäärän kuitenkin kuuteenkymmeneenyhdeksään, sillä albumin yhteispituus on nytkin 170 minuuttia. Yhtyeen laulaja-manageri Claudia Gonsonin mukaan Merritt sävelsi myös pääosan levyn kappaleista istumalla samaisissa baareissa.

69 Love Songs marssittaa perä perää popkappaleita, joiden yhdistävänä tekijänä on rakkaus. Tarinoissa ollaan hetero- lesbo- ja homosuhteissa, rakastetaan synnyinosavaltiota, jumalaa tai jotain muuta. Aihe taipuu moneen.
Niin myös musiikkikin tyylillisesti. Ainoa mihin ei poiketa on punk- ja metallinmakuinen musiikki. Surffia, poppia, kantria, Beach Boysia, bluegrassia, synapoppia, synareggaeta; kaikkea mahtuu 69 kappaleen joukkoon. Ja kaiken sitoo yhteen yhtyeen ominainen soundi. Vokaaleissa Merritt on pääosassa, Gonson laulaa osan ja osassa vielä joku muu.

Näin suuren määrän kun mätkäyttää kappaleita, niin on pakko olla vähän harakan luonnetta ja siellä täällä tunnistaakin ABBAa, Beach Boysia ynnä niin edelleen. Osa biiseistä on kuunteluhetkellä hyvinkin kauniita ja tarttuvia, osa vähemmän, mutta mitään suoraa täytettä ei ole ja kaikki pysyttelee vielä myös tarkasti pop-formaatissa.

Eihän tällaiselle voi muuta kuin nostaa kättä lippaan.

Magnetic Fields - Distortion 2008

Bostonilainen Magnetic Fields on toiminut vuodesta 1989 lähtien ja ensimmäisen levytyksensä se julkaisi vuonna 1991. Yhtye on käytännössä Stephin Merrittin projekti hänen tehdessään musiikin ja biisit.
Mukana on pitkälti alusta asti ollut myös Claudia Gonson, joka soittaa rumpuja, koskettimia, laulaa taustoja ja toimii yhtyeen managerina. Muita Magnetic Fieldsin matkassa olleita soittajia ovat sellisti Sam Davol, John Woo ja laulajatar Shirley Simms, jonka ensimmäinen päävokalisointi yhtyeessä oli juurikin tämä albumi.

Ostin tämän cd-levyn vuosia sitten kun tuli jossain vastaan. Olin tätä ennen kuullut ja ihastunut yhtyeen kakkospitkäsoitto 'The Wayward Bus'iin, joka jäi silloisen vokalisti Susan Anwayn viimeiseksi yhtyeen riveissä. Phil Spectormainen tuotanto hauraan kauniiden kappaleiden kera sulatti sydämen (ja myös jäädytti suojakuoreen) niin kovasti, että alunperin Distortionin kuuntelu ei tehnyt juurikaan minkäännäköistä vaikutusta.

Distortion kuuluu Merrit 'No-Synths'-trilogiaan ja sen musiikillisena vaikuttimena toimi 80-luvun puolenvälin Jesus & The Mary Chain. Surf-henki tunkeekin monesta kohtaa, myös Beach Boysien muodossa esim. Simmsin vokalisoimassa 'California Girls'-kappaleessa. Muuten oikeastaan kaikki on ajettu rumpuja myöten kaikulootien läpi luoden levylle yhtenäisen saturaation sävyttämän, ehkä rannan usvaisen äänimaiseman. Kilinää, kolinaa, säröä, mutta kaikki on kuitenkin koko ajan hallinnassa. Sitten yhdistellään vastakkaisia elementtejä, hauraita lauluja ja niin edelleen. Välillä koko homma vouvaa kuin viallinen nauha tuoden silläkin tapaa rosoa ja elämää.

Resepti on ollut käytössä 80-luvulta lähtien ja siihen nojaavat monet meteli- ja roskarock-yhtyeet. Myös Raveonettes operoi samalla lailla mies- ja naislaulun ja kaikuräminän kanssa, mutta Magnetic Fieldsin vahvuus on Merrittin kappaleentekotaito, sekä myös lyriikat. Ei voi olla hymähtämättä esimerkiksi kappaleen 'Too Drunk To Dream' kohdalla.

Hyvä levy, hyvä bändi.

Agents - Agents 1980

Jorma Pulliainen, vaaleanvihreä stratocaster ja Suomenlippu tallan takana on jotain ikonista, joka kuuluu omaan lapsuuteen. Tai lapsuuden mökkireissuihin. Radio rantasaunan terassilla, josta rautalanka kaikuu rauhallisesti pikkujärven lämpimän veden yli, kuin kuikan huuto. Pulliainen itse kuvailee soundinsa syntyä siten, että se alkoi hänen soittonsa reagoinnista Topi Sorsakosken ääneen ja näiden yhdistelmästä. Solisti oli siis puuttuva lenkki, joka loksautti palaset kohdilleen ja loi Pulliaisen kitara- ja rautalankasoundin. Tämä soundi jäljitteli esikuviaan, mutta sijoittui kuitenkin johonkin myyttiseen tasoon, jossa suomalainen rautalankamusiikki ei oikeasti aikanaan edes ollut.

Matka tuohon pisteeseen tarvitsi kuitenkin aikaa ja muutaman etapin, jotka kaikki eivät ole jääneet musiikkihistorian etusivulle, mutta ovat varmaan kuitenkin tärkeitä ketjun kannalta.

Agentsien tarina alkoi Tuomari Nurmion Köyhien ystävät taustabändistä. Yhtyeen ja Nurmion teiden erotessa Pulliaisen Kai-veli tuli mukaan ja bassossa ollut Hans Etholen siirtyi komppikitaraan. Tämän lisäksi yhtyeeseen tuli myös kosketinsoittaja Jukka Ollila. Bändi teki Johannalle pari singleä ja sitten ensimmäisen pitkäsoiton. Yhtyeessä oli tässä vaiheessa myös laulaja, joka on albumin kansissa salanimellä Beat Pete, eli Pekka Rytkönen (k. 2016) - siviiliammatiltaan opettaja. Levy sisälsi pääosin covereita ja pari kolme originaalia (jotka ovat myös kovin vaikutteisia). Beat Pete laulaa levyn kappaleista neljällä ja muuten soitto ja meininki on bändin itsensä kuvaamaa; "puristit soittavat rautalankaa". Onkin kieltämättä yllättävää, kuinka aneemiselta Agents tällä levyllä kuulostaa. Kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta sitä niin kutsuttua omaa otetta ei löydy, ei sitten tippaakaan. Myöhemmin Laika & The Cosmonauts kynti näitä samoja polkuja astetta omaperäisemmin. Tai ainakin repertuaari oli mielenkiintoisemmin valittua.

Agentsin nimikkoalbumi oli varmaan vähän turhan varhain koostettu ja levytetty ja tästä seuraavaksi bändi siirtyikin Rauli Somerjoen taustabändiksi ja lopulta sovittajaksi ja veturiksi. Tämä tiesi tietysti Beat Peten laulajauran loppua yhtyeen riveissä. Somerjoen taustalla yhtye soitti muutaman hänen suurimmista hiteistään, mutta oli silti "vain" taustabändi. Sorsakoski oli sitten se aiemmin mainittu puuttuva lenkki. Agents on albumina kyllä sen verran turha, että ei tätä varmaan kukaan muu hanki, kuin yhtyeen kovimmat fanit. Oikeastaan jännää ja arvaamatonta, että yhtyeelle kävi sitten toisin.

Surf Punks - Locals Only 1982

Surf Punks on suurelle yleisölle.. tai no varmasti joillekin tuttu vuoden 1981 uutta aaltoa esitelleessä Urg! A Music War elokuvasta. Bändi esitteli siinä lavalla paremman väen häilääjänuoriso-kabareetansa surffikiharoiden, rusketuksen ja shortsien kera - provosoiden yleisöä.

Yhtye perustettiin jo vuonna 1976 Dennis Dragonin ja Drew Steelen toimesta. Ensin mainittu oli kalifornialainen klassisen säveltäjän poika, jonka veli oli 70-luvun alkupuolella menestyneessä top10 yhtyeessä ja jonka oma urakin oli alkanut jo pitkälti 60-luvun alkupuolella soittaen rumpuja lukemattomissa bändeissä ja säveltäen soundtrackkeja surf-elokuviin. Drew Steele oli taas edellistä kymmenen vuotta nuorempi kloppi, joka tutustutti Dragonin uuteen musiikkiin ja bändeihin, kuten Ramonesiin ja niin edelleen. Monista surf-bändeistä poiketen kaksikko myös surffasi oikeasti.

Bändiltä ilmestyi neljä pitkäsoittoa; ensimmäinen vuonna 1979, kaksi muuta vuoteen 1982 mennessä ja viimeinen vielä vuonna 1988. Kaksikko on näillä kaikilla levyillä, muiden soittajien vaihdellessa. Uran pituus ja kaari tuo mieleen Devon, eikä ura ole ainoa asia, josta näin käy, sillä Surf Punksia voinee ehkä pitää jonkin näköisenä 'köyhän miehen Devona'. Mukana on hyvää, tai ainakin tarttuvaa biisintekotaitoa, napakkaa soittoa ja tuotantoa, vähän synia ja paljon tahallista urpoilua. Viimeksi mainittu tosin sijoittuu Surf Punkseilla tyhmänilkeän satiirin sijasta parodiaan kalifornialaisesta surf-elämäntyylistä, johon sijoittuu voimakasta seksismiä, ulkonäköihannointia ja pajautusbailandomenoa. Lavalla näkyi urpoja hattuja, nykivää liikettä, meteliä ja surffilaudan muotoon sahattuja kitaroita.

Surffareitten reviiririidoista ja nurkkakuntaisuudesta (Malibu, Diego, Ventura jne.) nimen saanut levy on tanakasti tuotettu ja tuo edellä mainitun akronilaisbändin lisäksi mieleen muutamaa vuotta myöhemmin esiin nousseen, alunperin seksismillä ja urpoilulla suosioon kohonneen Beastie Boysin. Se tietysti selittäisi monta vuotta myöhemmin ilmestyneen Surf Punksien viimeisen levyn ajankohdan. Eihän tämä mikään maailmaa mullistanut klassikko ole, mutta sopii takuulla kesäisen kaljoittelun taustamusaksi. Soitetaan kovaa.

Pink Floyd - Candy and the Currant Bun 1967

Blogin kesälomatauko lähestyy vääjäämättömästi ja musiikkikin pysyy kesäisenä.

Sedän vinyylikokoelmasta löytyi aikoinaan Floydin varhainen sinkkukokoelma, jossa tämäkin biisi on.

Syd Barrett kuunteli ennen klassista sekoamistaan non-stoppina Beach Boys nauhoja, eikä Candy and the Currant Bun ole kaukana sieltä. Ehkä astetta punkimmin. Kappale oli alunperin 'Arnold Layne' läpimurtohitin b-puoli ja tiivistää kaikki sinkku-Floydin hienot puolet.

Jan & Dean - Dead Man's Curve 1964

 Kun ilmanlämpö lähenee hellerajaa jopa täällä merenrannan jälkifunkkislähiössä, länsimaisella hapatuksella ehdollistettu mieli kaipailee surf-musiikkia. Etenkin sitä Beach Boysia.

Mistä sopiva aasinsilta tähän biisiin.

Saman aikaisesti kuumimman Surfin USA:n nosteen kanssa myös kaksikko Jan & Dean keikkaili ja levytti laulettuja surffi-klassikoita. Duo oli erittäin suosittu, eikä huippuaikana ollut täysin selvää kumpi yhtyeistä oli se suurin rantapoika-bändi. Brian Wilson oli myös erittäin hyvissä väleissä kaksikon kanssa niin musiikin, kuin vapaa-ajan parissa.

Kuunnellessä tätä aikansa nuorisoklassikkoa jokainen huomaa, että Beach Boys tai siis Brian Wilson oli tässä kuunteluoppilaana. Huoleton surf-musiikki käännettiinkin surumieliseksi opetustarinaksi ylemmän keskiluokan kalifornialaisesta hot-rod elämäntyylistä. Jopa kappaleen puheosuus säilyy vesirajan yläpuolella ja kuuluu erittäin olennaisena osana tähän teinioopperaan.

Jotta tarina olisi elämää suurempi, duon Jan Berry ajoi kaksi vuotta myöhemmin erittäin pahan kolarin vain parisadan metrin päässä kappaleen ihan aidosta kolaripaikasta. Aivovaurio ja osittainen halvaus poisti kaksikon musiikin kuumimmasta etusrivistä. Musiikkiin ja lavoille he ovat myöhemmin palailleet lähinnä nostalgiakeikoille kun Barry oli toipunut tarvittavan verran.

Pulp Fiction Soundtrack - V/A 1994

Perjantain kunniaksi siirrytään 'setä muistelee' tai 'ennen oli kaikki paremmin' osastolle. En aio kuitenkaan mennä mittarin kiusallisille linjoille, sillä Quentin Tarantinon Pulp Fiction ei elokuvana ja soundtrackkina itselleni ole nyt mikään hirveän merkitsevä muuten, kuin että olin sen julkaisun aikana vielä nuori ja komea.

Mutta voi pojat, miten moni muu tykkäsi sekä elokuvasta, että sen musiikkiraidasta. Eipä elokuvassa sinänsä mitään vikaa ole. Sen suurista elokuvahistoriallisista meriiteistä en ole ihan varma, mutta se kuljettaa mukavasti erilliset pikkutarinansa limittäin ja erikseen. Eikä musiikin käyttökään ole hullumpaa.

Soundtrackin erikoisuus olikin se, miten se vetosi tyttöihin, poikiin, vaihtoehtoteineihin ja taviksiin. Osasyy oli tietysti kaikkien samaistuminen menestysleffaan, mutta perin juurin kummallista (no kummallista ja kummallista..) musiikkia pyöri tämän jälkeen pari vuotta taukoamatta miltei jokaisissa kotibileissä ja teinihipoissa.

Mielenkiintoisen legendan mukaan ohjaaja Tarantino ajatteli alunperin musiikkiraidalle SUOMALAISEN surf-orkesteri Laika & The Cosmonautsin musiikkia, mutta päätyi käyttämään alkuperäisiä artisteja. Orkesterihan kiersi tuolloin Amerikan luolia harvahkosti muun muassa Ministryn lämppärinä. No, niin tai näin onneksi kävi toisin.

Ihan yksin ohjaaja ei biisejä ideoinut, vaan Tarantinoa avusti soundtrackin kokoamisessa muutamakin ystävä, muun muassa ohjaajatar Allison Anders, Boyd Rice, Chuck Kelley ja Laura Lovelace.

Pulp Fictionia voi hyvällä syyllä kutsua surf-musiikin henkiin herättämiseksi. Jopa siinä määrin, että levyn avaavan raivokkaan Misirlou-instrumentaalin levyttänyt ja parhaat päivänsä vuosikymmeniä aikaisemmin nähnyt Dick Dale pakkasi soittimensa ja pystyi kiertämään maailmaa soittaen myös Suomessa.
Ihan pelkkää surffia soundtrackki ei sisältänyt, vaan mukana oli Kool & The Gangin funkkia, Dusty Springfieldin 'Son of A Preacher Man' ja tietysti Urge Overkillin Neil Diamond-versiointi 'Girl, You'll Be A Woman Soon', joka nosti alunperin mielenkiintoisen altsubändin yhden hitin ihmeeksi. Joka tapauksessa tässä oli slovari, jota aurinkolasipäinen teini-beatnikkikin pystyi tanssimaan hitaina coolin pettämättä.

Joka tapauksessa soundtrackin läpisoitto pikakelasi elokuvan fiilikset ja menon läpi, niinkuin hyvien musiikkiraitojen pitääkin.

Levy oli elokuvan ohella tajuton menestys. Se nousi Yhdysvaltojen listojen kahdenkympin tuntumaan ja on tänä päivänä myynyt huimat 1,6 miljoonaa kappaletta. Elokuva taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun kuulin Link Wrayn 'Rumblen'. Alkuperäiselle kokoelmalle se ei kuitenkaan jostain syystä neljän muun biisin ohella päätynyt.

On itse asiassa aika jännää minkälainen aikansa ikoni levy kansineen oli ja samalla tajuta, ettei se merkitse tämän päivän kaksikymppisille varmaankaan juuri mitään. Yhtä paljon, kuin itselleni vanhojen paskojen 'Grease' elokuvan soundtrackin muistelu vuonna 1994. Ja näinhän sen kuuluukin mennä!

The Beach Boys - Do It Again 1968

Beach Boys oli Beatlesien kanssa hetken aikaa musiikin kaikkein edistyksellisimmässä etulinjassa. Jokainen trüe-musiikinystävä tuntee tietenkin 'Pet Soundsin' pop-sinfoniat ja euforisen hittisinglen 'Good Vibrations'.
Muutoin yhtyeen taiteellisesti kunnianhimoisin aika ei ollut kuitenkaan samanlainen kaupallinen menestys, kuin alkuaikojen levyt. Brian Wilsonin suistuttua mielenterveysongelmiin yhtye katosi musiikin tiukimmasta etulinjasta lopullisesti. 70-luvun alussa yhtye julkaisi vielä toki päteviä levyjä, mutta vetovastuu oli muilla, kuin Brianilla. Ja homman focus heitteli kappaleissa täydellisistä mestariteoksista silkkaan revival-roskaan.

Do It Again oli yhtyeen paluu top10-hitteihin parin pitkän vuoden tauon jälkeen. Biisi on harmitonta ja laskelmoidun nostalgista 'vanhojen muistelua'. Pitää muistaa, että samana vuonna esimerkiksi Beatles venytti omia ja kuulijoiden korvia Valkoisella tuplalla ja kaksi huimaa klassikkoa oli vielä vasta tulossa.

Kappale on kuitenkin hienosti rullaava surf mieleen jäävän kaikuvirvelisoundin kanssa. Pari vuotta myöhemmin britti Marc Bolan jalosti kappaleen reseptin omaan käyttöönsä. Ja kyllähän tässä kuuluu selvästi myös tulevaisuuden Jesus & The Mary Chain. Pojat vain vaihtoivat vähän nihilistisemmät sanoitukset.

Hava Narghile: Turkish Rock Music 1966-1975 (2001)

Beat, psykedelia ja proge iskivät Lähi-itäänkin. Hava Narghile on yksi lukuisista kokoelmista, joka keskittyy turkkilaiseen 60-70-luvun musiikkiin.

Niinkuin muuallakin maailmassa, maan sähkökitarayhtyeet kopioivat angloamerikkalaisia vastineitaan. Levyllä kuullaan surf-musiikkia, psykedeliaa ja beattiä samalla tavalla, kuin länsimaisilta vastineiltaan.
Tai ei nyt ihan. Mukana on tietenkin turkkilaisia kansansoittimia, eikä ne rytmityksetkään mene ihan länsimaisten esikuvien tahtiin. Huonona päivänä kuunneltuna musa kuulostaa kebab-pitserian geneeriseltä taustamusalta. Hyvänä päivänä taas nerojen soittamalta timanttitavaralta.

Dogtown & Z-Boys - Soundtrack 2001

Koko nykyinen 'extreme-urheilukulttuuri' jackasseineen ja kotimaisine extremeduudsoneineen saa kiittää olemassaolostaan näitä pariakymmentä rikkonaisista perheistä tullutta teiniä ja heidän tekemisiään 1970-luvun puolessa välissä.

Kyseessä on siis Los Angelesin Venice (jonka lempinimi 70-luvun alussa oli 'Slummi merenrannalla') ja sen surffauksen jälkeisestä skeittikulttuurista muotoutunut nuorisomuoti. Alueen jengi vilisi nimiä, jotka muistaa omastakin lapsuuden ja nuoruuden taitteesta 80-luvun lopussa. Rullalautailu oli jo Z-Boysien aikaan vanha ilmiö, mutta sen suorittaminen oli hipsuttelua ja balettia. Tämä jengi siis muutti skeittaamisen suunnan vauhdikkaaksi ja rämäpäiseksi jollaisena se tänä päivänä tunnetaan.

Nimi Stacy Peralta oli tuttu laudoista. Sama mies oli näemmä myös jengin 'pärjäilijä', sillä aikaa ja liikettä dokumentoiva Dogtown and Z-Boys on yksinkertaisesti helvetin hyvä dokumenttielokuva. Oli sitten ikinä skeitannut tai ei. Eikä dokkarin tarinaan perustuva kokoillan elokuva Lords of Dogtownkaan ole huono.

Peraltalla on myös hyvä korva musiikille, sillä elokuvan soundtrack on loistava kooste 70-luvun skeittaamisen taustamusiikista. Biisit sisältävät pääosin tanakkaa 70-luvun kitararokkia ála Ted Nugent/Alice Cooper/Stooges ja sen vastapainona laidback chillailua ja latinokamaa. Jatkumo punkkiin ja hard-coreen harrastuksen taustamusana on helppo kuulla. Tosin nykyisin hip-hop taitaa olla syrjäyttänyt kaahausmusan skeittaajien keskuudessa lopullisesti.

Varoituksena en kuitenkaan kehoita ketään ostamaan aneemista 'official soundtrackia'. Levyllä taitaa olla hätäisesti kymmenen biisiä sieltä täältä. Ostakaa mielummin leffa.

Biisilista:

• Aerosmith - Seasons of Wither
• Aerosmith - Toys in the Attic
• Alice Cooper - Generation Landslide
• The Allman Brothers Band - One Way Out
• Black Sabbath - Into the Void
• Black Sabbath - Paranoid
• Blue Öyster Cult - Godzilla
• Buzzcocks - Fast Cars
• David Bowie - Aladdin Sane
• David Bowie - Rebel Rebel
• Devo - Gut Feeling
• Emilio Pericoli - Volare
• Fila Brazillia - Harmonicas are Shite
• Herb Alpert - A Taste of Honey
• James Gang - Funk 49
• Jan and Dean - Sidewalk Surfing
• The Jimi Hendrix Experience - Ezy Ryder
• The Jimi Hendrix Experience - Foxy Lady
• The Jimi Hendrix Experience - Freedom
• The Jimi Hendrix Experience - Bold as Love
• Joe Walsh - Rocky Mountain Way
• Led Zeppelin - Achilles Last Stand
• Led Zeppelin - Hots On for Nowhere
• The Lively Ones - Surfrider
• Massive Attack - Exchange
• Neil Young - Old Man
• Peter Frampton - I'll Give You Money
• Perry Como - Lollipops and Roses
• Pink Floyd - Us and Them
• Robin Trower - Hannah
• Rod Stewart - Maggie May
• Sneaker Pimps - 6 Underground
• The Stooges - Gimme Danger
• The Stooges - I Wanna Be Your Dog
• T.Rex - Children Of The Revolution
• The Pretenders - Bad Boys
• Thin Lizzy - Bad Reputation
• Ted Nugent - Cat Scratch Fever
• Ted Nugent - Wang Dang Sweet Poontang
• Ted Nugent - Motor City Madhouse
• The Trammps - Disco Inferno
• ZZ Top - La Grange

Blondie - S/T 1976

Blondie on aina ollut yksi mielibändejäni. Tai ainakin sen ajan, kun on tajunnut jotain hyvistä pop-biiseistä. Toinen vähäinen syy on varmasti ollut keulakuva Deborah Harryssa, joka on ollut yksi ihkuimpia rock-pimuja.

Blondie yhdisti aikanaan 'uuden aallon agressiivisuuden diskon rytmeihin'. Tästä ja Steinin sävellyksistä johtuen yhtye oli ainoita New Yorkin alkuperäisistä punk-bändeistä, joka nautti myös suurta kaupallista suosiota.

Ensimmäisellä levyllä diskosta ei kuitenkaan ollut vielä mitään tietoa. Biisit olivat omalaatuinen sekoitus surffia, nuggetseja ja punkin alkuaikojen DIY-estetiikkaa. Bassossa oli tuohon aikaan vielä Gary Lachmann, joka sai kenkää toisen levyn jälkeen. Lachmann on taas nykyisin kuului.. tunnetumpi 'Tajunnan alkemistit' kirjan kirjoittajana.

Beach Boys - All Summer Days (and Summer Nights!!) 1965

Tällä levyllä rantapojat kasvoivat musiikillisesti, vaikka Pet Soundsin olohuonesinfonia on vielä vuoden päässä edessä. California Girlsien intro antaa jo osviittaa tulevasta suunnasta. Levy on hyvää harmitonta surffia sisältäen useita tunnetuimpia rantapoikalaulua. Levyllä lauletaan mm. huvipuistoista ja Salt Lake Citystä (omistettu kaupungin BB-faneille) ilman tulevaisuuden ryppyotsaisuutta.

Autostereoihin ja kesäajelulle.