Koska Pertti Nieminen on ollut tapetilla enemmän tai vähemmän viime
vuoden karmaisevan, mutta kansan keskuudessa suursuositun 'Vain elämää' formaatti-tv-sar.. eikun levysarjan tiimoilta ja
kiertää edelleen/taas 'Dingo'-nimellä (keikkajulisteessa pelkkä
Neumann), niin palataan tapojen vastaisesti jo pari vuotta sitten
käsiteltyyn levyyn.
Albion oli Pertti Niemisen,
nykyisin virallisestikin Neumannin ensimmäinen soololevy. Tosin levyltä
ei löydy soolosinkkuna ilmestynyttä 'Mennään hiljaa markkinoille' ja
oletan, että sinkku ilmestyi ennen tätä. *Nettitarkistus kertoo sinkun ilmestyneen vuonna 1985 ja hyväntekeväisyyslevytyksenä.
Albion
levytettiin ja julkaistiin vähän ennen Dingon hajoamista 'Pyhä
klaani'-levyn jälkeen. Vaikka Dingo olikin juuri 'flopannut', Neumannin
päätä takoivat varmasti vielä puoli vuotta aikaisempi tajuton hysteria
ja hmm.. nesteen nousu päähän musiikillisesti ja henkisesti. Olihan hän
päävastuussa sävellysten ja tekstien osalta hetkessä satojatuhansia
myyneistä levyistä.
Neumann on aina tunnustautunut
kyllästymiseen asti anglofiiliksi ja hehkutti jo Dingon aikoihin vanhoja
englantilaisia jytäsuosikkejaan. Porihan oli hetken Suomen Liverpool ja
Dingokin esitti tv:ssä Neumannin laulaman karvanohuen (en sano minkä
karvan) version 'Penny Lane'sta.
Dingon ja Neumannin
keräämään teinihysteriaan nähden Albionin musiikilliset lähtökohdat
ovatkin mielenkiintoiset. Dingon vielä toimiessa levystä ei
yritetty tehdä Dingo II:sta, vaan Pertti Niemiselle ja tuottaja Pave
Maijaselle oli annettu todennäköisesti niin sanotusti 'vapaat kädet' tehdä ja julkaista sellaista musiikkia mitä haluaa.
Niinpä levystä tuli Vihreitten saarten folkkia romanttisesti mukaileva
(Albion on Englannin vanha nimitys), jossa on vain muutama rokkipala,
eikä juuri lainkaan Dingon pateettis-romanttista (mutta tarttuvaa ja
polttavaa) nuorisotuskaa. Tämä on levyn vahvuus, mutta myös sen heikkous,
sillä Dingon ja Neumannin voimavara oli ja on juuri se 'täältä tullaan
(merimies)elämä' henkinen nuoruuden raikkaus. Siihen nähden Neumannin
Albionin romanttisfantastiset tekstit tuntuvat hivenen pliisuilta,
vaikkakin 'taiteellisemmilta'. Musiikillisesti levyn suurin yhteinen
kokoava nimittäjä on siis folk ja sen Vihreitten saarten muoto. Toki jo aikaisemmalta Kerjäläisten
valtakunnalta löytyi pseudo-irkkubiisi 'Hämähäkkimies'.
Levyn avaava 'Kohti kesää'
on vielä turvallisesti lähimpänä Dingoa. Tosin Dingon biisinä se olisi ollut
joku levyjensä tylsempi välibiisi. Rummuissa soi se suuri 'T.T. Oksala virvelisoundi' ja kitaraväliosa lainailee vuoden 65 Biitleksejä. Seuraavana on vuorossa Neumannin
soolouran kaiketi tunnetuin kappale 'Naiselleni', joka on pätevä
coveri Moody Bluesin 'For My Lady'stä. Lapsuudesta jäi mieleen biisin
kaunis ja tarttuva äänimaisema, mutta eihän tämä Nipalaisen oma biisi
ollutkaan. Tekstissä odotetaan taas meriltä palaavia miehiä
merimiesromanttisesti.
'Saaga auringosta' liikkuu jo kohti
levyn fantasiaelementtien puolta. Ritariromattiikkaa kaiutetun
rumpukoneen ja Yamaha DX-7 kohahdusten, suhinan ja kilahdusten
säestämänä. Rohkea biisi ja tuotanto, mutta kappale itsessään ehkä
kuitenkin ohut. Soundimaailmaa voisi jopa verrata johonkin elektronisen OMD:n sinkun B-puoleen.
Seuraavaksi tulee 'Ruusujen sota' (voiko
olla romanttisempaa sotaa?), joka on Neumannin instrumentaalisävellys,
mutta kuulostaa vahvasti vihreitten saarten tradilta viuluineen,
maniskoineen ja tinapilleineen.
A-puolen lopettaa yltiöromanttinen ja dramaattinen 'Sana saapui Ranskaan'
sumuisine kanaaleineen ja humisivine harjuineen. DX-7:n suhina aloittaa
kappaleen, johon yhtyvät mandoliinit ja tinapillit ja nouseva uhkaava
marssirummutus.
Levyn B-puolen aloittaa levyn toinen coveri Queenin '39'.
Sanotaan nyt näin, että se on näistä kahdesta vähemmän muistettava, vaikkakin
toki vahvasti sodanvastainen. Pepe Laaksonen vaihtaa tässä basson Brian May:n sähkökitaraan. Tätä seuraa levyn nimibiisi 'Albion',
joka Hector-fantasiasävyineen on levyn vahvinta antia. Neumannin
trubaduurihahmo kiertelee maata ja saapuu kuninkaan linnan portille
saaden opastusta velholta maailman todellisesta olemuksesta ja juo
juomaa, jossa sekoittuvat 'liekit helvetin ja avaruus'. Keskiaikaista 'folkkia' muistuttavan kappaleen lopussa
DX-7 taas huokaa kosmisia kellojaan.
Kolmantena tulee instrumentaali 'Gwaihir'
(jep, Tuuliruhtinas). Biisi on taas Neumannin sävellys, mutta kuulostaa
juuri siltä geneeriseltä irkkumusalta. Seuraava kappele onkin sitten
oikeasti nimeltään 'Tuuliruhtinas', joten edellistä
instrumentaalia voitaneen pitää sen alkusoittona. Kappale poikkeaa levyn
muusta linjasta ollen countrya steel-kitaroineen. Musiikillisesti se
kuulostaa Neumannin lauluäänen kanssa häiritsevän paljon Freud, Marx,
Engel & Jungilta.. Tätä seuraa 'Mennyt maailma', joka
kuulostaa dobroista ja muista peittelyistä huolimatta vähän liikaa
Dingon 'Hämähäkkimieheltä'. Levyn päättää latinankielinen tradi 'Gaudete'
joka oli Steeleye Spanin keikkabravuureita. Neumann kumppaneineen
todistaa taas, että latinaakin voi vetää tankerona. Kamala hetki.
Dingo-miehistöstä
mukana on ainoastaan tuohon aikaan Neumannin luottomies Pepe Laaksonen
(jonka soololevy myös ilmestyi Bang Traxin, eli Dingon perustaman
levy-yhtiön kautta. en ole sitä kuullut, enkä pidätä hengitystä). Pave
Maijanen oli siis luonnollisesti tuotantovastuussa ja äänittäjänä oli
aikansa kovin nimi T.T. Oksala. Irkkubiisien sovituksista vastasi
viulisti Kari Reiman (Mayflower, Vanha isäntä, Korkkijalka jne.), muuten
joko Maijanen tai hän ja Nipanen. Levyn kansikuvasessiot kertoivat ehkä
tulevaa suuntaa Neumannin soolouralle; Maijasen ottaessa kuvia
artistista öisellä tuulisella Englannin nummella (suomeksi laulava Dingo kävi
ulkomailla ottamassa kansikuvansa) Nipa sekoili ja hyppäsi autosta.
Albion
on ristiriitainen levy. Sillä on monta hienoa hetkeä ja siitä olisi
saattanut saada vielä paremman. Sellaisenaan se on hivenen
sillisalaattimainen. Irkkubiisit tuntuvat vähän liimatuilta ja ulkokultaisilta, eivätkä
muusikot pätevyydestään huolimatta saa hommaa esikuviensa Fairport
Conventionin tai Steeleye Spanin kaltaiseen lentoon. Vaatimus on
tietysti ehkä kohtuutonkin, mutta silti. Tällaisena levy pysyy juuri
pinnan yläpuolella, mutta se on varmaa, että tämä debyytti on ja näillä myöhemmillä näytöillä tulee aivan varmasti olemaan Nipa Neumannin paras soololevy.
Levyarvio: Marillion – Afraid Of Sunlight (1995)
16 tuntia sitten