Koska Pertti Nieminen on ollut tapetilla enemmän tai vähemmän viime
vuoden karmaisevan, mutta kansan keskuudessa suursuositun 'Vain elämää' formaatti-tv-sar.. eikun levysarjan tiimoilta ja
kiertää edelleen/taas 'Dingo'-nimellä (keikkajulisteessa pelkkä
Neumann), niin palataan tapojen vastaisesti jo pari vuotta sitten
käsiteltyyn levyyn.
Albion oli Pertti Niemisen,
nykyisin virallisestikin Neumannin ensimmäinen soololevy. Tosin levyltä
ei löydy soolosinkkuna ilmestynyttä 'Mennään hiljaa markkinoille' ja
oletan, että sinkku ilmestyi ennen tätä. *Nettitarkistus kertoo sinkun ilmestyneen vuonna 1985 ja hyväntekeväisyyslevytyksenä.
Albion
levytettiin ja julkaistiin vähän ennen Dingon hajoamista 'Pyhä
klaani'-levyn jälkeen. Vaikka Dingo olikin juuri 'flopannut', Neumannin
päätä takoivat varmasti vielä puoli vuotta aikaisempi tajuton hysteria
ja hmm.. nesteen nousu päähän musiikillisesti ja henkisesti. Olihan hän
päävastuussa sävellysten ja tekstien osalta hetkessä satojatuhansia
myyneistä levyistä.
Neumann on aina tunnustautunut
kyllästymiseen asti anglofiiliksi ja hehkutti jo Dingon aikoihin vanhoja
englantilaisia jytäsuosikkejaan. Porihan oli hetken Suomen Liverpool ja
Dingokin esitti tv:ssä Neumannin laulaman karvanohuen (en sano minkä
karvan) version 'Penny Lane'sta.
Dingon ja Neumannin
keräämään teinihysteriaan nähden Albionin musiikilliset lähtökohdat
ovatkin mielenkiintoiset. Dingon vielä toimiessa levystä ei
yritetty tehdä Dingo II:sta, vaan Pertti Niemiselle ja tuottaja Pave
Maijaselle oli annettu todennäköisesti niin sanotusti 'vapaat kädet' tehdä ja julkaista sellaista musiikkia mitä haluaa.
Niinpä levystä tuli Vihreitten saarten folkkia romanttisesti mukaileva
(Albion on Englannin vanha nimitys), jossa on vain muutama rokkipala,
eikä juuri lainkaan Dingon pateettis-romanttista (mutta tarttuvaa ja
polttavaa) nuorisotuskaa. Tämä on levyn vahvuus, mutta myös sen heikkous,
sillä Dingon ja Neumannin voimavara oli ja on juuri se 'täältä tullaan
(merimies)elämä' henkinen nuoruuden raikkaus. Siihen nähden Neumannin
Albionin romanttisfantastiset tekstit tuntuvat hivenen pliisuilta,
vaikkakin 'taiteellisemmilta'. Musiikillisesti levyn suurin yhteinen
kokoava nimittäjä on siis folk ja sen Vihreitten saarten muoto. Toki jo aikaisemmalta Kerjäläisten
valtakunnalta löytyi pseudo-irkkubiisi 'Hämähäkkimies'.
Levyn avaava 'Kohti kesää'
on vielä turvallisesti lähimpänä Dingoa. Tosin Dingon biisinä se olisi ollut
joku levyjensä tylsempi välibiisi. Rummuissa soi se suuri 'T.T. Oksala virvelisoundi' ja kitaraväliosa lainailee vuoden 65 Biitleksejä. Seuraavana on vuorossa Neumannin
soolouran kaiketi tunnetuin kappale 'Naiselleni', joka on pätevä
coveri Moody Bluesin 'For My Lady'stä. Lapsuudesta jäi mieleen biisin
kaunis ja tarttuva äänimaisema, mutta eihän tämä Nipalaisen oma biisi
ollutkaan. Tekstissä odotetaan taas meriltä palaavia miehiä
merimiesromanttisesti.
'Saaga auringosta' liikkuu jo kohti
levyn fantasiaelementtien puolta. Ritariromattiikkaa kaiutetun
rumpukoneen ja Yamaha DX-7 kohahdusten, suhinan ja kilahdusten
säestämänä. Rohkea biisi ja tuotanto, mutta kappale itsessään ehkä
kuitenkin ohut. Soundimaailmaa voisi jopa verrata johonkin elektronisen OMD:n sinkun B-puoleen.
Seuraavaksi tulee 'Ruusujen sota' (voiko
olla romanttisempaa sotaa?), joka on Neumannin instrumentaalisävellys,
mutta kuulostaa vahvasti vihreitten saarten tradilta viuluineen,
maniskoineen ja tinapilleineen.
A-puolen lopettaa yltiöromanttinen ja dramaattinen 'Sana saapui Ranskaan'
sumuisine kanaaleineen ja humisivine harjuineen. DX-7:n suhina aloittaa
kappaleen, johon yhtyvät mandoliinit ja tinapillit ja nouseva uhkaava
marssirummutus.
Levyn B-puolen aloittaa levyn toinen coveri Queenin '39'.
Sanotaan nyt näin, että se on näistä kahdesta vähemmän muistettava, vaikkakin
toki vahvasti sodanvastainen. Pepe Laaksonen vaihtaa tässä basson Brian May:n sähkökitaraan. Tätä seuraa levyn nimibiisi 'Albion',
joka Hector-fantasiasävyineen on levyn vahvinta antia. Neumannin
trubaduurihahmo kiertelee maata ja saapuu kuninkaan linnan portille
saaden opastusta velholta maailman todellisesta olemuksesta ja juo
juomaa, jossa sekoittuvat 'liekit helvetin ja avaruus'. Keskiaikaista 'folkkia' muistuttavan kappaleen lopussa
DX-7 taas huokaa kosmisia kellojaan.
Kolmantena tulee instrumentaali 'Gwaihir'
(jep, Tuuliruhtinas). Biisi on taas Neumannin sävellys, mutta kuulostaa
juuri siltä geneeriseltä irkkumusalta. Seuraava kappele onkin sitten
oikeasti nimeltään 'Tuuliruhtinas', joten edellistä
instrumentaalia voitaneen pitää sen alkusoittona. Kappale poikkeaa levyn
muusta linjasta ollen countrya steel-kitaroineen. Musiikillisesti se
kuulostaa Neumannin lauluäänen kanssa häiritsevän paljon Freud, Marx,
Engel & Jungilta.. Tätä seuraa 'Mennyt maailma', joka
kuulostaa dobroista ja muista peittelyistä huolimatta vähän liikaa
Dingon 'Hämähäkkimieheltä'. Levyn päättää latinankielinen tradi 'Gaudete'
joka oli Steeleye Spanin keikkabravuureita. Neumann kumppaneineen
todistaa taas, että latinaakin voi vetää tankerona. Kamala hetki.
Dingo-miehistöstä
mukana on ainoastaan tuohon aikaan Neumannin luottomies Pepe Laaksonen
(jonka soololevy myös ilmestyi Bang Traxin, eli Dingon perustaman
levy-yhtiön kautta. en ole sitä kuullut, enkä pidätä hengitystä). Pave
Maijanen oli siis luonnollisesti tuotantovastuussa ja äänittäjänä oli
aikansa kovin nimi T.T. Oksala. Irkkubiisien sovituksista vastasi
viulisti Kari Reiman (Mayflower, Vanha isäntä, Korkkijalka jne.), muuten
joko Maijanen tai hän ja Nipanen. Levyn kansikuvasessiot kertoivat ehkä
tulevaa suuntaa Neumannin soolouralle; Maijasen ottaessa kuvia
artistista öisellä tuulisella Englannin nummella (suomeksi laulava Dingo kävi
ulkomailla ottamassa kansikuvansa) Nipa sekoili ja hyppäsi autosta.
Albion
on ristiriitainen levy. Sillä on monta hienoa hetkeä ja siitä olisi
saattanut saada vielä paremman. Sellaisenaan se on hivenen
sillisalaattimainen. Irkkubiisit tuntuvat vähän liimatuilta ja ulkokultaisilta, eivätkä
muusikot pätevyydestään huolimatta saa hommaa esikuviensa Fairport
Conventionin tai Steeleye Spanin kaltaiseen lentoon. Vaatimus on
tietysti ehkä kohtuutonkin, mutta silti. Tällaisena levy pysyy juuri
pinnan yläpuolella, mutta se on varmaa, että tämä debyytti on ja näillä myöhemmillä näytöillä tulee aivan varmasti olemaan Nipa Neumannin paras soololevy.
sunnuntai 28. heinäkuuta 2013
perjantai 26. heinäkuuta 2013
Discharge - Realities Of War EP 1980
Edellisen kirjoituksen Garry Bushnell muuten inhosi Dischargeä ja tätä EP:tä. Mutta tämän EP:n vaikutus ja itse yhtye huuhtoikin Bushnellin ja oi!:n pois punkin sen hetkisen tunkiokasan päältä.
Vuonna 1980 punk ja siitä jalostunut 'uusi-aalto' olivat lipuneet pois punkin ytimestä. Väite on sinänsä toisaalta typerä, sillä alkuperäisen punkin ideahan oli kuulostaa ja näyttää miltä huvitti, vaikka sitten rajallisin taidoin. Mutta eivät jotkut Policet olleet kovin kaukana progesta, The Clash levytti tupla-albumeja ja Lydonin PIL soitti suhinaa. Amerikassa Blondie soitti listoilla diskoa ja Ramones metsästi radiomenestystä Phil Spectorin kanssa. Ensimmäinen aalto sellaisenaan oli siis ohi.
Discharge itse oli kyllä perustettu jo vuonna 1977 ja demotti enemmän traditionaalista punkkia ennen tätä yhtyeen ensimmäistä julkaisua. Bändi ponnisti keski-Englannin Stoke-on-Trentistä, joka taitaa olla tyypillinen englantilainen parinsadantuhannen asukkaan 'kaupunki ilman keskustaa'.
Seiskatuumainen 'Realities Of War' julkaistiin pienen 'Clay'-levymerkin kautta ja äänitettiin kolmessa tunnissa. Neljä biisiä, kaksi puolellansa. Kappaleiden kesto oli todella lyhyt. Biisit kellottavat sellaista minuuttiviittätoista sekuntia. Soolot ovat atonaalisia, laululaineja on vain muutama jotka huudetaan vihaisesti pari kertaa läpi biisin aikana. Mitään varsinaisia laulumelodioita ei ole. EP:n avaava nimibiisi tomikomppeineen näytti mallin, mistä muodostui niin sanottu d-beatti. Tempo on vielä tässä vaiheessa hallittavissa ja tomimätke mutkikkaampaa/amatöörimäisempää, kuin myöhempi turboahdettu motörhead-biitti.
Legendaarinen edesmennyt radio-dj John Peel innostui yhtyeestä ja soitatti EP:tä ohjelmassaan. Peelin merkitys oli tuohon aikaan valtava, sillä se oli ainoa kanava tälläisille yhtyeille saada edes kerran valtakunnallista soittoa. Kuuluvuus tuotti tulosta ja 'Realities Of War' nousi tuohon aikaan tärkeällä 'Independent-listalla' sijalle viisi ja pohjusti yhtyeen nousua uuden hc-genren huipulle, jossa Discharge viipyi miehistönvaihdoksineen lyhyen, mutta vaikuttavan hetken.
Tämä oma versioni on amerikkalaisen Havoc:in uudelleenjulkaisu vuodelta 2011.
Vuonna 1980 punk ja siitä jalostunut 'uusi-aalto' olivat lipuneet pois punkin ytimestä. Väite on sinänsä toisaalta typerä, sillä alkuperäisen punkin ideahan oli kuulostaa ja näyttää miltä huvitti, vaikka sitten rajallisin taidoin. Mutta eivät jotkut Policet olleet kovin kaukana progesta, The Clash levytti tupla-albumeja ja Lydonin PIL soitti suhinaa. Amerikassa Blondie soitti listoilla diskoa ja Ramones metsästi radiomenestystä Phil Spectorin kanssa. Ensimmäinen aalto sellaisenaan oli siis ohi.
Discharge itse oli kyllä perustettu jo vuonna 1977 ja demotti enemmän traditionaalista punkkia ennen tätä yhtyeen ensimmäistä julkaisua. Bändi ponnisti keski-Englannin Stoke-on-Trentistä, joka taitaa olla tyypillinen englantilainen parinsadantuhannen asukkaan 'kaupunki ilman keskustaa'.
Seiskatuumainen 'Realities Of War' julkaistiin pienen 'Clay'-levymerkin kautta ja äänitettiin kolmessa tunnissa. Neljä biisiä, kaksi puolellansa. Kappaleiden kesto oli todella lyhyt. Biisit kellottavat sellaista minuuttiviittätoista sekuntia. Soolot ovat atonaalisia, laululaineja on vain muutama jotka huudetaan vihaisesti pari kertaa läpi biisin aikana. Mitään varsinaisia laulumelodioita ei ole. EP:n avaava nimibiisi tomikomppeineen näytti mallin, mistä muodostui niin sanottu d-beatti. Tempo on vielä tässä vaiheessa hallittavissa ja tomimätke mutkikkaampaa/amatöörimäisempää, kuin myöhempi turboahdettu motörhead-biitti.
Legendaarinen edesmennyt radio-dj John Peel innostui yhtyeestä ja soitatti EP:tä ohjelmassaan. Peelin merkitys oli tuohon aikaan valtava, sillä se oli ainoa kanava tälläisille yhtyeille saada edes kerran valtakunnallista soittoa. Kuuluvuus tuotti tulosta ja 'Realities Of War' nousi tuohon aikaan tärkeällä 'Independent-listalla' sijalle viisi ja pohjusti yhtyeen nousua uuden hc-genren huipulle, jossa Discharge viipyi miehistönvaihdoksineen lyhyen, mutta vaikuttavan hetken.
Tämä oma versioni on amerikkalaisen Havoc:in uudelleenjulkaisu vuodelta 2011.
keskiviikko 24. heinäkuuta 2013
Strength Thru Oi! - V/A 1981
Garry Bushellin Oi!-kokoelman kolmas osa 'Strength Thru Oi!' ilmestyi vuonna 1981 'Sounds'-lehden nimi kannessa ja Decca-levy-yhtiön kustantamana. Bushell oli kyseisen lehden kirjoittajalistoilla ja vastuussa työväenluokkaisen ja skinheadeja lähellä olevan Oi!-musiikin tai vielä tuohon aikaan 'streetpunk' nimellä kulkevan punkin alalajin suuresta näkyvyydestä. Moni tyylilajin yhtye nousi Bushellin ja lehtinäkyvyyden ansiosta oikeille kansallisille(!) listoillekin.
'Strength Thru Oi!' oli kuitenkin Bushellin kohdalla sikäli käänteentekevä, että hän ja oi! menettivät 'epäpoliittisuuspisteitä' levyn kannessa uhoavan Nicky Cranen takia. Bushell esitti tietämätöntä kansikuvapojan 'British Movement'-taustasta ja siitä, että tämä istui sillä hetkellä neljän vuoden kakkua rasistisesta väkivallasta. Cranen natsitatskat olivat sentään retusoitu kuvasta pois. Kokoelman nimikin oli suora lainaus natsien sloganista, vaikka Bushnell väitti sen olevan mukaelma The Skidsien samaa slogania ironisoineesta levyn nimestä 'Strength Throught Joy'sta. Tähän kun vielä lisättiin takakannen;
Bushnell, oi! ja koko skinhead-liike joutuivat vahvasti 'älykkäämmän' aikansa punk-liikkeen, eli Crassin ja sen anarko-skenen lasten hampaisiin. Vastakkain asettelun aika ei ollut ohi ja natsiskinit terrorisoivat hippi-punkkien keikkoja. Crass tai siis Penny Rimbaud kirjoitti pitkät sepustukset levynsä sisäpussiin Bushellin naiviudesta ja oi!-liikkeen tuhoisuudesta ja negatiivisesta energiasta joka ei vienyt asioita millään tavalla eteenpäin. Crane sinällään ei kuitenkaan liittynyt millään tapaa itse leyllä audiota esittäviin artisteihin.
Jos unohdetaan tämä poliittinen puoli, minkä kanssa tämä kolmas osa jo flirttaili, niin 'Strength Thru Oi!n musiikillinen anti ei poikkea kahdesta aikaisemmasta kokoelma-albumista 'Oi! The Album' ja 'Carry on Oi!'sta juuri millään. Bändit ovat pääosin samanlaisia myöhemmin skenen ulkopuolella tuntemattomuuteen jääneitä yhtyeitä kuten 'The Strike' tai 'Criminal Class' ja toisaalta taas 'klassikkobändejä', kuten 'Cock Sparrer' ja '4-Skins'. Mukana on tietysti myös katupoikakuorojen mölinälaulua ja huumorimusaa. Levyltä löytyy myös suureen suosioon nouseen 'Toy Dollsin' kaksi biisiä.
Toy Dollsin paahdettu huumorimusa maistui yksitoistakesäisenä, mutta ei ole enää todellakaan levyn parasta antia. Mikä tässä alkuaikojen 'epäpoliittisessa' oi!:ssa on omaan korvaan parasta on tietysti ne yksinkertaiset, mutta iskevät kitaraliidit, simppelit biisit ja hoilotukset ilman sen suurempaa sanomaa. Suoraan sanoen musiikki ei ole kovinkaan kaukana muutamaa vuotta aiemmin muodissa olleesta glam-rockista ja sen työväenluokkaisemmista bändeistä, kuten The Sladesta. Tämä ei ole mikään ihme, sillä Slade itsehän aloitti fame-huntin 60-luvun lopussa ensin skinhead-asusteisiin pukeutuneena. Ympäri mennään, yhteen tullaan ja musiikki on pääosin oikein iskevää yksinkertaista punk-rokkia.
Levyn kannessa uhitteleva Nicky Crane taasen toimi vuonna 1984 white-power bändi 'Skrewdriverin' turvamiehenä ja oli perustamassa vuonna 1987 uusnatsijärjestö 'Blood & Honouria'. Samaan aikaan hän eli kaksoiselämää homoseksualisminsa kanssa ollen vakiovieras Lontoon homo-klubeilla. Crane kuoli vuonna 1993 AIDS-johdannaiseen sairauteen. Garry Bushell taas koosti vielä neljännen Oi!-kokoelman, piti terapia-bändi The Gonadsia, kirjoitti musiikista ja muustakin useisiin Englannin suosituimpiin lehtiin, kunnes siirtyi yrittämään politiikkaan. Vähemmän yllättävästi 'Englannin demokraatteihin' ja on lipsautellut mediassa useampaankin kertaan omia mielipiteittään esimerkiksi homoseksuaalisuudesta sairautena. Kuulostaako tutulta? Äijien homma on raskasta ja kovaa puuhaa.
'Strength Thru Oi!' oli kuitenkin Bushellin kohdalla sikäli käänteentekevä, että hän ja oi! menettivät 'epäpoliittisuuspisteitä' levyn kannessa uhoavan Nicky Cranen takia. Bushell esitti tietämätöntä kansikuvapojan 'British Movement'-taustasta ja siitä, että tämä istui sillä hetkellä neljän vuoden kakkua rasistisesta väkivallasta. Cranen natsitatskat olivat sentään retusoitu kuvasta pois. Kokoelman nimikin oli suora lainaus natsien sloganista, vaikka Bushnell väitti sen olevan mukaelma The Skidsien samaa slogania ironisoineesta levyn nimestä 'Strength Throught Joy'sta. Tähän kun vielä lisättiin takakannen;
"A mass of boots, straights, and combat jackets, skins and boot boys, grins and hoots and oy-oy's, young blood on the prowl.... Getting nicked for wearing steel caps, a flick blade flashing in the moonlight."
Bushnell, oi! ja koko skinhead-liike joutuivat vahvasti 'älykkäämmän' aikansa punk-liikkeen, eli Crassin ja sen anarko-skenen lasten hampaisiin. Vastakkain asettelun aika ei ollut ohi ja natsiskinit terrorisoivat hippi-punkkien keikkoja. Crass tai siis Penny Rimbaud kirjoitti pitkät sepustukset levynsä sisäpussiin Bushellin naiviudesta ja oi!-liikkeen tuhoisuudesta ja negatiivisesta energiasta joka ei vienyt asioita millään tavalla eteenpäin. Crane sinällään ei kuitenkaan liittynyt millään tapaa itse leyllä audiota esittäviin artisteihin.
Jos unohdetaan tämä poliittinen puoli, minkä kanssa tämä kolmas osa jo flirttaili, niin 'Strength Thru Oi!n musiikillinen anti ei poikkea kahdesta aikaisemmasta kokoelma-albumista 'Oi! The Album' ja 'Carry on Oi!'sta juuri millään. Bändit ovat pääosin samanlaisia myöhemmin skenen ulkopuolella tuntemattomuuteen jääneitä yhtyeitä kuten 'The Strike' tai 'Criminal Class' ja toisaalta taas 'klassikkobändejä', kuten 'Cock Sparrer' ja '4-Skins'. Mukana on tietysti myös katupoikakuorojen mölinälaulua ja huumorimusaa. Levyltä löytyy myös suureen suosioon nouseen 'Toy Dollsin' kaksi biisiä.
Toy Dollsin paahdettu huumorimusa maistui yksitoistakesäisenä, mutta ei ole enää todellakaan levyn parasta antia. Mikä tässä alkuaikojen 'epäpoliittisessa' oi!:ssa on omaan korvaan parasta on tietysti ne yksinkertaiset, mutta iskevät kitaraliidit, simppelit biisit ja hoilotukset ilman sen suurempaa sanomaa. Suoraan sanoen musiikki ei ole kovinkaan kaukana muutamaa vuotta aiemmin muodissa olleesta glam-rockista ja sen työväenluokkaisemmista bändeistä, kuten The Sladesta. Tämä ei ole mikään ihme, sillä Slade itsehän aloitti fame-huntin 60-luvun lopussa ensin skinhead-asusteisiin pukeutuneena. Ympäri mennään, yhteen tullaan ja musiikki on pääosin oikein iskevää yksinkertaista punk-rokkia.
Levyn kannessa uhitteleva Nicky Crane taasen toimi vuonna 1984 white-power bändi 'Skrewdriverin' turvamiehenä ja oli perustamassa vuonna 1987 uusnatsijärjestö 'Blood & Honouria'. Samaan aikaan hän eli kaksoiselämää homoseksualisminsa kanssa ollen vakiovieras Lontoon homo-klubeilla. Crane kuoli vuonna 1993 AIDS-johdannaiseen sairauteen. Garry Bushell taas koosti vielä neljännen Oi!-kokoelman, piti terapia-bändi The Gonadsia, kirjoitti musiikista ja muustakin useisiin Englannin suosituimpiin lehtiin, kunnes siirtyi yrittämään politiikkaan. Vähemmän yllättävästi 'Englannin demokraatteihin' ja on lipsautellut mediassa useampaankin kertaan omia mielipiteittään esimerkiksi homoseksuaalisuudesta sairautena. Kuulostaako tutulta? Äijien homma on raskasta ja kovaa puuhaa.
lauantai 6. heinäkuuta 2013
Sex Pistols - Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols 1977
Punk In Finland-foorumilla, eli tuttavallisemmin Piffillä oli kesähaaste kuunnella kokonaan läpi Sex Pistolsin 'Never Mind The Bollocks' ja pisteyttää sen biisit välillä 1-5. Mitään sen pidempää läppää ei pif-tyyliin tietenkään kukaan jaksanut laittaa tai halua lukea. Pelkät pisteet siis ja TÄTS IT. Mutta minäpä kirjoitan tänne vähän pidemmin!
Koska olen syntynyt melko tasan tarkkaan 70-luvun puolessa välissä niin olen ollut noin kolmevuotias kun yhtyeen maine kiiri tänne Suomelandiaan asti. Bändin konsertti ja maahantulohan kiellettiin lastensuojelun toimesta, mutta homma oli sikäli typerän lisäksi turhaa, että Sex Pistols oli tuossa vaiheessa jo de facto hajonnut. Kielto itsessään taisi perustua lehdistön ja sosiaalitätien moraalisen paheksunnan sijasta/lisäksi Johnny Lydonin maahantulon eväämiseen hänen huumetuomiostaan johtuen.
Yhtyeen ikonitaso oli kuitenkin vielä 80-luvun taitteessakin (ja pitkälle sen jälkeenkin) niin suuri, että muistan nähneeni bändin nimen seinäkirjoituksissa jo ennenkuin osasin varsinaisesti edes lukea. Tästä meni kuitenkin kohtuullisen pitkä aika siihen, kun kuulin Pistolsin musiikkia ihan tietoisesti. Tämä tapahtui kaverilla todennäköisesti yksitoistakesäisenä, enkä ole varma oliko kasetilla kokonaisuudessaan edes koko levyä. Koko albumihan on niin ikonisoitunut punkin instituutio ja pyhä lehmä, etten edes tiedä koska levyn olen viimeksi kuunnellut läpi, vaikka se hyllystä löytyykin. Tässä mielessä kuuntelukokonaisuus ja kokemus osoittautui mielenkiintoiseksi, vaikkei aina täysin miellyttäväksi.
Ensimmäisten tahtien kohdalla huomio kiinnittyy musiikin boogie-pohjaan. Tämähän on ihan Ganesia, eikä punkkia! Toinen huomio on levyn kitaraosuudet, jotka ovat todella harkitun kuuloisia ja runsaita, kaukana siis 82-kohkaamisesta.
Holidays in the Sun: Levyn avaavasta biisistä puhuttiin ainakin kaveripiirissä Sid Viciouksen 'sävellyksenä'. Biisi on kuitenkin ihan bändin poikien käsialaa, eikä Sid Vicious biisillä edes soita. Levyn parhaita biisejä sanoituksineen ja Lydonin artikulaatioineen. Biisin pääriffihän on 'lainattu' Jamin 'In the City' biisistä. Pisteet 4/5
Bodies: Kakkosbiisissa menon taso pysyy kohdillaan. Rotten/Lydon rekryttiin bändiin koelauluna Alice Cooperin 'Eighteen'. Lydon on muutenkin tunnustanut Lissu-diggailuaan ja kyllähän tässä voi kuulla Cooperin 'Black Jujua'. Hyvät köörit ja meno, joka lopussa yltyy oikein sellaiseksi punk-kiroiluksi, mitä jatkettiin muiden toimesta oikein huolella. Pisteet 3/5
No Feelings: Levyn boogie alkaa paistaa tässä kohtaa läpi. Perus-Pistols-biisi. Kertsit on ja niin edelleen, mutta itse biisi ohut. Pisteet 2/5
Liar: Toinen perus-biisi putkeen. Ilman Lydonin/Rottenin ääntä olisi todella keskinkertainen biisi. Pisteet 2/5
God Save the Queen: Tämä oli kappaleena paskempi, kuin muistin. Loppukööri taas varmaan parasta 77:aa ja Pistolsia. Biisin arvot/merkittävyys taisivat olla enemmän kappaleen aiheen ja sanoituksen suunnalla. Pisteet 2/5
Problems: Boogie jatkuu. Hanoi Rocks kuulostaa tältä. Liian pitkä biisi (4:11) Pisteet 2/5
Seventeen: Levyn paskin biisi. Vain kaksi minuuttia, mutta siinäkin kestämistä. Tän kun vielä soittaisi laiskasti livenä, niin kunnon väsynyttä boogieta. Pisteet 1/5
Anarchy in the U.K. Noh, tämä on tämä. Avausriffi ja vokaalit. Pitkästä aikaa kuunneltuna boogie-poljento yllätti ja tämän aika laahaava tempo. Enkä muistanut, että tässähän on riffissä flanger-efekti. Progeilijat! Osia ja nostatuksia piisaa. Teos, eikä sutaisu. Pisteet 3/5
Submission: Laiska tempo jatkuu, mutta riffissä hyvä potku. Köörit ja niin edelleen taas. Pisteet 2/5
Pretty Vacant: Hyvä intro ja biisissä niin sanotusti hyvä huolimaton rokkimeno. Hyvä loppukööri. Pisteet 4/5
New York: Lisää keskitempoista boogieta. Pisteet 2/5
E.M.I. Yllättäen levyn parhaita boogie-biisejä. Lopussa lainaillaan taas muilta. Tällä kertaa Modern Loversien versiota 'Roadrunnerista'. Pisteet 4/5
Koska olen syntynyt melko tasan tarkkaan 70-luvun puolessa välissä niin olen ollut noin kolmevuotias kun yhtyeen maine kiiri tänne Suomelandiaan asti. Bändin konsertti ja maahantulohan kiellettiin lastensuojelun toimesta, mutta homma oli sikäli typerän lisäksi turhaa, että Sex Pistols oli tuossa vaiheessa jo de facto hajonnut. Kielto itsessään taisi perustua lehdistön ja sosiaalitätien moraalisen paheksunnan sijasta/lisäksi Johnny Lydonin maahantulon eväämiseen hänen huumetuomiostaan johtuen.
Yhtyeen ikonitaso oli kuitenkin vielä 80-luvun taitteessakin (ja pitkälle sen jälkeenkin) niin suuri, että muistan nähneeni bändin nimen seinäkirjoituksissa jo ennenkuin osasin varsinaisesti edes lukea. Tästä meni kuitenkin kohtuullisen pitkä aika siihen, kun kuulin Pistolsin musiikkia ihan tietoisesti. Tämä tapahtui kaverilla todennäköisesti yksitoistakesäisenä, enkä ole varma oliko kasetilla kokonaisuudessaan edes koko levyä. Koko albumihan on niin ikonisoitunut punkin instituutio ja pyhä lehmä, etten edes tiedä koska levyn olen viimeksi kuunnellut läpi, vaikka se hyllystä löytyykin. Tässä mielessä kuuntelukokonaisuus ja kokemus osoittautui mielenkiintoiseksi, vaikkei aina täysin miellyttäväksi.
Ensimmäisten tahtien kohdalla huomio kiinnittyy musiikin boogie-pohjaan. Tämähän on ihan Ganesia, eikä punkkia! Toinen huomio on levyn kitaraosuudet, jotka ovat todella harkitun kuuloisia ja runsaita, kaukana siis 82-kohkaamisesta.
Holidays in the Sun: Levyn avaavasta biisistä puhuttiin ainakin kaveripiirissä Sid Viciouksen 'sävellyksenä'. Biisi on kuitenkin ihan bändin poikien käsialaa, eikä Sid Vicious biisillä edes soita. Levyn parhaita biisejä sanoituksineen ja Lydonin artikulaatioineen. Biisin pääriffihän on 'lainattu' Jamin 'In the City' biisistä. Pisteet 4/5
Bodies: Kakkosbiisissa menon taso pysyy kohdillaan. Rotten/Lydon rekryttiin bändiin koelauluna Alice Cooperin 'Eighteen'. Lydon on muutenkin tunnustanut Lissu-diggailuaan ja kyllähän tässä voi kuulla Cooperin 'Black Jujua'. Hyvät köörit ja meno, joka lopussa yltyy oikein sellaiseksi punk-kiroiluksi, mitä jatkettiin muiden toimesta oikein huolella. Pisteet 3/5
No Feelings: Levyn boogie alkaa paistaa tässä kohtaa läpi. Perus-Pistols-biisi. Kertsit on ja niin edelleen, mutta itse biisi ohut. Pisteet 2/5
Liar: Toinen perus-biisi putkeen. Ilman Lydonin/Rottenin ääntä olisi todella keskinkertainen biisi. Pisteet 2/5
God Save the Queen: Tämä oli kappaleena paskempi, kuin muistin. Loppukööri taas varmaan parasta 77:aa ja Pistolsia. Biisin arvot/merkittävyys taisivat olla enemmän kappaleen aiheen ja sanoituksen suunnalla. Pisteet 2/5
Problems: Boogie jatkuu. Hanoi Rocks kuulostaa tältä. Liian pitkä biisi (4:11) Pisteet 2/5
Seventeen: Levyn paskin biisi. Vain kaksi minuuttia, mutta siinäkin kestämistä. Tän kun vielä soittaisi laiskasti livenä, niin kunnon väsynyttä boogieta. Pisteet 1/5
Anarchy in the U.K. Noh, tämä on tämä. Avausriffi ja vokaalit. Pitkästä aikaa kuunneltuna boogie-poljento yllätti ja tämän aika laahaava tempo. Enkä muistanut, että tässähän on riffissä flanger-efekti. Progeilijat! Osia ja nostatuksia piisaa. Teos, eikä sutaisu. Pisteet 3/5
Submission: Laiska tempo jatkuu, mutta riffissä hyvä potku. Köörit ja niin edelleen taas. Pisteet 2/5
Pretty Vacant: Hyvä intro ja biisissä niin sanotusti hyvä huolimaton rokkimeno. Hyvä loppukööri. Pisteet 4/5
New York: Lisää keskitempoista boogieta. Pisteet 2/5
E.M.I. Yllättäen levyn parhaita boogie-biisejä. Lopussa lainaillaan taas muilta. Tällä kertaa Modern Loversien versiota 'Roadrunnerista'. Pisteet 4/5
torstai 4. heinäkuuta 2013
Rockin apumiehet #27 - Sandy Pearlman
Siinä missä edellisen jutun aihe Malcom McLaren oli näkyvä, mutta tuhoisa managerihahmo, on Sandy Pearlman ollut ehkä näkymättömämpi, mutta huomattavasti rakentavampi ja pätevämpi taustahahmo. Vaikka käyttikin pääyhtyettään myös ehkäpä samalla tavalla omien musiikillisten näkemystensä ajamiseen?
Sandy Pearlman syntyi 1943 New Yorkin osavaltion Long Islandissa, missä hänen isänsä piti menestyvää apteekkia. Pearlman viihtyi koulussa todennäköisesti kohtuullisen hyvin, sillä vuonna 1966 hän pääsi pois New Yorkin State-yliopistosta stipendillä ja jatkoi opiskelujaan osavaltion yksityisissä (liberaaleja ja vasemmistolaisia näkemyksiä ajavissa) yliopistoissa. Näihin aikoihin hän kirjoitti 'Imaginos' sci-fi-runokokoelman, joka tuli vaikuttamaan vahvasti erään yhtyeen henkeen ja repertuaariin.
Vuonna 1967 Pearlman ryhtyi kirjoittamaan legendaariseen 'Crawdaddy' lehteen, joka 'Rolling Stonen' ja 'Creemin' hiuksen hienona edeltäjänä luetaan ensimmäiseksi populaarimusiikista 'vakavasti' kirjoittaneeksi lehdeksi. Pearlman kirjoitti pitkin lehden olemassa oloa ja toi näkyville esimerkiksi britti-punkkia. Hän on myöskin yksi niistä lukuisista 'heavy metal' termin keksijöistä ja käytti sitä lehden sivuilla. Pearlmania tituleerattiin 'Rockin Hunter. S. Thompsoniksi' ja gonzo-tuottajaksi', mutta älykkäämmin.
Näihin aikoihin Pearlman kasasi Long Islandilaisista muusikoista yhtyeen, jonka nimesi 'The Soft White Underbellyksi'. Yhtyeen oli alunperin tarkoitus levyttää hänen 'Imaginos' runoihin perustuva levy, mutta homma laajeni ja yhtye muutti nimensä Blue Öyster Cultiksi. Pearlman manageerasi bändiä yhdessä Murray Krugmanin kanssa vuodesta 1967 vuoteen 1995. Tässä välissä hän tuotti ja aputuotti yhtyeen kaikki klassiset 70-luvun levyt mukaanlukien 'Agents of Fortunen' ja siltä löytyvän hitin 'Don't Fear the Reaper'.
Kyllä; netissä muusikoita kyllästymiseen asti kiertänyt sketsi 'More Cowbell'in manageri/tuottajahahmo esittää Sandy Pearlmania.
Tuottamisen lisäksi hän myös sanoitti ja sävelsi BÖC:ille biisejä, joitakin yhteistyössä esimerkiksi Patti Smithin kanssa. Viimeinen BÖC-levyn tuotantovastuu oli vuoden 1988 'Imaginos' albumi, joka vähemmän yllättävästi oli kokonainen teema-albumi jo 60-luvun lopusta asti mukana seuranneen sci-fi runokokoelman tiimoilta. Levy otettiin kriitikoiden taholta vastaan ihan ookoo, mutta kaupan hyllyistä se ei lähtenyt ja jäi yhtyeen viimeiseksi studio-levyksi kymmeneen vuoteen.
Kokopäivätoiminen BÖC-managerointi ei kuitenkaan rittäänyt, vaan Pearlman tuotti myös muita 70-luvun levytyksiä. Repertuaari on aika mykistävä; Mahavishnu Orchestra - Between Nothingness and Eternity, Pavlov's Dog - Pampered Menial ja New Yorkilaisen punk-pioneeri The Dictatorsin kolme ensimmäistä levyä. Kuuluisin 70-luvun muista tuotannoista oli kuitenkin The Clashin 'Give 'Em Enought Rope' joka oli yhtyeen siihen astisen uran suurin menestys. Knoppitietona mainittakoon, että yhtyeen geariin ilmestyi tuolloin samanlainen Mesa-Boogien nuppi, jota he saivat sessioissa lainata Pearlmanilta.
80-luvun alussa Pearlman kehitti konseptin, jossa kaksi mammuttiorkesteria kiertää yhdessä stadioneita ja jakaa kulukustannukset. Bändeinä olivat tietysti BÖC ja Pearlmanin tässä vaiheessa (1979-83) manageroima Black Sabbath. Myöhemmin mallista on muodostunut yleinen alan käytäntö.
Vuosikymmenen puolivälissä tuotantokynä ei ollut enää niin vahva omasta studiosta huolimatta ja BÖC:in kaikki vuoden 1982 jälkeiset levyt voinee sivuuttaa nopeasti. 90-luvun lopulla Pearlman kunnostautui kuitenkin ensimmäisinä musiikin sähköistä jakamista aloittaneen e-music.com:in perustajajäsenenä. 2000-luvun alussa hän oli mukana ensimmäistä musiikin 'sähköistä suosittelua' käyttäneessä MoodLogicissa, joka tosin taisi häipyä hullujen vuosien mukana.
Tällä hetkellä Pearlman toimii opettajana Montrealin yliopistossa aiheena musiikin teoria, äänitys ja musiikkiteknologia. Hän on toiminut myös vierailevana luennoitsijana Harvardin, Stanfordin ja Berkeleyn yliopistoissa. Luennoissaan hän on keskittynyt sähköisen jakelukanavan rahallistamiseen.
Sandy Pearlman syntyi 1943 New Yorkin osavaltion Long Islandissa, missä hänen isänsä piti menestyvää apteekkia. Pearlman viihtyi koulussa todennäköisesti kohtuullisen hyvin, sillä vuonna 1966 hän pääsi pois New Yorkin State-yliopistosta stipendillä ja jatkoi opiskelujaan osavaltion yksityisissä (liberaaleja ja vasemmistolaisia näkemyksiä ajavissa) yliopistoissa. Näihin aikoihin hän kirjoitti 'Imaginos' sci-fi-runokokoelman, joka tuli vaikuttamaan vahvasti erään yhtyeen henkeen ja repertuaariin.
Vuonna 1967 Pearlman ryhtyi kirjoittamaan legendaariseen 'Crawdaddy' lehteen, joka 'Rolling Stonen' ja 'Creemin' hiuksen hienona edeltäjänä luetaan ensimmäiseksi populaarimusiikista 'vakavasti' kirjoittaneeksi lehdeksi. Pearlman kirjoitti pitkin lehden olemassa oloa ja toi näkyville esimerkiksi britti-punkkia. Hän on myöskin yksi niistä lukuisista 'heavy metal' termin keksijöistä ja käytti sitä lehden sivuilla. Pearlmania tituleerattiin 'Rockin Hunter. S. Thompsoniksi' ja gonzo-tuottajaksi', mutta älykkäämmin.
Näihin aikoihin Pearlman kasasi Long Islandilaisista muusikoista yhtyeen, jonka nimesi 'The Soft White Underbellyksi'. Yhtyeen oli alunperin tarkoitus levyttää hänen 'Imaginos' runoihin perustuva levy, mutta homma laajeni ja yhtye muutti nimensä Blue Öyster Cultiksi. Pearlman manageerasi bändiä yhdessä Murray Krugmanin kanssa vuodesta 1967 vuoteen 1995. Tässä välissä hän tuotti ja aputuotti yhtyeen kaikki klassiset 70-luvun levyt mukaanlukien 'Agents of Fortunen' ja siltä löytyvän hitin 'Don't Fear the Reaper'.
Kyllä; netissä muusikoita kyllästymiseen asti kiertänyt sketsi 'More Cowbell'in manageri/tuottajahahmo esittää Sandy Pearlmania.
Tuottamisen lisäksi hän myös sanoitti ja sävelsi BÖC:ille biisejä, joitakin yhteistyössä esimerkiksi Patti Smithin kanssa. Viimeinen BÖC-levyn tuotantovastuu oli vuoden 1988 'Imaginos' albumi, joka vähemmän yllättävästi oli kokonainen teema-albumi jo 60-luvun lopusta asti mukana seuranneen sci-fi runokokoelman tiimoilta. Levy otettiin kriitikoiden taholta vastaan ihan ookoo, mutta kaupan hyllyistä se ei lähtenyt ja jäi yhtyeen viimeiseksi studio-levyksi kymmeneen vuoteen.
Kokopäivätoiminen BÖC-managerointi ei kuitenkaan rittäänyt, vaan Pearlman tuotti myös muita 70-luvun levytyksiä. Repertuaari on aika mykistävä; Mahavishnu Orchestra - Between Nothingness and Eternity, Pavlov's Dog - Pampered Menial ja New Yorkilaisen punk-pioneeri The Dictatorsin kolme ensimmäistä levyä. Kuuluisin 70-luvun muista tuotannoista oli kuitenkin The Clashin 'Give 'Em Enought Rope' joka oli yhtyeen siihen astisen uran suurin menestys. Knoppitietona mainittakoon, että yhtyeen geariin ilmestyi tuolloin samanlainen Mesa-Boogien nuppi, jota he saivat sessioissa lainata Pearlmanilta.
80-luvun alussa Pearlman kehitti konseptin, jossa kaksi mammuttiorkesteria kiertää yhdessä stadioneita ja jakaa kulukustannukset. Bändeinä olivat tietysti BÖC ja Pearlmanin tässä vaiheessa (1979-83) manageroima Black Sabbath. Myöhemmin mallista on muodostunut yleinen alan käytäntö.
Vuosikymmenen puolivälissä tuotantokynä ei ollut enää niin vahva omasta studiosta huolimatta ja BÖC:in kaikki vuoden 1982 jälkeiset levyt voinee sivuuttaa nopeasti. 90-luvun lopulla Pearlman kunnostautui kuitenkin ensimmäisinä musiikin sähköistä jakamista aloittaneen e-music.com:in perustajajäsenenä. 2000-luvun alussa hän oli mukana ensimmäistä musiikin 'sähköistä suosittelua' käyttäneessä MoodLogicissa, joka tosin taisi häipyä hullujen vuosien mukana.
Tällä hetkellä Pearlman toimii opettajana Montrealin yliopistossa aiheena musiikin teoria, äänitys ja musiikkiteknologia. Hän on toiminut myös vierailevana luennoitsijana Harvardin, Stanfordin ja Berkeleyn yliopistoissa. Luennoissaan hän on keskittynyt sähköisen jakelukanavan rahallistamiseen.
maanantai 1. heinäkuuta 2013
Ashra - Blackouts 1978
Ash Ra Tempelin kitaristi Manuel Göttsching julkaisi yhtyeen 'hajottua', kolme levyä putkeen (itse asiassa neljä, mutten ole viimeistä vuonna 1980 ilmestynyttä kuullut) tiivistettymällä nimellä Ashra, vaikka musisoi niillä lähes pelkästään yksinään. Ensimmäinen vuonna 1975 ilmestynyt soololevy 'Inventions for Electric Guitar' julkaistiin sentään miehen omalla nimellä, vaikka musiikillisesti sekin on hyvin lähellä näitä kolmea lättyä.
Ash Ra Tempel syntyi legendaarisella Länsi-Berliinin 'Zodiak'-klubilla, mistä ponnisti lukematon määrä muitakin bändejä - muun muassa Tangerine Dream, jonka rumpali Klaus Schulze sai häipyä yhtyeestä Ash Ra Tempelin rumpupallille. Sekä Dream, että Tempel luottivat alussa ja ensilevytyksissä aika freeform-jamivyörytykseen. ART vielä 'perinteisen' kitaravoittoisesti. Sikäli hauskaa huomata miten Dream, Klaus Schulze jaTempel Ashra sitten myöhemmin tiivisti ilmailuaan hyvinkin sekvenssoituun kamaa - omalla tavallaan. Kaikissa näissä oli toki mukana paljon maalailevia sävyjä.
Siinä missä Göttsschingin soolo-ensilevy oli pätevä ja tätä vuonna 1976 seurannut Ashran 'New Age of Earth' suorastaan mestarillinen 'Blackouts' on ehkä kraut-levynä enemmän divari-tasoa. Levy ei ihan heti lähde ja sen melodiat ja sekvenssit kuulostavat hivenen makeilevilta. En nyt sano Jarrelta tai Oldfieldilta, mutta jotain sinnepäin. Ja vaikka tämä saksakama on myöhemmin saanut oman ansionsa ja Göttsching kitaristinakin omaperäinen, mieleen hiipii kaksi saman ajan englantilaista kitaristia; David Gilmour ja Steve Hillage. Eikä parhaimmillaan. Silti Blackoutsilla on hetkensä ja se parantaa vielä harppaillen loppua kohden. Vinyyliaikana levyn kakkospuolen täyttäneet 'Shuttle Cock' ja 'Lotus part 1-4' vetävät levyn pinnan yläpuolelle.
Göttschingin ekalla soololla 'Inventions for Electric Guitarilla' mies joutui vielä työstämään ja työskentelemään musiikkiaan nauhakaiun ja pöydällä heiluvan metronomin kanssa saadakseen kaikki synkkaan. Tällä levyllä helpotusta saadaan jo analogisilla sekvenssreillä, joiden päälle heitetään syntikkaa ja tietysti Göttschingin hypnoottisia kitarakuvioita/looppeja. Ja päälle tietty sooloilua. Mitään vokaaleja tai rumpurytmejä levyllä ei ole, vaikka muuten kaikki tikittävät polyrytmisesti.
Koko hoito levytettiin syyskuun kuluessa Berliinin Studio Romassa ja masteroitiin seuraavassa kuussa, jonka jälkeen englantilainen Virgin julkaisi seuraavana vuonna levyn. Ehkä ei miehen parasta antia, mutta onhan tässä aika makea maalattu kansi. Tälläisiä pitäisi tehdä edelleen!
Ash Ra Tempel syntyi legendaarisella Länsi-Berliinin 'Zodiak'-klubilla, mistä ponnisti lukematon määrä muitakin bändejä - muun muassa Tangerine Dream, jonka rumpali Klaus Schulze sai häipyä yhtyeestä Ash Ra Tempelin rumpupallille. Sekä Dream, että Tempel luottivat alussa ja ensilevytyksissä aika freeform-jamivyörytykseen. ART vielä 'perinteisen' kitaravoittoisesti. Sikäli hauskaa huomata miten Dream, Klaus Schulze ja
Siinä missä Göttsschingin soolo-ensilevy oli pätevä ja tätä vuonna 1976 seurannut Ashran 'New Age of Earth' suorastaan mestarillinen 'Blackouts' on ehkä kraut-levynä enemmän divari-tasoa. Levy ei ihan heti lähde ja sen melodiat ja sekvenssit kuulostavat hivenen makeilevilta. En nyt sano Jarrelta tai Oldfieldilta, mutta jotain sinnepäin. Ja vaikka tämä saksakama on myöhemmin saanut oman ansionsa ja Göttsching kitaristinakin omaperäinen, mieleen hiipii kaksi saman ajan englantilaista kitaristia; David Gilmour ja Steve Hillage. Eikä parhaimmillaan. Silti Blackoutsilla on hetkensä ja se parantaa vielä harppaillen loppua kohden. Vinyyliaikana levyn kakkospuolen täyttäneet 'Shuttle Cock' ja 'Lotus part 1-4' vetävät levyn pinnan yläpuolelle.
Göttschingin ekalla soololla 'Inventions for Electric Guitarilla' mies joutui vielä työstämään ja työskentelemään musiikkiaan nauhakaiun ja pöydällä heiluvan metronomin kanssa saadakseen kaikki synkkaan. Tällä levyllä helpotusta saadaan jo analogisilla sekvenssreillä, joiden päälle heitetään syntikkaa ja tietysti Göttschingin hypnoottisia kitarakuvioita/looppeja. Ja päälle tietty sooloilua. Mitään vokaaleja tai rumpurytmejä levyllä ei ole, vaikka muuten kaikki tikittävät polyrytmisesti.
Koko hoito levytettiin syyskuun kuluessa Berliinin Studio Romassa ja masteroitiin seuraavassa kuussa, jonka jälkeen englantilainen Virgin julkaisi seuraavana vuonna levyn. Ehkä ei miehen parasta antia, mutta onhan tässä aika makea maalattu kansi. Tälläisiä pitäisi tehdä edelleen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)