maanantai 22. helmikuuta 2021

Pierrot Lunaire - S/T 1974

Lukaisin tuoreen Äänijälkiä-blogin kirjoituksen italoprogebändi 'Museo Rosenbach - Zarathustra'-albumista ja tein kyseistä levyä netistä kuunnellessani itsetutkiskelua: tyylisuunta on tuttua jo ensimmäisistä Radio Mafian pölyisistä progeohjelmista (Jake Nyman 90-luvun alussa?), mutta jostain syystä siihen ei ole ikinä tullut uppouduttua materiaalin ja laadun antamalla syvyydellä. Eli lyhyemmin sanottuna; se ei ole pudonnut, tai sitä karsastaa edelleenkin jostain syystä. Toki Goblinit ynnä muut on tullut kuunneltua, sekä muutama muukin täky, kuten Franco Battiaton mahtava 'Fetus' (joka itse asiassa on mun korvaan tuon yllämainitun Museo Rosenbachin hengenheimolainen, joskin huomattavasti sakeampaa tavaraa.

Italo-karsastukseen on ehkä pari syytä: ymmärtääkseni suurin osa klassikkobändeistä on tyylilajillisesti lähellä sinfonista progea, jonka miltei täydellisen puuttumisen huomaa helposti Levyhylly-blogia selatessa. Toinen kulma oli, että ymmärrykseni mukaan myös suuri osa italo-progebändeistä oli enemmän tai vähemmän poliittisia tai ainakin tyylilajin soittaminen ja kuuntelu oli sitä 70-luvun Italiassa. 90-luvun Suomessa taas politiikka ja poliittiset kannanotot olivat teineille hyvin vierasta ja luotaan työntävää. Myöhemmin olen oppinut, että usein (siis usein) palava asia niin punkissa, kuin muussakin musiikissa kuuluu myös toteutuksessa. Ja ehkä tässä joku päivä olen valmis sinfoniselle progellekin?

Pierrot Lunaire on ollut tosin jo puolisen vuosikymmentä kuuntelussa ja vaimon kanssa folk-duona keikkaillessa olemme soittaneet omana versionamme levyn hengästyttävää 'Il Re Di Raipure'-kappaletta. 1700-luvun italialaiselta pantomiininukkehahmolta nimensä saanut yhtye ja levy luetaan kai tyylilajin mestaruusarjan alaiseen ykkösdivisioonaan. Pierrot Lunairen levy on kyllä kiistatta progea, mutta italolle tyypillinen rintanapit lennättävä paisuttelu on vähäistä. Teatraalista musiikkia tämäkin on, mutta ehkä enemmän... nukketeatteria.

Yhtye levytti vain kaksi levyä ja tämän debyytin ilmestyessä klassisen musiikin koulutuksen saanut kolmikko oli vielä teini-iässä. Kakkoslevy 'Gudrun' on vain kerran kuunneltu, joten en sano siitä vielä mitään. Pierrot Lunairen kappaleet taas ovat periaatteessa kappalemaisia, mutta kyllä tässäkin astellaan välillä pois turvallisilta poluilta, mutta löydetään pian takaisin haltiamaisesti jalat hädin tuskin maata koskettaen. 

Satumaisuus ja unimaisuus ovatkin hyvin kuvaavia sanoja tälle albumille. Taitavien muusikoiden käsissä soivat pääosin akustiset instrumentit. Toki kiintiö-mellotronit huokaavat aina välillä, tällä käytetään Eminentin markkinoille tuomaa ensimmäistä jousikonetta ja sähkökitara liruttelee välillä taustalla, mutta pääosin akustista progea. Levy soljuu unenomaisesti eteenpäin kappale toisensa perään, mutta koko ajan melodisesti. Sisällöllinen runsaus aiheuttaa oikeastaan hämmennyksen. Tyylillisesti ollaan muutenkin lähempänä Ohr:in "kosmista folkkia", taikka ranskalaista vastaavaa, kuin Brittien saarten progea. 70-luvulla tätä yritettiin karsinoida "eurock"-markkinakatoksen alle.

Tosin levy-yhtiötä ei Pierrot Lunairen musiikki ja sen myyminen ihan hirveästi tainnut kiinnostaa, sillä painokset olivat kummassakin levyssä aivan minimaalisia, jolloin keräilijöiden silmissä noussut arvostus ja haluttavuus yhdessä rajallisen painoksen kanssa on johtanut tilanteeseen, jossa tästä levystä pyydetään Disgocsissa 700 euroa.

torstai 18. helmikuuta 2021

Walter Carlos - Switched-On Bach 1968

Walter (myöhemmin Wendy) Carlosin sanaleikkisesti nimetty 'Switched-On Bach' osui ilmestyessään oikeaan rakoon, sillä se viipyi Yhdysvaltain Billboard-listalla yli vuoden nousten korkeimmillaan sijalle kymmenen. 70-luvun alussa se oli yltänyt jo miljoonaan myytyyn levyyn, myöhemmin rikkoutui platinaraja, johon on pystynyt vain kaksi klassisen musiikin levytystä.

Carlosin ensimmäinen levy onkin jäänyt hänen suurimmaksi ja tekisi mieli sanoa ainoaksi "hittilevyksi", vaikka hän tekikin myöhemmin profiilikkaita soundtrackkejä Stanley Kurbrickin filmeihin "A Clockwork Orange" (1972) ja "The Shining" (1980) ja Disneyn futuristiseen "Tron"-elokuvaan (1982). Kuitenkin hänen puhtaat äänilevynsä eivät saavuttaneet lähellekään samoja myyntimääriä enää tämän jälkeen, vaikka seuraavana vuonna ilmestyi samoilla eväillä, mutta laajemman klassisen säveltäjäkaartin kappaleista koottu "The Well Tempered Synthesizer". Carlosin omaa sävellysmateriaalia esittänyt "The Sonic Seasoning" ilmestyi 1972 ja se on ehkä sisällöllisesti kunnianhimoisempaa kamaa kuin nämä klasariviritelmät, sisältäen elementtejä, joita myöhemmin kutsuttiin new-age ja ambient-musiikiksi. Switched-On Bachista taas julkaistiin myöhemmin osa II, joka myi kohtuullisesti.

Levyn toiseksi tuottajaksi on merkitty Rachel Elkind, jonka nimi vilahteleekin Carlosin miltei koko levytetyn tuotannon mukana. Säveltäjä Elkind kuuli Carlosin ja tämän ystävän elektronisia nauhoja ja ehdotti tälle kokonaisen levyn tekoa. Sävellysten tekijäksi valikoitui Bach osittain senkin takia, että tämän sävellykset ovat niin sanotusti vapaata riistaa, vapaasti käytettävissä ilman perikuntien kitinää. Elkindistä tulikin tästä eteenpäin kaksikon hiljainen yhtiömies/nainen.

Vuonna 1968 syntetisaattori oli asia, joka piti jokaisella kerralla selittää erikseen. Amerikkalainen Robert Moog oli tehnyt oman kaupallisen laitteensa, jota myytiin tästä eteenpäin erinäisten rahanmakuun päässeiden artistien koteihin ja studioihin. Kyseessä ei ollut myöhemmin tullut mullistava Minimoog, vaan kannessa näkyvä pienen seinän kokoinen modulaari, jonka käyttö vaati perehtyneisyyttä. Bob Moog ja Carlos tekivätkin yhteistyötä levytyksen yhteydessä Moogin parannellessa ja korjaillessa modulaarin palikoita Walterin tarpeisiin. Myyntihinta vastasi käsittääkseni aikansa pientä henkilöautoa.

Tämä ei estänyt esimerkiksi George Harrisonia hankkimasta kyseistä laitetta. Mutta useat muut kokivat lukuisten kytkentöjen jälkeen pettymyksen: Moog Modular oli monofoninen, eli sillä pystyi soittamaan vain nuotin kerrallaan. Niimpä Switched-Onin fuugat jäivät kotiloissa aika paljon ohuemmiksi, sillä Carlos käytti studiossa avukseen luonnollisesti moniraitanauhoituksen mahdollisuuksia. Joka tapauksessa levy- ja sen suosio toimi valtavana käyntikorttina Moogin syntetisaattoreille ja tilauksia alkoi satelemaan.

Musiikillisesti ja sisällöllisesti levy on vuonna 2021 vähän vaikeasti purtava. Tai siis valmiiksi pureskeltu: elektronisesti muodostetun äänen uutuudenviehätystä ei vain voi kokea enää 53 vuoden jälkeen, vaan se on arkipäivää. Viehätyskulma nouseekin lähinnä Moog-syntetisaattorin sille ominaisesta (vanhahtavasta) soinnista ja äänimaailmasta. Tässäkin heilutaan alueella, jossa tasapainoillaan pimpelipomin, easy-listeningin ja muzakin rajamailla. Mutta pioneeri saa paljon anteeksi. Levyn tulkinnat Bachin kappaleista saivat aikanaan kriitikoilta sekä positiivista, että negatiivista palautetta. Itse en niihin ota kantaa.

Mutta lipas oli nyt avattu: jo seuraavana vuonna ilmestyi syntetisaattorilevyjä, kuten "Switched-On Rock", joissa aikansa hittejä alettiin esittää syntetisaattoreilla. Tämä jatkui pitkälle 90-luvun alkuun saakka, jolloin vielä ilmestyi massiivinen ja moniosainen "The Greatest Synthesizer Hits" (vol x-xxx).

Yhtä kaikki: Switched-On Bach on mukavaa muzakkia mukavilla soundeilla. Ei enempää, eikä vähempää.

tiistai 16. helmikuuta 2021

maanantai 8. helmikuuta 2021

The Soft Boys - Underwater Moonlight 1980

Englantilaisen The Soft Boysien alkuperäinen kahden levyn tuotanto, etenkin jälkimmäinen Underwater Moonlight on varmaan malliesimerkki musiikkituotannosta, joka ilmestyy väärään aikaan. 

Tai väärään ja väärään aikaan: siinä missä The Soft Boysien levyt ja tuotanto sivuttiin ostavan yleisön ja levyarvostelijoiden toimesta, Echo & The Bunnymen ja Teardrop Exlpodes kiitivät pystysuorassa nousussa.

Uuden aallon tai jälkipunkin yhtyeenä pidetty The Soft Boys perustettiin Cambridgessä vuonna 1976. Debyytin aikaan kokoonpano oli vakiintunut, mutta päähenkilönä toimi myöhemmin pitkän uran valtavirran ulkopuolisessa skenessä tehnyt Robyn Hitchcock.

Kyseessä on sittemmin neo-psykedeliaksi nimetty tyylisuunta, joka valtameren toisella puolella johti kasarin alkupuolella kohtuu menestyneeseenkin ilmiöön 'paisley pop'. Ajoituksessa oli kuitenkin oltava tarkka: punk muutamaa vuotta aikaisemmin oli ollut keskisormen näyttö kuusikymmentäluvun hippiperinteelle, joten yhtäkkinen Byrdsiksi muuttuminen saattoi olla vaarallista, etenkin kun itse alkuperäiset syylliset Genesiksestä Pink Floydiin ja Yesiin kuulostivat tuolloin enemmän uudelta vuosikymmeneltä, kuin uusi vuosikymmen itse. Tästä taas syntyi toinen jäljittelijöiden "neo"-etuliitteellä ollut ilmiö, mutta siitä enemmän jossain muualla.

Jos bändin ensilevyllä oli mukana vielä punkin rosoisuutta, niin tämä kakkoslevy on puhtaasti kulmikasta 60-luvulta ammentavaa popmusiikkia. Yksi selkeä vertailukohta on saman kaupungin Syd Barrett ja varhainen Pink Floyd (joskin esikuva on musiikillisesti tätä kertaustyylibändiä rajumpi). Mutta sävellystasollisesti mennään usein esikuvienkin rinnalle. Levy onkin tältä kantilta kunnon korvakarkkia harmonialauluineen ynnä muine kuusarijuttuineen. Kertaustyylissä merkillepantavaa on myös ilmaisun napakkuus: kappaleet ovat lyhyitä ja selkeitä. Jamittelun yms. aika ei ole vielä tässä kertauksessa, vaan mennään Piperin ja Question of Balancen tyyliin albumi ja kappaleet edellä. Arnold Lanessa mies keräili naisten vaatteita pyykkinaruilta, mutta muutenhan 60-luvun musiikki mielletään yleensä lyyrisiltä teemoiltaan joko non-senseksi, tai idealistiseksi. Hitchcockin musiikissa sanoitukset ovat kuitenkin aika hirtehisiä ja maailmassa synkkiä kulmia.

Levyn julkaisi englantilainen pieni Armageddon-levy-yhtiö, jonka rosteriin kuului jälkipunkkia ½ Japanesesta Pyloniin ja The Method Actorseihin. Albumi äänitettiin myös yhtyeen kotikaupungissa Cambridgessa. Julkaisu ei noussut ymmärtääkseni edes maan indie-listoille ja myydyistä levyistä puolet meni Yhdysvaltoihin. Bändi julkaisi vielä seuraavana vuonna sinkun, mutta hajosi Hitchcockin jatkaessa samantyylisen musan parissa. Bändikaveri Kimberley Rew siirtyi Katarina & The Waveseihin kirjoittaen näille hitit "Walking on Sunshine" ja "Love Shine a Light", joista jälkimmäisellä Englanti sai Euroviisuvoiton 1997. Viime vuonna covid-19:sta kuollut basisti Matthew Seligman soitti muun muassa Thompson Twinsien ja David Bowien kanssa plus kymmenissä studiosessioissa.