torstai 24. syyskuuta 2009

Kollaa kestää - Tähtien rauha 1978

Kollaa kestää oli tampere-punkin ensimmäisen aallon bändi. He tosin pääsivät levyttämään vähän myöhemmin, kuin aikalaisensa Eput ja kumppanit. Bändi kulminoitui rumpali Jyrki Siukoseen, joka oli vastuussa lähes kaikesta. Siukosen häipyessä kuvioista, myös Kollaa kestää hiipui ja häipyi bändikartalta.

Tähtien rauha on 'Musti sotakoira' sinkun b-puoli. Paraatipuolen biisi on sitä perus suomihuumori-punkkia. Kuka tykkää, kuka ei. Mutta tämä kakkospuoli on jotain ihan muuta.. Siukonen on myöhemmässä elämässään ansoitunut taiteilijaja ja ollut mm. kuvataideakatemian professori. Punk taisi käydä jo aikanaan liian ahtaaksi leikkikentäksi.
Mutta mutta palataampa biisiin; paraatipuoli oli jo levytetty edellisenä vuonna. Kakkospuolta levytettäessä kustantaja Epe Helenius oli vittuillakseen hommannut studioon diskobändien ala Abba ja hämyjen käyttämän jousikoneen. No, pojat sitten pläjäyttivät punk-sinkun b-puoleksi esoteerisen rytmikoneen komppaaman hämykrautpopin. "Mitä on ikuisuus? Ikuisuus on nyt". Tämä oli enemmän punk kuin punk :-D

tiistai 22. syyskuuta 2009

dälek - Ever Somber 2005



Maailma on täynnä yllätyksiä. Viimeinen Ever Somberin alussa mieleen tuleva ajatus on, että 90-luvun kenkiintuijottelijoiden märältä unelta kuulostava feedback-kitarointi liittyykin rap-biisiin.

New Jerseyläinen dälek kuuluu hip-hopin uudistajiin ja lainaa taustoilleen surutta kitarasurinaa ja noisea. Faust ei ole viimeinen yhtye mikä tuonpuoleisesta soivissa kitaroista tulee mieleen. Lähemmällä tarkastelulla selvisikin, että dälek on tehnytkin yhteistyötä myös tämän saksalaisen pioneerin kanssa. Ei tosin tällä biisillä. cLOUDDEAD muistuttaa tätä jonkun verran, mutta dälekin räppäys on astetta miehekkäämpää ja katu-uskottavampaa. Täytynee mennä Nosturiin katsomaan.

maanantai 21. syyskuuta 2009

Ebba Grön - We're Only in It for the Drugs 1979

Ruotsi-teema jatkuu edelleen, tosin vähän eri kamalla. Ebba Gröniä tituleerattiin aikanaan Ruotsin Eppu Normaaliksi. Niin hyvää ruotsintaitoa en omaa, että saisin bändin punk-huutolaulusta hirveästi selvää. Silti tuntuu, ettei ainakaan tällä ensi albumilla ihan hirveästi huumorilla pelleillä. Räävitön levyn nimi saattaa sitä olla. Toisaalta laulaja Thåströminin myöhempien tekemisten valossa en ole siitäkään ihan varma. Mieshän vietti vuosia Hollannin huumeluolissa. Ehkä suurin yhteinen nimittäjä bändeillä oli megasuosio, jota Ebba Grön nautti Ruotsissa samalla tavalla kuin Eput Suomessa. Ja nimi.

Ensireaktio levyn soidessa on; "Voiko ruotsiksi laulettu musa olla näin rankan kuuloista?" Hahaa! Musiikkirasisti ajoi tutkaan.
Jos levyn saundeja vertaa saman ajan suomi-punk levyihin, ymmärtää hyvin miksi Ruotsista tuli jo 70-luvun alussa Abba ja miksi maan 'Action Rock' kuulostaa edelleenkin hyvältä (joskin noin muuten hengettömältä). Kitarat oli saatu kuulostamaan yhtä äkäisiltä kuin suuressa maailmassa ja homma on muutenkin astetta tanakampaa. Sanoituksissa liikutaan tukholmalaisissa rappioromantiikan maisemissa; nukutaan mm. Tunnelbanassa yms. mitä Hanoit sitten elivät pari vuotta myöhemmin.

Ebba Grönin debyytti oli positiivinen yllätys ja pamahtaa kaikkien aikojen punk-suosikit listalle.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Bo Hansson - Ur Trollkärlens Hatt 1972

Rotaatiossa on pyörinyt paljon ruotsalaista 70-luvun jazzia, progea ja folkkia. Kuten Suomessakin, piirit ovat olleet pienet ja kuuntelemani artistit ja orkesterit ovat löyhästi kytköksissä toisiinsa (Turid, Bo Hansson ja Kebnekajse).

Bo Hansson oli Ruotsin ensimmäisiä rokkareita käyden läpi Tukholman varhaiset bändikuviot. Tässä vaiheessa vielä kitaraa soittava Hansson pääsi kuumiin juttuihin, kun hänen silloinen bändinsä Merrymen lämppäsi Rolling Stoneseja näiden varhaisella Skandinavian kiertueellaan. Hansson perusti rumpali Janne Karlsonin kanssa urkurumpu-duo Hansson & Karlssonin, joka soitti up-tempo Hammond-musaa Nieminen & Litmanen tyyliin. Suuri hetki koettiin Jimi Hendrixin vieraillessa Ruotsissa, jossa hänellä oli sessio Hanssonin kanssa. Hendrix myös levytti ensimmäiselle levylleen heidän Tax Freensa.

1969 Hanssonin sai tyttöystävältään lainaksi Taru Sormusten herrasta kirjan, johon hän kilahti täysin. Hansson rupesi vääntämään yksinäisessä mökissä instrumentaalimusaa kirjan pohjalta. Vuonna 1970 julkaistu Sagam om Ringen oli jättimenestys Ruotsissa sekä pari vuotta myöhemmin Englannissa.

1972 julkaistu 'Ur Trollkärlens Hatt' eli 'Taikurin hattu' jatkoi Sormusten herran kotikutoista fantasiapataa. Sagam om Ringenillä oli paljon hyviä hetkiä, mutta se kuulostaa kuitenkin enemmän hautajaismusalta, kuin matkalta Keskimaahan. Ur Trollkärlens Hatt sen sijaan on monipuolisempi ja yllättävän tuore levyllinen proge-jaskaa. Sormusten herran Hansson soitti kaiken vielä lähes kokonaan itse, mutta tällä levyllä on paljon vierailijoita ja yhteissoitossakin on särmää. Miellyttävyydestä huolimatta mistään 'easy listeningistä' ei ole kyse. Kulmikkaat kitarat, rytminvaihdot, phaseri, Hanssonin mestarilliset koskettimet ja syntikat kuulostavat tänään jopa tuoreemmilta, kuin aikanaan. Tässä on jotain samaa villasukka-fantasian henkeä, kuin alkuperäisessä Tolkienissa ja Tove Janssonissa. Seikkailuun. Suomalaisista artisteista ihan lähelle pääsivät 70-luvun Tolonen ja Pohjola.

tiistai 15. syyskuuta 2009

Rockin apumiehet #2 - Ringo Starr

Rockin apumiehet saapuvat huimaa kyytiä kakkososaan. Tällä kertaa tapetilla on taas ajankohtaisen yhtyeen The Beatlesin rumpali Richard Starkley aka Ringo Starr.

Alkuperäinen idea oli ottaa käsittelyyn saman yhtyeen toinen jäsen George Harrison. Hän oli hivenen kimurantimpi hahmo, joka kärsi orkesterissa kahden melkoisen hyvän biisintekijän varjossa olemisesta. Kuitenkin sisäisten jännitteiden jo hajottaessa yhtyettä, eivät Harrisonin kappaleet bändin viimeisellä Abbey Road-levyllä (Let it Be äänitettiin aiemmin, vaikka julkaistiin melkein postyymisti) kalvenneet yhtään Lennon-McCartney sävellysten rinnalla. Tämän joutui johtokaksikkokin tunnustamaan. Eikä Harrisonin myöhemmästä hienosta soolourastakaan voi oikein puhua apumiehen tekemisinä.

John Lennonin sanoin "Ainoa kenestä olen Beatlesien jälkeen huolissani, on Ringo". Ennustus ei kuitenkaan täysin toteuttanut itseään, sillä Ringo julkaisi ensimmäisen ex-Beatle #1 US-hitin (Photograph). Tässä vaiheessa pitää nauhaa kuitenkin kelata takaisin päin.

Beatles muotoutui kaverusten yhtyeestä, jossa alusta asti olivat mukana Lennon, McCartney ja Harrison. Alun perin kannuja paukutti Pete Best niminen jannu, jonka huonoa onnea on aina jaksettu surkutella. Lopullista totuutta ei tiedä, mutta tosiasia on, että Best kengittiin yhtyeestä. Oli syy mikä tahansa. Ringo Starr otettiin yhtyeeseen ja alusta asti oli selvää, että tämän henkilökemiat toimivat paremmin.
Ulospäin homma toimi myös niin, että Starrin edustama 'jokamies' toi vastapainoa muiden söpönassuilulle ja taidekouluälykköydelle. Bändin sisällä Starrin olemus myös tasapainotti palikoita. Ringon joviaali karisma pelasti myös bändin typerät elokuvat, Starrin näytellessä de facto pääosaa.

Revolverista eteenpäin Ringolle tehtiin melkein joka levylle yksi harmiton kappale, jonka hän sai laulaa. Näistä rallatuksista on myöhemmin syntynyt klassikkoja ja on syytä muistaa, että 60-luvun mutakuoppaan päättäneen Woodstock-festivaalin kohokohtiin kuului Joe Cockerin epileptisen tulinen versio Ringon laulamasta 'With a Little Help From My Friends'istä.

Starr toimi tasapainottavana tekijänä myös yhtyeen nielaistessa kokonaan Maharishi Yogin opit. "Safka oli pahaa" oli Starrin kommentti vegetarismin ja henkisen kasvun äärellä olemisesta (Starr on tosin nykyisin kasvissyöjä, terveydellisistä syistä).

Joviaalilla Starrilla oli toki Beatlesien aikana omat huonot hetkensä. Valkoisen albumin aikana bändin kinastellessa ja nysvätessä studiossa Starr sai tarpeekseen ja erosi yhtyeestä. Ringo vietti pari viikkoa Peter Sellerssin jahdilla Sardiniassa kännäten ja kirjoitti samalla OMAN Beatles-klassikkonsa 'Octopus Garden'in. Häntä tarvittiin kuitenkin pikaisesti tasapainottamaan Beatlesia ja mies palasi.

Beatlesin loppuaikaa kohti on varmaa, ettei yhtye olisi sisäisissä skismoissaan kestänyt niinkään pitkään ilman Ringon pehmentävää vaikutusta. Lennonin heroinismi, Yoko Onot, taloudelliset riidat ja McCartneyn ja Harrisonin erimielisyydet soittotaidoista sekä biisinteosta söivät lopulta yhtyeen neljäksi sooloartistiksi. Starr oli ainoa yhtyeen jäsen, johon kaikki olivat muutaman vuoden kestäneen keskinäisen mykkäkoulunsa aikana yhteydessä.

Ringo soitti rumpuja Lennonin ja Harrisonin sooloklassikoilla ja hänen omilla levyillään vierailivat kaikki Beatlet biisintekijöinä. Tämä on värittänyt kaikkia myöhempiä Starrin joviaaleja ja harmittomia soololevyjä. Ringo on se heppu, joka nousee jokamiehenä vierailemaan lavalle ja laulaa pari rallatustaan. Kaikki tykkäävät ja tulevat hänen levyilleen vierailemaan.

Toki Ringollakin on ollut synkät hetkensä. Alkuaikojen pillerien rouhimisen ja psykedeelien jälkeen mies oli vuosikaudet vakavan alkoholismin ja kovien huumeiden vankina.
Toiset synkät hetket hän on aiheuttanut elokuvan katsojille ollessaan mukana muutamalla Magical Mystery Tour-tyylisellä rock-elokuvalla (T.Rex: Born to Boogie, Zappan 200 Motels yms.)

Rumpujen soitto? No.. se sujui tarvittavan hyvin.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Michael Jackson - Come Together 1988



Heviurpojen ja amisten dissauksen ykköskohde, eli The Beatles julkaisi albumiensa remasteroidut versiot 39 vuotta hajoamisensa jälkeen kahden jäsenen ollessa jo mullan alla. Silti brittien top-40 listalle nousi peräti 11 Beatles levyä.
Olkoon bändi sitten kuinka paljon jalustalle nostettu, se ei poista levyjen Rubber Soul, Revolver, Abbey Road tai Let It Be uranuurtavuutta. Pitkälti koko läntisen pallonpuoliskon valkoinen kevyt pop-musiikki lainaa edelleen tänäkin päivänä näitä levyjä.

Come Together on jo alkuperäisenä todella funkki, mutta useat mustat muusikot ovat antaneet tälle biisille oman tulkintansa. Yksi parhaista on Ike & Tina Turnerin sielukas luenta kappaleesta.

Tässä kuitenkin erittäin hyvä versio eräältä vastikään edesmenneeltä artistilta, joka omisti jossain vaiheessa Beatlesien kappaleiden oikeudet. Kohtaus päättää Moonwalker elokuvan. En ole kyseistä leffaa nähnhyt kokonaan, mutta se on hankintalistalla.

PS:
Iken ja Tiinan versio

Eero Raittinen - Joskus näin joskus ei 1971

Seuraan säännöllisesti mainiota Finnpicks-blogia, joka on keskittynyt suomalaisiin käännösiskelmiin. Blogissa voi myös kuunnella rinnakkain sekä alkuperäisen, että suomiversion. Aiheet tuosta blogista tuskin loppuvat, koska en rehellisesti edes tiedä kuinka monta käännösbiisiä suomessa on tehty. Kymmeniä tuhansia?

Yksi syy kääntämiselle on tietysti ollut tarve suomentaa kielitaidottomalle kansalle tuttu ulkomainen hittimelodia. Toinen syy on ollut se, ettei omaa kappalemateriaalia syntynyt sen ajan musiikkiteollisuuden vastaamaan tahtiin. Yllättävän suuri osa käännöskappaleista napattiin Italiasta. Italia ja suomen kieli taipuvat foneettisesti samantapaisesti, joten italo-melodioiden päälle on ollut helppo tekstittää.

Tämänkin singlen A-puoli 'Toivotaan toivotaan' oli italokäännös. Raittisen toiseksi suurimman hittisinkun B-puoli on kuitenkin mielenkiintoisempi. Lauluntekijä James Taylorin Fire and Rain taipuu jylhään luentaan. Parhaimmillaanhan versiointi voi herättää kappaleen omaan uuteen elämään. Tässä tapauksessa Raittisen esittämä pianon, rumpujen ja isojen kitaroiden säestämä kappale kuulostaa minun korviini paremmalta, kuin Taylorin hiirulaismaisesti sössöttämä alkuperäinen. Lyriikkakin toimii hyvin. Ylen äänilevykanta merkitsee tekstittäjäksi tuntemattoman Sovituksesta vastannee Kirkankin taustalla rokkia kääntänyt Eero Lupari Isladerseineen.

Tätä biisiä ei ole Finnpicksissä vielä käsitelty, joten jos blogin pitäjä eksyy tänne niin tässä hyvä vihje!

lauantai 12. syyskuuta 2009

Tangerine Dream - Zeit 1972

Tangerine Dreamia on sivuttu muutamaan kertaan tässä blogissa, vaikka yhteenkään sen levyyn ei olla tartuttu. Yhtyeen albumit siirtyvät kuitenkin usein levyhyllystä soittimeen, joten on aika ottaa yksi niistä käsittelyyn.

Tangerine Dream oli Kraftwerkin ohella yksi krautrockin ja kosmisen musiikin kaupallisesti menestyneimpiä yhtyeitä. Bändi saavutti brittijulkaisujen osalta oikeaa mainstream-suosiota ja omaa edelleen vankkumattoman kuulijakuntansa. 80-luvulla he kyllä pilasivat homman saatanan juustoisella kamalla (mm. Streethawk-tunnari). Bändiä voisi luonnehtia ilkeämielisesti 'taiteellisemmaksi Jarreksi'. Yhtyeen katalogista löytyy kuitenkin pitkä pätkä erittäin asiallisia levyjä, jos vain viitsii kaivaa.

Zeit ei ole yhtyeen levyistä suurin suosikki. Seuraavana vuonna ilmestynyt Atem on iskevämpi ja Virginille julkaistu läpimurtolevy Phaedra taas helpompi. Silti yhtye, joka julkaisee 'Aika' nimisen tuplavinyylin, jossa ei tapahdu YHTÄÄN MITÄÄN ansaitsee maininnan Levyhyllyssä.

Alkuperäisellä vinyylillä oli yksi biisi levypuoliskollaan. Zeit on siitä outo levy, että se pystyy pysäyttämään ajan kokonaan. Tai siirtymään tilaan, missä ei tapahdu mitään, vaikka kajareista kuuluukin jotain ääntä. Levyllä ei ole Atemin kaltaisia teemoja juuri ollenkaan. Jos sellaista kehitellään edes hetki, niin se lopetetaan saman tien. Levy on siis pääpiirteissään pulputusta, ujellusta ja huminaa. Ei mitään rytmejä. Kun olin pikkupoika, tälläistä kutsuttiin suhinaksi. 90-luvulla homman nimi päivitettiin ambientiksi.

torstai 10. syyskuuta 2009

The Rheingold Prelude (Nosferatu 1979)



Klassisen musiikin käyttäminen elokuvan taustalla ei ole mikään uusi juttu. Jo elokuvan alkuaikoina orkesterimontusta soitettiin omaa sovitusta päivän tuoreimmista sävelmistä (ja tämän päivän konservoiduista).

Werner Herzog käytti todella usein filmeissään Popol Vuh-yhtyettä, joka on tässäkin blogissa tunnustettu. Mayojen pyhästä kirjasta nimensä ottanut yhtye siirtyi mammuttimaisten ensilevyjensä jälkeen hienostuneempaan ilmaisuun. Yhtye soitti omaa erikoista kamarimusiikkiaan, johon oli sotkettu kuoroja, sitaria yms. Parhaimman kuvan tästä kaudesta saa mainiosti nimetyltä Hosianna Mantra-levyltä.

Ylläolevassa pätkässä Popol Vuh avaa kappaleen, joka vaihtuu kohdassa 2:22 Wagnerin upeaan Reininkullan alkusoittoon. Sama kappale kuullaan uudestaan elokuvan loppupäässä.

Herzogin uusintafilmatisointi on hieno ja omilla jaloillaan seisova kunnianosoitus Murnaun mykkäfilmi-klassikolle. 'Pääroolissa' nähdään Bruno Ganz ja vampyyrikreivinä itseoikeutetusti hyytävän ja fyysisen roolin tehnyt Klaus Kinski.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Julian Cope - Jehovahkill 1992

Huomasin tämän pyörivän kotistereoissa vuodenajasta toiseen, joten annetaan levylle uusintahuomio. Edellisen vuoden postaukseni oli vain lyhyt raapaisu yhden ehkä 90-luvun parhaan levyn sisältöön.

Julian H. Cope on artisti, joka nousi 80-luvun taitteessa hetkeksi kuuluisuuteen 'Liverpool-scene' yhtyeensä Teardrop Explodesin kanssa. Bändi sai muutaman hitin ja esiintyi Top of the Popsissa.

Uudesta aallosta Cope ponnisti psykedeelien maailmaan. Lavalla itsensä verille viillellyttä artsitia pidettiin hetken aikaa taas yhtenä 'kadotettuna artistina'. Kuinka tietoinen tuo peliliike oli, voi vain arvailla. Copen musiikkikin on täynnä nerokkaita pastisseja, joten hänen roolihahmonsa hullusta taiteilijasta on varmasti hyvinkin harkittu.

Tässä välissä hän kuitenkin ehti yllättää kuulijansa pläjäyttämällä pari MTV-soittoakin saanutta seesteistä pitkäsoittoa. Hetken taas valtavirtasuosiota nauttineena hän teki 'Peggy Suicide' albumin, joka oli kyllä erittäin kuuntelukelpoinen levy, mutta käsitteli uuspakanuutta, järjestelmällisen uskonnon pahuutta, ympäristöasioita ja muita yhtä kevyitä aiheita. Sama toistettiin tällä Jehovahkill-levyllä ja se riitti kenkimiseen levy-yhtiöstä. Trilogian kolmas osa 'Autogeddon' ilmestyi tämän jälkeen eri yhtiön listoilla ja käsitteli nimensä mukaisesti teollisuus/autoteollisuus aihetta.

Jehovahkill alkaa aika tarkalleen samoista nuoteista, joihin Peggy Suicide loppui. Akustisen Soul Desertin jälkeen alkaa matka aamun maahan. Jehovahkillin mikseriin on laitettu Kraftwerkkiä ja Iggy Popia. Copen hyvän sävelkynän värittämänä. Välillä annetaan esoteerisen kuuloisen syntetisaattorin huokaista. Krautrockkia kohtaan kumarretaan useaan otteeseen. Villiä kitarointia sisältävä Necropolis ja The Subtle Energies Commission ovat melkein kaiken velkaa Neu!:n ykköslevylle.

Vaikka yllä namedroppailtiin, kuulostaa levy silti TÄYSIN Julian Copen itsensä tekemältä. Hieno suodatin ja mielenkiintoista asiaa.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Gun Club - Miami 1982

Gun Club oli Jeffrey Lee Piercen Los Angelesista ponnistanut yhtye, joka nautti koko olemassa olonsa ajan vankkaa kulttisuosiota. Alunperin LA'n Blondie-fanclubin presidenttinä toiminut Pierce alati vaihtuvan miehistönsä kanssa loihti esiin sydäntä polttavaa rokkabilly-blues-voodoo-punkkia. Piercen hivenen nuotin vieressä viihtyvä laulu tuo musiikkiin oman särmänsä. Miamin tuottajana toimi Blondien Chris Stein ja taustalaluja hoitaa levyllä D.H. Laurence Jr. pseudonyymin takaa Debbie Harry. Esikoislevy räjäytti villiydellään potin, mutta Miami taas on aavemaisempi.

Päihteiden runsas käyttö sekä bändin hajottaminen ja loputon uudelleen kasaaminen rikkoi levytys- ja esiintymistahtia. Jeffrey Lee Pierce kuului Johnny Thunders-koulukuntaan, joka oli vakaasti sitä mieltä, että taiteilijan tulee polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Homma onnistui viimein vuonna 1996.