maanantai 31. joulukuuta 2012

Alice Cooper - Old School 2012

Levymyynnin vähetessä yhtiöt joutuvat tekemään mitä ihmeellisempiä kikkoja saadakseen viimeisten uskollisten levynostajien rahoja. Eli siis fanien. Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että julkaistaan bändien demoja. Aiemmin tänä vuonna Levyhyllyssä pyörähti Beach Boysien 'Smile'-sessioiden studio- ja treeninauhoja, nyt on vuorossa Alice Cooper-bändin demoja + live vuoteen 1974 asti.

Kaiken kuulleille faneillehan tämä neljän cd:n boksi on suunnattu. Ykköslevy alkaa Zappan Straight-recordsille tehdyillä demoilla ja konserttipätkillä, jotka tylysti kertovat kuinka paska bändi autotallista aloittanut Alice Cooper-bändi alunperin oli.

Tietynlaisena vedenjakana toimii 'Chigago Undergroundissa' 1970 äänitetty 'I'm Eighteen' versio, joka on vielä ihan liian pitkä ja ilman draamaa. Tästä boksi lähtee kehittymään, kun Bob Ezrinin tuottaman 'Love it to Deathin' levytys-esiversio biisistä ilmestyy ja 'Killer' levyn demot. Levyversioiden elementtejä löytyy jo runsaasti, mutta demo-vaiheen biisit ovat sovituksiltaan kuitenkin tarpeeksi erilaisia, että ne jaksaa kuunnella.

Kakkoslevy pyörittää läpimurron jälkeisiä jättihittien 'Schools Outin' ja 'Billion Dollar Babiesin', sekä kokoonpanon viimeisen 'Muscle of Loven' demoja ja livepätkiä. Ihan pätevää ja kuulematonta kamaa.

Kolmoslevy on puhdas haastattelukiekko, jolla muistellaan biisejä ja aikaa.

Boksin täky ja paras pala on neljäs levy, jolla on bootleg-äänitys vuoden 1971 'Killer'-kiertueen keikalta St. Louisista. En ole satavarma onko ilta sama, jolta löytyy pätkiä myös viime vuonna julkaistulta Stoogesin 'You Don't Want My Name, You Want My Action' bootlegilta, jolla viisimiehinen ja kaksikitarainen Stooges lämmitteli nousussa ollutta toista Detroit-bändiä (Cooper-bändi muutti Detroitiin nousun toivossa).
Miksaus ja ääni heiluu, mutta Alice Cooper oli 1971 täysin samalla viivalla MC5:n, Stoogesin ja muiden Detroitin klassikkobändien kanssa. Tajuttoman kovaa katurokkia ja onhan Lissun lauluääni ollut ihan omaa luokkaansa. Tuplakitarat ulvovat, draama paisuu ja Lissu tietenkin teloitetaan, jonka jälkeen läväytetään vielä 'Long Way to Go' ja bändin ehkä kovin biisi 'Under My Wheels'. Eihän tässä kohtaa auta muuta kuin pistää kättä lippaan, kun lämpöisten puheiden ja huhujen lisäksi kuulee ensi kertaa missä livekunnossa bändi oli tässä vaiheessa.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Riistetyt - Tuomiopäivä EP 1984

En ole ihan varma onko 'Tuomiopäivä' Riistettyjen ensimmäisen olemassaolon ajan viimeisiä levytyksiä. Alunperin vuonna 1984 nauhoitettu, mutta vasta 1991 julkaistu ja nyt Havocin kahdella biisillä jatkettu EP sattui aikaan, jolloin bändi oli jo käsittääkseni Holy Dolls/Pyhät nuket vaiheessa. Viimeinen biisi 'Avatkaa silmänne' kiljahduksineen kuulostikin tutulta ja syykin löytyi; biisi on myös Pyhien nukkejen repertuaarissa.

Olen aina pitänyt jostain kumman syystä erityisesti juuri Riistetyistä tässä suomi-hooseen 'kansainvälisessä sarjassa'. Epäonnistunut Pyhät nuket sekoilu tekee omissa silmissä bändistä ja touhuista jotenkin vielä eeppisemmän.

Edeltäviin levytyksiin nähden 'Tuomiopäivä' on lähellä skenen 80-luvun puolivälin saundia, eli siis metallisempaa kamaa. Uudempi tuotanto on minulle vähän tuntematonta, mutta jotkut väittävät sen jatkavan juuri tästä kamasta. Mukana on myös puhtaasti hitaampia ja raskaampia tomikomppi-kappaleita. Lyriikat ovat aikansa perussettiä; sienipilviä, uskonnon järjettömyyttä ja niin edelleen. Tuotannosta vastaa levyllä useiden muiden Tampereen-suunnan äänitysten tavoin Heikki Silvennoinen. Kitaroista vastaa vielä Perry, eikä Ripa, joten Holy Dolls tämä ei vielä ole.

'Tuomiopäivä' näyttää taas kerran, kuinka olennainen julkaisumuoto seiskatuumainen EP on/oli, jopa pidennettynä. Jytää ja jyrää juuri sen verran, ettei puuduta ja vaihtaa mielellään takaisin ykköspuolelle.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Johnny Winter - Johnny Winter And 1970

Johnny Winter ei ole Levyhyllyssä vielä muistaakseni vieraillut, vaikka muutaman miehen levynkin omistan ja silloin tällöin jopa kuuntelenkin.

Winter kuului 70-luvun alun sananmukaisiin 'friikkeihin' aikana, jolloin parrasvaloihin ponnisti aivan oikeita fyysisiä kummajaisia ja hyypiöitä, kuten Alice Cooper, Iggy Pop (jota Winter inhosi) sekä itse kitaristi. Johnny veljensä Edgarin kanssa olivat teksasilaisia albiinoja, joista Johnnyllä oli vielä punaiset ja kierot silmät. En tiedä miten helposti tänä päivävä kyseisillä eväillä pääsisi pinnalle. Tosin Edgar on veljeksistä se kaupallisesti menestyneempi.

Johnny oli jo teininä jonkinlainen kitara-sensaatio, eikä miehen riippumattomalle levy-yhtiölle tehty debyytti 'Progressive Blues Experiment' ole lainkaan hullumpi. Isolle merkille tehty niin sanottu oikea debyytti ei jytää niinkään, mutta kakkoslevy 'Second Winter' osui sitten enemmän kohteeseensa, tosin silläkin on omaan makuun turhan monta perinne-ränttätänttää.

Winter onkin parhaimmillaan kun yhdistää näppärää soittoaan ja perinteisiin nojaavia blues-biisejä pieniin, mutta tyylikkäisiin ja yllättäviin koukkuihin. Eikä hänen ärisevä laulukaan ole hullumpaa.

Johnnyn neljännellä levyllä hänen taustabändikseen liittyi miltei koko entinen McCoys-yhtye, jolla oli takanaan jättihitti 'Hang on Sloopy'. Laulaja-kitaristi Rick Derringer oli hitin aikaan seitsemäntoistavuotias. Käänne aiheutti tuhahduksia Winteria seuranneessa puristikunnassa, mikä kertonee jotain blues-jengistä. Nimittäin Derringeriä parempaa piristysruisketta laulajana ja kakkoskitaristina ei olisi voinut löytyä.

Derringer ansaitsisi oikeastaan oman lukunsa 'Rockin apumiehiin', mutta todettakoon tällä kertaa, että mies lauloi ja teki levylle muutaman killeribiisin, toimi loistavana kitaraparina ja nosti Johnnyn soittoon vähemmän kuultuja funk-sävyjä. Edellisillä levyillä oltiin kuultu pilkahduksia jytä-bluesista, mutta tällä levyllä vieraillaan useasti esihevin ja jytän reunalla, ehkä enemmän kuin millään muulla Winterin levyllä.
Tottakai jytähevi syntyikin juuri siitä bluesista, mutta Winter tasapainoili yleensä puristien mieliksi enemmän siellä perinneosastolla, mikä ei itselleni maistu. Derringer teki levylle Winterin tavaramerkiksi muodostuneen biisin 'Rock'n Roll Hoochie Koo', josta levytti itse pari vuotta myöhemmän jättisoolohittinsä.

Winter oli valkonaamojen blueskitaristeista niin sanotusti nopeimmasta päästä ja osaltaan vastuussa nopeuskilpa-ajonen aloittamisesta.. Mutta jos näin hyvin, kuin tällä levyllä vetää, niin mitä väliä.

Levy ei aikanaan juhlinut listasijoilla (nousi hätäisesti Billboardin top200:lle) mutta omasta ja monen muunkin mielestä parasta Winteria. Kokoonpanon aikaan kitaristi ajautui heroiiniaddiktioon, mikä on vaikuttanut korvaushoitoineen vahvasti Winterin uraan tähän päivään asti.

torstai 27. joulukuuta 2012

Oi! The Album - V/A 1980

Ostin tänään tämän albumin fyysisen vinyyliversion. Biisit on toki kuultu tästä muussa muodossa.

Oi!:ta ostaessa ja keskustellessa on huvittavana piirteenä aina kootut selitykset, jotka käydään oston tarkoitusperien selvittämiseksi.

Sanottakoon se siis tässäkin pysyvänä disclaimerina; alkuperäinen Oi! oli britti-skinien musaa, muttei poliittista tai poliittisena jopa vasemmistolaista sellaista. Natsipaska valui touhuun vasta alun jälkeen.
Musan tarkoitus oli pistää työläispoikien meno/potkujalka vipattamaan ja fyysistä rasismia harrastettiin ainoastaan, jos joku pakistanilainen nyt sattui vahingossa kävelemään droogiei.. skinipoikia vastaan.

Oi!:ta kärrättiin Suomeenkin 80-luvun taitteessa etenkin Pokon toimesta, omassa levynkannessani komeilee alkuperäinen F-musiikin tarra. Oi! The Album on siis kokoelma, jolla on pätevää aikansa urpo-punkkia ja sen julkaisi alunperin EMI.

Tyylilaji ilmestyi kuvioihin aikana, jolloin 77-punkki alkoi kadota tai korruptoitua uudeksi aalloksi. Vastaiskuna tälle kehitykselle biisit olivat Oi!:ssa yksinkertaisia, miehisiä ja vailla turhia krumeluureja. Tyyliä kutsuttiin alunperin nimellä 'streetpunk' ja legendaarinen kriitikko Nick Kent vihasi avoimesti bändien urpoutta ja yksioikoisuutta. Hänen mielestään Sham 69:n Jimmy Pursey oli malliesimerkki tusinapällistä, joka pilasi tai karsinoi punkin alkuperäisen ilmaisuvapauden. Lisäksi Pursey kävi kovasti luennoimassa lehtien toimituksissa 'kadun mielipiteistä'. Mutta tilausta sille oli; bändit hallitsivat hetken genren myyntilistoja. Bändien keikoilla viihtyivät niin skinit, kuin punkit ja yleensä vielä sovussa keskenään. Tästä on olemassa vielä pieniä perinteiden rippeitä.

Oi!:n kulta-aika kesti kuitenkin vain lyhyen hetken; vähän päältä vuoden kuluessa nouseva hardcore syrjäytti sen pitkälti sen omilla riisutuilla eväillä ja genre alkoi valumaan sinne rosvosektorin puolelle. Tänä päivänä 'piireissä' Oi!:n alle saatetaan lukea vaikka ihan täyttä thrash-metallia rasistisella sanomalla.

Mutta hetken aikaa Oi! oli asian ytimessä. Oi! The Album antoi levyllisen bändejä jotka ovat parhaimmillaan yhden tai kahden biisin satseissa; eli siis sinkuissa. Levyn bändit ovat tänä päivänä aikansa ja asiansa ehdotonta eliittiä; Cockney Rejects, Exploited, Peter & The Test Tubies, Angelic Upstarts, 4-Skins ja Cock Sparrer.

Albumi on kokonaisuutenakin yllättävän hyvää 'aivot narikkaan' punkkia ja sisältö kuulostaa vähemmän päivettyneeltä, kuin moni aikansa taiteellisempi luenta. Yhteislaulu, oi! oi! oi! huudot, miehinen asenne ja yhdellä kitarankielellä soitetut liidit. Ja se tönkkö soitto. Lisäplussaa siitä, että tällä levyllä ei ole skini-boysseihin liitettyä ska-musiikkia. Sen kohdalla olen itse rasisti ja sanon, että mustat hoitavat tyylin huomattavasti paremmin.

torstai 20. joulukuuta 2012

Vuoden 2012 listat.. eikun parasta ennen

Naistenlehdet pursuavat joulua edeltävänä aikana itsensä hemmottelun ja herkuttelun sanomaa, joulun jälkeen julkaistaan se tammikuun laihdutusnumero.

Saman kaltaista omaa ohjelmoitua kausitahtia noudattaa tuskissaan kouristeleva ja kakova musiikkilehdistö, joka julkaisee vuoden lopussa pakolliset vuosittaiset listansa levy-yhtiöiden syöttämästä tavarasta. Tämä 'vuoden tärkeimmät levyt' on lähtökohdiltaankin koominen, sillä uusi levyhän voi olla äänitetty osiltaan jo kahta vuotta aiemmin. Miten se kuvastaisi siis juuri vuotta 2012? Muutenkuin käyttöpäivän mukaan?

Vaikka tänä vuonna onkin Maya-kalenterin maailmanloppu, tällä kertaa ei tietenkään niputeta ja tärkeillä samaan tahtiin, kuin vuonna 2000 (tekee ristinmerkin.. millenium will rise again!). Vuosituhannen vaihteeseen oli toki sidottu monta aikaisemminkin tehtyä kappaletta ja populaarikulttuuria, jotka arvailivat miltä vuonna 2000 kuulostaa ja näyttää. No, silloin kuulosti ja näytti samalta, kuin muulloinkin uutena vuotena; oli pimeää, pakkasta ja pitkät taksijonot.

Mikäli tässä vaiheessa ei ole vielä selvinnyt, niin sanotaan se ääneen; Levyhylly ei tänäkään vuonna listaa vuoden levyjä. Aiemmista vuosista poiketen olen tänä vuonna ostanut ja kuunnellut netistä paljon tuoreita, samana vuonna julkaistuja äänitteitä. Olen myös ostanut enemmän 'lähimusiikkia', eli omakustanneseiskoja ynnä muuta itse ja rahasetien ulkopuolella tehtyä kamaa. Livemusiikinkin kuuntelu on mennyt pitkälti tähän tyyliin.

Mutta palataan aikansa musiikkiin; lainasin kirjastosta musiikin- ja radion pitkänlinjan työntekijä Outi Popin 'Poplogia suomipopin lyhyt historia'-teoksen vuodelta 2002. Nopeasti laskien siis aika tarkalleen kymmenen vuotta sitten julkaistun teoksen, joka oli koostettu aikansa (ja toki aikaisempienkin Hectorin jne.) musiikkikentän kuumien nimien kokemista keikka- ja muista kokemuksista.

Artistikaarti ja kirjoitukset olivat silmiä avaavia; ne koostuivat sellaisista tärkeistä ja mieleenjäävistä bändeistä ja ilmiöistä, joilla on koko ajan paikka sydämessämme, kuten Kyyria, Ultra Bra, Radio City, Apulannan mielenilmaisut tärkeässä Jyrki-ohjelmassa, Jyrki-ohjelma, Rasmus, Kwan, HIM, Killers, LAB, Hunajamelonit, Jyrki-ohjelman 'juontajat', Koneisto-festivaalit, Jyrki ja niin edelleen.

Lienee kaikille selvää yllämainistusta listasta, että huolimatta aikansa kuvasta kukaan täysipäinen, ainakaan tätä blogia seuraava ei koske mainittuihin artisteihin tai ilmiöihin kymmenen vuotta pitkällä tikullakaan. Mutta sellaista oli vuonna 2002.

Kymmenen vuotta myöhemmin Apulannan soittajat liputtavat pressanvaaleissa konservatiivisen pankkisedän puolesta ja tuhannet ikäpolven kaverit seuraavat menestys-larppia perässä. Sellaisetkin, jotka sedän suorittamat toimenpiteet ministerinä pistivät syrjään jokapäiväisestä työelämästä tähän päivään asti. Anssi Kela jäi yhden hitin ihmeeksi, kukaan ei edes muista jotain LABia tai muita. Levyteollisuus kuolee ja musiikkiohjelmia ei enää teeveen peruskanavilta tule. Onneksi. Kaikki tässä nihkeässä ajassa on saanut kiinnostuksen ajautumaan vahvemmin DIY-musiikin pariin.

Tästä saammekin huonon aasinsillan tähän päivään. Levyhylly-blogi ei ole häviämässä mihinkään, mutta kesän jälkeen kirjoitusten tahti on hidastunut. Musiikinkuuntelun väheneminen ei ole syynä, sillä sitä olen tänä vuonna tehnyt varmaan enemmän, kuin milloinkaan. Mutta kuuntelu keskittyy pahasti omiin treeninauhoihin tai jopa toisten sellaisiin. Musiikkia ja sen tekemistä on tullut harrastettua sen verran runsaasti, että siitä kirjoittamiseen ei usein tunnu jäävän aikaa (vaikka täytyy myöntää, että suurinhan osa tämänkin blogin kirjoituksista on ihan kymmenessä minuutissa hutaistuja). Mutta se energian riittäminen.

Tämän vuoden musiikilliset hommat ovat johtaneet siihen, että on tullut soitettua paperilla aika näyttävässäkin kavalkadissa; Nosturin alakerta, Lepakkomies, Lahden Torvi, Kiasman terassi ja niin edelleen. Kahdeksan keikkaa kaikkien prokkisten kanssa. Sain melkein levytyssopimuksen julkaisusopimuksen, mistä sitten toinen osapuoli feidasi.. , tein kesälomaprokkiksen viidestä hardcore-biisistä (en ole tehnyt ikinä aikaisemmin ns. 'oikeita ja mietittyjä' biisejä) joka muuttui oikeaksi bändiksi ja olen jammaillut muutaman taitelijan/metsäfolk-tyypin kanssa, mistä ehkä myöhemmin enemmänkin. Tähän päälle leipätyö ja kaksi lasta, niin kiirettä on piisannut.

Mutta mitä helvettiä, tämähän kuulostaa joltain anteeksipyyntelyltä, mitä se ei todellakaan ole. Jos palataan vielä tähän vuoteen ja levyhyllyyn, on tullut sattuneista syistä kuunneltua törkeästi punkkia ja ostettua sikanaan uutta ja käytettyä vinyyliä. Ja Dr. John julkaisi vuonna 2012 paremman levyn, kuin 2002.

Tähän omaa satoa vuodelta.












Ja miksei:




torstai 13. joulukuuta 2012

Bobby Aro - Kapakka in the kaupunki 1979/2008(r)

Bobby Aro (syntymävuodesta ei löydy tietoja, kuoli 1996) oli toisen polven amerikansuomalainen, joka toimi radio-juontajana ja esiintyvänä artistina. Poiketen ensimmäisen polven siirtolaisartisteista, jotka vetivät suomeksi, Bobby veti biiseissään fing-lishia ja tankeroa. Toki levyn moni biisi on osittain tai kokonaan suomeksi, mutta kieli on selvästi jo kadottanut kosketuksen oikeaan suomenkieleen.

Kirjoittelin jokin aika sitten tankerosta ja siihen liittyvästä huonosta itsetunnosta. Ehkä liian monen vuoden opiskelu, opettajien henkinen kiusa ja vaatimustaso pistää meidät vaatimaan itseltämme liian tarkkaa kielitaitoa. Bobbya se ei haitannut. Välillä mieleen hiipii 'jaa' tokaisuineen Fargo-elokuva.

Bobby Aro syntyi siis pohjois-Minnesotaan, jossa hän asui myöhemminkin. Suoritettuaan asepalveluksen laivastossa Bobby meni Chigagoon radio-opistoon josta tuli hänen elämänsä pääammatti samaan aikaan radio-hommien kanssa alkoi esiintyminen ja ensimmäinen levytys julkaistiin vuonna 1957, legendan mukaan se äänitettiin hänen saunassaan.

Kapakka in the kaupunki sisältää Aron seiskatuumaiset ja live-nauhoituksen hoolissa (hall), joita Tapio Rautavaarakin kiersi 60-luvun alussa. Nyt nuo paikat ovat hiljenneet ja fing-lishkin tuossa muodossaan katoamassa.

Materiaali koostuu Aron 'omista' sävellyksistä ja suomalaisista ikivihreistä, kuten onomatopoeettisesti suomeksi vedetystä Kulkurin valssista (tässä toki englanninkielinen puheosuus). Laulun ja puheen magia on ihmeellinen, sillä hivenen heiluvalla kielellä vedetty tavara on yllättävän vangitsevaa. Englanninkielinen lausunta taas suomalaiselle selkeää, jota maustetaan suomenkielisillä lainasanoilla. Repertuaarin teema on pienoinen humoristisuus ja kuplettimaisuus. Esiintyvän laulajan tehtävä oli tuohon aikaan viihdyttää, eikä kommentoida ympäristöään - ainakaan yltiönegatiivisesti.

Levytykset koottiin ensimmäisen kerran yhdelle levylle 1979 ja Bobby Aro kävi Suomessakin esiintymäässä 1980 taustabändinä soitti Vanha isäntä. Fennica-records (levykauppa) teki kulttuurityön uudelleenjulkaistessa levyn cd-muodossa 2008.

Levyä kuunnellessa tekisi mieli tehdä visiitti ekan kerran elämässä äiskän Minnesotan serkun luokse. Osaa kuulemma suomea, kun vanhemmat puhuivat kotona. Eivät kuulemma oppineet ikinä kunnolla englantia, vaan vetivät suomeksi ja fing-lishiksi.

Sitten muistan, että sen mies on kylän entinen sheriffi, koko porukka uskovaisia, republikaaneja ja asuvat 350 kilometrin päässä Minneapoliksesta keskellä metsää. Tosin siellähän Bobbykin taisi asua.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Ralph Lundsten - Nordisk Natursymfoni Nr1 - Strömkarlen 1972

Pitkälle 80-luvulle.. mitä helvettiä, 2000-luvulle asti Ruotsin musiikissa kaikki oli suurempaa, parempaa ja menestyneempää. Jopa suhinan saralla siinä missä Suomessa oli tyytyminen vain ja ainoastaan Esa Kotilaiseen, Ruotsista löytyi artisti, joka levytti elektronista musiikkia jo 60-luvulta asti. Ja vielä säännöllisesti.

Lundsten asuu ja tekee musiikkia edelleenkin Tukholman saaristossa sijaitsevassa 1800-luvun lopun huvilassaan, joka on pitsiverhoiltu ja maalattu vaalenpunaiseksi sisältä sekä ulkoa. Huvilassa sijaitsevan studion nimi on Andromeda. Lundsten on rakentanut omia sähkösoittimia 50-luvulta asti ja Ruotsin Yleisradion kansainvälinen äänitunnus on hänen käsialaansa.

Pieni yhteinen linkkikin löytyy; Ralph Lundsten osti 70-luvun taitteessa Erkki Kurenniemen Dimi-O liike-syntetisaattorin ja huhujen mukaan on saattanut käyttää sitä tällä levyllä.

Ruotsalaiseen tai pohjoismaiseen kansanmytologiaan Näkkeineen ja vedenhenkineen perustuva levy oli itselleni aiemmin tuntematon, kuten myös koko Lundsten. Sikäli ihme, että sekä Lundstenin tämä levy, että useampi muukin on ihan klassikkokamaa. Ja yllättävän vähän pölistyä oikein millään foorumilla. Tähän saattaa tosin olla selityksenä levyjen sijoittuminen ruotsalaiseen kansanperinteeseen vahvemmin, kuin esimerkiksi Bo Hanssonin englannissakin julkaistut 'universaalimmat' teokset. Vaikka nimistä huolimatta Lundstenin musiikki taitaa olla täysin instrumentaalikamaa. Rajojen yli näitä levyjä on varmaan matkannut ainoastaan muutama kourallinen.

Jos 'progen' (tämän levyn kohdalla ei voi puhua puhtaasta progesta, vaan enemmän suhinasta) yksi musiikillinen funktio on kuljetella samanlaisia musiikillisia tunnetiloja, kuin sinfonioissa, on levy nimensä mukainen.

Levy on sekoitus apulaisten soittamia huiluja ja kansansoittimia jouhikkoineen ja harppuineen sekä niihin yhdistettyä 'musique concrete' tyylisiä nauhoja kesäisen metsän äänistä efektien läpi ja tietysti syntetisaattorin äänistä. Tähän kaikkeen lisätään nauhakaikuja. Tunnelma on maaginen veden solistessa ja lintujen huhuillessa usvaisessa metsässä. Taustalta nousee kellomainen syntikansolina ja kaikki aaltoilee nauhakaiun värittämä.

Strömkarlenia voisikin kuvailla 'romanttiseksi' syntetisaattorimusiikiksi, mutta ilman juustoista Jarreilua. Lundsten ei soita analogeillaan juurikaan melodioita, vaan pääosa niistä soitetaan kansanhuiluilla ja jouhikolla synien kuorruttaessa ja kilistäessä. 'Upptåg i Sommarhagan' kuulostaa pelottavan tarkasti siltä, kuin vähän matkan päästä metsän keskeltä kantautuisi menninkäisten juhlat.

Lundstenin löytäminen oli mukava yllätys pitkästä aikaa. Musiikki on suhinan, Vangeliksen parhaimmillaan ja Pharoah Sandersin sekoitusta. Eli helvetin kovaa kamaa.

maanantai 10. joulukuuta 2012

P.M. Dawn - Of the Heart, of the Soul and of the Cross: The Utopian Experience 1991

Harva asia vanhenee niin kovasti, kuin niin sanottu ajanmukainen musiikki. Ja siinä etenkin biitit ja niiden soundit. Ainakin hetkeksi.

Lähivuosina on tullut uudelleenkuunneltua montaa 90-luvun suosikkia. The Orbin parhaimmaksi levytykseksi omiin korviin jäi 'Live 93'. Siitä syystä, ettei muita levyjä pilaavat vanhanaikaiset biitit ole pääosassa. Soul II Soulin ja muiden aikansa klubijyrien soitettu/sämplätty 'aidonkuuloinen' rumpubiitti ei tietysti ole pahimmasta päästä, mutta yhtään tahtia 'madchesterin' James Brown komppia en halua enää kuulla. Ikinä.

P.M. Dawn kuului näihin Soul II Soulin ja vastaavankaltaisiin klubiystävällisiin hip hop/r&b orkestereihin. De La Soul on tietysti ollut myös suuri vaikuttaja miltei jokaiselle näistä hempeistä ja taiteellisista hoppareista, jotka pysyttelivät myös lähellä mustia soul-juuriaan.

Yhtye oli New Jerseyläisen veljeskaksikon duo, tai on sitä vieläkin koska suosion hiipumisesta huolimatta ei ole missään vaiheessa lopettanut. Tosin toinen veljeksistä on lähtenyt omille teilleen. Veljesten Attrell ja Jarred Cortesin isä kuoli varhain ja kasvatti-isänä toimi George Brown, joka tunnetaan Kool & The Gangin perustajajäsenenä. Musikaaliset lähtökohdat olivat siis mallillaan.

Nimillä Prince Be ja DJ Minutemix esiintynyt kaksikko sai pakit levy-yhtiöiltä juuri liiallisten yhtäläisyyksien takia aiemmin manittuun De La Souliin. Brittiläinen Gee Street otti yhtyeen talliinsa ja bändin ensisingle saavutti saman tien suosiota lehdissä ja kuuntelijoilla. Kaksikko lähti työstämään tätä maailmaa syleilevästi nimettyä pitkäsoittoa, jonka valmistuessa Gee Street olikin jo konkurssissa. Pesä myytiin eniten tarjoavalle, joka sattui olemaan Blackwellin Island Records. Levy myi etenkin Briteissä hyvin ja poiki yhden suuren ja pienenpiä kansainvälisiä hittejä. Kaksikko muistettaneen myös vaatetuksestaan, jossa oli varmaan mahdoton liikkua eteenpäin (housut polvissä, rimpsuhuivit silmillä).

Levy on tyypillinen 90-luvun taitteen 'taiteellisempi' hip-hop-levy, joka tasapainoilee perinteisen laulurakenteen ja biittiin perustuvan musiikin välillä. Kun siedättää itsensä tasatahtiin jauhaviin tuhat kertaa kuultuihin biitteihin, muistaa taas ettei tämä ollutkaan hullumpi levytys. Tähän aikaan tälläinen hoppi perustui pitkäli sämpleistä rakennettuihin biiseihin, jotka lainapaloista huolimatta muodostuivat usein ihka uusiksi omiksi kokonaisuuksikseen. Sämpleistä (joista sisäkannessa luetellaan vain murto-osa..) löytyvät kaikki alan pakolliset Hugh Masakelasta Chick Coreaan ja Dennis Coffeyn detroit-funk-kitaraan.

Levy huokuu nimeään myöten 90-luvun alkulaista 'hippihenkeä' mikä yhdistettiin hopin tähän muotoon, joka poikkesi siitä tylymmästä, rotutietoisesta, militantimmasta ja usein myös väkivaltaa ihannoivasta kamasta johon muun muassa tuolloin supersuosittu gangsta-tyyli kuului. Miltei puhemaisia osuuksia, taustalaulua, mellotronmaisia huilusämplejä ynnä muuta. Paperilla levy kuulostaa paremmalta, kuin mihin se lopulta kokonaisuutena pystyy. Ei se kuitenkaan toivoton ole, kaikkea muuta.

Levyn suurin ongelma on pienoinen pliisuus, pituus ja se tasatahtinen komppi sekä fiittaus. Prince Be ei ole vokalistinä/räppääjänä suuresta fyysisestä koostaan huolimatta mitenkään mieleenjäävä. Joka tapauksessa levyltä löytyy useampikin pätevä aikansa kutu-hoppi ja todella monta hienosti tehtyä sämpleä.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Kaseva - Silloin kun 1974

Aloin käyttää kirjastopalvelujen levyvarastoja vuonna 1987. Vuosi oli vähemmän yllättävästi sama, kuin milloin talouteemme ilmestyi vinyylisoitin.

Näin jälkikäteen ajatellen perheemme.. tai siis meidän sisarusten vinyylikausi oli lyhyt. Se kesti karkeasti vuodesta 87 vuoteen 1991. Tätä ennen pärjättiin kopioiduilla c-kaseteilla, sen jälkeen cd-levyillä.

Kirjastoissa oli muuten tuohon aikaan kuunteluhuoneita, joissa saattoi haluamansa levyn kuunnella, jossakin jopa useammilla kuulokkeilla kavereiden kanssa samaan aikaan! Minä tosin kävin kirjastossa miltei aina nuohoamassa levyt ja kirjat kirjat parhaassa seurassa; itse itseni kanssa.

Noina parina kolmena vuotena kiikutin ahkerasti levyjä viereisen 'pahamaineisen' Karhuvuoren lähiön kirjastosta. Useista levyistä olin kuullut radiossa ja Love-recordsin klassinen etiketti paistoi suuressa osassa tätä vanhaa kirjastolaitokseen hankittua aineistoa. Levyt ja 70-luvun progelevyt alkoivat jo tuolloin olla rotaationsa päässä. Loven useista levyistä jäi mieleen, miten paksuja prässejä ne olivat ja miten kotikutoisia useiden kannet ja etenkin sisäpussit olivat.

Samasta paikasta mukaan eksyi ensimmäistä kertaa myös Kasevan ensilevy. Kannet olivat mummomaisen haikeat ja musiikki oli ihmeellistä kaiken ajan välissä olevaa folkahtavaa kamaa. Kasevan kuulemisen muistaa hyvin, sillä juuri mikään tuolloisen ajankohdan (1988-89?) musiikki ei tietenkään kuulostanut samalta. Levy ei kokonaisuudessaan tehnyt kuitenkaan mitään ääretöntä vaikutusta ja auheutti hivenen pettymystäkin, sillä olin kuullut Love-recordsin levyjen edustaneen progea ja psykedeliaakin, jota en tältä levyltä löytänyt (vaikka onhan se sitäkin, mutta peitellymmin). Mutta muutama hyvä biisi jäi kuitenkin mieleen. Ehkä yksi syy oli myös hämmennys, jonka mummokansi ja Kasevan nössö musiikki aiheuttivat; voiko varhaisteinipoika tykätä tälläisestä? Tai siis saako?

Kaseva toimi Tampereella vuoteen 1982 asti ja julkaisi kolme levyä. Ensilevyn aikaan yhtye ei ollut edes soittanut yhtään keikkaa, vaan hionut kappaleitaan treenikämpällä - ja englanniksi. Loven Atte Blom asetti ehdoksi suomenkielen ja bändi monen muun kanssa (muun muassa Dave) kirjoitti näin ollen oman pätkänsä suomenkielisen suomirockin historiaan.

Nyt vuosia myöhemmin uudelleen kuunneltuna levyä vaivaa sama asia; joukossa on muutama todellinen ässäbiisi, siis sellainen, mikä jo yksinään olisi riittänyt siihen paikkaan suomi-rockin historissa. Mutta kaikki levyn biisit eivät ole sellaisia. Eivät sentään täyttä skeidaa, mutta seasta pomppaavat 'Me', 'Striptease-tanssija', 'Mari' ja 'Tyhjää' asettavat muille biiseille riman niin korkeaksi, etteivät ne edes hyppää samassa sarjassa.

En tiedä oliko Loven 'Forever Changes' löytänyt tiensä Tampereelle asti (tämä on todennäköistä, sillä levy on yksi Veltto Virtasen suosikeista), mutta orkestroidut kappaleet, melankolinen pohjavire ja lauluharmoniat kuulostavat eittämättä usein samalta, kuin tuo folk-psykedelian mestariteos. Yhden kappaleen nimi jopa on 'Vanha mies'. Musiikki on parhaimmillaan tyylipuhdasta 'barokki-poppia', jolle suomenkieli tuo näkökulmasta riippuen joko lisä- tai kotoisuusarvoa.

Kuten aiemmin todettua; koko levy ei kanna alusta loppuun, mutta ne klassikot ovat Niitä klassikkoja. Seuraava pitkäsoitto 'Kun maailma elää' ei muistaakseni sisällä yhtä hyviä kappaleita. Viimeiseksi jäänyttä vuonna 1982 julkaistua 'Meidän huoneessa' en ole ikinä edes kuullut.

Vaikka yhtyeen toinen johtohahmo Asko Raivio kuoli traagisesti hukkumalla vuonna 1989, on Kaseva nykyisin taas harvakseltaan keikkaileva bändi.

torstai 6. joulukuuta 2012

Karkkiautomaatti - Seikkailuun 1997



Lahtelainen Karkkiautomaatti tasapainoili naivin hömpän rajamailla alá SIG.
Aina yhtye ei osunut, mutta tämä bändille tyypillisen lapsenomainen kappale saa miettimään Janskun myöhemmän tylsän bändin kohdalla - miksi tai mitä oikein kävi?

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Steel Mammoth - Nuclear Rebirth 2011

Steel Mammoth teki viime vuonna suunnanmuutoksen, jossa aavikkoboogie vaihtui kuvastossa viljeltyyn oikeaan heviin. Edellinen 'Radiation Funeral' ja tämä samana vuonna ilmestynyt 'Nuclear Rebirth' muodostavat jo nimissään selkeän 'kaksois-albumin'. Levyjen kannetkin ovat miltei identtiset.

Pidin aiemmasta boogiesta ja ensilevyjen parodian rajamailla hoippuneesta terapia-käppähevistä, mutta niistä ei tällä levyllä ole jäljellä juuri mitään. Kokoonpanokin on tällä toistaiseksi (ja todennäköisesti) viimeisellä levyllä tiivistynyt.

En tiedä miten heviyleisö on bändin ottanut vastaan. Tuskin hyvin, vaikka Steel Mammoth vetelee tällä viimeisellään vanhan Tankin, Venomin ja muiden punkista ponnistaneiden brittihevareiden tahtiin. Veikkaampa, että Mammothin ulosanti on Sonata Arctica-porukalle ihan liian punk. Punkkareita taas on liian vähän.

Pirisen että kumppaneiden riffit ovat saatanan hyviä ja levy jytää alusta loppuun. 'The Dark Behind the Dark' kumartaa ehkä Lehtisalon fanittaman 'Thor'in suuntaan.

Jostain käsittämättömästä syystä Steel Mammothia tungettiin aikaisemmin lehdissä kraut-termin alle, millä ei ole kyllä mitään tekemistä tämän musiikin kanssa. Jos tämä oli nyt tässä niin yhtyeelle jäi kuitenkin hieno kehitys terapia-käpästä kunnon venom-menoon.

Nämä kaksi levyä on julkaistu ainoastaan vinyyli-formaatissa, ja siis ainoastaan trüü-digaareille.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Leigh Stephens - And a Cast Of Thousands 1971

Tälläinen tarttui mukaan kantakaupungilla sijaitsevasta käytettyjen vinyylien kaupasta.

Useimmille Leigh Stephens ei sano nimenä mitään, joten helpotetaan sanomalla hänen olleen Blue Cheerin ensimmäinen kitaristi, joka kirjoitti raskaan ja ÄÄNEKKÄÄN rokin kivijalkaan omat pienet riipustuksensa.

Stephens jätti yhtyeen kahden ensilevyn jälkeen musiikillisten erimielisyyksien - tai joidenkin mukaan kuurouden takia.

Stephensin ensimmäinen soololevy 'Red Weather' oli vielä jatkumoa Cheerin mahtavan ylituotetulle, mutta likaiselle 'Outsideinsidelle'. Hän perusti sen jälkeen pikkukuuluisuutta saaneen 'Silver Meter' rock-trion, joka söi samoista eväistä, kuin alkuperäinen Cheer.

Tämä toinen soololevy äänitettiin ja julkaistiin Englannissa ja poikkeaa totaalisesti aiemmasta linjasta. Musiikki on soul-rockkia, eikä edes ihan kirkkaimmasta päästä. Silti Stephensin ja levyllä vokalisoivien mimmien törkeästi falsetissa vetävät biisit ovat jollain oudolla tavalla aseistariisuvia. Biisimateriaalikaan ei ole mitään suurenmoista, soundit laimeat, mutta silti viihdyttävää. Köyhänmiehen Motownia?

Lainabiisinä levyllä on Stonesien 'Jumpin Jack Flash', joka vedetään myös sinisilmä-soulina torvisektioiden säestämänä. Onkin hämmentävää, miten vähän entinen 'kitarasankari' esittelee taitojaan. Levy ei ole mikään maailmaa mullistava, mutta kenties sopisi tyypille, joka soittelee juhlissa levyiltä sellaista vähemmänkin tunnettua soul-rockia?

tiistai 27. marraskuuta 2012

Rockin apumiehet #24 - Steve Shelley

Steve Shelley (s.1963) on syntyjään Amerikan keskilännen pikkukaupungista, mutta yhdistetään parhaiten erittäin New Yorkilaisen yhtyeen Sonic Youthin rumpaliksi.

Shelley soitti keski-lännessä useissa yhtyeissä, kuuluisimpana Yello Biafran levy-yhtiölle levyttäneessä Crucifucks-bändissä. Täältä Shelleyn matka jatkui New Yorkin Manhattanille, jossa hän asui ja hoiti Thurston Mooren ja Kim Gordonin asuntoa näiden ollessa bändinsä kanssa Euroopan kiertueella.

Sonic Youth kohtasi edellisen rumpalinsa kanssa kaiketi henkilökemiallisia ongelmia ja yhtye pestasi rundilta palattuaan Shelleyn rumpalin pallille ilman koesoittoja.

Tällä pallilla Shelley istuikin yhtyeen nykyiseen hyllylle joutumiseen asti. Toki Shelley on tässä välissä soittanut muissakin proggiksissa, kuten Cat Powerissä, Youthin jäsenten soololevyillä, 'Velvet Goldmine' elokuvan soundtrackin 'Wyllde Ratsissa', I'm Not There-soundtrackissä ja entisen NEU!-miehen Michael Rotherin 'Hallogallossa'.

Steve Shelleyn taustaan uppoava rumputyöskentely on olennainen osa Sonic Youthin soundia, vaikka ei ensimmäisenä sieltä nouse mieleen. Surina, hurina ja riffittely saattaisi hukkua korkeaprofiilisemman rumpalin alle. Tai siis sellaisen, joka yrittäisi väenväkisin. Silti Shelleyn rumpalointia ei voi julistaa tasapaksuksi, vaan tämä soittaa voimakkailla nyansseilla.

Shelley toi patteristoonsa kapuloiksi myös marakasseja ja muita perkussioita, ollen voimakkaana esikuvan kasarin vaihtoehtorumpaleille. Itse kuvailisinkin Shelleytä eräänlaisena 'indien Ringo Starrina'. Ei suuri virtuoosi, mutta juuri oikea tyyppi oikeassa paikassa. Vähäeleisimpiä, mutta silti totaalisen hienoja hetkiä edustaa esimerkiksi kappaleen '100%' rumpubreikki, jonka jälkeen Gordonin monotoninen basso lähtee jauhamaan ja kitarat kirkumaan. Kylmät väreet.

Miehen ja yhtyeen tavaramerkiksi on muodostunut se taidesurinan päälle lyöty käppäinen kapuloiden tahti-isku. Sitten lähtee. Shelleyn matalasta profiilista johtuen häntä ei ole myöskään liiemmin nähty tylsissä rumpalilehdissä eikä sekalaista kannukokoelmaa käyttävää muusikkoa bänditovereidensa kanssa ole nähty soitinmainoksissa. Itse asiassa Sonic Youth on yhtye, jolta on varastettu uran aikana kummallisen paljon  gearia. Jossain on jopa esitetty salaliittoteorioita tiedustelupalvelun osuudesta asiaan..

Sonic Youthin tulevaisuus on tosiaan Mooren ja Gordonin eron jälkeen katkolla, mutta toivottavasti ryhmää kuullaan vielä joskus yhdessä.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Pebbles - Volume 2 1992

Levyhyllystä löytyy fyysisinä esineinä vähintään alakanttiin laskien pari-kolmekymmentä amerikkalaisen 60-luvun garage-rokin kokoelmaa, mutta kuten blogia seuranneet ovat huomanneet, en ole niistä ihan hirveästi kirjoitellut.

En tiedä onko tässä takana joku menneisyyden trauma, sillä 90-luvun puolessa välissä aloin saada käsiini näitä Pistepirkkojenkin haastatteluissa mainittuja esi-punkkokoelmia. Silti, vaikka vaahtosin kuinka paljon näistä kavereilleni, ei kukaan oikein lämmennyt samaan tahtiin tälle hommalle.
Niitä kiinnosti "trip-hop", klubimusa, funk ja muu viileily, eikä kunnon käppäinen luuserirock. Tämä kaikki on varmasti vaikuttanut siihen, etten ole jaksanut hirveästi vaahdota aiheesta, vaikka edelleenkin toisinaan kuuntelen tätä kamaa. Ne tietää ja ymmärtää, ketkä tietää ja ymmärtää tämän tavaran arvon.

Näitä kokoelmia on lukematon määrä ja uusia jaksetaan edelleenkin koostaa. Kaikkihan alkoi Lenny Kayen (myöhemmin Patti Smith Groupin kitaristi ja kapellimestari) koostamasta 'Nuggets'-kokoelmasta 1972. Kokoelmasarja jatkui ja vaikutti todistettavasti uuden punk-liikkeen musiikilliseen antiin. Punkin tyyliin garage-bändit loistivat lähinnä seiskatuumaisilla, joista oli raavittu turha musikaalinen paskanjauhanta pois ja pääosassa oli biisi ja kova meno. Tätä ei kestänyt kuin parin lyhyen vuoden ajan, kunnes ne pitkät soolojamit ja proge valtasivat psykedeelisen rokin kentän.

Vuonna 1978 julkaistiin ajan hermolla toinen "suurista kokoelmasarjoista" Pebbles. Julkaiseva firma on vuosien saatossa vaihtunut useampaankin kertaan, mutta viimeisin osa tuli tiettävästi vielä 2007. Jos Nuggetsissa oli mukana silloin ja myöhemminkin menestyneitä artisteja, Pebbles kaivoi esille myyttisiä kaupunginosabändejä, joitten ulosanti oli usein raaempaa, naisvihaista ja.. mielenkiintoista.

Tämä kokoelman kakkososa julkaistiin alunperin 1979 hivenen eri kappalevalikoimalla, kuin minun cd-versioni. Omasta levyhyllystäkin löytyy toki näitä vinyylipainoksia, muttei tästä levystä. Jos edellisessä kappaleessa uhosin Pebblesin kaman olevan totaalisen tuntemattomien bändien, niin tässä kakkososassa pitää hivenen pyörtää sanoja, sillä levyltä löytyy mukanaoloa bändeissä sellaisilta artisteilta, kuin Billy Gibbons (myöh. ZZ Top), Arthur Lee (Love), Randy Holden (Blue Cheer), Electric Prunes, Bobby Fuller ja niin edelleen.

En ole varma, mutta minulla on vahva mielikuva, että tämä levy olisi ollut ensimmäinen näistä kokoelmiasta mitä kuulin. Levyn ostin siitä Tavastian vieressä olleesta levykaupasta, joka on ajat sitten hävinnyt ja nimikin on unohtunut (Diskeri?).

Levyn avaava Satans-yhtyeen 'Makin Deals' löi aikanaan heti sellaiset kortit tiskiin, että olin myyty. Stones arvuutteli nimeä samaan tapaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Levyn laulajat jäljittelevät englantilaisia esikuvia sillä geneerisellä garagen rottalauluäänellä. Kappaleet ovat pariminuuttisia timantteja. Freak-beattia, purkkaa ja tiukkaa menoa. Lähemmäksi lo-fi-möykkää nousee Crampsin myöhemmin coveroima 'Green Fuzz', jonka esittää Randy Alvey & The Green Fuzz. Tyylilajille ominaista viiltävää Vox- tai Farfisa-urkua levyltä löytyy yllättävän vähän.

Pitääpä pistää pitkästä aikaa soimaan, vaikka näitä tuli kuunneltua liiankin kanssa vuosien KIITOS 1994-2002-välillä.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Blue Öyster Cult - Extraterrestial Live 1982

80-luvun alussa BÖC alkoi olla jo menneen talven lumia, vaikka olikin tietyssä mielessä vaikuttanut paljon hardrockin, hevin ja miksei jopa uuden aallon ja punkin äänikuvaan. Uudet hevin ja hardrockin kuviot pyyhkivät bändin eturivistä odottamaan arvonnousua takaisin, eikä bändin tästä eteenpäin julkaisemat tasaisesti heikkenevät levyt tietysti asiaa auttaneet.

Extraterrestial Live sisältää bändin keikkataltiointeja kahdelta aikaisemmalta vuodelta, klassikoiden rinnalla on paljon materiaalia Michael Moorcockin kanssa tehdystä 'Fire of the Unknown Originilta'. Yhtye julkaisi kymmenen vuoden sisällä kolme(!) livelevyä, joista tämä on viimeinen. Vuonna 1978 julkaistu edeltäjä-live 'Some Enchanted Evening' on yllättäen bändin myydyin levy, jota meni kauppoihin kaksi miljoonaa kappaletta. Bändi oli siis niin sanotussa ykkösdivisioonassa, vaikka nykyään muistetaan lähinnä siitä hitistä.

BÖC oli kova kiertämään ja yhtyettä pidettiin hyvänä live-bändinä. Levy vangitsee tämän pätevästi. Biisit kuulostavat pitkälti samoilta, kuin levyillä, soolot vähän poikkeavat. Yhtyeellä oli leveä biisintekijä- ja lauluvoima, jota hyödynnettiin keikoilla. Tätä tuplavinyyliä voisi pitää vaikka bändin tuon ajan 'best-of' kokoelmana uran alusta tuohon päivään. Se vain sattuu olemaan sarja keikkataltiointeja.

Levyn julkaisua ennen bändin perustajajäsen, primus motor ja rumpali Albert Bouchard sai kenkää kesken vuoden 1981 kiertueen, jolta suurin osa levyn materiaalista on. Hänet korvasi yhtyeen valomies Rick Downey sen verran hyvin, ettei rumpalin puuttumista kyllä huomaa. Eli jos hyllystä puuttuu ja tulee vastaan, kannattaa tämä komeasti piirretty tuplavinyyli korjata talteen.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Kuusumun profeetta - Huutoja hiljaisesta huoneesta 2012

2000-luvun alkupuolella Radio Helsinki soitti biisin, joka muutti pitkäksi aikaa omaa musiikinkuuntelua.
Kuusumun profeetan 'läpimurtolevy' 'Kukin selässään kaappia kantaan' helmeilevä ja jatsahtava akustinen luenta (kappale oli 'Vuosisadan vaihteessa') lunasti bändille pitkäaikaisen paikan sydämessä ja rupesin vierailemaan yhtyeen keikoilla aina, kun bändi Helsinkiin saapui.

Kuusumun profeetta julkaisi paria vuotta myöhemmin 'Sanansaattaja oraakkeli..' levyn, missä akustisuus oli vaihtunut proge-heviin eikä se levynä pudonnut niin kovaa, mutta kappalet olivat livenä kieltämättä toimivia. Tämän jälkeen Kuusumun profeetta poistui hiljalleen kaukoputkesta, enkä hankkinut myöhempia levyjä. Niissäkään ei kuulemma ole mitään vikaa, mutta oma tutkani seurasi Rätön tekemisiä toisissa yhtyeissä, kuten Rättö & Lehtisalo ja Circle.

Bändi esiintyi uuden levyn tiimoilta eilen Korjaamolla. Yhtyeen noustessa lavalle oma ikäkriisi iski vasten kasvoja. Siitä on tosiaan viisi vuotta, kun olin tämän viimeksi nähnyt.
Osaa soittajistosta en olisi tunnistanut, sillä viisi viimeistä vuotta näkyivät. Kitaristin sijaisuutta hoitanut Laihokin oli poistunut kokoonpanosta kuulemma juuri silloin viisi vuotta sitten. Nyt paikan täytti hajonneesta Magyar Possesta bändiin siirtynyt Harri Sippola. Ja voi pojat miten täyttikin. Hyviä kahden liidikitaran bändejä ei kierrä turhan paljoa ja toisinaan yhtyeen soittoa voisi kuvat jopa eeppiseksi.

Bändin settilista oli pääosin uuden levyn materiaalia. Yhtään tunnistettavaa kymmenen vuoden takaista biisiä en kuullut. Näinhän se pitää vetää, silloin kun materiaali on tämän uuden levyn tasoa.

Huutoja hiljaisesta huoneesta on tuttua Profeettaa. Rätön sanoitukset pyörivät romanttisessa ja teatraalisessa hengessä. Sävellykset ja sovitukset on kirjattu koko yhtyeen nimiin ja siltä levyn paksu ja polveileva musiikkimaailma kuulostaa. Rätön teksteissä on toki aiemmin ollut flirttailua venäläisen runouden kanssa, nyt slaavilaisia elementtejä on itse musiikinkin puolella.

Oikeastaan mukavaa, että Rättö pääsee toteuttamaan itseään nyt taas tälläisen 'formaalimman' musiikin kautta, eikä aina Cirlcen pastissien ja hevin kautta. Vaikka Profeetan mahtipontisessa paisuttelussa on kieltämättä paljon samaa, kuin Circlessä, eri soittajisto saa sen kuulostamaan tyystin erilaiselta. Ehkä tässä on erona se, että Profeetan soitto tukee laulua ja tekstejä siinä, missä Circlen kohdalla vokaalit ovat soitin muiden joukossa ja vain oma lisä sopassa? Kappaleet ovat laveita, mutta mukana on myös paljon mieleen tarttuvia melodioita. Levyn ehkä hivenen mahtipontista tunnelmaa kevennetään levyn päättävällä pienimuotoisella 'Pavut' kappaleella.

Demis Roussous, Vera Telenius ja Pepe's Paradise.

torstai 8. marraskuuta 2012

Melusaaste - Manifesti kuolevaisille EP 2012

'Lepis-skene' on putkauttanut ainakin pari tyttöbändiä, joista Splitsiä en ole jaksanut yhtään. Sen sijaan Melusaaste herätti mielenkiinnon ja nyt seiskan tsekattua peukut pysyvät edelleen pystyssä, vaikka yhtye on aika tarkkaan katsonut, mitä vuonna 1987 päälle laitettiin. Eipä tässä sinänsä mitään pahaa, tyylilajiin kuuluu näyttää tyylilajin mukaiselta.. Parempihan tämä, kuin ostari-hoosee kostyymit.

Musiikillisestikin Melusaaste on kaivanut esiin naftaliiniin tai tärpättiin säilymään jätetyn 80-luvun hardcoren tai sorba-punkin. Mikä erottaa bändin Splitsin omiin korviini ehkä vähän teennäisestä garagesta on Melusaasteen aidosti käppäinen ja nuoruuden vimmalla soittama puoli-angstinen hoosee. Bändi kuulostaa oikeasti siltä, että se olisi voinut levyttää tämän kännissä 80-luvun alussa, eikä kännissä 2010-luvun alussa.

Mieleen tulee vahvoja muistumia Pyhäkoulu-yhtyeestä, vaikka tytsit eivät todennäköisesti ole tuolloin vielä edes syntyneet. Bändin tällä hetkellä omaava tietynlainen soittotaidottomuus/soittotaito ei tietysti säily pitkään vaan korruptoituu jossain vaiheessa sillä tylsällä oikealla taidolla. Odotan sitäkin mielenkiinnolla, mutta tällä hetkellä Melusaaste kuulostaa tosiaan siltä, kuin se olisi matkannut aikakapselissa vuoden 1982 sorbuspullojen täyttämään punk-luolaan, jossa se musiikki ja itsensä ilmaisu on tärkeämpää, kuin soittotaito.

Melusaasteen musiikki on aidosti likaista, käppäistä ja seiskan soundit ovat suttuiset, mitä ei bodatussa nyky-hooseessa ole ikinä liikaa. Tämä on toki todennäköisesti ihan tietoisen harkittua, eikä olosuhteista johtuvaa, niinkuin aikoinaan. Laulajatar Suzi kuulostaa levyltäkin soitettuna mieleenjäävältä. Biisitkin ovat ookoo ja sanoitukset tyylilajille uskollisia niin hyvässä, kuin pahassa. Seiskatuumainen EP aiheutti hooseen parissa harvinaisen efektin; tätä olisi kuunnellut vielä muutaman biisin lisää. Suosittelen kaikille vanhan suomi-hooseen ystäville.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Rockin apumiehet # 23 - Cisse Häkkinen 1951-1990



Cisse Häkkinen on ollut apumiesten hollilla jo pitkän aikaa, mutta nyt tuli luettua Honey Aaltosen vuonna 2010 kirjoittama 'Cisse Häkkinen', joka sulki Ganesin päätrion viimeisen osan. Samoihin aikoihin ilmestynyt 'Albert' ja Remun itsensä jo ajat sitten luennoima 'Poika varjoisalta kujalta' piirsivät omat kuvansa henkilöistä.

Siinä missä Remu oli bändin kovaotteinen ja päämäärätietoinen johtaja ja Albert musiikillinen tähti Cisselle jäi rooli kolmikon kemian tasapainottajana ja lavakukkoilijana. Alunperin Häkkinen oli kitaristi, joka miltei sattumalta alkoi soittamaan silloisen Hurriganesin, eli Remun ja Ile Kallion kanssa.

Mikään bassovirtuoosihan Häkkinen ei ollut, mutta kuka ränttätäntässä on? Soitto oli juuri riittävää, meininkin lavalla kova ja hänen tehtäväkseen tuli laulaa ne keikan muutamat hempeät slovarit. Naivit teinislovarit olivat Häkkisen juttu ja niistä hänen ensimmäinen soolonsakin 'Teendreams' koostui. Häkkinen piti itseään ikiteininä ja oli myös nykykatsantakannan mukaan hyvinkin kyseenalaisesti kiinnostunut teinitytöistä, joita hoiteli jonossa kiertueilla. Häkkinen nautti myös kaikista muistakin rock-tähteyden tuomista etuisuuksista ja elämäntyylistä mihin pystyi. Ganesit olivatkin varmaan ainoita suomalaisia soittajia, jotka moiseen kansainväliseen meininkiin täällä kykenivät, vaikka toki Latosuomen tyylillä.

Häkkinen oli ehkä Remun 'jees-mies', mutta kaiketi Remu häntä arvosti roolissaan tai ainakin auttoi. Niin kauan kuin Häkkisen alkoholinkäyttö pysyi kurissa, Remu katsoi sitä läpi sormien, vaikka tunnetusti vihasi juopottelua sen kaikissa muodoissa. Häkkisen juominen kiertueilla oli minimissään aina kun Ile oli bändissä mukana, mutta kaksikolla Järvinen/Häkkinen se lähti lapasesta.

Cisse putosi tyhjän päälle 1984, kun Ganes silloin lopullisesti lopetti. Perään olivat jo kaatuneet Hurriganes ky:n verovelat, joista Häkkinen äänellisenä yhtiömiehenä oli täydessä vastuussa. Velkaa oli niin paljon, ettei hän elinaikanaan niitä kyennyt maksamaan ja samaan aikaan joutilaisuus ja alkoholismi iskivät täysillä päälle. Entinen rokkitähti ei pystynyt palaamaan päivätöihin ja lopulta viinaa meni kahden pullon päivävauhtia. Myöskään musahommat eivät ottaneet tuulta alleen, eikä Häkkisestä ollut enää pitkäjänteiseen työntekoon silläkään saralla. Olisiko yksinään ikinä ollutkaan?

Lukematon määrä haimatulehduksia ja maksakirroosi päälle Häkkinen vietti viimeiset kuukautensa sairaalassa letkuissa, kunnes kuoli joulukuun lopussa 1990, muutama kuukausi myöhemmin oli Järvisen vuoro.


sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Mos Eisley Cantina Band 1977



Yhtye on pyörinyt nörttikulttuurin cameo-rooleissa tietsikkapeleissä ja niin edelleen. Silti ihmeellistä, miten elokuvan muppet-show-yhtye jätti niin vahvan muistijäljen. Itse biisihän nyt on vain vanhan jatsin pastissi.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Shagrat - Pink Jackets Required 2003

Tämä Shagratin nimellä julkaistu levytyskokoelma on sikäli outo, että vaikka sekä itse Shagrat eli Steve 'Peregrin' Took, että Twink Adler olivat Ladbroken skenen keskeisiä hahmoja ja musisoivat keskenään, ei Twink ollut paikallaolijoiden mielestä ikinä Shagratin oikea jäsen. Tämä ei nähtävästi estänyt Twinkkiä julkaisemasta näitä demobiisejään ug-ug-ug-legendan maineessa olevan Shagratin nimissä.. eli jonkinnäköisestä rip-offistahan tässä on kyse.

Twink Adler ei persoonana nauti muutenkaan skenen henkiinjääneiden luottamusta, vaan hänellä on eräänlainen kusettajan maine. No, joka tapauksessa tällä levyllä he musisoivat sekä Tookin, että Twinkin biisejä.

Miehet ovat vilahdelleet täällä aiemminkin; Took oli siis alkuperäisen Tyrannosaurus Rex-duon toinen puoli, Twink Adler monitoimisuhaaja, joka soitti muun muassa Pretty Thingseissä, Tomorrowssa, Pink Fairiesissa, oli mukana Syd Barrettin viimeisessä yrityksessä ja julkaisi oman menestyneen soololevynkin enkku-psykedelian kuumimman aallon harjalla.

Oikean Shagratin jäsenistössä oli myös tulevia Pink Fairies jäseniä, joten ympäri mennään, yhteen tullaan. Tolkien henkisen kansipiirustuksen (taitaa olla alunperin puutarhajuhlakonsertin flaijeri) takaa löytyy demo-tasoista nauhoistusta miesten biiseistä. Mukana on Shagrat-versioita, sekä Twinkin soolomenestys 'Think Pinkin' biisejä. Kappaleet ovat osittain mielenkiintoisia, mutta kyllähän tämä nyt tälläinen keräilijöille suunnattu rip-offi on. Kiinnostusta herättää juuri se, ettei Shagratilta ole oikein mitään järkevää julkaisua liikenteessä. Niimpä 'Get Back julkaisi tämän 2000-luvun alussa vinyylinä. Oma versioni on kyllä pinkkikantinen.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Lahtarit - Lahtarit CDr 2011

Astro Lihjamo vietti 50-vuotissynttäreitään lokakuussa pitkän kaavan kautta ja oma yhtyeenikin sai kunnian olla mukana yhdessä monesta synttäri-illasta.

Lihjamo on pitkän linjan punk(in)-mies, jonka vuosien varrelta löytyy jos jotain virityksiä ja miehen viisikymppiset olivat kieltämättä sellaiset, joita haluaisin itsekin aikanaan viettää.

Lahtarit, jossa Lihjamokin on mukana kitarassa, on useamman vuoden ajan toiminut yhtye, joka operoi 77:an, oi!:n ja käppäosaston kautta. Ja hyvin operoikin. Omat jutut tuntuvat käsittelyssä vääntyvän, muokkautuvan ja groovaavan, mutta Lahtarit vetävät levyllä ja keikoilla kättä lippaan tyyliin kunnioittavaa suoraa käppä-punkkia, jonka soittamisesta voin itse vain unelmoida. Siis suoraan ja jäykästi.

Jäsenistöstä löytyy muutakin pitkäaikaista punk- ja Toinen vaihtoehtomiestä. Solisti Lörsson on oma vanha tuttuni takavuosilta, mutta rokkipoliisina meikäläinen on armoton kavereitanikin kohtaan. Niimpä on mukavaa, että Lahtarit läpäisee rokkipoliisin puuskassa rinnalla olevien käsien seulan ihan omin avuin. CDr:n viisi biisiä kuultiin keikalla livenäkin ja hyvin toimivat.

Tämä käteen lätkäisty CDr on täyttä tavaraa. Kannessa poseeraavat ylpeänä Valkokaartin 16-vuoden tai miinus ikäiset pojat lapsisotilaat vuodelta 1917. Valmiina ampumaan naapurin setiä. CDr pitää sisällään viisi biisiä. Parhaimmistoa niistä ovat jalkapallo.. tai siis huligaaniaiheinen 'Lisää verta katsomoon', ihmissusiteemainen 'Kuutamo' ja levyn päättävä äkäinen 'Riivaa' (4-skins käännös). Köörit pelittävät, musiikki on mukana hoilattavaa ja juuri sitä mitä pitää. Sanoituksissa ja lavaolemuksessa Lahtarit ovat hauskoja, mutta ei ehkä ihan suoraan niputettavissa  sinne huumoriosastollekaan. Kadunvaltaus lopetetaan paikalle tuodulla rekka-convoylla ja sitä rataa.

Hyvää käppäpunkkia.

torstai 25. lokakuuta 2012

H.P. Lovecraft - Live May 11, 1968 / 1991

Chicagossa perustettu, mutta urayrityksensä pääosin länsirannikolla yrittänyt H.P. Lovecraft oli Frisco-skenen "outolintu". Vaikka miehistöstä löytyi myös garageklassikko 'Shadow of the Knightsissa' ollut hahmo, yhtye oli skeneen nähden yllättävän ammatti- ja soittotaitoinen.
Tässä vaiheessa Avalonin ja Fillmoren illoista vastanneet orkesterit korvasivat formaalin soittotaidon yleensä kolmannen silmän jameilla, tai volyymillä. Usein pelkkä soittimien vireeseen saanti oli mahdotonta, koska pilvessä nyt vain on helvetin vaikea virittää soittimia. Pääkaksikko George Edwards ja Dave Michaels olivat entisiä folk- ja klassisen musiikin veteraaneja, joista jälkimmäinen soitti mitä vain; muun muuassa cembaloa ja muita kosketinsoittimia.

Bändi sai levytyssopimuksen ja levytti tässä muodossaan kaksi levyä, jotka ovat melkein ookoo, mutta kummassakin on jotain pientä vikaa, ettei mennä kuitenkaan sinne ykköskaartiin. Hyviä biisejä sieltä kuitenkin löytyy. Etenkin kakkoslevyllä on kirjailijalta napatun nimen arvoista aavemaista tunnelmaa, mutta myös heikompia hetkiä.

Sundazedin 90-luvun arkistojulkaisu vangitsee yhden illan Fillmore Westissä. Äänenlaatu on olosuhteisiin nähden miltei täydellisen hyvä ja bändikin soittaa rock-folkkinsa hienosti. Biisit jakaantuvat aika tasan kahden ensilevyn välille plus muutama aikansa perusbiisi. Kohokohdaksi nousee levylläkin hienosti toiminut, majasteettisesti kohoava 'White Ship', jonka taustalla laulava feedback soitetaan kitaristin toimesta täydellisesti jopa livenäkin. Biisien aluissa jammaillaan pätevän napakasti garage-soundeilla. Farfisa pillittää, kitarat vinkuvat ja tämän jälkeen stemmalaulut taas lähtevät ja biisi alkaa.

Yhtye hajosi seuraavana vuonna ja spin-offit jatkoivat vielä parin levyn verran - lyhennettynä Lovecraftiksi. Niitä en ole kuullut.

maanantai 22. lokakuuta 2012

SIG - Marianne 1980



Vaikka raisiolainen margariinitehtaan koneen mukaan nimetty SIG olikin Hilseen kakkoskokoelmalla, bändi ei varsinaisesti ollut punkkia. Myöhemmin yhtye matkusti vielä enemmän popin puolelle, mutta tämä toinen sinkku 'Marianne' on hieno uuden aallon sydänsurupillitys. SIGin kosketinjutut olivat loppuun asti erittäin hyvin tehtyjä, niin tässäkin. Olisikohan Oberheim?

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Charlies - Kinda Hurtin' 1971



Charliesin ainoan pitkäsoiton uudelleenjulkaisu on ollut täällä Levyhyllyssäkin joskus. Tässä yhtyeen netissä pitkään pyörinyt livepätkä lahtelaisesta keikkapaikasta äänitettyä jytäprogea.

Riffi on sitä homman ydintä, kertsi taas tyylilajille ominaisesti vähän lässähtää. Mutta olisiko riffi niin hyvä, ellei välillä käytäisi harhateillä? Soundi fonituplauksineen jatkaa siitä, mihin Blues Section jysähti paria vuotta aiemmin.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kauneus & Terveys - Paikallinen legenda 2012

Kauneus & terveys-yhtyeeseen törmäsin ihan sattumalta, kun jutskasin muutamaan otteeseen ruokatunnilla Richardinkadun kirjaston musiikkiosaston sedän kanssa. Jutut synkkasivat ja sittemmin meistä on tullut oikein hyviä juttukavereita ja musiikistakin ollaan pitkälti samaa mieltä. Itse asiassa moni täälläkin kuunneltu ja käsitelty levy on hänen suosittelemansa.

Hän puhui omasta vanhasta bändistä joka oli tuohon aikaan aktivoitunut uudelleen. Eli Kauneudesta & terveydestä, tai vanhanmallisesti KT:stä. He olivat juuri levyttäneet ja cd:tä oli tulossa seiskan lisäksi ulos. Ja jotta maailma olisi vielä pienempi, bändin laulaja Masa paljastui myöhemmin oman yhtyeemme kitaristin vanhaksi kaveriksi.

KT oli/on kokkolalaislähtöinen 80-luvun alun hc-bändi, jolla oli kyllä myös popimpikin puoli. 50/50 sanovat enemmän kuulleet. Nykyinen kitaristi oli alkuperäisjäsen, mutta muutti veke jo yhtyeen alkuaikana, eikä käsittääkseni soita vanhemmilla levytyksillä. Yhtye toimi aktiivisesti ainakin 90-luvun puoliväliin asti.

Tälläiset vanhenpien setien punk- ja hc-bändien uudelleenlämmittelyt jakaantuvat kahteen ryhmään; joko täyttä paskaa, tai sitten yllättävän hyvää. KT:n 'Paikallinen legenda' putoaa jälkimmäiseen kastiin. Mistään muniinpuhaltelusta ei todellakaan ole kyse, vaan pitkäsoitto täräyttää hämmentävän tiukkaa paahtoa, joka kuulostaa siltä, ettei soittimia ole missään vaiheessa edes laitettu naulaan.

Paikallinen legenda on tarinoidensa puolesta teema-'albumi' tyyppien nuoruusmuistoista. Hahmot ovat sikäli universaaleja, että voin itsekin rannikon pienessä teollisuuskaupungissa asuneena sanoa käsi sydämellä nähneeni ja kuulleeni jutut miltei samoista tyypeistä. Ratto ja Urkki-lehdet olivat vaihtuneet siinä vaiheessa Jalluun ja Erotiikan maailmaan, Irwin tipahtanut ja noussut uudestaan, mutta Sliipparit soivat silloinkin.

Jokaisesta tuollaisesta mestasta löytyy yksi tai kaksi betonilähiötä, joissa nämä entiset paikalliset legendat asuvat. Sisäkumi paistaa jo tukan alta, lupaava urheilu-ura on juotu jo kaksikymppisenä ja kaupungin kahdelle neekerille vittuillaan edelleenkin nakkikiskalla. Siellä voi asua myös pitkäaikaistyöttömyyden suohon vajonnut entinen hyvä kaverisi. Helvetti, tässähän tulee koti-ikävä!

Musiikillisesti levy pelittää hyvin. Hc/pop-kahtiajako ei ole niin jyrkkä, mutta vähemmän hengästyttäviäkin hetkiä löytyy. Kitaristi ei itse ollut tyytyväinen levyn soundipolitiikkaan, mutta omaan korvaani juuri puuroksi kompressoitu äänimassa on miltei musertava ja vain alleviivaa levyn paahtoa. Sitäpaitsi voihan sitä ajatella, että kunnon vanhan liiton hosseen kuuluukin jollain tapaa epäonnistunut tuotanto. En ole todennäköisesti edes yksin soundimielipiteeni kanssa. Masa on myös pätevä vokalisti ja omaa tärkeän avun; muistettavan äänen. Välillä mieleen toki hiipii se toinen TK.

Suosittelen siis ostamaan tämän cd:n jos tulee vastaan. Ei mikään turha dokumentti. Ainakin Combatista löytyy hyllystä. Ainoa harmi on, että yhtyeen aktiivitoiminta ei taida tällä hetkellä olla enää päällä parin tyypin muutettua takaisin sinne Pohjanmaalle?

lauantai 13. lokakuuta 2012

Edward Vesala / Arto Melleri - Mau mau 1982

Tämä levy on löytynyt fyysisenä äänitteenä levyhyllystä noin vuoden ajan ja kasvanut hiljalleen korkoa. Täytyy nimittäin tunnustaa, että levy ei lukuunottamatta kappaletta 'Maailman reunalla' pudonnut kovinkaan vahvasti.

Jostain syystä levy on nyt lähiaikoina kuulostanut huomattavasti paremmalta.

Hankin Mau maun Arto Mellerin proosakokoelmasta innostuneena, sillä viime syksynä luin kirjailijan 'Pääkallolipun alla' kirjaa. Melleri seilasi aktiivisen kirjailija-aikansa rokin laitamailla, eikä tämä hänen ja Vesalan yhteisprojekti ollut ainoa varpaan kastelu musiikin maailmaan.

Riipisen tekemän kiintiökannen sisältä löytyy Vesalan Mellerin runoihin tekemiä jazz-teoksia, joita kirjailijan itsensä lisäksi lukee ja 'vokalisoi' Kari Sorvali ja näyttelijä Kari Väänänen. Väänänen yhdessä toisen kuosaajan Pellonpään kanssa pyöri tähän aikaan vahvasti musiikkimaailmankin puolella. Vesala soittaa levyllä rumpujen lisäksi syntikoita ja pölynimuria(!). Kitaristeina ovat Rechardt ja Tolonen, kumpikin tuttuja 70-luvun progen ja jazzin piireistä. Vahva puhallinsektio (mukana myös Juhani Aaltonen) töräyttelee Vesalalle ominaisia foniteemoja solistien välillä villinkin luennan taustalle.

Kokoonpanoa ja Mellerin taustoja tietäessä on tietysti varmaa, että levyä on äänitetty niin sanotusti kuoseissa. Niin tai näin, Mellerin lyriikkaa ei voi sivuuttaa myöskään olankohautuksilla. Mantereen reunalla seilaaminen tuo vahvoja muistumia Jim Morrisonin vastaavista retkistä. Musiikki ei ole myöskään sidottu 80-luvun alkuun, vaan voisi yhtä hyvin olla vuodelta 1978, 1968 tai 1998.

En ole hirveän kova friikun ystävä, mitä Vesalakin uransa aikana teki kovasti. Vaikka Mau mau seilailee välillä nimenmukaisesti 'maailman reunalla' se pysyy kuitenkin tukevasti miltei tällä puolella, ei sekoile eikä sheikkaa.


keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Beach Boys - Smile Sessions 2012

Beach Boys aktivoitui tänä vuonna tekemään vuosikymmenten tauon jälkeen uuden levyn, sekä julkaisi viimein tämän vuosina 1966-67 äänitetyn, mutta julkaisematta jääneen levyn. Tai no, tämähän on enemmänkin kokoelma niistä Smile-sessioista ja biisien oikeista ja treeniversioista.

Wilsonhan uudelleen äänitti Smilen 2000-luvun alkupuolella ja uskomatonta, mutta totta - levy oli erittäin hyvä.

Mutta tämä tämänvuotinen Beach Boysin uusi levy ja uudelleen lämmittely Brian Wilsonin ja muiden elossa olevien jäsenten kanssa ei kestänyt pitkään. Wilson sekä muut saivat lähteä pari viikkoa sitten (kusipään maineessa oleva) Mike Loven jatkaessa omistamansa Beach Boys-yhtyenimen kanssa revival-keikkojaan.

Mutta takaisin levyyn. Smile (tai Smiley Smile) on toki julkaistu bootleggina aikaisemmin ja olen sen version kuullut. Mutta nyt nauhat kunnostettiin huolella ja mukaan ympättiin harjoituksia, teemoja, biisejä, sekä ääninauhalla olevia Brianin sammumisia erinäisten instrumenttien päälle (ihan totta!).

Äänittelen itse bändimme treenejä ja kuuntelen niitä pakkomielteen omaisesti päivät pitkät. En tiedä edes miksi. Nyt tämä tapani on näemmä siirtynyt levyttäneiden artistien puolelle, sillä Beach Boysin sessiodemojen kuuntelussa on jotain samantapaista outoa viehätystä. Vielä tuossa vaiheessa eläneet ja levyiltä poikkeavat sovitukset kuulostavat piristäviltä, eivätkä puhkisoitetuilta oikeilta versioilta.
Instrumentaaliraidat ja pelkät lauluvedot kuulostavat myös siltä, että jos ne olisivat ilmestyneet viisitoista vuotta sitten, ne olisivat suorastaan huutaneet päästäkseen sämplättäviksi. Nythän kukaan ei enää uskalla.

Tästä nyt julkaistusta levystä on olemassa eri versioita; sinkkuina ja viiden cd-levyn kokoelmana. Itse kuuntelen kahden cd:n versiota.

Smile on siis surullisen kuuluisa Beach Boys äänite, jota tehtiin taiteellisesti hienon, mutta taloudellisesti epäonnistuneen 'Pet Sounds' levyn jälkeen. Sessioista irroitettiin singleksi 'Good Vibrations', joka palasi niin sanoen kultakantaan ja lupasi tulevalta levyltä paljon.

Mutta levyä ei tullutkaan. Brian Wilson liittyi 'skitsofreenisten nerojen' joukkoon, kun hän kuuli Beatlesien juuri ilmestyneen 'Sergeant Pepperin', joka oli vakoillut hänen aivoaaltojaan. Wilson invalidisoitui, eikä pystynyt enää esiintymään yhtyeen kanssa ja vetäytyi taka-alalle. Seuraaville levyille ripoteltiin näitä Smile-sessioiden biisejä ja sieltähän suurimman osan onkin kuullut.

Smile oli myös Brianin viimeinen albumikokoinen magnum-opus, sillä hänen haipuessa  eturivistä Wilsonin muut veljekset ja bändin jäsenet ottivat lisää sävellysvastuuta, eikä lainkaan huonommin. Beach Boysin levyt eivät ole vuoteen 74 asti lainkaan hullumpia.

lauantai 6. lokakuuta 2012

W.A.S.P. - The Last Command 1985

Vaikka W.A.S.P. ei ole itselleni myöhemmin ihan hirveän paljon merkinnyt, se on ollut oman musiikin kuuntelun kehittymisen kannalta olennainen yhtye.

W.A.S.P.iin minut tutustutti edelleenkin hyvä ystäväni ja musiikillinen kumppani ala-asteen pihalla kolmannella luokalla.

Kaverin isoveli oli ostanut edellisen läpimurtolevyn, josta intoutuneena hän kertoi kuuminta hottia olevia tarinoita yhtyeen verta ja lihanpaloja sylkevästä lava-showsta. Kuunneltiin se luurankokaappilevy niitten himassa ja leikittiin waspin jannuja (krapulassa!) keikan jälkeen.

W.A.S.P.in musa itsessään oli näinä aikoina karrikoidusti sanoen nopeasti tikattua perinteistä rokkia A:sta tai E:stä Chris Holmesin pilluhevitilutusten säestämänä.

The Last Commandiin tullaan sen takia, että levy on sikäli ajankohtainen, että se löytyi kasettipesästä vaimoni vanhempien mökiltä ja on nyt pyörinyt useampaankin otteeseen. Se onkin levännyt siellä todennäköisesti yli kaksikymmentä vuotta kesät talvet. Vaimoni on ottanut sen mukaansa kesälomareissulle mummon ja vaarin mökille. Himassa kasetti aiheutti kuulemma vihamielisen haukkumareaktion kyseisen musiikin "typeryydestä" isän silmissä ja korvissa. Siis ihan aidon Twisted Sisterin 'I Wanna Rock' videon tyylisen reaktion "nuorisoa turmelevasta musiikista".

Sinänsä koomista, sillä tänä päivänä kuunneltuna The Last Command on juuri sitä nopeammin tikattua perusrokkia ilman mitään radikaaleja aineksia, jos nyt säröpedaaleja ei oteta lukuun. Ehkä nyt joku 'Ballcrusherin' sanoitus on englanninkieltä tajuavien korvissa hivenen kyseenalainen ("Such a wicked vicious woman, black magic voodoo queen Lesbo nymphomaniac, ooh, she's got a girlfriend that's seventeen"). Täyttä tavaraa!
Lawlessin lauluääni on toisaalta tuonut minulle aina mieleen 60-luvun proto-punk/hevi Blue Cheerin, jos tyylikkäämpien bändien namedroppausta haluaa tässä yhteydessä harrastaa. Levyn biisit ovat pääosin keskitempoista lätkytystä, joka ilman Lawlwssin ääntä ei liikauttaisi suuntaan tai toiseen. Jokaisessa kappaleessa on tietenkin leadikitaristi Holmesin tilutussoolo.

W.A.S.P. ei suurieleisyydestään huolimatta noussut ikinä ihan myyntitilastojen ykkösdivisioonaan, vaikka tätä U.S.A.n listasijalle 47. noussutta albumiakin myytiin lopulta yli miljoona kappaletta. Lawless on myös käsittääkseni myös totaalinen kusipää ja tällä albumilla alkoi yhtyeen loputon jäsenten vaihtuminen sen ollessa ensimmäinen uudelle rumpalille Steve Rileylle ja viimeinen toiselle kitaristille Randy Piperille, jonka ilmastointiputkilava-asua joskus kuolasin. Oireellisesti etukannessa poseeraa ainoastaan Lawless edellisen levyn klassisen bändipotretin sijasta.

Musiikillisesti The Last Command on kuitenkin jonkinlainen musiikillinen Reaganin ajan pysähtyneisyyden ilmaus. Slovarit eivät tuoneet sitä tyttöyleisöä, joka nosti monen muun hiuslakkabändin sinne ykkösdivisioonaan.

torstai 4. lokakuuta 2012

Doctors of Madness - Figments of Emancipation 1976

Englantilainen Doctors of Madness oli yksi niistä puuttuvista lenkeistä, joka yhdisti taiderockin ja glamin tuloillaan olevaan punkkiin. Bändin lämppäreinä toimi Sex Pistolsin, Jamin ja Joy Divisionin (vielä nimellä Warsaw) kaltaisia yhtyeitä.

Doctors of Madness sai aikanaan paljon palstatilaa ja huomiota, mutta se lopullinen läpimurto jäi tekemättä ja yhtye häipyi takaoven takaoven taakse rokin historiassa. Bändi keikkaili ympäri Eurooppaa lavashownaan maskit naamalla, savut ja strobovalot.
Yhtye toimi vuosien 1974-78 välissä ennen hajoamistaan. Bändin jälkeen sen jäseniä oli mukana myöhemmissä vähemmän kuuluisuutta saaneissa kakkos-divarin jälki-punk yhtyeissä.

Kitaristi 'Kid Strange' perusti yhtyeen lontoolaisessa kellarissa. Hänen urbaaneihin ahdistuksiin ja neurooseihin perustuvaa musaa tulivat säestämään sellaiset herrat kuin 'Urban Blitz', 'Stoner' ja 'Peter DiLemma'. Kaikki päteviä, mutta etenkin Blitzin vimmainen efektien läpi soitettu viulu ja leadi-kitara olivat elementtejä, jotka alleviivasivat Strangen maanista laulua ja kappaleita. Välillä mellotron heittää mukaan omat huojuvat jousensa.

Doctors of Madnessin biisit ovat melodramaattisia ja rouheita. Parhaimmillaan juuri niin eeppisiä, kuin britti-glam pystyi olla. Mutta samaan aikaan aika punk. Enemmän kuitenkin Bowie ja Roxy nihilistisimmillään, kuin Sladen tai Glitterin kevyt kertosäekama. 'Figments of Emancipationin' tuottajaksi saatiin John Leckie, joka nosti monta muuta yhtyettä pinnalle. Hyvin tuotti tämänkin; soundit ja meno kohdillaan.

Bändi hajosi parin vuoden päästä miehistöongelmiin, mutta on aktivoitunut, tai siis Kid Strange on aktivoitunut ja kiertelee pubien nurkkia ja Japania.




keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Julian Cope - Woden 2012

Tein viikko sitten jotain, mitä en ole tehnyt 12 vuoteen; tilasin cd-levyn netistä. Siitä on tosiaan kaksitoista vuotta, kun olen tehnyt vastaavan teon. Kaikki nämä vuodet olen pärjännyt ilman nettikauppoja. Ja nykyäänhän cd-levyn maine digitaalisen formaatin rinnalla on lähinnä muovijätettä.

Julian Copen Headheritage on varmasti yksi parhaista artistien 'kotisivuista' foorumeineen ja verkkokauppoineen. Nyt tuli siis korkattua sekin. Ja syytäkin on, sillä Cope on nykyään levyjen julkaisijoiden ja jakelijoiden ulkopuolella. Katoavissa levykaupoissa miehen levyihin törmääminen ei ole tavanomaista muuten, kuin vanhemman tuotannon kohdalla.

Woden on anglien nimitys germaanien Odin-jumalalle. Cope on taas 90-luvulta asti tunnustautunut odinistiksi. Jumala oli näkijä, soturi ja runoilija, joka uhrasi toisen silmänsä juodakseen viisauden lähteestä. Odinista tuli myös hirtettyjen suojelusjumala sen jälkeen, kun hän "uhrasi itsensä itselleen" saadakseen lisää viisautta. Sen hän teki lävistämällä itsensä keihäällä ja roikkumalla hirtettynä maailmanpuusta yhdeksän päivää ja yötä. Sinä aikana hän oppi suuria viisauksia ja keksi riimut. Yhdeksän päivän ja yön jälkeen Odin herätti itsensä henkiin taikuudella.

Näillä saatesanoilla voi viettää 72 minuuttia elämästään ja kuunnella tämän vuonna 1998 äänitetyn, mutta vasta nyt julkaistun ambient-teoksen. Woden sisältää ainoastaan yhden kappaleen, joka on koostettu kenttä-äänityksistä Aveburyn ja Silburyn megaliittialueilta, Yatesburyn kirkonkelloista, VCS3 Putney syntetisaattorilla, Starchamberilla ja Mellotron 400:lla tehdystä kamasta. Miksaus on vähän rupista välillä homman miltei kiertäessä.

Kappaleen alku koostuu VCS3:sen suhinasta ja huokailusta ja lähtee verkkaisesti liikkeelle. Homma on sananmukaisesti suhinaa ilman kiirettä. Kehittelyä kestää parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen Cope suristaa analogista artefakti-syntetisaattoriaan saaden aikaan Maailmanpuun lehtien havinaa, tai kaukaista meren kohinaa. Välillä bassoäänet pulppuavat maan alta. Pikkuhiljaa levyn puolessa välissä (noin 37 minuutin kohdalla) nousevat Yatesburyn kirkonkellot, jotka pauhaavat kaukaisuudessa levyn loppuun asti Mellotronin toistaessa samaan aikaan hidasta sentimentaalista kuviotaan.

Suhinan veteraaneille Woden on suositeltava levy. Se on pituutensa ja totaalisen hitautensa takia täysin niin sanotun normaalin musiikin ulkopuolella. Ensilevyksi Copen tuotantoon tutustumiseksi en ehkä suosittelisi.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Suomen poliisit - Mihin sie meet Keijo 1984



Vuonna 1984 Sleepy Sleepers kaksikko teki apulaisineen kolme 'erikoisjulkaisua', joista 'The hevoset' kantrilevyä ei julkaistu. Tohtori Pöhön aerobic-huumorilevy ja tämä 'Suomen poliisit' kylläkin.

Sleeppareiden puberteettinen poliisille huutelu aikansa mediassa kuulostaa vähän urpolta, mutta yhtyeellä riitti kyllä ihan oikeastikin vastoinkäymisiä virkavallan kanssa, mistä ehkä jotain perusteita aikuisten äijien suunsoitolle. Silleen turvallisesti virkavallan kanssa vastatusten. Tässä kuitenkin terveiset Lahden poliisilaitokselle, joka 80-luvun alussa esti yhtyeen huviluvat kotikaupungissaan?

Suomen poliisit levytettiin yhdessä illassa, täydessä kännissä ja niin, etteivät soittajat saaneet kuulla toisiaan. En tiedä haettiinko tässä levylläkin ollutta pilkkaa aikansa punk-bändeistä, vai mitä? Lopputulos saattaa jopa miellyttää joitain taidemetelin ystäviä, mutta levyllinen tätä on ihan liikaa. Tässä kuitenkin Hey Joen pahoinpitely.

torstai 27. syyskuuta 2012

Shagrat - Boo I Said Freeze 1970



Steve 'Peregrin' Took on vilahtanut täällä aikaisemminkin 'sooloura'kokoelmansa kanssa. Mitään varsinaista levytettyä soolouraahan Tookilla ei ollut, vain erinäisiä demoja ja bändiprojekteja.

Asiaa tuntemattomille mainitaan, että Took oli alkuperäisen Tyrannosaurus Rex-duon toinen osapuoli ja perkussionisti. Yhtyeen biisit olivat Bolanin ja Tookin tehtävä oli lähinnä olla se katu-uskottava vastakulttuurihippi. Parivaljakko suolsi hämärästi nimettyjä levyjä ja esiintyi ahkerasti, mutta kontrollifriikki Bolan kilahti täysin Tookin todennäköisesti spaikattua juomat eräänä iltana ennen keikkaa duon Yhdysvaltojen kiertueella. Eikä ollut käsittääkseni ensimmäinen kerta. Kenkää tuli ja bändin nimi ja linja muuttui kiinteämpään suuntaan T.Rexiksi ja Tookin tilalle hankittiin saman näköinen rivimies bongojen taakse.

Took kuului olennaisena hahmona Lontoon Ladbroke Groven underground-skeneen. Shagrat oli Tookin projekti, joka sekä akustisena, että sähköisenä alkoi heti Tyrannosauruksen potkujen jälkeen. Tässä äänitteessä sähkistä soittaa Larry Wallis, joka oli myöhemmin muun muassa Pink Fairiesin ja Motörheadin jäsenenä. Shagratin hyydyttyä ennen alkujaankaan Took olikin usein Fairiesin lämppärinä soitellen akustista ja pitäen hauskoja pitkiä monologeja. Ja olihan hän alkuperäisen Pink Fairiesin juomaklubin perustaja, mistä yhtye otti nimensä.

Kyseinen kappale on äänitetty levy-yhtiölle demoksi ja tiivistää hienosti Ladbroke Groven bändien menon ja sauhun. Vaikka aika oli 70-luvun alku, voimakkaasti DIY-henkinen skene pienlehtineen ja yleisöineen toi mieleen tulevan punkin. Ladbroken yhtyeet, taiteilijat ja artistit säästyivätkin pääosin kirkonkiroukselta punkin ruvetessa julistamaan oikeaa ja väärää.

Steve Peregrin Tookin ura ei siis lähtenyt eteenpäin, eikä taaksepäin, vaikka takana oli hetken aikaa ykkösmanagerit. Miehen elämä päättyi vuonna 1980 kolmekymppisenä hänen tukehduttua drinksujuomansa kirsikkaan.

torstai 20. syyskuuta 2012

Aerosmith - Draw The Line 1977

Aerosmith ei historian painolasteista johtuen yleensä herätä samanlaista hyväksyvää nyökyttelyä, tai kalliiden keski-ikäisille miehille suunnattujen lehtien erikoisnumeroita, kuten aikalaiset Zeppelin tai Stones.
Bändin toinen tuleminen tapahtui jo, kun olin menossa yläsasteelle (Pump) ja kolmas tuleminen stadiontason hohhoijaa-slovaribändinä sitten 2000-luvulla. Pitkäikäinen lisko, sillä bändi ja sen pääjäsenet olivat myös paheellisen rock'n roll-elämäntavan ruumiillistumia, joka johtikin synkkään suohon 80-luvun alussa.

Draw The Line on äänitetty juuri 70-luvun pahimpina aikoina pöytien notkuessa viinasta ja puuterista, sekä eräiden henkilöiden 'salaisista' huumeruiskuista. Historiankirjat tietävät kertoa, että levyn työnimenä oli 'Blackout Record' pääjehujen oikeasti harrastaessa tätä. Studiosta heräiltiin lattialta useasti niin, että filmi oli totaalisen poikki edellisistä tapahtumista.
Levy sivuutetaankin usein heppoisin perustein juuri tästä syystä, mutta mitä helvettiä? Eikö tämä ole juuri sitä pöyhkeää kemiallista 70-luvun hardrockkia. Levyn tuotanto-olosuhteista vaahtoaminen on vähän sama, kuin menisi kalsarijuopottelupohjien jälkeen lähiöbaariin haukkumaan kovaäänisesti siellä pipo päässä istuvat juopoiksi. Tai no, ehkä ei, mutta naurettavaa musiikin koko kontekstissa.

Nauha siis pyöri ja levy on yksi Aerosmithin parhaista. Toki on selvää, ettei mikään bändi tälläisiä montaa pysty putkeen vetämään. Ei edes Stones. Mutta Draw The Line vangitsee erinomaisesti sen, missä Aerosmith oli parhaimmillaan todella hyvä; Zeppeliniltä ja Stonesilta varastetussa raskaassa, mutta rullaavan funkissa rokissa. Steve Perryn riffit ovat upean kulmikkaita ja selkeitä, eikä ole ihme, että Aerosmith päätyi Zeppelinin kanssa lukemattomien tanakoiden hip-hop samplejen joukkoon.

Draw The Linen ainoa puute edellisiin levyihin verrattuna oli, ettei siltä löytynyt ehkä 'Sweet Emotionin' tai muun tyylistä mieleenjäävää klassikkoa, mutta toisaalta se onkin kuin joku hyvä Black Crowesin levy; hyviä ja koukuttavia, mutta ei puhkikulutettuja biisejä. Myös esiin noussut punk-musiikki kuuluu levyllä, sillä se ei ole mitään laiskaa läpsyttelyä. 'Sight for Sore Eyes' pitää krediiteissään mukana myös NY Dolls-mies David Johansenin.

Kovan rokkikiekon siis väsäsivät sedät, jotka alkoivat tämän levyn jälkeen olla siinä kunnossa, että Tyler asui vuoden verran hotellissa, ennenkuin tajusi, että hänellähän on oma kämppä naapuritalossa.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Tankeroenglanti

Tarinan mukaan tankeroenglannin isä on maamme pitkäaikainen ulkoministeri Ahti 'malja' Karjalainen. Vieraillessaan jossain ulkomaan eläintarhassa hän luki kylteistä, että erinäiset eläimet olivat 'tankerous'. Tämän jälkeen tässä taidossa ovat kunnostautuneet lähes kaikki rallikuskit ja ulkomailla haastatellut urheilijat. Itsekin kuulun tähän porukkaan; keikoilla 'Ramblin Rose' menee muuten ookoo, mutta se 'Kaamoon houum' kuulostaa totaaliselta Lahden rallienglannilta.. 'Te reis vöös guud'.

Tasavaltamme alkuvuosina politiikot opettelivat usein englanninkielen aikuisiällä opetuslevyiltä tai kirjekursseilta. Yleisempi ulkomainen kieli ennen sotia ja hetken sen jälkeen oli ruotsin lisäksi saksa, joita päntättiin oppikoulusta yliopistoihin. Ja äärimmäisen tärkeää latinan kieltä. Tavallisesta rahvaasta yleensä ainoastaan merimiehet saattoivat puhua englantia muistuttavaa merimiesenglantia. Sodanjälkeinen poliittisen ja taloudellisen painopisteen muutos nosti kuitenkin englanninkielen ohi manner-Eurooppalaisten kielien.

Koska pop-kulttuurikin oli osa taloudellista ja poliittista peliä, Yhdysvallat ja siinä sivussa Iso-Britannia pistivät panoksia peliin ja valloittivat läntisen ja siinä välissä häilyvän Euroopan. Käytännössä kaikki 'kansainvälinen' länsimainen musiikki toimitettiin tämän jälkeen ja edelleenkin englanninkielellä.

Me suomalaiset reppanat kuulumme suomalais-ugrilaiseen kielikuntaan ja pohjois-Amerikkalaiset englantilaiseen, Suomessa asuvat britit ja jenkit sössöttävät yleensä hoono soomi, eikä tämä vuosienkaan aikana parane kokonaan. Suomalaiset taas mölisevät englantinsa karkeasti ja kulmikkaasti. Lähtökohtaisesti siis luonnolliset puhetyylimme ja intonaatiomme poikkeavat toisistaan niin paljon, että puhdas lausuminen vaatii sekä ponnisteluja, että ihan oikeaa kielipäätä.

Tämä ei monenlaista englannin 'lausumista' kuuntelemaan tottunutta yhdysvaltalaista niinkään häiritse, mutta omaa englantiansa päin persettä molottaville briteille tämä on artistin menestymisen kohdalla ollut kynnyskysymys. Tässä vaiheessa hiipii mieleen joku Björkin mökellys, mutta koska islanninkielikin pohjaa englannin kanssa samaan kieliperheeseen, tämä kuuleman mukaan tuo mukaan vain oman pienen ja söpön eksoottisen lisänsä. Suomalaisen tankoromölötys on edelleen suomalaisen tankeromölötystä.

Tämän  nähdään nostaneen takavuosina pitkään esteitä tuolle ulkomaan menestykselle, jota jouiduimme länsinaapurimme kohdalla kateellisina katsomaan. Tankero ja mölinähän eivät siinä livetilanteessa varsinaisesti haittaa, mutta levytettynä siitä jää kiusallinen ja ikuinen.. jälki.

Tankeron pelossa on tietenkin omasta puolestamme selkeitä alemmuuskompleksin piirteitä. Vanhempieni sukupolvi on osittain ihan aidosti kielitaidotonta ja kouluttautumatonta. Ehkä kunnon tankeroksi vetänyt artisti aiheuttikin suomalaisille enemmän häpeän tunnetta, kuin lopulta ulkomaalaisille kuuntelijalle? Kaikki muistavat vitsin norsun ja pohjoismaalaisten kohtaamisesta? Kaksi ensimmäistä oikeasti ulkomaan uraa yrittänyttä yhtyettämmehän pitivät varmuuden vuoksi solisteinaan englanninkieliset natiivit. Tosin Tasavallan Presidentti kenki juuri ennen Englannin rundia Frank Robsonin ja otti tilalle täyttä tankeroa vetäneen Eero Raittisen.

Oma lukunsa ja homman tavallaan ydin oli tietysti Hurriganes, joka kyllä lauloi biisinsä englanniksi, mutta kyllä se täyttä remlantia oli. Ei mitään järkeä. "Kamoon, evribaadi, oolnait long!"

Kielitaidottomuus vaivasi myös kiertotietä. Peer Güntin Englanninkiertue kariutui kuuleman mukaan siitä syystä, että bändiä manageroineen henkilön kielitaito oli tasoa 'jees nou'. Tee siinä sitten kiertuesopparit, osta pullaa huoltsikalta ja niin edelleen.
Lausumisen lisäksi myös lyriikan asettelu meni helposti sellaiseksi, ettei natiivi anglo ymmärtänyt siitä mitään. Kelatkaa nyt jotain Jolly Jumperisin 'tarinoita' tai Pistepirkkojen Espen tarinoita. Kaikki kunnia silti bändeille.

Kasarillakin ulkomaista läpimurtoa jonottaneet bändit testattiin vetääkö tankeroa vai ei. Ja moni veti. Itse asiassa Hanoi Rocksien Makkonenkaan ei edelleenkään vedä englantia puhtaasti, mutta ei tosin suomalaisittaisinkaan. Takavuosina jos suomalaiset yhtyeet saavuttivat jotain pikkusuosiota, se tapahtui jossain Saksan tai Ranskan luolissa tai Japanissa. Englantiin tai Amerikkaan ei ollut mitään asiaa, vaikka siellä moni kävikin yrittämässä.

Sukupolveni ja nykyperuskoulun kasvatit ovat sitten uusi luku. Nykyään kuuden vuoden perusopetuksen + lukiot päälle eksoottista ja söpöä tankeroa saa jo alkaa etsimään kissojen ja koirien kanssa. Myös muinainen MTV ja videopelit ovat tykittäneet sen verran enemmän kielitaitoa päähän, niille joille se on upotakseen. Nykyään siis löytyy jo niin paljon oikein englantia lausuvia, ettei kaltaisteni rallimiesten ole tarve enää laulaa kuin se huumoribiisi.

Mutta vanhojen aikojen kunniaksi:



sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Kaaos-lehden kokoelmakasetti 2 1983

Jos tämä olisi uusi julkaisu jossain Combatin kassuhyllyssä korissa, se näyttäisi supermuodikkaalta julkaisulta ja formaatilta. Ympäri mennään yhteen tullaan.

Kaaos-lehti oli yksi aikansa lukemattomista zineistä, enkä edes tiedä missäpäin tätä on tehty. Oma veikkaukseni ihan orkestereiden johdosta on tuo Tampereen suunta. Kassu itsessään on perus Maxwellin c-kasetti, todennäköisesti levyntekijöiden ihan kaupan hyllystä ostama tai pöllimä. Sain tämän kaverilta lainaksi ja digitoin koneelle kuuntelun helpottamiseksi.

Kasetin sisällä oleva bändilitania näyttää ja kuulostaa lupaavalta; Riistetyt, Protesti, Tampere-SS, Kaaos, Terveet kädet, Sian anus ja Bastards. Joissakin versioissa Sian auksen tilalla oli Fucking Finland. Osa bändeistä on mukana live-nauhoituksella, osa studionarulla. Nyrkkisääntönä studionauhoitus on noilta kakkosdivarin bändeiltä.

Tähän asti odotusarvot olivat kovat, mutta sitten totuus iskee vastaan; kasetti vangitsee aikansa live-esitykset ja tilanteet dokumentinomaisesti. Äänenlaatu on ihan ookoo tasoa, mutta nyt vuosikymmenten jälkeen ja uusintapainosseiskoja himaan kuskanneena unohtaa, että aikakauden keikat vedettiin niin sanotusti lärveissä. Ja jos musa ei ollut hossea, se oli yleensä sorbus-punkkia.

Ja tämän kaiken kasetin keikkataltioinnit dokumentoivat hyvin. Riistetyt ja Lateri kaahaavat biisinsä vielä ihan ookoo Lepakossa. Lateri sössöttää biisit omaan räkänokkaiseen tyyliinsä. Kasetin toinen Lepakossa nauhoitettu esitys kuuluu Kaaokselle, jonka esiintyminen on jo totaalisen kännistä ja horjuvaa. "Skinheadit tappo Luttisen" oli näköjään Kaaoksen viesti Kohu-63:sen suuntaan. Luttinen oli siis se, kenet Kohu:n Lättä tappoi puolivahingossa Tampereella tiedotusvälineitäkin aikanaan 'kuohuttaneessa' tapauksessa.
Levyn kolmannesta live-vedosta vastaa Terveet kädet, jonka Kemin keikalta nauhoite on taltioitu. Läjän laulu katoilee, soittimet hajoavat, hirveetä säätöä ja legendaksi noussut lause rumpujen hajoamisesta "Eipä ole omat, saatana". Keikan parasta antia on melkein setin jälkeen mikkiin lässyttäneen punk-ämmän "Syökää persettä, se on hyvää" tyyliset läpät.

Tämä kaikki tietysti jälkiviisasta mussutusta. Nauha pyöri, enkä ollut paikalla. Mutta yhtä kaikki, hieno dokumentaatio.