Levymyynnin vähetessä yhtiöt joutuvat tekemään mitä ihmeellisempiä kikkoja saadakseen viimeisten uskollisten levynostajien rahoja. Eli siis fanien. Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että julkaistaan bändien demoja. Aiemmin tänä vuonna Levyhyllyssä pyörähti Beach Boysien 'Smile'-sessioiden studio- ja treeninauhoja, nyt on vuorossa Alice Cooper-bändin demoja + live vuoteen 1974 asti.
Kaiken kuulleille faneillehan tämä neljän cd:n boksi on suunnattu. Ykköslevy alkaa Zappan Straight-recordsille tehdyillä demoilla ja konserttipätkillä, jotka tylysti kertovat kuinka paska bändi autotallista aloittanut Alice Cooper-bändi alunperin oli.
Tietynlaisena vedenjakana toimii 'Chigago Undergroundissa' 1970 äänitetty 'I'm Eighteen' versio, joka on vielä ihan liian pitkä ja ilman draamaa. Tästä boksi lähtee kehittymään, kun Bob Ezrinin tuottaman 'Love it to Deathin' levytys-esiversio biisistä ilmestyy ja 'Killer' levyn demot. Levyversioiden elementtejä löytyy jo runsaasti, mutta demo-vaiheen biisit ovat sovituksiltaan kuitenkin tarpeeksi erilaisia, että ne jaksaa kuunnella.
Kakkoslevy pyörittää läpimurron jälkeisiä jättihittien 'Schools Outin' ja 'Billion Dollar Babiesin', sekä kokoonpanon viimeisen 'Muscle of Loven' demoja ja livepätkiä. Ihan pätevää ja kuulematonta kamaa.
Kolmoslevy on puhdas haastattelukiekko, jolla muistellaan biisejä ja aikaa.
Boksin täky ja paras pala on neljäs levy, jolla on bootleg-äänitys vuoden 1971 'Killer'-kiertueen keikalta St. Louisista. En ole satavarma onko ilta sama, jolta löytyy pätkiä myös viime vuonna julkaistulta Stoogesin 'You Don't Want My Name, You Want My Action' bootlegilta, jolla viisimiehinen ja kaksikitarainen Stooges lämmitteli nousussa ollutta toista Detroit-bändiä (Cooper-bändi muutti Detroitiin nousun toivossa).
Miksaus ja ääni heiluu, mutta Alice Cooper oli 1971 täysin samalla viivalla MC5:n, Stoogesin ja muiden Detroitin klassikkobändien kanssa. Tajuttoman kovaa katurokkia ja onhan Lissun lauluääni ollut ihan omaa luokkaansa. Tuplakitarat ulvovat, draama paisuu ja Lissu tietenkin teloitetaan, jonka jälkeen läväytetään vielä 'Long Way to Go' ja bändin ehkä kovin biisi 'Under My Wheels'. Eihän tässä kohtaa auta muuta kuin pistää kättä lippaan, kun lämpöisten puheiden ja huhujen lisäksi kuulee ensi kertaa missä livekunnossa bändi oli tässä vaiheessa.
Levyarvio: Marillion – Afraid Of Sunlight (1995)
15 tuntia sitten