keskiviikko 25. tammikuuta 2017

J. Karjalainen - Et ole yksin 2013

Karjalainen on pyörinyt Levyhyllyssä oikeastaan aika usein, siihen nähden etten miehen uran alussa diggaillut hänen musastaan ihan hirveästi. Mustien lasien kliinissä, torvien säestämässä soulissa oli muutama hymyn suupieleen nostava poikkeus, mutta muuten se ei ollut, eikä ole minulle. 'Tähtilampun alla' ja niin edelleen toivat mukaan surf/rautalankataiturit, kelpo biisit, mutta sama pliisu meno jatkui edelleen.
Mistään pahnoille makaamisesta Karjalaista ei voi syyttää, vaan tästä jatkettiin Electric Saunan elektronisiakin soundeja tuoneeseen uudistukseen ja siitä sitten taas tuli 'Yhtyeineen', joka plompautteli jo menneisyyteen matkaamisesta banjolla.
Yllättäen musiikillisesti Karjalaisen rajuin kama onkin täysin riisuttu Lännen Jukka-trilogia, jonka viimeisestä levystä kului 'Et ole yksin'-albumin julkaisuun kolme pitkää vuotta. Viimeisin Karjalaislevy 'Sinulle Sofia' ilmestyi tästä kaksi vuotta myöhemmin 2015.

Et ole yksin oli pitkän ajan jälkeen paluu ihan oikeaan yhtyesoittolevyyn. Karjalainen haali levylle luottosoittajiaan (eli lähes koko edesmenneen Laika & the Cosmonautsin) ja soitannollisesti albumi toimii todella hyvin. Kitaristi Lankinen nojaa soundissaan rautalankakaikuun eikä juurikaan revittele vaan tyytyy leadeissään pääosin toistelemaan laulumelodian variaatioita. Koskettimet eivät ole aivan pinnassa ja ovat selkeästi viittaamassa levyn kirjoittamattomaan 70-lukulaiseen teemaan. Rytmiryhmä on virkamiesmäisen varma ja kappaleiden lyriikat sijoittuvat siis laulajan (nyt jo) kuvitteellisen ja myyttisen puolelle muistoissa menneeseen nuoruuteen.

Lännen Jukkakin kynti jossain myyttisessä menneisyydessä, mutta toisella tapaa. 1900-luvun alun kappaleet kertoivat tarinansa tiukasti tapahtumaa ja sen järjestystä seuraten, kun taas 'Et ole yksin' maalailee kieli- ja mielikuvilla, jotka kuuntelija sijoittelee omassa päässään järjestykseen. Toimii. Kantavia teemoja ovat nuoruus ja rakkaus, jotka tavoitetaan hienosti. Ehkä imelin on Baddingin ja vielä enemmän Haajan ajan Agentsien makeileva 'Sydänlupaus', mutta sekin kuuluu kokonaisteokseen. Muutama biisi on vähän virkamies-Karjalaista, mutta levyn avaus 'Mennyt mies', 'Yksi kerrallaan', mahtava 'Meripihkahuone', sekä closeri 'Sinisestä kankaasta' maalaavat sydän pursuten surumielisen, poismenneen, mutta samalla kauniin kuvan nuoruudesta.

Muutaman radiossa tiuhaan soineen biisin on jokainen kuullut, mutta levy kokonaisuutenakin on ihan hyvä.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Huojuva lato - Lättähattu 2016

Suonna Konosen johtama Huojuva lato operoi suomikantrin pienellä, mutta edelleen elävällä sarkalla. Musiikkimuoto ei ole varsinaisesti missään vaiheessa ollut niin sanotusti valtavirtaa - vaikka erinäisten vuosikymmenten aikana sitä ovat tulkinneet aika legenda-statuksenkin omaavat artistit.

Ensimmäinen näistä taisi olla Tapio Rautavaara, jonka jälkeisen pitkän hiljaisuuden jälkeen Jussi Raittinen yritti tuoda kotimaiseksi laulettua juurimusiikkia Suomeen ja Jarno Sarjanen soi satunnaisissa keskikaljakuppiloiden jukebokseissa. 80-luku toi Freud, Marx, Engels & Jungin taitavine sanoituksineen, mutta toistettakoon, että mitään koko kansan ja joka-artistin musaa kantri ei ole. Etenkään, jos sitä esitetään alkuperäisessä uikutushengessä. Mutta jos kantrin estetiikkaa yhdistää iskelmämusiikkiin... niin saadaan Kari Tapio tai Matti Esko.

Huojuvan ladon kotiseutu- ja nostalgiapainoista musiikkia voi tosiaan ehkä verrata Tapioon, tai Matti Eskoon, etenkin kun ottaa vaikka levyn vahvan, Konosen jo Folkswagen-yhtyeelleen aikanaan tekemän kappaleen 'Suomenhevonen'. Biisi tuntui itse asiassa ensimmäisillä kerroilla voimakkaan lisäksi todella pateettiselta, ennenkuin myönsi itselleen että näinhän sen pitääkin olla. "Erämaa..."... "Mä oon rekkamies"..."Hummani hei". Hienosti kuljetettu biisi tekee siis kunniaa suomenhevoselle.

Levyn aloittava 'Poika unelmoi', kertoo kaikille periferiasta ponnistaneille tarinan, missä aika tai synnyinpaikka eivät ole esteenä unelmille ja menestykselle, kuten kappaleen Juice Leskisen tarinassa. Kononen kuljettaa juttua välillä vähän Springsteenin hengessä, kuten Joensuun ravintola Jokelasta kertovassa 'Joensuu (ne kehnot veivät meiltä wanhan Jokelan)'. Lapsuus ja poislähtö käsitellään biisissä 'Viimeinen lättähattu Lieksaan' ja takaisin paluu kappaleessa 'Pitkät kilometrit kotiin'. Vaikka kohokohdat erottuvatkin levyltä vahvasti, myös muu kappalemateriaali soljuu siinä välissä.

Kun tähän yhdistää Huojuvan ladon taustajoukon (Vartiainen, Vähäkallio ja Korhonen) taitavan soiton, joka taipuu juurimusiikista rockin kautta iskelmään. Muutamaan otteeseen yhtye päästää irti ja antaa soiton soida ja hienostihan se soi. Huojuvan ladon Lättähattu on pienen siedätyksen jälkeen oikein hyvä levy ja varmaan rehellisintä iskelmää, mitä tässä maassa tällä hetkellä tehdään.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Albert Ketèlbey - Persialaisella torilla



Albert Ketèlbeyn Persialaisella torilla on kappale, joka on suurille ikäluokille erittäinkin tuttu radioaalloilta. Nykyään sen kuuleminen on harvinaista, mutta väitän, että se on soinut aikoinaan Suomen Yleisradiossa miltei päivittäin.

Eksoottisesta nimen kirjoitusasustaan huolimatta Ketelbey (1875-1959) syntyi Englannin Birminghamissa paikallisen kultasepän lapseksi. Vanhemmat kustansivat lapselle klassisen musiikin opinnot ja heidän pettymyksesksi Albert lähti kevytoopperan mukaan. Perhe olisi toivonut siis uraa vakavan musiikin säveltäjänä, mutta poika ryhtyi säveltämään ensin vaudevilleen ja 1900-luvun alkupuolella mykkäfilmeihin. Taloudellisesti tämä ei Albertin kohdilta mennyt väärin hänen sävellystensä levytysten ja nuottien (nuottien myynti oli musiikkiteollisuudessa suuri tulonlähde 60-luvulle asti) yltäessä jo tuolloin miljoonamyyntiin.

Persialaisella torilla flirttailee tuon ajan tyyliin eksotiikalla ja samalla teemoilla, jotka eivät ehkä ole aitoja, mutta vievät kuuntelijan mielikuvitusmatkalle tuhannen ja yhden yön, tai vuoden taakse. Kappaletta voisikin kuvailla visuaaliseksi sen vuorotellessa toriteeman ja romanttisen teeman välillä. Hyvin elokuvamainen kappale, joka varmasti oli laskemassa kivijalkaa myöhemmälle elokuvamusiikille. Visuaalisuus ja teemojen vaihtelu on johtanut myös siihen, että biisistä on tehty ainakin suomalainen proge-sovitus (Sessionin Unikuvia-albumilla). Ketèlbey työsti samankaltaisesti muitakin "eksoottisia" teemoja, kuten mielikuvamatkan Kiinaan.

Ketèlbeyn ura ja elämä joutui alamäkeen kotimaassaan toisen maailmansodan aikana. Matkustus- ja huvitilaisuusrajoitukset veivät keikat ja yleisön musiikkimaku muuttui. Sodanjälkeinen talvi 46-47 oli jäätävän kylmä pakkasen jatkuessa viikkotolkulla, joka on Englannissa harvinaista. Ketèlbeyn kotitalon putkisto hajosi aiheuttaen vesivahingon, joka tuhosi hänen arkistonsa ja paperinsa. Hän sai puolisoineen keuhkokuumeen, johon hänen vaimonsa kuoli kaksi päivää myöhemmin hoivakodissa. Ketèlbey sai hermoromahduksen ja tästä toivuttuaan hän avioitui uudelleen muuttaen Isle of Wightin saarelle, eläen loppuelämänsä suhteellisessa unohduksessa. Hän ei varmaan tiennyt, että Persialaisella torilla soi miltei päivittäin Suomen Yleisradiossa.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Roky Erickson - Roky Erickson & Evil Hook Wildlife E.T 1995

90-luvun puolessavälissä ilmestynyt 'Evilhook Wildlife E.T' ei ole miltään kantilta kulttiartisti Roky Ericksonin parhaita levyjä, mutta oikeastaan aika hyvä testamentti siitä exploitaatiosta ja roskan julkaisusta, jota miehen kohdalla on harrastettu jo 70-luvulta asti.

Levyn julkaisi 90-luvulla Miettisen radio-ohjelmassakin jatkuvasti mainittu Sympathy for the Record Industry-pienlafka ja kaikki vaikuttimet eivät tämänkään levyn kohdalla ole olleet tietysti pahoja. Erickson oli tässä vaiheessa leikkaamattoman parran ja kymmenien pauhaavien televisioitten kanssa huoneessa istuva kylähullu, jonka soolouran yritelmät olivat jo parinkymmenen vuoden takana ja lääkityksen ja huolenpidon löytyminen vielä kaukana edessä. Tässä vaiheessa käteen lyödyt satkut tulivat varmasti tarpeeseen, mutta mitään muuta Erickson tuskin sai näistä jämä- ja keikkanauhoista kaivetuista julkaisuista ikinä käteen. Sen sijaan kultti-fanit olivat nälkäisiä ja miehen 80-luvun taitteen viralliset ja loistokkaat albumit jo kauan poissa markkinoilta.

Omaankin hyllyyn tämä ilmestyi tasan sen takia, että oli sillä hetkellä ainoata, jota Ericksonilta löytyi levykaupan laareista. Aivan umpipaskaa tämäkään levy ei ole, siitä pitää huolen 80-luvun alkupuolellakin toiminut Ericksonin palosireeni-tenori. Taustabändi soittaa ihan kelvollisesti, mutta mistään elämää suuremmastahan tässä ei ole kyse. Levy on koostettu tuon ajan studionauhoituksista, pahvilaatikkorumpusoundisista livepätkistä ja vuoden 83 radiohaastattelusta, missä Roky änkyttää kappaleidensa taustoista (suhteellisen järkevästi). Kappaleet ovat miltei kaikki samoja, joita löytyy niiltä kahdelta oikealta soololevyltä. Tai siis siltä ekalta ja myöhemmistä nauhoituksista kootuilta. Ericksonin live-luenta Velvettien 'Heroinista' toimii tosin yllättävän kovaa.

No, eipä kappaleita kuten 'Don't Slander Me' taikka 'Don't Shake Me Lucifer' saanut ja kuullut tuohon aikaan yhtään mistään ja kyllä ne tekivät positiivisen vaikutuksen versioiden b-luokasta huolimatta. Jos jotain vuonna 2017 kiinnostaa artisti nimeltä Roky Erickson, hän on paljon helpommassa asemassa. Mutta ehkä näitten käppäjulkaisuiden kaivamisessa oli oma hohtonsa.. Muuten tätä levyä voi suositella vain keräilijöille ja kovimmille faneille.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Levyhyllyn yhdestoista vuosi

Sadan vuoden itsenäisyys, kuuden vuoden kuuliaisuus ja Levyhylly-blogin yhdestoista toimintavuosi. Tasavuosia täytetään toki vasta marraskuussa, mutta kyllähän tässä on pitkää kaarta käyty läpi.

Aloittaessani blogin pitämisen levyteollisuus voi vielä kohtuullisen hyvin (vuosi 2008 katsotaan kaiketi vedenjakajaksi) ja ennenkaikkea olin itse kohtuu hyväpalkkaisessa työssä ja innokkaana ostamaan cd:tä hyllyyn. Kymmenen vuoden kaaressa pystyy jo arvioimaan monen asian käännekohtia, niin musiikkiteollisuudessa, kuin myös omissa elämäntilanteissa. Asiat ovat siis aika paljon muuttuneet tässä vuosien saatossa.

Levyjen fyysisen myynnin lasku ja suoratoistopalvelut ovat tehneet levyjen teosta ja omistamisesta enemmän ja enemmän keräilijöiden puuhaa. Siinä missä takavuosina suursuositun artistin levyä myytiin kivijalkakaupoista satoja kappaleita, nykyisin supersuosittua artistia menee kymmenisen kappaletta. Siis fyysistä levyä. Bulkkilevyjä myydään vielä osittain Prismoissa jne., mutta Anttilan poistuminen TopTen-osastoineen lopullisesti poisti myös oman osansa fyysisten levyjen (ja alelaarin) myynnistä.

Albumikokonaisuuden kuolemaa on myös ehditty julistamaan vuosien ajan. Näin varmasti käykin tavallisen musiikinkuluttajan siirtyessä, tai paremminkin palatessa takaisin yksittäisten kappaleiden kuuntelijoiksi. Tämä ei ole varmasti mikään täysi katastrofi, koska vinyyli-LP:n, tai saatikka CD-levyn pituuden täyttäminen validilla musiikilla on aina ollut taitolaji. Siis vaikeata ja monessa musiikkityylissä jopa turhaa. Vanhoina vinyylisingle-aikoina levyn kakkospuolikin piti täyttää jollakin, jolloin yhtyeet laittoivat usein sinne jotain erikoisuuksia tai eri versioita. Joskus hyvinkin rohkeasti ja tällainen on suoratoistomusiikissa tietysti poistunut.

Aloittaessani blogin pitämistä marraskuussa 2007 Suomessa ja suomeksi oli mittava määrä hyviä musiikki-blogeja. Oma tyylini oli alussa ehkä turhankin minimalistinen ja lyhyt, joten monikin tuon ajan pidempää pohdintaa sisältänyt blogi oli tässä suhteessa parempaa tavaraa. Vuodet kuitenkin vierivät eteenpäin ja juttujen pituus, sekä välillä jopa pohdinnat paranivat. Tai ainakin pysyttelivät mielenkiintoisen musiikin parissa. Levyhyllyllä on tilastojen mukaan pieni lukijakunta edelleenkin. Lukijamäärä oli kuitenkin selkeästi suurempi RSS-lukijoiden kaudella ja tipahti näiden poistuttua käytöstä. Noita vuoden 2007 musiikkiblogeja ei taida enää Levyhyllyn lisäksi olla olemassa yhtään. Olen poistanut oikean laidan bloginostoista tasaisesti niitä, joita ei ole päivitetty pariin vuoteen. Myös blogien keskinäisestä liikenteestä näkee, että hiljaista on tällä rintamalla. Hommat pyörivät ehkä vielä jollain tumblr-tileillä, mutta pohdiskeleva bloggaaminen on harvinaista.

Koska olet jostain syystä lukenut tätä tekstiä tänne asti ja olettaen edelleen kiinnostunut; juu ei - Levyhylly-blogi ei ole lopettamassa. Enkä ole lopettanut levyjen ostoa, tai kuuntelua. Ensin mainittu on vain hidastanut tahtia ja muuttanut kohteita. Myös omat musiikkihommat ovat jo ajat sitten lyöneet loven itsensä koros.. toteuttamiseen, jolloin kirjoittaminen on vähentynyt. Tällainen kuutisen juttua kuukaudessa tahti on varmasti tullut jäädäkseen.

Ja singleistä: pistetään kevennykseksi tällainen brittien top10 sinkku vuodelta 1992, jonka pituus oli yli 25 minuttia, näin ollen pisin yksittäinen kappale, joka tuollaisilla sijoilla on ollut. Ja laitetaan vielä pidempi versio: