torstai 26. helmikuuta 2015

Bluesounds - ON 1980

Dave Lindholm on suomalaisen pop- ja rockmusiikin klassikkokentällä ollut sellainen 'ikiliikkuja', etenkin 70-80-luvuilla. Silloin hommiin ei jääty turhan pitkäksi aikaa makaamaan. Nopeita käänteitä piisasi, mutta musiikissa palattiin loppujen lopuksi aina blues-peräiseen rokkiin - sama kulku tapahtui tiettävästi 1980-82 toimineessa Bluesoundsissakin.

Lindholm oli tietyssä mielessä Juice Leskisen kanssa niitä 70-luvulla kannuksensa saaneita artisteja, jotka eivät punkin tai uuden aallon silmissä joutuneet pahasti sylkykupeiksi. Dave oli vielä tuottajankin ominaisuudessa Love:n löytämän uutta punkmusiikkia soittaneen Pelle Miljoona ja N.U.S.n ainokaiseksi jääneellä pitkäsoitolla.

Ehkäpä uuteen aaltoon sijoitettavan Bluesoundsin miehistö oli tuttuja niin sanottuja entisiä hämyjä Orfeus ja Kalevala yhtyeistä. Bändi sijoittuukin siihen Lindholmin linjaan, mitkä ovat oikeita bändejä, eikä taustamiehistöjä rumpali Zape Leppäsen ja etenkin edesmenneen basisti Ari Vaahteran panoksen ollessa yhtä tärkeitä, kuin maestron itsensä.

Bluesounds ja Lindholm pääsivät yllättämään Suomen musiikkikentän 1980 julkaisemalla englanninkielellä lauletun levyn, joka kuulosti sekä uniikilta, että kansainväliset mitat täyttävältä. 'Black' on klassikko ja bändi oli kovassa livekunnossa halliten kesän festareita. Asiallisen materiaalin tulva oli niin kova, että yhtye pystyi julkaisemaan pitkäsoiton lisäksi singlejä, sekä tämän livelevyn, jonka kappaleista osa oli jätetty pois Blackilta. Tai siis levy koostuu kokonaan omista kappaleistaan 'Cigarette Lean Nr:2'kin ollessa poikkeava aiemmasta sinkkuversiosta.

Levy aloitusbiisi 'Tears'in jälkeen tulee kahden kappaleen medley, joista 'Goddes of Music' taitaa olla peräisin ajalta ennen Bluesoundsia. Kakkospuolella on bändin originaalien seassa Zape Leppäsen hyvin laulama Al Green-cover 'Take Me to the River'. Bändi soi raa'asti, mutta napakasti ja Talking Headsiinhan tätä vertailtiin, erityisesti Vaahteran bassotyöskentelyn takia. Lindholm vetelee kitarallaan tunteella ja välillä on oikeasti vaaran tuntua, mitä lisää muutama epäpuhtauden rajoilla karjuttu vokaali. Tätä levyä ei lähdetty puunailemaan, mikä kuuleman mukaan nosti skismoja Vaahteran ja Lindholmin välille. Myös kahdelta keikalta nauhoitettu livemateriaali olisi kappalevalintojen osalta saattanut olla toiseen suuntaan, sen kallistuessa Lindholmin valintoihin bändin alkuajoilta.

Levy äänitettiin sisään vain kahdella erillisellä keikalla jotka olivat Tampereen YO-talolla ja Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla. Aikalaisten mielestä bändi oli keikoilla yleensä vielä parempi, kuin mitä tälle dokumentille tallentui ja voisin jopa uskoa näin olleen. Joka tapauksessa ON on hyvä Bluesoundsien levy, erittäin hyvä suomalainen levy ja äkkiseltään yksi parhaista tässä maassa tehdyistä livevelyistä. Albumi pistettiin ulos loppuvuonna 1980 ja yhtye julkaisi tämän jälkeen vielä kokoelman ja pitkäsoiton, jonka jälkeen malja oli tyhjä. Lindholm palasi taas äkkinäisten käännöstensä pariin siirtyen rivikitaristiksi Sleepy Sleepersiin.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Grateful Dead - Touch of Grey 1987



Vuonna 1987 suurten ikäluokkien ensimmäiset vuodet alkoivat olla 40-ikävuoden kohdilla. Alla oli elämää, uraa ja siirtyminen jo sille laskupuolelle. Peliä ei ollut vielä menetetty, mutta se nuoruus.. se oli jo omien lasten elämää.
Itsehän kuulun näihin suurten ikäluokkien lapsiin ja jos unohdetaan nyt tämä hurja kotimaa, niin ainakin Yhdysvalloissa suurten ikäluokkien omaa nuoruutta sävytti musiikki, sekä yhteiskunnallinen kuohunta, jonka rinnalla omat sukupolvikokemuksemme rajoittuvat..no Euroviisuihin ja nollaan pisteeseen.

Yksi musiikkia ja sen rinnalla yhteiskunnallisia näkemyksiä esille tuonut yhtye oli Grateful Dead. Yhtye sai niskaansa liikkeen äänitorvena toimimisen viitan, mutta saamastaan huomiosta huolimatta Dead jäi 60-luvulla kaupallisesti menestyneempien aikalaistensa varjoon. Pieni hetki menestystä koitti 70-luvun taitteessa, muttei kantanut kuin hetken. Ajat muuttuivat ja myös musiikin tuulet, mutta Grateful Dead kiersi sitkeästi vuosi vuoden perään lukuunottamatta muutaman vuoden taukoa keräten hiljalleen suosiota ja ennen kaikkea deadheadeiksi kutsuttuja seuraajia, jotka kulkivat yhtyeen perässä karavaanin tavoin.

Juppikaudellta GD:n tyylisestä reliikistä tuli yhtäkkiä ilmiö ja toimistotyöntekijät löysäsivät krakaansa ja lähtivät 'viikonloppukapinalle' katsomaan yhtyettä. Hassuja hippejä, jotka ovat vähän seestyneet, mutta edelleen puuhailevat. Samaan aikaan iskenyt ensimmäinen vahva sikstari-revival perustui juuri ikäluokkakysymykseen ja yht äkkiä bändin lisäksi paria vuotta aiemmin halveksitut ja väsyneenä pidetyt artistit julkaisivat pirteitä ja positiivisia tsemppilevyjä (muun muassa Travellin Wilburys).

Touch of Grey oli soitettu ensimmäistä kertaa keikalla jo 1982 ja Jerry Garcian sävellys ja luottotekstittäjä Robert Hunterin sanoitus julkaistiin vuoden 1987 'In the Dark' levyllä. Kappaleesta tuli yhtyeen suurin kaupallinen hitti ja ylläoleva luurankonukkevideo sai runsaasti esitysaikaa aikansa MTV:ltä nostaen biisin Billboardin Top10:iin. Eikä siinä mitään, ihan sympaattinen kappale.
Myös albumi nousi Top10:neen ja pitkään kiertänyt ja omilleen soittanut yhtye rupesi myymään areenoita täyteen kolmeksi illaksi peräkkäin. Hipit tahkosivat juppiajan kovimpia keikkatuloja, tosin pitää muistaa, että Deadin menot ovat aina olleet kohtuu suuret; käsittääkseni yhtye maksoi loppuun asti roudareilleen ja teknikoilleen miltei samaa palkkaa, kuin soittajat itselleen. Ja roudattavaa riitti, sillä yhtyeen olemassa olo ja pärjääminen perustui jatkuvalle rundaamiselle, joka tämän levyn avittamana kävi lähimmillään seuraavana vuonna Tukholmassa.
Kappleentekijä Jerry Garcian nallekarhumainen ikääntyneen hipin olemus kätki kuitenkin taakseen usean sotatoverinsa vaivan; Garcia oli kuolemaansa asti kokaiini- ja opiaattiriippuvainen ja piti lavan takana äkäisesti huolen lääkinnästään. Hän sairasteli tämän lisäksi paljon ja kuolema koitti vuonna 1995 juuri päihdevieroitusklinikalla lopettaen Grateful Deadin toiminnan.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Panda Bear - Panda Bear Meets The Grim Reaper 2015

Panda Bear nimellä soololevyttävä yhdysvaltalainen Noah Lennox on toinen Animal Collectiven pysyväisjäsenistä. Yhtye nautti muutama vuosi sitten yllättävää valtavirtasuosiotakin soittaen Helsingin Senaatintorin tapahtumassakin. Lennox/Panda Bear on julkaissut tämän ohella viisi soololevyä, joista tämä viimeisin ilmestyi viime kuun alussa.

Artistin ulosanti on sellaista, jota joissain piireissä nimitellään 'lumihiutalemusiikiksi' ja selkeästi valveutuneen flow-kävijän tai Pitchforkin selailijan makuun, mutta sen erikoisuutta ei sovi raavammankaan miehen kiistää. Myös miehen kappaleentekometodit ovat kunnioitettavia aikana, jolloin läppärillä tehty 'luovuus' onkin degeneroitunut hinkkaamiseksi ja kikkailuksi. Vuonna 2007 ilmestynyt 'Person Pitch' perustui Lennoxin kasaan raapimien samplejen päälle hoilottamiselle. Tätä seuranneen neljännen sooloalbumin miksasi Sonic Boom nimelläkin tunnettu Peter Kember, toinen puolisko kahdeksankymmentäluvun kulttiyhtye Spacemen 3:sta sekä Spectrum- ja E.A.R. projektien johtaja.

70-luvun dub-levyjen hengessä nimetty Panda Bear Meets The Grim Reaper äänitettiin Lennoxin kymmenen vuotta kotikaupunkina toimineessa Lissabonissa vuosien 2013-14 taitteessa. Nyt Sonic Boomin rooli oli levyllä miksauksen lisäksi toimia toisena tuottajana ja soittajana. Levy äänitettiin Lennoxin kappalerunkojen päälle ja artisti itse haluaa säveltää kappaleensa nopeasti, usein parissa tunnissa. Pohjana käytettiin myös studiossa olleita elektronisia laitteita, jolloin osa jutuista syntyi niin sanotusti vahinkojen/sattuman kautta esimerkiksi bassoresonoinnin mukaan. Suuri osa levyn kappaleiden introista on vielä Kemberin käsialaa Lennoxin arvostaessa miehen kieltämättä tarkkaa korvaa pistää frekvenssejä yhteen. Lopputulos kuulostaa erilaisten palasten oudolta yhdessäliikkumiselta (90-luvun sämpläysmusiikin hengessä), mutta samalla runsaalta ja ruokkivalta, joten yhteistyön voidaan sanoa olevan onnistunut. Lisäksi Lennoxin vetelemät vokaalit ovat parhaimmillaan oudon tarttuvia ja kerrostuksissa sitä voi surutta vertailla 70-luvun alun kokeelliseen Beach Boysiin. Biitit on taas vedelty surutta Def Jamin tyylisestä hip hop-jytinästä. Kember miksasi levyn Baleaareilla ja lisäili suhinaa vielä kotistudiossaan Rugbyssä.

Levy kuulostaa kieltämättä oudolta ja erikoiselta, mikä on helvetinmoinen saavutus vuonna 2015.

torstai 12. helmikuuta 2015

Risto - II 2013

Risto on ollut artisti johon niin sanotusti rakastui ja sitten kyllästyi. 'Aurinko plaa plaa plaa' soi levysoittimessa paljon ja miehen räävittömät lyriikkapläjäykset sekä yllättivät, että toimivat. Eikä taustaorkesteri Ristokaan kuulostanut huonolta, vaan soitti erittäin omaperäisesti vaellellen samaan aikaan tutuilla, mutta myös tuntemattomilla Suomen poluilla. Samoilla eväillä seurannut 'Sähköhäiriöön' taas kuulosti jostain syystä täysin saman toistolta ja aiheutti suoranaisen vitutus-reaktion.

Intternetissä ja muualla mediassa kiersi II:sen ilmestyessä huhuja Riston 'paluusta' ja albumi sai vuoden 2013 tekijänoikeusjärjestö Teoston palkinnon, joka jostain ihmeellisestä syystä on jaettu parikin kertaa uskaliaille artisteille.

Olen tunnetusti hitaasti lämpenevää sorttia plus Riston edellinen levy oli niin ärsyttävää paskaa, että tähän levyyn tutustuminen tapahtui sen saamista kehuista huolimatta vasta nyt. II:nen synnyttää kokonaisuutena vähän samanlaisia Risto-tuntemuksia, kuin edeltäjänsä (samaa monologia paljon), mutta musiikillisesti albumilla on kolme hetkeä, jotka antavat tämän anteeksi.

Levyn avaava 'Turvaluola' on yksi niistä. Musiikillisesti se nojaa kauniisiin 70-luvun alun anglo-folk biiseihin sanoituksen pyöriessä sitten vastapainoksi ja vähemmän yllättävästi puoliperversseissä kuvioissa. Kakkosbiisi 'Mikä estää olemasta ihan kaikki' jatkaa saatanan kovaa linjaa ja se seikkailee Aasian tasankojen lisäksi Morriconen pölyisissä maisemissa vocoderin läpi laulettuna nostaen lopussa kaikki ihokarvat pystyyn. Kolmoskappale 'Valoputkessa' tiputtaa levyn takaisin siihen yhdentekevään Risto-kamaan. 'Uskotko Jeesukseen kristukseen' jatkaa samaa linjaa muistellen flippaajan luona vietettyä yötä. Samaten 'Vanhus'. Sitten tuleekin levyn kärkikolmikkoon kuuluva vocoderin, 80-luvun alun synien ja lonksuvien roskiskitaroiden säestämä 'Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento', joka päivittää Nurmion 'On aika soittaa sinfonian', Kollaan 'Tähtien rauhan' ja Leavingsien 'Olipa kerran ihmisen' tähän päivään. Tai sinne pessimistiseen tulevaisuuteen. Robottien laulama "Rakenna meidät sitten omaan aikaasi uudestaan" kohoaa lopussa mantraksi. Tajuttoman kova biisi. Sitten taas Ristoilu jatkuu 'Tiedän millainen on ihminen', mutta kappaleen pelastaa sen kohoaminen kohti loppua kuorokoneen avulla miltei euforikseksi. Levyn päättää 'Moderni suojelusenkeli'.

Risto-yhtye koostuu koskettimia soittavan Risto Ylihärsilän lisäksi kitaristi Tuomas Eriksonista, bassoa ja baritonikitaraa soittavasta Minna Kortelpurosta ja rumpuja siinä soittaa nykyisin moneen ehtivä todellinen renesanssimies Ville Leinonen. Vieraiijoina mukana on Pekko Käppi jouhikkoineen ja kakkosbiisissä huilut ja Morricone-kuorot tarjonnut osa Helsinki Soundpainting Ensemblestä. Lubo-Mir vääntelee vocoderia ja autotunea 'Tiedän millainen on ihminen' biisissä.
Levyn yleissointi on elektronisempi (sellaisessa groovebox-hengessä..), kuin aikaisemmilla äänitteillä. En nyt keksi tähän loppuun mitään sen suurempaa viisautta, tai tiivistystä, mutta II:sen kuuntelee läpi ja muutamilta kohdin vielä oikein mielelllään.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Bangles - Walk Like an Egyptian 1986



Kappale ei taida olla Banglesien suurin hitti, mutta loppujen lopuksi varmasti se tunnetuin kappale. Kahdeksankymmentäluvun 'paisleypop-bändi', eli aikansa sixties-nostalgiasta(kin) ammentanut Bangles oli julkaissut debyyttilevynsä jo aikaisemmin, eikä se ollut näihin seuraajiinsa verrattuna minkäänlainen menestys.

Walk Like an Egyptian oli kakkosalbumi 'Different Light' albumin kolmas single, joka seurasi Princen kynäilemän ykkössingle 'Manic Mondayn' menestystä nousten brittien kolmoseksi ja Yhdysvaltain-listan ykköseksi, ollen tilastojen mukaan ensimmäinen kokonaan omia soittimiaan soittaneen naisbändin ykkössija. Tämä ei tosin pidä ihan paikkaansa, mutta melkein.

Manic Mondayn tyyliin kappale ei ole yhtyeenjäsenten omasta kynästä, vaan sen on tehnyt ulkopuolinen. Tällä kertaa Liam Sternberg, joka kuului alunperin Akronin 70-luvun lopun skeneen Devon ja muiden aikalaisten kanssa. Hän soitti Jane Airen taustabändi Belvederesissä ja kokosi myös Stiff-levy-yhtiölle klassisen 'Akron Compilation' kokoelman alueen bändeistä. Sternberg äänitti ensimmäisen demon kappaleesta tammikuussa 1984 ja kappaletta tarvottiin megasuosiossa olleelle Toni Basilille, joka hylkäsi biisin. Ensimmäinen levytys oli uuden aallon artisti Lene Lovichin, mutta sitä ei julkaistu säveltäjän vetäydyttyä hetkeksi musiikkielämästä.

Kappale ajautui Banglesien tuottaja David Kahnen käsiin joka piti biisistä ja yhtye suostui sen levyttämiseen. Levytyksessä jokainen bändin jäsen laulaa säkeistön Debbi Petersonia lukuuntottamatta, koska tuottaja ei pitänyt hänen suorituksestaan. Tämä oli yksi niistä lukemattomista syistä, jotka aiheuttivat yhtyeelle sisäistä kitkaa, eikä tilannetta helpottanut Debbin rummutuksen korvaaminen rumpukoneella..

Biisi oli syntynyt osittain sattumalta Sternbergin matkustaessa lautalla ja ihmisten kävellessä hassusti sen tehdessä käännöstä. Videolle (jossa Debbi Peterson laulaa taustoja ja soittaa tamburiinia) otettiin mukaan myös vaudeville-ajan 'hiekkatanssia', eli egyptiläistyylistä kävelyä. Kappaleen video kuvattiin osittain New Yorkin kaduilla tavallisten ihmisten tehdessä tanssiliikkeitä ja mukaan otettiin muutama alkeellinen videotrikki pistäen prinsessa Dianan ja Muammar Gaddafin myös tekemään jorausliikkeitä. Kappale on hyvä osoitus 'roskapopin' laadusta ja voimasta parhaimmillaan, eikä Different Light levyssä kokonaisuutenakaan ole mitään suurempaa vikaa. Laskelmoitu kaupallisuus kohtaa hyvät biisit, eikä Banglesien kiva ulkonäkökään haitannut. Etenkään Susanna Hoffsin.