Dave Lindholm on suomalaisen pop- ja rockmusiikin klassikkokentällä ollut sellainen 'ikiliikkuja', etenkin 70-80-luvuilla. Silloin hommiin ei jääty turhan pitkäksi aikaa makaamaan. Nopeita käänteitä piisasi, mutta musiikissa palattiin loppujen lopuksi aina blues-peräiseen rokkiin - sama kulku tapahtui tiettävästi 1980-82 toimineessa Bluesoundsissakin.
Lindholm oli tietyssä mielessä Juice Leskisen kanssa niitä 70-luvulla kannuksensa saaneita artisteja, jotka eivät punkin tai uuden aallon silmissä joutuneet pahasti sylkykupeiksi. Dave oli vielä tuottajankin ominaisuudessa Love:n löytämän uutta punkmusiikkia soittaneen Pelle Miljoona ja N.U.S.n ainokaiseksi jääneellä pitkäsoitolla.
Ehkäpä uuteen aaltoon sijoitettavan Bluesoundsin miehistö oli tuttuja niin sanottuja entisiä hämyjä Orfeus ja Kalevala yhtyeistä. Bändi sijoittuukin siihen Lindholmin linjaan, mitkä ovat oikeita bändejä, eikä taustamiehistöjä rumpali Zape Leppäsen ja etenkin edesmenneen basisti Ari Vaahteran panoksen ollessa yhtä tärkeitä, kuin maestron itsensä.
Bluesounds ja Lindholm pääsivät yllättämään Suomen musiikkikentän 1980 julkaisemalla englanninkielellä lauletun levyn, joka kuulosti sekä uniikilta, että kansainväliset mitat täyttävältä. 'Black' on klassikko ja bändi oli kovassa livekunnossa halliten kesän festareita. Asiallisen materiaalin tulva oli niin kova, että yhtye pystyi julkaisemaan pitkäsoiton lisäksi singlejä, sekä tämän livelevyn, jonka kappaleista osa oli jätetty pois Blackilta. Tai siis levy koostuu kokonaan omista kappaleistaan 'Cigarette Lean Nr:2'kin ollessa poikkeava aiemmasta sinkkuversiosta.
Levy aloitusbiisi 'Tears'in jälkeen tulee kahden kappaleen medley, joista 'Goddes of Music' taitaa olla peräisin ajalta ennen Bluesoundsia. Kakkospuolella on bändin originaalien seassa Zape Leppäsen hyvin laulama Al Green-cover 'Take Me to the River'. Bändi soi raa'asti, mutta napakasti ja Talking Headsiinhan tätä vertailtiin, erityisesti Vaahteran bassotyöskentelyn takia. Lindholm vetelee kitarallaan tunteella ja välillä on oikeasti vaaran tuntua, mitä lisää muutama epäpuhtauden rajoilla karjuttu vokaali. Tätä levyä ei lähdetty puunailemaan, mikä kuuleman mukaan nosti skismoja Vaahteran ja Lindholmin välille. Myös kahdelta keikalta nauhoitettu livemateriaali olisi kappalevalintojen osalta saattanut olla toiseen suuntaan, sen kallistuessa Lindholmin valintoihin bändin alkuajoilta.
Levy äänitettiin sisään vain kahdella erillisellä keikalla jotka olivat Tampereen YO-talolla ja Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla. Aikalaisten mielestä bändi oli keikoilla yleensä vielä parempi, kuin mitä tälle dokumentille tallentui ja voisin jopa uskoa näin olleen. Joka tapauksessa ON on hyvä Bluesoundsien levy, erittäin hyvä suomalainen levy ja äkkiseltään yksi parhaista tässä maassa tehdyistä livevelyistä. Albumi pistettiin ulos loppuvuonna 1980 ja yhtye julkaisi tämän jälkeen vielä kokoelman ja pitkäsoiton, jonka jälkeen malja oli tyhjä. Lindholm palasi taas äkkinäisten käännöstensä pariin siirtyen rivikitaristiksi Sleepy Sleepersiin.
Levyarvio: Marillion – Afraid Of Sunlight (1995)
16 tuntia sitten