tiistai 30. joulukuuta 2014

Goat - Commune 2014

Vuoden päätteeksi vielä tämä vuoden musiikkia. Ruotsalainen 2010-luvun Goat on julkaissut tätä ennen yhden täyspitkän sekä muutaman EP:n ja seiskatuumaisen. Tapojeni mukaan 2012 ilmestynyt ja kehuttu edeltäjä livahti uuden musiikin sihdin ohi, mutta tämä tuli tsekattua nyt.

Taas kerran totean, etten muiden kuin itseni tekeminä pidä hirveästi retroilusta, jollaiseksi Goatinkin voisi laveasti lukea. Tai sitten ei.

Yhtye käyttää lavalla ja promokuvissa eksoottisia pukuja ja naamioita, sekä kätkee puhemiestään lukuun ottamatta visusti kasvonsa. Bändin oman tarinan mukaan se on perustettu Pohjois-Ruotsin Korpilompolossa, ammentaa synnyinseutunsa animismista ja jäsenet ovat asuneet erinäisissä kommuuneissa.

Tosiasia on kuitenkin, että yhtye toimii Göteborgissa ja soittaa musiikkia, joka on sekoitus 70-luvun türkkirockkia, Amon Düülin tyylistä psykeä ja Malin alueen tuaregimenoa. Kaikki palaset kuuluvat, mutta onhan Goatin keitos kuitenkin omanlainen. Tuttu ja tuntematon, eikä kalattava/huutava naislaulaja pahenna asiaa, vaan päinvastoin. Fuzzit, wahhit ja etno soi, kaikki on kuultu ehkä edellisessä elämässä, mutta silti tätä kuuntelee mielellään.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Mojo - Brain Damage CD kok. 2014

Mojo on näitä hintavia keski-ikäisille ja keski-ikäistyville varakkaille ja tietyin varauksin ennakkoluulottomasti musiikkia kuunteleville suunnattuja lehtiä.

Kotimaisen 'rock-median' kuoltua nämä alkavat olla ainoita, joita jaksaa silloin tällöin lueskella. Wire-lehteä ei tähän kasaan voi oikein lukea, joten parasta tässä skenessä on Uncut. Mojokin on välillä ihan ookoo.

Viimeisimmän numeron otin metsästykseen (tämän kanssa sai tosiaan nähdä vaivaa) ihan sen takia, että muutamalla eri boardilla oli kehuttu sen kansi-CD:tä. Kaikki kolme; Wire, Uncut ja Mojo pitävät yleensä mukanaan usein kokoelma-CD:n, joka on kasattu lehden teeman, tai juuri julkaistun musiikin mukaan. Näitä on pyörinyt omissakin nurkissa ja ne ovat yleensä olleet aika vähällä kuuntelulla. Kesällä auton soitin vaihtui kuitenkin huimasti kasetista cd-soittimeksi, joten autoillessa on tullut valittua mukaan kaiken näköistä vähemmälle kuuntelulle ja huomiolle jäänyttä tavaraa, yhtenä nämä kokoelmat. Ja onhan siellä ollut ihan pätevää kamaa.

Uusimman Mojon pääjuttuna on pitkä Floyd historiikko/haastattelu ja kokoelman nimi ja kansi kumartavat yhtyeen suuntaan. Musiikillisesti lähimpänä on levyn aloittava The Coffin Daggersien luenta yhtyeen biisistä 'Interstellar Overdrive'. Kappale/riffi on vuosien saatossa saanut osakseen niin monta stoner-henkistä louhintaa, ettei tämä nyt tee vaikutusta suuntaan tai toiseen. Muutenkin kokoelman psykedeliahenki on siellä stonerin ja synkkyyden puolella, mutta jotain hengen veljeyttä Barrettin ajan synkemmän puolen räminään ja ulvontaan löytyy alusta loppuun.
Tämän suuntainen psykedelia on asteen verran monotonista ja siitä usein puuttuu se Hawkwindin jäljittelijöistään erottava törky-artsyelementti. Mutta kyllä tämän kuuntelee silti alusta loppuun uudestaan. Levy petraa koko matkan alusta eteenpäin. Massasta nousevat esille ensimmäiseksi neloskappale, eli Foxygenin 'Star Power II: Star Power Nite, joka niputtaa Hawkwindit, Stonesit ja Gro-Magnonin. Ruotsalainen Goat on jo hyväksi havaittu, ja sen tuaregi/afrokitarointi yhdistettynä rääkyviin akkoihin toimii kuin häkä. Levyn päättää Electric Wizardin jyystö 'Sadiowitch'.
Tässä välissä ollaan käyty läpi kaikki Stooges, Black Sabbath ja Suicide-vaikutteet. Ei mitään uutta auringon alla, mutta kokoelma toimii. Cd:llinen kitaravetoista psykeä.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Petri Lahtinen - Abbreviations 2014

Petri Lahtisen musiikki on vilahtanut täällä aikaisemminkin ja nyt kuuntelussa on Bandcampista löytyvä 'Abbrevations'. Suomennettuna ymmärtäisin termin 'lyhennelmänä'. Sikäli nimi ei anna ihan oikeata kuvaa, sillä kappaleet pyörivät siinä neljän minuutin molemmin puolin. Toki niitä ei jäädä rakentelemaan loputtomiin ja täyttämään liikaa. Artistin edellinen tuotos olikin aika paljon puunatumpi, eikä kosketellut ihan kaikkia reseptoreja, mutta tämä on mielenkiintoinen.

Lahtinen on käsittääkseni mukana aika monessa ja monenlaisessa jutussa, mutta kuten tästäkin äänittestä käy ilmi, niin Kitarististahan tässä on kyse. Projektin saatesanoina on, että kitarat, äänet ja vokaalit on äänitetty ja sen jälkeen jätetty editoimatta ja ladattu vain suoraan nettiin. Eli jonkinlaisesta 'dogma-kamasta' on kyse. Kansikuvassa on kaunista huurretta ikkunassa ja se kuvaa hyvin levyn/julkaisun henkeä. Jäärakeet tulevat kylmällä ikkunaan tietyllä logiikalla, mutta myös omalla rytmillään ja tietyllä tapaa ennalta arvaamattomasti.
Itse kuvailisin musiikkia metafooralla akvarellimaalauksesta; siihen maalataan kitaralla ja muilla äänillä kerros kerroksen päälle ja katsotaan miten väri lähtee leviämään paperille. Sen voi nähdä leviävän kauniisti ja hitaasti. Toisiin kohtiin voi jäädä liikaa vettä ja väriä, mutta liike ja hetken tunnelma on se mitä vangitaan. Jos johonkin kohtaan jää pieni kupru, niin sitten jää. Tärkeintä on siis matka, eikä päämäärä. Rakenne pidetään myös vesivärimaalauksen tyyliin kevyenä ja varotaan 'värittämästä tukkoon'.

Lahtisen kitaransoittoa voisi helposti kuvailla lyyriseksi ja useassa biisissä/aihiossa on pohjana melodista näppäilyä, mutta suuria melodioita ja linjoja vältellään selkeästi. Toisista kitaristeista tulee välillä vahvasti mieleen Robert Fripp, jonka ujeltavia pitkiä linjoja seurataan frippentronicksin hengessä. Yksi erityisesti tälläinen on kappale 'Magga'. 'Luoma' heruttelee taas jokaisen kitaristin unelmoiman katedraalikaiun tuoman hännän sekä värin ja eeppisen tunnelmoinnin kanssa. Äänitys on tehty niin, että pedaalin naksahdukset kuuluvat läpi, mikä lisää teoksen luonnosmaista henkeä. Hälyäänet ja pitchshiftatut mutinat ja monologit värittävät toisinaan tunnelmaa. Niminä voisi myös tiputtaa Popol Vuhin, Vangeliksen superkaiutetun luontosarjamusiikki 'L'Apocalypse des Animauxin' ja Brian Enon.

Kappaleiden kitaroinnin teknisestä gearista minulla on vain arvailuja. Maailmallahan (ja täällä Suomessakin) tätä yhden miehen kitarointia ja äänitornin kasaamista harrastetaan jonkin verran, jolloin pääosassa on looppipedaali. Attackin poisto ja sustaini taas kompressorilla, mutta niitä en tässä rupea arvailemaan. Sen tiedän, että Lahtinen on mieltynyt pedaaleihin.

Abbrevation on hyvää taustamusiikkia ja sopivan rakenteista ja rakenteetonta, että tätä on pistänyt soimaan tämän tästä. Projekti on jatkunut tämän vuoden ja jatkuu myös ensi vuoden. 'Abbrevations II' esikuvien tyyliin?

http://petrilahtinen.bandcamp.com/album/abbreviations

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Rockin apumiehet #33 - Little Steven

Aikaperspektiivi on mielenkiintoinen ilmiö, etenkin jos se sattuu omalle kohdalle ja sen tulos tulee näkyville reaaliajassa ja hitaasti. Voimme todistaa ja todeta asioita vain siinä tahdissa mitä olemme nähneet ja mitä edelleen näemme, loppu on arvailua. Poistuneitten henkilöiden ja artistien kohdalla on helppo vetää jana pisteestä A pisteeseen B ja summata väli.

Tässä mielessä on mielenkiintoista, että tänä päivänä nimi Little Steven sanoo populaarikulttuuria sivusilmällä seuraaville huomattavasti vähemmän, kuin miehen oikea nimi Steven Van Zandt, joka on nykyisin paremmin ihmisten mielissä hänen osuudestaan tv-sarjoissa 'Sopranos' ja 'Lillehammer'.
Kun äijään alunperin törmäsin, asia oli nimittäin toisin päin. Myös ymmärtämys miehen edesottamuksista oli itselläni hyvin vääristynyt pitäessäni häntä 80-luvulla Bruce Springsteenin ja New Jerseyn rannikkoskenen perskärpäsenä ja siipparina, joka yritti ottaa oman osansa Springsteenin nosteesta omalle uralleen. Totuus on tietenkin jossain näiden välissä, muttei missään tapauksessa näin mustavalkoinen.

Steven Van Zandt, jos kuka on todellinen Rockin apumies ja harmaa- tai bandanapäinen eminenssi.

Mafia-sarjojen tämän hetken naama Steven Van Zandt syntyi Bostonissa vuonna 1950 etelä-Italiasta kotoisin olevalle äidille ja sai nimen Steven Lento. Italiaisperäinen isä häippäsi saman tien ja äidin mentyä uusiin naimisiin pojalle otettiin kasvatti-isän sukunimi Van Zandt. Perhe muutti Stevenin lapsuudessa Middletowniin, yhteen New Jerseyn lukemattomista pikkukaupungeista, jossa hän kävi koulunsa. Samassa mestassa ovat asuneet myös Jon Bon Jovi, Sebastian Bach, Debbie Harry ja niin edelleen. Musiikista kiinnostunut Van Zandt oppi soittamaan varhain kitaraa ja osallistui jo 60-luvun puolivälissä paikalliseen teinibändiskeneen, joka myöhemmin luetaan hänelle rakkaaksi garagerokiksi.

70-luvun taitteessa hän oli jo nuori veteraani Jerseyn rannikon skenessä sekä bändeissä (hän kiersi myös 50-luvulta peräisin olleen doo-wop yhtye The Dovellsin riveissä kitaristina pitkin maata) ja tuttu näky klubeilla ja lavoilla. Siellä hän törmäsi alueen toiseen dynamoon Bruce Springsteeniin, jolla oli myös taustaa yhdestä sun toisesta, erityisesti alueella suositusta lukio-garagebändi The Castillesista. Tässä vaiheessa Van Zandt siirtyi hetkeksi bassoon ja liittyi Springsteenin 'Steel Mill'-yhtyeeseen, jossa päätähti jo aloitteli omia 'kaikkensa keikalla antavia' maneerejaan. Bändi oli erittäin suosittu paikallisesti pienessä nosteessa muuallakin, mutta hyytyi vuonna 1971, josta miehet jatkoivat taas omiin suuntiinsa.
Springsteen ja Van Zandt olivat alusta asti olleet erityisiä ystäviä keskenään ja tässä vaiheessa muusta soittajaporukasta, joka oli kerääntynyt ympärille muotoutui Bruce Springsteen Band (ja tietenkin E Street Band), sekä heidän kanssaan soitellut Southside Johnny & The Jukes. Van Zandt otti etäisyyttä aisapariinsa, eikä osallistunut E Street Bandin alkupään toimintaan, vaan manageroi, hoiti keikkoja ja sävelsi Southside Johnnylle. Tätä oli edeltänyt episodi Springsteenin ensilevyllä, jossa Brucen omistushaluinen manageri Mike Appel heitti Van Zandtin ulos sessioista, ennenkuin tämä oli ehtinyt kaivaa edes kitaraansa esille. Ennen omaa manageriksi ryhtymistä pettynyt ja vittuuntunut Van Zandt oli ripustanut kitaran pitkäksi aikaa naulaan ja oli muun muassa raksahommissa.

Paluu aktiivisoittajaksi tapahtui hiljalleen ja Springsteenin aisapariksi miehen vierailtua sattumalta studiossa, jossa äänitettiin 'Born to Run' levyä. Tuottaja ja Springsteen nysväsivät artistin 70-luvulle ominaiseen tapaan kappaleen sovituksen kanssa viikkokausia tyytymättä tulokseen, jolloin Van Zandt sanoi, että hän tekee biisiin puhallinsovituksen nyt. Tuntia myöhemmin 'Tenth Street Freeze-Out'in puhallinarrit olivat nauhalla. Van Zandt on myös vastuussa levyn nimibiisin ikonisesta kitaralinjasta. Läpimurtolevyn kiertueen keskivaiheilla häntä pyydettiin E Street Bandiin kitaristiksi, johon hän lähti rivityömiesotteella tienaamaan leipäänsä ja katsomaan mitä tulee. Homma venähti lopulta kahdeksan vuoden mittaiseksi.

Van Zandt oli apulaistuottajana ja yhtyeen jäsenenä mukana Springsteenin ikonisilla jatkolevyillä 'Darkness on the Edge of Town' ja 'The River', mutta Springsteenin 'levytä koko levy kolme kertaa' ja tyyli heitellä 'Because the Nightin' tapaisia hittejä ja nugetteja levykokonaisuuden tieltä veke ahdistivat ja uuvuttivat aisaparia. Samaan aikaan hän teki biisejä ja tuotti Southside Johnnyn levyjä, jotka eivät kuitenkaan Springsteen yhteyksistään huolimatta menestyneet listoilla. Taas Brucen musiikin uusi huomattavasti kaupallisempi suunta olivat tarpeeksi ja Van Zandt erosi E Street Bandista ennen 'Born In The U.S.A.'-levyn kiertuetta. Steven siirtyi omalle soolouralleen ja tästä hetkestä minä hänet muistan. Sooloura ei lähtenyt kuitenkaan lentoon ja verrattuna Brucen megalomaaniseen menestykseen se oli pettymys. 80-lukulaisin silmin Van Zandt oli häviäjä.

Samaan aikaan hän oli kuitenkin myös tuottaja ja oli mukana erinäisissä projekteissa, mukaan lukien vuoden 1985 Apartheidin vastainen hyväntekeväisyyssingle 'Sun City', joka oli Reaganin aikaan erittäin poliittinen kannanotto maansa 'järkikauppapolitiikan' ja rotuerottelua harrastavan Etelä-Afrikan suhteista. Samaisella levyllä oli mukana myös Mike Monroe, jonka 'Not Fakin It' soololle Van Zandt kirjoitti kappaleita yksin ja muiden mukana, kuuluisimpana 'Dead, Jail, or Rock'n Roll. Hän tuotti muutamaa vuotta myöhemmin Monroen Demolition 23:n albumin, jota pidetään Monroen uran musiikillisena tähtihetkenä.

90-luku meni näissä merkeissä, mutta vuosikymmenen loppupuolella tapahtui pari asiaa, jotka ovat värittäneet Van Zandtin uraa tähän päivään asti. 1999 E Street Band, jonka Springsteen oli lempannut taustaltaan koottiin uudestaan ja myös hän lähti taas mukaan. Samana vuonna myös ilman mitään näyttelijätaustaa hän lähti mukaan Sopranos tv-sarjaa, jota tehtiin lähes kymmenen vuotta. Pienen tauon jälkeen Van Zandt on nyt pääosassa kehutussa Lillehammerissa. Ehkä tässä seurataan myös italoamerikkalaisia perinteitä viihdetaiteilijan ollessa mukana ja 'kaikkien tuttu' kaikilla viihteen aloilla?
2000-luvun alussa ties kuinka monennen garage-rock revivalin aikoihin hän alkoi pitää 'Little Steven's Underground Garage' radio-ohjelmaa, joka sen lisäksi, että on edistänyt suomalaisiakin alan yhtyeitä oli kulttimenestys ja sitä on myyty yli 200 radioasemalle Suomea myöten. Steven Van Zandt onkin kävelevä 60-luvun musiikin tietosanakirja, joten homma on varmasti hänelle mielekäs eikä hänellä ole ollut ongelmia houkutella tunnettuja ja tuntemattomia vieraita ohjelmaansa. Hän on myös toiminut muusikoiden poliittisaktiivisissa projekteissa ollen mukana säätiössä, joka edesauttaa köyhimpien peruskoulujen musiikinopetusta. Hänen huhutaan myös olevan osallinen 'Rock Band' videopelin biisivalintakomiteassa.

80-luvun musiikkilehdessä kajaalisilmäinen ja bandanapäinen Steven Van Zandt näytti feikkaajalta ja USA-kauden perskärpäseltä, mutta hahmo takana onkin monimutkaisempi. Hänen onni ja epäonni on vain ollut tutustua aivan liian lahjakkaaseen tyyppiin heti uransa alussa. Mutta homma on tietenkin ollut kaksisuuntainen; Springsteen on käyttänyt omasta puolestaan Van Zandtin 'katu-uskottavuutta' ja tuottajantaitoja omissa hommissaan. Täydellinen apumies.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Christophe F. / Black Sheep - Heathen Frontiers in Sound 2009

Christophe F. menehtyi viime viikolla, eikä tätä noteerattu tai tulla noteeraamaan todennäköisesti mualla, kuin Julian Copen Headheritage sivustolla sekä artistin ystävien ja perheenjäsenten piirissä.

Kitaristilaulaja on varmaan malliesimerkki kyseisen saitin 'Unsung' osaston artisteista, joka ei missään vaiheessa ja missään olosuhteissa tule tunnetuksi oman kulttipiirinsä ulkopuolella.

Christophe F. tuli alun perin 'tunnetuksi' pohjois-englantilaisen 'Universal Panziesin' riveistä, joka julkaisi yhden kädestä käteen myydyn EP:n lisäksi yhden täyspitkän vuonna 1998, joka julkaistiin Copen sivujen kautta. Jostain syystä silloin aikanaan kuutisen vuotta sitten yhtye ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta, toisin kuin nyt netistä uudelleen kuunneltuna. Bändin musiikki on sellaista 'herkkää' ja rikkinäistä kraut-tunnelmointia Agitation Free:n ja Hawkwindin hengessä yhdistettynä Christophen omintakeiseen narisevaan ja 'maalaismaiseen' lauluun.

Yhtyeen toiminta hyytyi 2000-luvun alussa ja Christophe liittyi vuosikymmenen puolivälin jälkeen Julian Copen Black Sheep kollektiiviin, jonka levytyksiä on täällä Levyhyllyssä käsitelty paljon, mutta todennäköisesti kuulemattomille korville. Yhtye soitti joukolla Copen taustalla marssirummuilla, akustisilla kitaroilla ja yhteishoilotuksella. Mukana oli myös kuvitteelliselle 'sähkönjälkeiselle ajalle' säilyneitä artefakteja, kuten Copen mellotron ja Black Sheepin 'sähköisen divisioonan' efekti- ja noisepedaalit. Hommaan kuuluivat myös vasemmistolaiset, uskonnon ja sodanvastaiset sloganeeraukset, militantit prätkäpuvut, ITE-taiteella maalatut maalaisesineet sekä soittimet ja joka paikasta tursoava punamusta anarkoväritys.

Black Sheepin toimintaan kuului myös ajatus demokraattisista julkaisuista sen eri soittajan kesken (Cope vertasi yhtyeen demokratiaa sellaiseen Fidel Castro-tyyliseen demokratiaan), joissa kollektiivin jäsenet saivat julkaista nimen alla omia levyjään muiden avustaessa taustalla. Näitä yksittäisten jäsenten levyjä tulikin pari kappaletta, joista yksi on tämä 'Heathen Frontier in Sound'.

Christophe F.n levy pitää sisällään kahdeksan pitkähköä akustisvoittoista kappaletta, joissa kööri hoilottaa ja laulaja pudottelee tarinaa nasevalla narisevalla ulosannillaan (tuo mieleen etäisesti William Burroughsin). Osansa saavat ahneet yritykset ja poliitikot. Vallankumouksesta paasataan ja hoilotetaan, mutta selkeästi siihen ainakin omassa elämässään uskovan outsiderin suulla. Mukana tietty myös Black Sheepille pakollinen juudokristillisen järjestäytyneen uskonnon vastaisuus. Levyn kahden soinnun nimikappale oli miltei samanlaisena versiona jo Black Sheepin aikaisemmalla levyllä, mutta kesken kappaleen putkahtava nuotiopiiri- ja mantramainen laini on aina yhtä vangitseva.
Sähköisinä soittimina levyllä kuuluu syntetisaattori, Christophen silloin tällöin pörisevä sähkökitara ja Copen eeppinen mellotroni. Sointimaailmaa voisi toisinaan kuvailla legendaarisen Ohr-levymerkin kosmiseksi musiiksi, jossa kosketindrone soi, akustisen soittimet ovat voimakkaasti kaiutettuja ja Christophen sähkökitara vaeltelee hitaasti. Vielä, kun biisitkin ovat pääosin näppäriä ja vangitsevia Vihreitten saarten hengessä, niin tässä on käsillä kadonnut klassikko.

Copen fantasia Black Sheepistä Cromwellin ajan Diggers-esianarkistien tyylisinä trubaduureina toimi parhaimmillaan hienosti, vaikka miehen touhuja kohtaan on esitelty syytöksiä 'keski-ikäisestä kapinasta'. Cope on tunnettu myös, että kuppaa jonkin jutun loppuun ja heittää menemään. Black Sheep on käsittääkseni enemmän tai vähemmän jäissä artistin oman kirjallisen uran nyt ponkaistua käyntiin.

Christophe F. ei tätä jää pohtimaan. Hänen heikoon fyysiseen olemukseensa kiinnitettiin huomiota jo vuosien takaisissa haastatteluissa. Taivaaseen Pakanarajoilta tuskiin mennään, mutta Valhalassa tai maanalaisissa saleissa piskuinen artisti juo simaa sarvesta ja soittaa pöytäseurueelleen kitaraa krominen valtava saksalaiskypä päässään.

Levy on ollut pitkään loppuunmyyty, mutta Spotifyn valtavan massan alta tämäkin levy löytyy.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Jukka Nousiainen - Huonoa seuraa 2014

Monen mielestä tämän 'Vuoden paras levy', Jukka Nousiaisen 'Huonoa seuraa' ilmestyi ymmärtääkseni alun perin c-kasettimuodossa ja Rock'n Roll Bullshit Records kustansi sitten tämän vinyylille, josta on kai jo toinen painos meneillään.

Jos jollekin on epäselvää, niin Nousianen on kultti- ja keikkasuosiota nauttivan Räjäyttäjät-bändin laulajakitaristi ja johtohahmo. Yhtyeen keikat ovat kuuluisia varsin raisusta menosta, joka pistää sukat pyörimään jalassa ja äijät kohkaamaan munasillaan. Huonoa seuraa esittelee periaatteessa artistin toisen puolen, mutta ehkä sittenkään ei; onhan jo Räjäyttäjien jytärockpunk sen kuuloista, ettei saa selvää mikä on omaa ja mikä hyvin varastettua. Lainausvapautta on käytetty aika helvetisti, mutta rehellisyyden nimissä; mitä muuta itse Matti & Teppo, Juice Leskinen ja Jarno Sarjanen tekivät? Ihan samaa lainausvapautta hekin käyttivät, mutta ulkomaisista kohteista. Nyt rock alkaa Suomessakin saavuttaa eläkeikää lähestyvän ikäluvun ja sieltä 70-luvun jytäperinteistä Nousiainen noukkii vaikutteensa.

Kansilehdessä artisti on jaksanut kuuliaisesti luetella kaikki(!) levyllä soitetut instrumentit ja soittajat, eli Jukka Nousiainen on soittanut kaiken ihan itse. Musiikki on sekoitus iskelmärokkia ja jytää. Tuotanto on hivenen suttuista, mutta olisiko tämä paremmilla tuotantoarvoilla ollut yhtä sympaattinen levy (välillä mieleen tulee Tehosekoittimen loppuvaiheen rokki-iskelmä)?
Levyn taso myös laskee kakkospuolella, kunnes lopussa hyppää takaisin pinnan yläpuolelle. Tahallinen vai tahaton temppu, vain Jukka tietää? Joka tapauksessa kuhmuineen ja röpelöineen juuri sellainen levy, josta kukaan lapsena huoltoaseman jytäkasettia mökkimatkalla kuunnellut ei voi olla pitämättä.