tiistai 29. maaliskuuta 2011

Bruce Springsteen - Born In the USA 1984

Kultainen 80-luku. Rocky IV. Rambo.
Tänä päivänä aikaa elämättömän on hankala kuvitella 80-luvun Suomea. Kaksi suurvaltaa kilpailivat atomipommivarastoin. Samaan aikaan sulkeutuneen Suomen talous ja henki pikku hiljaa vapautuivat. Oli kaksi unelmaa, tai fantasiamaailmaa + se tavallinen perus-Suomi. Toinen näistä oli 'hyvis' USA, jonka kulttuuria ihannoitiin yhtä surutta ja kaukaa, kuin toiset kunnioittivat tai pelkäsivät Neuvostoliittoa. Vaikka jälkimmäinen alkoi hiljalleen jäädä vähemmistöön.

Born In The USA soi kappaleena ja levynä ympäri Suomen kaupunkien ja torien pilluralleissa, julistaen auton, tai ainakin kasetinomistajan unelmoivan soittavansa saksofonia auringonlaskussa auton konepellillä maaten. Mieluiten jollain elokuvasta tutulla Amerikkalaisella rannalla. Tai ainakin sitä, että tykkää samasta musiikista, kuin muut.

Ja höplästähän siinä vedettiin. Osasyynä voidaan tietysti pitää Annie Leibowizin ottamaa ikonista kansikuvaa jenkkilipun edessä. Mutta ei tämä mitään Ted Nugentin punaniskapatriotismia ole nähnytkään. Levy putosi kuitenkin Suomessa Golan Globusin elokuvien ja muiden ihmeellisyyksien kanssa 'Amerikan ihannointiin'. Voi vain kuvitella, kuinka raskasta elokuvien ja populaarikulttuurin propaganda-pommitus on ollut.

Toisaalta höplästä vedettiin myös itse sylttytehtaalla. Kappaleen anthenmainen kertosäe oli Springsteenin suurimpia hittejä myös kotimaassaan. Presidentti Ronald Reagan; kylmän sodan muistettavimpia näyt.. hahmoja pyysi kappaletta omaan vaalikampanjaansa. Aivan toista laitaa poliittisesti edustanut Springsteen luonnollisesti kieltäytyi tästä kyseenalaisesta kunniasta.

Tämä kaikki jäi tietenkin Suomessa Max Weinbergin rumpujen kaiutuksen alle, vaikka joku vanhempi parta olisi hyvinkin voinut osoittaa levysoittimessaan pyörivää edellistä Nebraskaa ja puhua niiden tematiikan samankaltaisuudesta.
Itse nimibiisihän on sanoitukseltaan aika tiukka tilitys alemman luokan 'sotasankarin' elämästä ja kotiinpaluusta. Syntikkariffi järkyttävän kaiutettujen rumpujen kera on edelleenkin kieltämättä tarttuva. Olen aikuisella iällä joutunut myöntämään, että aiemmin ainoastaan tästä levystä tuttu Springsteen on erittäin hyvä biisintekijä ja eritoten tulkitsija. Tällä levyllä ei periaatteessa ole huonoja biisejä. On vain muutama huonosti tehty. Tai no, tuo kosketinsoittaja olisi voinut ostaa toisen syntikan. Ja soittaa vähemmän juustoisesti. Saksofonikin on E-Street Bandilla sellainen kyseenalainen juttu.

Levyltä lohkesi peräti seitsemän U.S.A:n top-20 sinkkua. Biiseistä 'Downbound Trainistä', 'I'm on Firesta' tai myös juustoiseen synariffiin nojaavasta 'Dancing in the Darkista' ei voi sanoa pahaa sanaa, vaikka mieli tekisi. Ne ovat yksinkertaisesti helvetin komeita biisejä.

Levyn suurin synti onkin sen pahimmanlaatuinen kasarituotanto. Se on kaikkineen jo niin pompöösiä, ettei se Dire Straitsin tavoin ole ikinä tehnyt edes kierrätettynä uudelleen tulemista. Toisaalta; ne samat insinöörit ja merkonomit ovat kuunnelleet tätä vuodesta 1984 asti. Mitäs sitä nyt vaihtamaan.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Glenn Branca - Selections from the Symphonies 1996

Harrisburgissa Pennsylvaniassa syntynyt (1948) Glenn Branca muutti opiskelemaan New Yorkiin 1966. Seuraavana vuonna hän vaihtoi Bostonin Emerson Collegeen, joka on edelleen kuuluisa hyvin liberaalista hengestään. Laitos suoltaa Yhdysvaltain itärannikolle suuren määrän niitä postmodernin tekotaiteen tekijöitä.
Bostonissa hän oli perustamassa 'Bastard Theater' ryhmää, joka yhdisteli taidemusiikkia ja teatteria. Branca ehti tämän jälkeen käydä mimmin perässä Englannissakin, ennenkuin palautti itsensä New Yorkiin vuonna 1976.

Kaupungissa Branca 'liittyi' liikkeeseen, josta hänet edelleen parhaiten muistetaan; New Yorkin 'No-Wave'een. Theoretical Girlsin kautta Guitar Trion noiseen ja 1980-luvun alun lyhyiden kitarateosten tekoon johti lopulta tämän kokoelman kitarateoksiin.
Alkuaikojen orkesteri piti sisällään aika nimekkäitä oppipoikia; Sonic Youthin Thurston Moore ja Lee Ranaldo. Helmetin Page Hamilton ja useita Swansin jäseniä. Brancan vaikutus on selvästi havaittavissa ensin mainitun Sonic Youthin musiikissa. Teokset ovat monotonisia, dronemaisia, kakofonian ja harmonioiden kyllästämiä 10+ soittajien soittamia kitarasinfonioita. Osa biiseistä on aika pitkälti huminaa, toiset taas hypnoottista minimalistista kuvioita toistavia teoksia. Mitään metalliseinää ei pystytetä, vaan sointi kirskahteluineen on loppujen lopuksi aika lämpimän kuuloinen.

Tämä kokoelma ei Brancaa seuranneille tuo mitään uutta, mutta kaltaiselleni noviisille se on hyvä levy aloittaa tutustuminen tähän mielenkiintoiseen artistiin.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Holy McGrail - Raw Power Suite 2002

Tämä levy pyöri aikanaan Julian Copen Headheritage-saitin kuukauden levynä. Alunperin äärimmäisen pienenä painoksena 2002 ja uudelleen vuonna 2003 julkaistu levy uudelleen julkaistiin vielä viimeisen kerran 2008 Copen 'Brain Donor' levymerkin alla. Siitä, oliko luvat tämän levyn tekemiseen kunnossa, en tiedä.

Holy McGrail on englantilainen elektronisen musiikin tekijä, joka on sen verran enigmaattinen, etten tiedä edes hänen oikeaa nimeä. McGrailin musiikki on eri projekteissaan pääpiirteittään noisen ja rutinan sekoitusta. Hän on mukana Copen 'Black Sheep' kollektiivissa ja miehen 'kuuluisin' pesti lienee yhteistoiminta Sunn0))) yhtyeen kanssa.

Raw Power Suite on .. hetkinen mikäs tämä on? Remixi, tai uudelleen tulkinta Iggy & Stoogesin klassisesta katurock/protopunk-levy Raw Powerista. Biisit menevät alkuperäisen levyn järjestyksessä alkaen 'Search & Destroysta' päättyen 'Death Trippiin'. Jokainen kappale on saanut erilaisen uudelleenkäsittelyn. Osan rakenne on rikottu samplerilla ja ajettu uudelleen äänensärkijän läpi. Näin esimerkiksi avauskappaleeseen on pistetty VÄHÄN LISÄÄ SÄRÖÄ. Osa on ajettu filttereiden läpi ja osa soitettu osittain itse uusiksi syntetisaattoreilla ja Doggenin (Julian Cope, Spiritualized) kitaroilla. 'I Need Somebody' on jopa laulettu uudelleen mimmilaulajan kera. Osaa biiseistä ei samaksi tunnista.

Hetkittäin mennään jo puhtaan noisen puolelle, eikä äänikään ole ihan puhdasta, vaan särkee väärin. Mutta suurimman osan ajasta ollaan aika helvetin hienon musan äärellä.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Bobby Beausoleil - Lucifer Rising (Soundtrack) 1981

Tämä levytys kantaa varmasti useampaa muuta albumia raskaampaa populaari-historian painolastia.
Vaikka eräällä Beach Boysin levyllä on Charles Mansonin kappale, se ei silti langeta samanlaista synkkää varjoa levyn päälle, kuin tämän soundtrackin kyseenalainen maine.

Bobby Beausoleil oli los angeleslainen muusikko, joka pyöri jo varhain kaupungin folk- ja rock-skenessä. Hän oli Grass Roots-yhtyeen jäsen, josta kehkeytyi pian psykedeelisen vaudeville-punkin mestari Love. Beausoleil sai kuitenkin lähteä bändistä hermoromahduksensa jälkeen, eikä ole mukana yhtyeen levytyksillä.

Beausoleil myös näytteli ja hän lähti kulttiohjaaja Kenneth Angerin matkaan tämän uuteen elokuvaan. Muun muassa Scorpio Rising elokuvastaan 'tunnettu' ohjaaja kuvasi satanismista kertovaa elokuvaansa vuoden ajan 66-67. Elokuvan teko loppui kuitenkin kuin seinään. Angerin mukaan Beausoleil varasti tältä filminauhat. Beausoleilin mukaan taas Anger tuhlasi filmin rahoituksen omiin taskuihinsa.
Anger kaivoi filmin taas muutaman vuoden päästä naftaliinista, jolloin mukana olivat muun muassa Marianne Faithfull ja Mick Jaggerin veli Chris Jagger. Filmin musiikkiraidan oli tarkoitus tehdä Led Zeppelinin Jimmy Page, joka oli tässä vaiheessa enemmän tai vähemmän avoimesti satanisti.

Beausoloeilille oli kuitenkin tässä vaiheessa tapahtunut paljon. Hän oli liittynyt Charles Mansonin perheeseen ja istui Gary Hinmanin murhasta elinkautiseksi muutettua kuolemantuomiotaan.

Elokuvan toinenkaan tuotantokerta ei ollut kivuton. Valmista kamaa saatiin vasta 70-luvun lopussa. Myös soundtrackin kohdalla oli ongelmia. Liekö syynä kirous, Jimmy Pagen heroiiniriippuvuus vai taloudelliset erimielisyydet; soundtrack ei valmistunut millään. Tästä syystä Anger lähestyi elokuvassa alunperin näytellyttä Beausoleilia musiikkiraidan tiimoilta.

Beausoleil ääntitti pääosan elokuvan musiikista vankilassa, jonka jälkeen siihen tehtiin vielä muutaman muusikon toimesta päällekkäisäänityksiä. Ehkä tärkeimpänä kaiutettu Rhodes-piano. Beausoleilin kaikuboksien kautta soittama kitara kuulostaa aika paljon 70-luvun saksalaiselta tavaralta. Ash Ra Tempel, Agitation Free ynnä muut eivät fiilikseltään ole erityisen kaukana. Välillä ääneen pääsevät vielä esoteeriset syntetisaattorit. Elokuvan unimainen musiikki on lempeää ja samalla pahaenteistä. Phasereita ja kaikulootia ei ole säästelty.

Vankilaan kaikki ulkopuolinen vaikute saapuu tietysti hitaammin. Tiettävästi 1979 äänitetty levy olisi hyvinkin tehdä viitisen vuotta aikaisemmin Länsi-Saksassa. Tämä on ulkomusiikillisista taustoistaan huolimatta ihan pätevä levy.

Bobby Beausoleil istuu edelleen elinkautistaan. On julkaissut kaksi muutakin levyä.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Jan Hammer - Miami Vice Theme 1984



90-luvulla ensimmäisen kerran uusittu Miami Vice oli alunperin pätevä videosukupolven poliisisarja, jonka painolastiksi muodostui liian monen tuotantokauden tuoma väsymys.

Sarjan tunnari kuulosti tuolloin niiiiiiin kasarilta, kuin vain voi. Minulla oli tietysti painolastina itse eletty 80-luku, jonka 'juppiajan' paluuta en tuolloin odottanut. Vuosikymmen oli piirtynyt omaan mieleen paskan musiikin ja muovin aikana. Tämä äänimaisema tuli sitten 2000-luvulla kierrätysmuodin sääntöjen mukaisesti uudelleen muotiin.
Silloin aika oli parantanut traumoja niistä koskaan saamattomista He-man hahmoista ja omaan nuo rumpupädit ynnä muu kasarihuttu kuulostivat jo reilusti loivemmalta. Itse asiassa ihan hyvältä.

Tsekistä Yhdysvaltoihin loikannut Jan Hammer saavutti mainetta ja kuuluisuutta jo 70-luvun alun fuusio-rockbändi Mahavishnu Orchestrassa. Hammerin säröpedaalin läpi soittama moog-syntetisaattori oli tärkeä osa bändin soundia.

Myös Miami Vice Theme perustuu tähän sähkökitaraa imitoivan syntetisaattorin käyttöön. Bend-wheelin vääntely saa äänen kuulostamaan elastiselta, mutta synteettiselta kitaralta. Hammer todennäköisesti soitti tämän keytar-tyyppisella synalla. Eli sellaisella rumalla kasarikitarasynalla, jonka kaulaan pistäminen vei muusikolta kaikki katu-uskottavuuspisteet.
Kappale oli Billboardin listaykkönen ja on tähän päivään asti viimeinen instrumentaali, joka on siihen pystynyt

Moni musiikkihistorian parhaista tai ainakin omaperäisimmistä soundeista perustuu jonkun toisen soittimen epäonnistuneeseen jäljittely-yritykseen. Niin tämäkin.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Jorma Kaukonen - Quah 1974

Kuten nimestä helposti päättelee, Jorma Kaukonen omaa suomalaisia sukujuuria. 'Electric Jorma' oli yksi San Franciscon skenen tunnustetuimpia psykedeliakitaristeja. Jefferson Airplanen aikana yhtyeen laulunkirjoitusvastuu ei ollut hänen käsissään, mutta hänen kitaroinnin vaikutus bändin alkupään soundiin on kiistaton. Kokeeksi voi ottaa 'White Rabbitin' bolerosoolon, tai vaikka toisen hitin 'Somebody to Loven' sustainin käytön.

Jorma Ludwik Kaukonen syntyi vuonna 1940 Washington DC:ssä. Hän vietti vuosia lapsuudestaan Filippiineillä, mutta palattuaan pääkaupunkiin hän perusti lukiobändin toisen paikallisen Jack Casadyn kanssa. Kaksikko lähti samaa matkaa opiskelemaan San Fransiscoon, jossa ajautuivat perustamaan Jefferson Airplanen. Tätä ennen Kaukonen oli kuitenkin folk-piirien puristisoittaja. Hän muunmuassa säesti 60-luvun alussa toista muualta tullutta puristia; Janis Joplinia.

Airplane hajosi kahteen leiriin, joista toinen jatkoi AOR-pöhönä nimellä Jefferson Starship. Casady ja Kaukonen perustivat perinteisempää blues-rokkia soittavan trion Hot Tuna (alunperin Hot Shit), joka nautti koko olemassa olonsa ajan pikkusuosiota.

Quah on Kaukosen ensimmäinen soololevy, joka äänitettiin alunperin vuonna 1973. Tuottajana toimi tietenkin uskollinen Casady.
Levyn oli alunperin tarkoitus olla splitti, missä toisella puolella oli Kaukosen laulut ja laulamat kappaleet. Kakkospuolen piti tulla Tom Hobsonin laulamaksi, mutta levy-yhtiö jänisti ja Hobsonin osuus kutistui parin kappaleen laulamiseen.

Biisit ovat osittain tradeja, osittain Kaukosen omia. Levyn juttu on ehdottomasti Kaukonen näppäilemällä soittama akustinen kitara. Näppärästi vetää, vaikka ihan Nick Draken eeppisyyteen ei päästäkään. Tosin musiikkikin on sellaista, mitä nykyään taidettaisiin kutsua americanaksi. Etenkin kakkospuoli kulkee voimakkaan purismin pannassa. Ykköspuolella kappaleiden taustalle on lisätty vielä eeppisiä orkestraatioita. Levyn avaava avioerokappale 'Genesis' taustalta nousevine jousineen saa aina miltei tipan linssiin.

Vielä riisutumpana kuin Nick Draken tuotanto, Quah on hieno esimerkki siitä, ettei musiikki tarvitse välttämättä kokopitkänä levyllisenäkään kuin kitaran, äänen ja kappaleet.

Ps. Helposti ei tule mieleen yhtä karmeaa levynkantta. Samaa mieltä oli myös Grunt Records, joka korvasi vuoden 1980 uudelleenjulkaisussa 'lintukannen' levyn sisäkansissa olleella Jorman kuvalla.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Markku Peltola - Buster Keaton tarkistaa lännen ja idän 2006

Markku Peltola (RIP) on monelle tuttu hänen vakavailmeisistä rooleistaan Aki Kaurismäen elokuvissa tai televisio-sarjoista. Oma ensikosketus taiteilijaan oli tämän rooli 'Paulina' mainiossa takavuosien tragikomedia 'Alholassa'.
Yhdessä Alholan veljeskolmikkoa näyttelleiden Hannu Raatikaisen, Esko Varosen ja Veli-Petteri Rajantin kanssa Peltola oli Motelli Skronkle. Ja Skronkle oli alunperin Kajaanin suunnalla säväyttänyt teatteriryhmä/yhtye, joka majoittatui myöhemmin Tampereelle. Pieniä Skronklen kaikuja kuuluu myös tällä levyllä.

Markku Peltola julkaisi kaksi soololevyään ennen aikaista poismenoaan. Näistä ensimmäinen 'Buster Keatonin karjatilalla (2003)' on kuuleman mukaan vielä parempi, kuin tämä. Ei tässäkään mitään vikaa ole.
Mykkäfilmi-legendan mukaan nimetty levy on tietenkin instrumentaalimusiikkia ilman laulua. Peltolan juurevat kappaleet liikkuvat pölyisissä maisemissa. Mieleen tulee kotimainen Jolly Jumpers, suuren maailman Calexico ja Django Reinhardtin aikainen eurooppalainen 'neekerijatsi'.
Skronkle oli parhaimmillaan helvetin hypnotisoivaa tavaraa. Samaan suuntaan kurottaa myös levyn kolmetoistaminuuttinen kakkosbiisi 'Juuri näin!'. Vetopasuunat mörisevät ja low-pass-filterit pörisevät kitaroissa. Taustalle nousee vielä syntikkakuoro. Kosmista preeriaa. Levyn soitto on muutenkin ihailtavaa ja elävää.

Taustabändistä löytyy ektro/Tampere-yhtetyksisiä muun muassa Ville Valumon, Janne Laurilan ja Janne Tuomen kautta. Yllättäen levytyksen perkussioita soittaa myöskin näyttelijänä paremmin tunnettu Reino Nordin, joka kuuleman mukaan on oikein pätevä muusikko muutenkin. Pitäisi joskus käydä keikalla.

Buster Keaton tarkistaa idän ja lännen oli tekijänsä näköinen vähäeleinen, mutta runsas levy. Se seisoo samaan aikaan toinen jalka joissain myyttisessä menneisyydessä ja toinen .. öö myyttisessä tässä hetkessä. Fiiliksellä.

Leevi and the Leavings - Olipa kerran ihminen 1982



Leevi & The Leavings liikkui 'Kadonnut laakso' levyllään osittain uusromattisessa maastossa. Tämä instrumentaali kumartaa komeasti johonkin OMD:n ja varhaisen Ultravoxin suuntaan.

Yksi pyyntö näille suomi-musan uploadaajille; Älkää tehkö näihin mitään videoita.

Tämänkin videon taustakuvien rotuoppihuumori oli vain hätäisesti siedettävää toisen vastaavan 'karjalamuki-sotalippu-taustakuviin' verrattuna. Gösta olisi tykännyt?

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Olipa kerran.. ihminen - Intro



Olin aika pieni, kun tämä kun pamahti ensimmäisen kerran televisiosta. Mutta muistan edelleen Bachin Toccatan ja Fuugan (D-molli) ja kuinka se alku-animaation kera kuristi jotenkin kurkkua.

Tämä on nykyisin uusittu muutamankin kerran ja vähän aikaa sitten katsoin aamulla Teeman koulu-tv:ltä tämän intron. Kylmän sodan aikainen lohduton loppu maapallon räjähtämisineen oli leikattu pois.

Löytyy toki hyllystä dvd-boksina. Eikä aika ole syönyt.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Perussuomalainen musiikki

Levyhylly-blogissa vierailee kuukausittain noin 1800-2000 käyntiä. Tästä 'oikeita' käyntejä on varmaan kaksi kolmasosaa. Tai siis sellaisia, jotka poistuvat hyvällä mielellä ja ehkä vielä palaavatkin. Se ei ole erityisen suuri määrä esimerkiksi verrattuna vaikka 'Ninnuliinan vaateblogiin' (tai mikälie) tai muihinkaan suuremman suosion blogeihin.

Tehdään kokeeksi siis tälläinen kenttätesti. Olen nimittäin huomannut, että perussuomalaiset ja rasistiset ryhmät tykkäävät floodata keskustelupalstoja ja blogeja, joissa joko he esittävät mielipiteitään, tai joissa esitetään heidän mielipiteiden vastaisia mielipiteitä.
Tämä on tehnyt vastenmieliseksi esimerkiksi seurata uusisuomi.fi:n blogeja. Uhreina ovat myös mtv3.fi ja facebookin ryhmät. Mieskuukautisia, uhoa ja valitusta saa seurata joka paikasta. Halusi sitä tai ei. Laitan tämän täkyn jälkeen sivulle ehkäpä vielä google-adsit ja nauran räkäisesti matkalla verkkopankkiin kun tililleni pamahtaa kymmeniä euroa!

Oma poliittinen kantanikaan ei musiikkiblogiin kuulu. Amerikkalaista näkökannasta katsottuna (?) se on kuitenkin varmasti sinne vasemmalle kallellaan. Tosin uskon myös, että yhteiskunnan turvaverkoista huolimatta menestys (mitä sen haluaakaan tarkoittavan) on ihmisen itsensä, eikä muiden tai järjestelmän käsissä.

Musiikin tosiystävä jakaa kuitenkin mielestäni aina tietynlaisen humaanin maailmankuvan, ajatteli sitten asioista muuten oikealta, vasemmalta tai keskeltä.

Perussuomalaiset julistivat varmaan Suomen historiassa tarkiten ikinä luetussa puolueohjelmassaan myös surullisen kuuluisat kulttuurilliset teesinsä. Nämä olivat varmasti tarkoitettu aiheuttamaan tietyissä piireissä ärtymystä ja taas omissa konservatiivisissa 'herraviha'-piireissä nyökyttelyä kaljalasin ääressä.
En nyt lyö sitä ilmeisintä korttia pöytään vaan totean, että tämä on varmasti ensimmäinen kerta, kun suomalaisessa puolueohjelmassa otetaan kantaa 'suotavaan' ja 'epäsuotavaan' taiteeseen. Edes IKL ei varmaan aikanaan tätä tehnyt, vaikka 1930-luvun suomalainen kulttuuri-ilmapiiri ei varmasti ollut monellekaan asialle suotuisa.

Mutta mitä olisi 'perussuomalainen musiikki'? Puolueohjelman teeseissä maalaustaiteesta otettiin esimerkiksi ne Retretin jokakesäiset kansallismieliset järvimaalarit. Musiikista mukana oli Sibelius. Tämä varmaan siitä syystä, että hän on varmaan ainoa suomalainen säveltäjä, jonka julistuksen koostaja tiesi. Ja tietysti aikanaan kanssallismieliseen ympäristöön säveltänyt taiteilija. Jean Sibelius sävelsi myöhemmin epäilyttävän vaikeaselkoistakin musiikkia, mutta ohitetaan se ja pistetään tähän kohtaan Finlandia pauhaamaan täysillä ja leikataan päälle sotakuvia. Ja mieluummin tietysti ne Saksasta saadut kypärät päässä olevista sotilaista, kuin historiallisesti oikein; Puolella miehistöstä oli nimittäin neuvosto- tai italialaiskypärät. Tai Suomen kapeaa kiekkomenestystä.

Noh, myönnetään ettei klassinen musiikki varmasti ole perus-perussuomalaisen kotimusaa, vaan sitä kuunnellaan passiivisessa pakossa ehkä Itsenäisyyspäivänä. Mutta mikäpä olisi? Tätä varten täytyykin tutkia kotimaisia myyntilistoja.

Katsoessa Musiikintuottajat ry:n kaikkien aikojen myydyimmät suomalaiset levyt-listaa, voi tehdä omia suoristettuja johtopäätöksiään.
Lista pitää sisällään paljon kansallisiin ennakkoluuloihin hankalasti mahtuvia albumeja, mutta myös joitakin aivan ilmeisiä teoksia. Ehkä levyjä ja kappaleita pitäisikin koota esimerkiksi tunnetesteillä lähiöbaareissa tai perjantaina himassa soivista Mustamäen torilta haetuilta piraatti-Cd:ltä.
Listalta löytyy kuitenkin muutama ilmeinen artisti; Eppu Normaali, Yö ja Mamba (*tekee tässä kohtaa ristinmerkin). Juustoisemmalta eurodance-osastolta voi taas ottaa esimerksi Movetronin tai Aikakoneen. Kansallisiskelmästä ehdoton suosikki on taas Yölintu, joka sanoituksineen koskettaa varmasti jossain vaiheessa lähiöbaari-iltaa. Irwin Goodman on tällä listalla mukana vain yhdellä levytyksellä (Rentun ruusu) vaikka empiiristen testieni mukaan artisti vetoaa erityisesti vanhempiin perusteellisiin suomalaisiin. Baarin jukeboksi ei myöskään tällä listalla näy. Siirrytään siis radiosoittoon, jossa on pakko altistua kansan alimman yhteisen nimittäjän musiikille.

Radiosoittolistalla kärki on tuttua: kaupallisella puolella Yö, Anna Eriksson, Eppu Normaali, Kari Tapio, Mamba, Lauri Tähkä & Elonkerjuu ja Laura Voutilainen. Huomioitavaa on, että kymmenen kärjessä ulkomaisia artisteja on vain kärkisijaa pitävä Madonna sekä Bruce Springsteen ja Bon Jovi (hohhoijaa).
Valtakunnallisella radiopuolella edellämainittujen artistien mukaan pääsee vielä Apulanta.Ulkomaisista Madonnan lisäksi listalla ovat Bon Jovi, Rihanna, 3 Doors Down ja tietysti vanha kunnon Metallica.

Radiosoitto kertoo omaa karua kieltään nykyartistien mielikuvituksellisuudesta. Siinä missä Hectorin joiltakin osin kokeileva 'Hectorock' on myydyimpien levyjen listalla, tänä päivänä ei moista tapahtuisi. Ainakaan radiosoitossa, jonka tehtävä on helliä alinta yhteistä nimittäjää.

Kansan syvät rivit ovat tutkimusten mukaan myös sitä mieltä, että kulttuurin tuet olisi jaettava artistin tai tapahtuman suosion mukaan. Eikä ns. 'taiteellisten arvojen'. Tästä johtuen esimerkiksi Yö-yhtye saisi levy- ja keikkamyynnin lisäksi vielä suurimman tukipotin. Tämä olisi kyllä mielenkiintoinen tilanne. Odotan, että yhtye toteuttaisi tällä tuella vaikka kokoillan elokuvan.. hmmmmmm. Kyllä kansa tietää!
Yllä oleva kappale toimii myös täkynä blogiin pelmahtaville libertanisteille, jotka tulevat esittämään koko taiteen tukemisen lopettamista.

Nyt odottelemaan floodausta google-adsit valmiina!

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Gongi

Tämä perkussiivinen soitin nousee aiemmin käsitellyn 'Live at Pompeiin' draamalliseksi huippukohdaksi Roger Watersin takoessa sitä Pompein amfiteatterissa. Tietenkin vielä vastavaloon kuvattuna.

Gongi soittimena on itämaista (kiinalaista) perua oleva lyömäsoitin, joka on nykyisin usein esimerkiksi sinfonia-yhtyeiden lyömäsoitin-arsenaalissa. Ei ole mikään ihme, että se löysi tiensä myös useiden 70-luvun edistyksellistä tai muuten vain suurieleistä musiikkia soittavien yhtyeiden rumpupatteristoon.

Levyillekin tämä lautasmammutti päätyi useamman kerran, kun tarvittiin mystinen lautaskumina-aloitus. Ja mikä on hienompi tapa päättää kappale, kuin pamauttaa viimeinen isku gongiin? Mielellään vielä niin, että samaan aikaan pamahtavat pyrot, tai vähintään nyt ainakin savupommi.

Urheilun puolella gongi yhdistetään etupäässä nyrkkeilyyn, jossa se ilmoittaa aina erän lopun. *Bong* Tyrmäys!. Gongi kuului tietenkin myös heviyhtyeiden kylmän sodan ajan kilpavarusteltuihin rumpusetteihin. Ihan sama käytettiinkö sitä edes, koska keskellä settiä riippuva jättilautanen nyt vain on helvetin visuaalisen näköinen.

Gongia on käytetty myös hyötykäytössä esimerkiksi urheilun ulkopuolellakin ihan oikeana merkinantovälineenä. Rockin väsähtäneessä mammuttisarjassa jättilautanen taas kuului Floydin lisäksi luonnollisesti Led Zeppelinin, The Whon ja Queenin (Roger Taylorilla on huhujen mukaan rockin ISOIN GONGI). Ja tietysti T.Rexin jättihitti Get It On (Bang a Gong). Miten viimeinen liittyy soittimeen? Yhtä paljon kuin Mike Oldfieldin 'Tubular Bells' tabulatuureihin.
Muistaakseni kotimaisella Circlelläkin oli jossain vaiheessa gongi. Tosin aika pieni.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Kuusumun profeetta - Kukin Kaappiaan Selässään Kantaa 2001

Jösses sentään! Tämän julkaisusta alkaa olla tasan kymmenen vuotta!
Ensimmäisen kerran Mika Rätön vokalisointia kuullessa Radio Helsingistä oli sen harvinaisen hetken edessä, että mitä helvettiä? Vertailukohtia 'Vuosisadan vaihteessa' kappaleelle ei hirveästi ollut, vaikka levyn pehmeää folkkia yritettiin lehdissä laittaa Pekka Strengin villaviltin alle.

Bändi oli ennen tätä ensimmäistä suomenkielistä levytystä ollut jo pitkään olemassa, ja käsittääkseni pääosin Rätön ja tämän Circlessäkin soittaneen serkun Teemu Marjaluoman lapsi. On mukana tietysti myös Teemu Elokin. Entisiä Circle-jäseniä siis. Moon Fog Profecy nimellä äänitettyjä englanninkielisiä albumeja en ole kuullut, mutta huhujen mukaan ne eivät omaa bändin myöhempää lisäarvoa.

Circlestä poiketen Kuusumun kappaleet ovat pääosin ihan formaaleja. Tällä levyllä teki Rätön sielunmaisemaa/tajunnanvirtaa kuvaavien sanoitusten ja sähköpianon lisäksi vaikutuksen myös sen rikas akustinen tuotanto.

Levy nosti bändin samantien myös koko maan kattavaan kulttisuosioon palkiten parin levyn päästä yhtyeen jopa pienellä listamenestyksellä. Puhallinparilla terästetty yhtye kierteli suhteellisen ahkerasti Suomen kaupunkeja ja itsekin olen nähnyt heidät puolenkymmentä kertaa. Jo seuraavalla levyllä liikuttiin pois tämän levyn herkullisesta akustisesta tyylistä ja myöhemmät ovat omalla tavallaan ihan hyvää pompöösiä progea vanhankantaisilla raskailla elementeillä. Sitä on aivan varmasti kivempi soittaa keikoilla, mutta levyltä tätä kuuntelee mielummin.

Yhtyeen viimeiset keikkapäivitykset ovat parin vuoden takaa, joten bändi taitaa olla tällä hetkellä telakalla.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Brian Jones Presents the Pipes of Pan at Joujouka 1971

Marokko oli 50-60-luvulla brittiläisten esoteerikkojen ja hedonistien tutkimusmatkojen kohde samalla tavalla, kuin 60-luvun lopussa sen syrjäyttänyt Intiakin. Moni brittiläinen muusikko ja kirjailija löysi itsensä maasta, jossa asuminen oli käytännössä ilmaista, eikä varmaankaan maan ykkösvientituotteen hashiksen helppo saatavuuskaan ollut pahitteeksi.
Kohde oli erityisen suosittu 'beat-sukupolven' pakopaikkana, joka toimii yhteytenä (taidemaalari Brion Gysin kautta) tämän äänityksen kanssa.

The Rolling Stones pakeni myös tähän maahan, kun kotimaassa poliisi ja fanit vainosivat yhtyettä taukoamatta. Tai tarkemmin yhtyeen pääjehut Jones, Richards ja Jagger majoittuivat seuralaisineen useaan kertaan Marrakeshiin. Ensimmäisen matkan varrella Richards pökkäsi Jonesin tyttöystävän Anita Pallengbergin paksuksi ja vei samalla tämän häneltä.

Pipes of Pan at Joujoukaa mainostettiin aikoinaan Marokon vuoriston saatananpalvojien musiikiksi. Totuus on kuitenkin, että suurin osa äänityksistä tehtiin vuoden 1968 ' Aid el Kbir' festivaalissa, missä juuri teurastetun vuohen nahkaan puettu pikkupoika jahtaa kylän lapsia transsimaisen musiikin soidessa taustalla. Festivaali on juuriltaan jatkumoa esi-roomalaiselle 'Lupercalia' juhlalle, jolla on taas yhteyksiä Pan-jumalan palvontaan ja jonka tarkoitus oli suojella kylää. Tästä siis levyn nimen viittaus Paniin. Ja Joujouka on se kylä, missä nämä äänitykset tehtiin.

Äänittäjänä oli Brian Jones kahden kaverinsa; Brion Gysinin ja ääniteknikko George Chkiantzin kanssa. Joneshan toi Stonesien musiikkiin paljon etnisiä soittimia ja vaikutteita, ollen siinä hommassa ehkäpä parempi, kuin päihdeongelmaisena soolokitaristina.
Pallenberg muistelee myös, että Jones yritti saada Stonesienkin musiikkiin joujouka-elementtejä siinä kuitenkaan onnistumatta. Toisaalta vähän myöhemmin ilmestynyt 'Sympathy for the Devil' omaa etnistä perkussiota ja ehkä henkistä yhteyttäkin tähän musiikkiin.

Musiikki on toistavaa, hivenen epävireistä kymmenien soittajien huilumusiikkia, jonka pohjalla soi selkeästi afrikkalainen rumpurytmi. Välillä tämän dronemaisen musiikin päälle hoilataan vielä perinteisellä islamilaisella tyylillä. Jones vei kenttäkaksiraitanauhoitukset Lontooseen, jossa hän kavereineen lisäsi niihin vielä (turhia) efektejä phaseristä kaikuun. Nämä tuntuivat varmasti siisteiltä vuoden 1968 kuosissa, mutta jälkikäteen ajatellen olisi voitu jättää poiskin. Onneksi koko levyä ei tästä joudu kärsimään, eivätkä ne nyt niin paljoa häiritse soidessaankaan.

Ensimmäisen kerran kuultuna levytys ei suurista ennakko-odotuksista (vuoriston saatananpalvojat!) johtuen kuulostanut niiden arvoiselta. Mutta kun tätä muutaman kerran on kuunnellut läpi, niin alkaahan tämä toimia. Aikojen alusta kumpuava musiikki ja välillä kuumehoureelta tuntuva toisto nyt vain toimivat.

Jones sai levytyksen tuotannon valmiiksi paria kuukautta ennen hänen surullisen kuuluisaa hukkumistaan uima-altaaseen. Levy odotti vielä pari vuotta ennen julkaisuaan yhtyeen levy-yhtiön kautta. Levy uudelleenjulkaistiin 1995 entisen konnamanageri Allen Kleinin Musidorin kautta. Joujoukan mestarimuusikko Hamri taas johti yhtyettään 50-luvulta kuolemaansa asti vuonna 2000, julkaisten muutaman levytyksenkin.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

MGMT - Gongratulations 2009

Amerikkalainen Mgmt (entinen Management) on yhtyeitä, joka on saanut runsaasti hehkutusta ja hipsterisuosiota. Suuri yleisökin on ottanut yhtyeen omakseen ja bändin edelliseltä levyltä löytyy hitti 'Kids', jonka jopa minä olen kuullut tänne Himalajan Salaisessa laaksossa sijaitsevalle aravakolmiolleni asti.

Mgmt on kaksikon Andrew vanWyngardenin ja Ben Goldwasserin duo, jota avustaa joukko päteviä muusikoita. Edellinen 'Oracular Spectacular' vilahtaa useissa viime vuosikymmenen 'parhaat albumit' listoissa. Levy oli yhdistelmä surf-poppia, elektroa ja rockkia hivenen ironisella, mutta musiikillisesti melodisella tyylillä. Tyypillistä Flow-festareiden kamaa siis.

Yhtyeen suurelle levy-yhtiölle tekemä kakkosalbumi osuu sen sijaan minulle enemmän oikeaan paikkaan. Yksi syy saattaa tietysti olla tieto siitä, että Peter Kember aka Sonic Boom, eli ex-'Spacemen 3' toinen puoli on tuottanut levyn. Sonic Boom soittaa levyllä myös modulaari-syntikkaa.
Levy tehtiin suurilta osin Malibussa, johon saapui myös toinen kemiallisen sodankäynnin veteraani äänittämään vierailuosuutensa; Nimittäin ex-'Royal Trux' Jennifer Herrema, joka laulaa mukana parilla kappaleella.
Jos pop-yhtyeitä pitäisi arvottaa, niin Beach Boysin 'taiteellinen kausi' sijoittuisi minun listassani aika korkealle. Edellisen levyn electro-clash pukauksista poiketen Gongratulations sijoittuu vielä varmemmin sinne euforisen popin ajattomalle ja ikuisen auringonlaskun rannalle. Hienoa kamaa harmonioineen, jonka oletan kestävän kuuntelua pidempäänkin.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Punk ja yäk! - Boxi 2009

Olen monen monta kertaa visioinut boksista (jonka joku muu tietenkin tekee), joka olisi kotimainen vastine amerikkalaista proto-punkkia ja psykedeliaa käsittelevälle Nuggetsille. Tai edes Brittein saarta ja muuta maailmaa käsittelevälle heikommalle Nuggets II:selle.

Suomessa beat, 'psykedelia' ja proge olivat lopulta lähinnä varakkaiden lasten, tai suurten kaupunkien yliopisto-opiskelijoiden soittamaa musaa. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
Näiden bändien ja ilmiöiden edesottamuksia on dokumentoitu kohtuullisen kattavasti 'Psychedelic Phinnland' kokoelmalla.

Ensimmäinen koko maata, tai ainakin nuorisoa koskenut musiikkiliike saapui maahan vasta punkin ja uuden aallon myötä. Suosikki tosin piti huolta, että osa nuorisosta soitti jotain väljähtänyttä tötterötukkamusaa. Bändien sosiaalinen taustakin käsitti tällä kertaa porukkaa amisjannuista lukio-nörtteihin. Ja runokirjapunkkareista suoranaisiin krimiksiin.

Kokoelma on Stupido-recordsin ihan vaivalla kasattu neljän cd:n boksi, jonka mukana tulee vielä aika karmeasti taitettu, mutta informatiivinen bookletti. Koostajan kommenttien lisäksi mukana on vielä tekijän, tai elossa olijan lyhyt kommentti kappaleesta.
Sinkkujen kulta-aikaahan punk oli. Monessa tapauksessa bändeille sopikin paremmin pari kappaletta, kuin täyspitkä levy. Levyllinen punkkia vaatii jo biisinkirjoitustaitoa ja musiikillista koukkua.

Boksin ensimmäinen levy on Hilseet ja muut kokoelmat kuulleelle tuttua huttua. Kakkoslevy jatkaa pikkaisen samasta pisteestä, mutta mukana on jo vähän tuntemattomampaakin kamaa. Kolmoslevy käsittelee sitten oikeaa kansallisaarrettamme; suomi-hc:ta. Ja ihan pätevästi. Neloslevyn 'yhden hitin ihmeet' ovatkin sitten yllättäen vähiten tunnettuja biisejä ainakin minulle.

Pätevä kokoelmahan tämä on. Mistään varsinaisesta Nuggetsista ei kuitenkaan ole kyse, sillä melkein kaikki bändit ovat jollain tasolla tunnettuja. Noh, ainakin punkin harrastajille. Eli mistään varsinaisista korttelibändeistä tai muusta kuriositeettiarvoltaan mielenkiintoisemmasta kamasta ei kuitenkaan ole kyse. Tosin ei Nuggetsien peruslevyilläkään. Mutta ne Pebblesit.
Yhtäkaikki, jos suomi-punk ei ole vuosien 1977-1987 väliltä tuttu, niin tässä se on tiivistettynä.

Niin, tätä saa kolmellakympillä Anttiloista.

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Steel Mammoth - Radiation Funeral 2011

Alle vuoden kuluessa ensi kuulemasta levyhyllystäni löytyy koko Steel Mammothin tuotanto, olen fan-clubin jäsen nro 18 (aka 'She-male Tormentor), anorakin hihassa bändin badge (en käytä yleensä niitä) ja ja.. eipä nyt tule lisää mieleen.
Niin, keikkakin on tullut nähtyä. Se oli hyvä ja huipennuksessa MASSIIVINEN barbaari tuli MAHTAILEMAAN lavalle bändin eteen ja kruunasi laulaja-kitaristin puolukka-rohmukypärällä. Se päässä kehtaa kerätä ydintundralla becquerellien saastuttamia marjoja!

Asiaan: Radiation Funeral on julkaistu tiettävästi ainoastaan vinyylimuodossa ja sen metsästäminen perinteisistä levykaupoistakin oli haastavaa. Toki noita keikalla myytiin, mutta pihin miehen rahat eivät riitä narikan jälkeen ikinä levyihin tai muihin kivoihin juttuihin.

Yhtyeen neljäs täyspitkä albumi on taas radioaktiivisen mutaation tulosta. Bändi ja musiikki on levy levyltä muuttunut, vaikka ulkokuorena käytetäänkin 'true finnish poser metal' termiä. Ensimmäisissä äänitteissä heviä, tai sen parodiaa oli enemmän, mutta esimerkiksi edellinen 'Nuclear Ritual' nojasi enemmän jura-heviin ja suoranaiseen stoner-boogieen. Uusin levy on sitten paluu 'oikeaan' heviin. Sanotaan vielä kerran; HEVIIN.

Levy on edellisen kiekon groovaavaan boogieen verrattuna kieltämättä aika rajua kamaa. Oikeata metallia. Tai no 'True Finnish Poser Metallia'. Tempo liikkuu siellä Acceptien ja Priestien tahdissa, laulut on huudettu, karjuttu ja meininki on oikeaoppisen typerää. Mutta silti edelleenkin vitsin ja TOTUUDEN musiikin raja on hämärä. Tämä levy on lyhyt, mutta raju!