tiistai 30. elokuuta 2011

Gimme Shelter - Elokuva 1970

Mennään suoraan asiaan; Gimme Shelter kertoo pääosin juuri siitä pahamaineisesta Altamontin konsertista, jossa Helvetin enkelit puukottivat lavan edessä kuoliaaksi 18-vuotiaan mustan Meredith Hunterin. Lieventävänä asianhaarana oikeudenkäynnissä näkyi filmillä Hunterin esille vetämä pistooli, mutta tuo oli oikeastaan vain päin persettä menneen konserttitapahtuman jäävuoren huippu. (Puukottanut enkeli Alan Passaro vältti tuomion. Hänen kohtalonaan oli löytyä vuonna 1985 hukkuneena vesikanavaan 10 000 dollaria taskussa)

Albert ja David Mayslesin ohjaama dokumettielokuva seuraa siis Rolling Stonesien pahamaineista vuoden 1969 Yhdysvaltain kiertuetta ja osallistui Cannesin elokuvajuhliin vuonna 1971, pääsemättä itse pääkilpailuun.

Elokuva alkaa Stonesien Madison Square Gardenin keikalla, joka julkaistiin live-levynäkin. Mukaan on leikattu kyseisen levyn kannen kuvaussessioista, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei yhtye ollut tässä vaiheessa musiikillisesti saman veroinen maineensa kanssa. Mick Taylor oli vielä sisäänajovaiheessa ja yhtyeen livesoitto lonksuavaa sekä kaukana parin vuoden päässä häämöttävästä likaisesta klassikko rock'n rollista. Musiikkiraidalla parasta antia tarjoaakin Ike & Tina Turner Tinan vetäessä erittäin sielukkaan esityksen (runkaten Iken käskystä mikkiä ja telinettä - ja saaden tietenkin keikan jälkeen turpaan lutkamaisuudesta..).

Elokuva on mielenkiintoinen pätkä 'kärpäsenä katossa' kuvaamista Jaggerin ja Wattsin istuessa filmin leikkauspöydän ääressä, bändin kiertäessä Amerikkaa ja lakimiehen järkätessä konserttipaikkaa. Välissä Stones soittaa biisejään lavalla puolipaskasti. Matkalla vieraillaan myös Alabaman legendaarisella Muscle Shoalsin studiolla kuuntelemassa bändin siellä äänittämiä tulevia klassikkokappaleita.

Kun tämä pakollinen paha on ohi, siirrytään Altamontiin, johon odotettiin pariakymmentätuhatta katsojaa, mutta sinne saapuikin noin 300 000 ihmistä. Konserttipaikkaongelmista johtuen ilmiskeikka järjestettiin paikallisen rahamiehen Dick Carterin omistamalla Altamont Speedway-radalla, joka oli suhteellisen kaukana San Fransiscosta. Porukka kerääntyi paikalle jo hyvissä ajoin ja konsertista piti tulla länsirannikon Woodstock, niinkuin tähän päivään on kyllästymiseen asti jauhettu. Helvetin enkeleiden ja järjestäjien sopimuksesta on myös väännetty. Mitään sopimusta 'järjestysmiehinä' toimimisesta ei kaiketi tehty muuten kuin enkeleiden piti olla yleisön ja bändin välissä estämässä lavalle pääsy. Urokset kuitenkin kännäsivät ja pitkin päivää oli jatkuvaa turhaa rähinää enkeleiden ja yleisön sekä yleisön itsensä kesken. Syynä tähän enkeleiden mukaan ottamiseen oli bändin oma kokemus "Englannin Helvetin enkeleistä" Hyde Parkin konsertissa ja Grateful Deadin siihen asti positiiviset kokemukset porukasta konserttiensä "järkkäreinä".

Kenties jälkiviisastelu on muokannut omaakin näkökulmaa, mutta mielenkiintoisesti dokumenttifilmin kameraan tarttunut yleisö näyttää aivan toisenlaiselta, kuin muutamaa kuukautta aiemmin kuvatun Woodstockin kauniit nuoret. Kemiallinen cocktail (pilvi, happo ja amfetamiini) oli varmasti sama, mutta omaan silmään Altamontin yleisö näyttää kukkaiskansan sijasta tutkalla vaeltavilta luusereilta ja sekoilu keikkojen aikana miltei joltain Hieronymos Boschin taulun helvetin tuskissa kiemurtelulta. Kamera tallentaa ainakin kolme kertaa puristuksiin pakkautuneen yleisön päällä munasillaan tai alastomana kiemurtelevan sekoilijan, joka repii matkallaan kaikkien tukkaa ja potkii amokkina jaloillaan näiden naamoja. Tämän jälkeen tyyppi raastetaan alas ja hakataan, jonka jälkeen silloinen lavalla oleva bändi keskeyttää soittonsa ja pyytää lääkäriä lavan reunalle.. Välissä leikataan Stonesien bäkkäri-asuntovaunulle, josta puhemies Jagger tulee toisinaan ovelle tervehtimään faneja ja toimittajia heittäen aika pahaa "viisasta" kuosipuhetta.

Sekavan päivän aikana lavalle nousivat ennen Stonesejä Santana, Flying Burrito Brothers, Jefferson Airplane ja CSN. Grateful Dead skippasi oman settinsä kuullessaan Airplanen Martin Balinin saaneen lavalla setin aikana dunkkuun enkeleiltä. Airplanen "hei rauhotuttaisko niinku" ja enkeleiden kännisen sekava "SINÄ olet ongelma" dialogi on kyllä klassikko. Bändit soittelivat häntä koipien välissä peloissaan, jälkiviisastellen tapahtuman muka menneen huonommin, jos eivät olisi soittaneet.

Stones itse diivaili ja juuri tämän filmin kuvausten takia venytti oman settinsä aloittamisajankohdan liian myöhään. Ilmapiiri oli huonompi, kuin päivällä ja jokaisen biisin alussa alkoi lavan edessä tappelumylly. Lava itsessään oli myös aivan liian matala, eikä asiaa auttanut kännisenä yleisön edessä seisova enkelilauma. Under My Thumbin aikana tapahtui sitten se aiemmin mainittu puukotus. Hunterinkin verestä löytyi ruumiinavauksessa metamfetamiinia ja hän oli silminnäkijöiden mukaan ollut todella sekavassa tilassa. Yhtye soitti kuitenkin keikan loppuun ja livisti helikopterilla pois jättäen 300 000 ihmistä hevonvittulaan täydelliseen pimeyteen, joka vallitsi yöllä. Saldo oli neljä kuollutta (kaksi jäi auton alle, joka pakeni paikalta, yksi hukkui vesikanavaan ja Hunter) ja neljä syntynyttä lasta sekä lukematon määrä paikkailtavia ihmisiä.

Enkeleiden ja "vastakulttuurin" välille tapahtuma aiheutti sen, ettei muutamaa vuotta jatkunutta suhteellisen rauhallista rinnakkaiseloa jatkettu. Naivit ajatukset heistä vastakulttuurin jaloina villeinä poistuivat ja tästä vuosia eteenpäin randomina vastaantulevia festarivieraita hakanneet enkelit (okei, tyypit eivät muka osoittaneet kunnioitusta..) olivat peruskauraa yhdysvaltalaisilla festareilla. Itse Altamont nähtiin parin vuoden päästä kukkaissukupolven ja ilmaisten keikkojen hautajaisina. Tästä pitivät myös ahneet Stonesit huolen.

maanantai 29. elokuuta 2011

Thee Hypnotics - Soul, Glitter & Sin 1991

Hyvin varustetusta lehtipisteestä tarttui mukaan brittiläisen 'Shindig' musiikkilehden kolmosnumero. Törkykalliin lehden piiffi on kohtuullisesti toimitettu sisältö, joka keskittyy vanhan marginaalisen psykedelian, garagen, soulin, folkin ja niin edelleen kakkos- ja kolmosdivarin yhtyeisiin. Se, kiinnostaako sisältö sitäkään määrää ostajia, jotka mahdollistavat lehdelle mainosmyynnin, en tiedä.

Shindigin journalismi on piristävää 'juotetaan entistä artistia känniin' tyyliä, joten mitään tuppisuita ei haastatteluissa ole.

Numerossa oli pitkä historiikki englantilaisesta Thee Hypnotics orkesterista, joka toimi 80-luvun lopulta 90-luvun puoleen väliin nauttien kohtuullista keikkasuosiota, mutta ei monesta syystä lyönyt ikinä paremmin läpi. Ja hetkinen, levyhyllyssänihän on 90-luvun alusta ollut bändin toisiksi viimeinen pitkäsoitto 'Soul, Glitter & Sin'.

Thee Hypnoticsin rock-maine saapui jopa Kotkan kaltaiseen pikkukaupunkiin, jossa plärättiin englanninkielisiä musiikkijulkaisuja ja ihasteltiin yhtyeen (1:1) Stoogesin näköistä ulkonäköä. Ei kannata nauraa, sillä omatkin ensi kokemukset James Osterbergin bändistä olivat kaverin kasetilta kopioidut kaksi ekaa levyä. (Uudenpien) Uusintajulkaisujen aika tuli vasta monta vuotta myöhemmin.

Thee Hypnotics olikin eräänlaisen retro-bändin maineessa. Tällä levyllä MC5/soul/Stooges pastissiin oli tullut mukaan vielä film-noir retroilua. Elokuvamaisen kuuloinen levy pitää sisällään myös tanakasti pöräyttelevät torvisektiot.
Periaatteessa Primal Screamkin teki ennen Screamadelicaa tälläistä samanlaista retrovedätystä, saatikka Atlantin toisella puolella toimiva Black Crowes, joka ystävystyi yhtyeen kanssa. Soul, Glitter & Sin on jonkinlainen synkkä soundtrackki heroinismille, sillä bändi oli ennen levyä pitkään tauolla rumpalin melkein kuollessa auto-onnettomuudessa ja basistin oikeasti kuollessa yliannostukseen. Tällä aikaa yhtye keskittyi tärkeimpään harrastukseensa; narkaamiseen. Bändi suoritti tässäkin asiassa hiilipaperikopion 70-luvun esikuvistaan, mikä huonon manageroinnin kanssa johti sitten yhtyeen uran täydelliseen mahalaskuun.

Soul, Glitter & Sin ei ole varsinaisesti huono levy. Se on vain äärimmäisen raskas kuuntelukokemus. Bändi soittaa jylhät riffinsä hienosti ja kappaleet ovat sielukkaita, mutta levyn toteutus kaikkineen on raskas, verkkainen ja tunkkainen. Itse asiassa tämä levy muistuttaa siitä, miten hyvin Atlantan pojat Black Crowesissa käänsivät samat ainekset paljon maistuvammaksi keitokseksi.. hmm.. Missäs ne niiden levyt olikaan?



sunnuntai 28. elokuuta 2011

John Coltrane - A Love Supreme 1965

Sunnuntaipäivän kääntyessä kohti iltapäivää ja iltaa, ei tule mieleen paremmin siihen sopivaa musaa, kuin jaska. Saksofonisti John Coltranen A Love Supreme on Miles Davisin Bitches Brewin ohella varmasti suurelle yleisölle tunnetuin jazz-levy. Niimpä se löytyy minunkin levyhyllystä ja oikein vinyylinä (kuten myös Bitches Brew). Levy oli kellottanut myyntiluvuissa jo vuonna 1970 puolen miljoonan rajan, mikä poikkesi Coltranen myyntiluvuista melkoisesti, sillä yleensä kiekkoja meni kaupaksi se 30 000 kappaletta.

Itse levyn musiikki on edelleen mielenkiintoinen blendaus, joka tasapainoilee pappajatsin ja freen välimaastossa olematta kumpaakaan. Levy putoaa myös kaltaiselleni vähän tyhmemmälle jatsin kuuntelijalle.

Coltranen kvartetti muodostui läskibassosta, pianosta, rummuista ja tietysti maestron itsensä tenori-saksofonista. Coltranen foni kirskuu ja repii, eikä ole mikään ihme, että nuoret 'edistysmieliset' kitaristit imivät miehen kulkuja ja fiiliksiä levysoittimen ääressä. Tunnetuimmat näistä olivat tietysti Carlos Santana ja John McLaughin, yllättävin varmasti Stoogesien Ron Asheton.

Levytetyn musiikkihistorian yksi hienoimmista hetkistä on levyn avaavan 'Acknowledgement' biisin lopussa tuleva 'A Love Supreme'-mantra. Tämä albumi ei ole leikkiä.


lauantai 27. elokuuta 2011

DMZ - S/T 1978

Vuosien 1976-78 välillä toiminut bostonilainen DMZ kuului amerikkalaisen punkin ensimmäiseen aaltoon. Yhtye oli eräänlainen väliinputoaja genren sisällä, sillä bändin repertuaariin kuuluivat sähköpiano ja urut. Kappaleet olivat turbo-ahdettua ehtaa alkuperäistä garage-rockkia, jotka soitettiin uuden punkin temmolla. Aluperäisellä tarkoitan nyt ihan täyttä hiilipaperikopiota Nuggets-kokoelman jytäävimmistä orkestereista ja Stoogesista. Ainoalle täyspitkälle päätyi covereiksi asti versiot Sonicsien Cindarellasta ja Wailersien Out of Our Treestä.

DMZ oli aikanaan aikaansa edellä, jos sellaista retro-pohjaisesta edellisen vuosikymmenen musiikkiin pohjautuvasta tavarasta voi sanoa. No, Kallion ketjulompakkojätkät soittavat ja kuuntelevat nykyään juuri tälläistä tavaraa kutsuen sitä typerällä garage-punk nimellä.

Levyn häiritsevä piirre on muuten äkäisen ja räkäisen yhtyeen kliini tuotantopolitiikka. Pastissimaiset biisit ovat myös tavallaan ärsyttäviä, mutta kyllähän tämä kaikesta huolimatta jytää. Ostava yleisö ei myöskään aikanaan halunnut yhtyettä ja pian tämän jälkeen bändi kuopattiin suurimman osan miehistöstä siirtyessä The Lyres-yhtyeeseen, joka oli vielä törkeämmin retroon nojaava orkesteri, kuin DMZ.


torstai 25. elokuuta 2011

Sebastien Tellier - Sexuality 2008

Viime aikoina Demis Roussos on jostain käsittämättömästä syystä pyörinyt soittimessa ja silmissä. Luoja yksin tietää miksi, sillä vaikka miehen täällä juuri käsitelty ensimmäinen soololevy onkin ihan pätevää tavaraa, niin muutenhan miehen musiikki ja hahmo ovat jollain tapaa aika korneja. Kaftaani päällä falsetissa laulava karvainen pullero, jolla oli kuitenkin aikamoinen flaksi naisten keskuudessa.

Kenties Sebastien Tellier on syntynyt edellä mainitun uudeksi inkarnaatioksi? Syntymäaika ainakin täsmää, sillä Tellier on syntynyt Roussoksen suosion huippuvuotena 1975. Tyylittelyn taitavien ranskalaisten tavoin Tellier on törkeän hienosti ominut Roussoksen hivenen suttuisen 70-luvun naistenmiehen ulkomuodon, vai mitä sanotte alla olevasta kuvasta?

Kumpi on kumpi?

Ranskalainen tyylittely mainittu, mikä ulottuu levyn kansiin asti. Tellierin 'löysi' alunperin Air-yhtye, joka otti hänet mukaan kiertueellensa. Tämän (käsittääkseni toistaiseksi viimeisen) levyn tuotannosta taas vastaa Guy-Manuel de Homem-Christo, joka on Daft Punk-duon toinen osapuoli. Tämä on muuten ensimmäinen kerta, kun Tellierin levyllä joku muu on tuotantovastuussa, kuin laulaja itse.

Sexuality käsittelee laulujen teemoiltaan yllättäen seksiä. Eikös tämä tyylitelty erotiikka myös kuulu niihin kansallisiin ennakkoluuloihin ranskalaisista yhdessä patonginsyönnin ja katumellakoiden kanssa? Levyn lyriikoita en valitettavasti pysty ranskankieltä taitamattomana luotaamaan, ja englanninkielikin, jolla osa kappaleista lauletaan valuu valitettavasti korvasta ulos. Levyn kappale 'Divine' edusti muuten Ranskaa vuoden 2008 Euroviisuissa. Näin ranskankielinen maailma on antanut kisoihin oman rohkean panoksensa elekro-popin saralla yhdessä belgialaisen Telexin kanssa.

Itse musiikki on tyyliteltyä ranskalaista elektronista musiikkia niin hyvässä, kuin pahassa. Tellierin biisien taustat ovat korostetun minimalistisia, eikä levy lähtenyt ihan alussa. Mutta loppua kohti levy alkaa toimimaan; jokainen juustoisen analogirumpukoneen isku tuntuu perustellulta ja arpeggiot soittavat ytimen nesteen puhtaita melodioita. Silmissä vilahtavat Emmanuelle, Demis, Dennis Wilsonin Beach Boys ja se ranskalainen 70-luvun naistenmies, minkä nimeä en muista, mutta jolla oli aikamoinen flaksi mimmien suhteen.

Tellier on ehkä oman zeitgeistinsa (ärsyttävä sana, mutta en keksi parempaa) artisti. Tällä tarkoitan muutaman vuoden takaista ranskalaisen eletronisen popmusiikin buumia. Tosin tämän levyn korkein sijoitus Ranskan albumilistalla jäi sijaan 33, vaikka artisti tosiaan oli Euroviisuissakin. Odotan silti mielenkiinnolla mitä on tuleman, jos ja kun hän vielä pökkäsee musiikkia ulos.


maanantai 22. elokuuta 2011

Bändien maskotit

Wikipedia:
Maskotti
on hahmo, joka kannustaa joukkuetta tai on ravintolan vetonaula lapsille. Maskotteja voidaan myös käyttää omana onnenkaluna, esimerkiksi luokalla voi olla oma maskotti. Maskotti on yleensä eläin, mutta se voi myös olla mikä tahansa olento. Maskotin tarkoituksena esimerkiksi urheilutapahtumissa (varsinkin Yhdysvalloissa) on yleensä kannustaa joukkueen kannattajia kannatushuutoihin yms. Tällöin maskottina toimii joku maskotin pukuun sonnustautunut henkilö. Maskotin kuvalla/nimellä voidaan myös myydä erilaisia oheistuotteita.

Vice-lehden muutaman vuoden takainen kirja "The Vice Guide to Sex and Drugs and Rock and Roll" piti sisällään suhteellisen hauskan luvun siitä MITÄ JOS HEVIBÄNDIEN MASKOTIT TAPPELISIVAT. Kirjoittajan ei tarvinnut asettaa voittajan eli Iron Maidenin Eddien asemaa millään tapaa kyseenalaiseksi. Eddie pieksee tietenkin kaikki mennen tullen, tapahtui kahnaus sitten historiassa tai kaukaisessa tulevaisuudessa.

Totta tosiaan, bändimaskoteissa rulettavat etenkin ne yhtyeet, jotka loivat kivijalkansa 80-luvun alkupuolella. En tosin tiedä kuinka paljon siihen vaikuttaa se, että olin silloin juuri altteimmassa iässä ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Mätäpääkallojätkät olivat TOSI hurjia, vaikka musiikki olisikin ollut vaikka Dion tyylistä yhdellä kielellä tättädä tättädä-rokkaamista. (Dion maskotti oli muuten se Murray-nimimen MASSIIVINEN takapiru-demoni, joka seisoskelee usein bändin levyjen kansissa usvassa tai varjoissa)
Demonihahmoissa on toki jotain kiusallisen puberteettista ja jopa tyhmää, joten ihan kaikki metallibändit eivät niitä ole käyttäneet. Tässä toki auttaa, jos yhtyeellä on Metallican tai Slayerin tyyliin heittää joku hienosti tyylitelty logo siihen t-paidan selkään. Koska myytäväksihän nämä maskottiörkit on tehty, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Tyylitelty pahis on usein myös parempi myyntikuva, kuin finninaamaiset pitkätukat. Oma esimerkkinsä tästä touhusta on tietenkin Kiss, jonka jäsenet olivat esiintyvän taitelijan lisäksi bändinsä maskotteja. Kätevää!

Tarinan mukaan Misfits yhtyeen perustajajäsen sai oikeudet bändin musiikkiin. Toinen tähän 'Crimson Ghost'-naamaan. Arvatkaa kumpi asuu nykyisin mukavasti?

Misfitsien maskotti on kieltämättä iskevän näköinen ja toimii vähän vanhemmallekin katsojalle. Valitettavan moni hänen menneistä ja nykyisistä kollegoistaan on kuitenkin sellaisia 'köyhän miehen Eddieitä'. Väitän myös, että Megadethin 'Vic Rattlehead' tai S.O.D:in 'Sargent D' ottaisivat turpaan Eddieltä ja pahasti. Ehkä Eddie hautaisi heidät elävinä pyramidin sisään?










Maskottihahmon onnistuminen ei ole myöskään kiveen kirjoitettu. Hahmon pitää kuitenkin tietyllä tapaa ilmaista yhtyeen musiikkia tai kuuntelijoiden alinta yhteistä nimittäjää. Tästä on hyvänä esimerkkinä Manowarin 'Man-warrior', joka on aika hyvässä pumpissa (tosin häviäisi Eddielle miekkansa kanssa, jos Eddie ottaisi sen kyborgi-hahmonsa ja pyssynsä). Jos tässä puhuttelussa ei onnistuta, hahmo ei rupea elämään omaa elämäänsä. Tai siis paidat eivät ala myymään. Ketä kiinnostaa enää esimerkiksi saksalainen typerä kurpitsapää? Ei ketään.

Maskotismissa on myös oma jämähtämisen ongelmansa. Jos suurin uudistus levyllä on se minkä aikakauden pyssyt maskotilla kannessa on, niin on vaarana tietynlainen musiikillinen jämähtäminen. Väitänkin, että maskottibändit ovat yleisesti ottaen enemmän konservoituja, kuin muut yhtyeet. Lisätään tähän listaan Ramonesin 'Pinheadeineen'. Näinhän ei tietenkään aina käy ja mitä sitten jos kävisi!

Maskotit eivät kuitenkaan ole pelkästään hevibändien ja lasten yksinoikeus. Esimerkiksi Pink Floyd myy sattumalta (noh, hienon levynkannen takia) maskotiksi ajautuneen vaaleanpunaisen heliumsian kuvia mielummin kuin vanhuuden kynnyksellä olevien pömppömahojen valokuvia. Takavuosien funk-tähtösen Jamiroquain buffalohattuinen 'Buffalo Man' (itse pääjehun Jason Kayn piirtämä) avitti varmasti yhtyeen näkyvyyttä. Ja onko Daft Punkin tyylitellyt kypärät maskotteja, vai yhtyeen 'tunnus'? Kuitenkaan ihan samanlaiseen kömpelöiden örkkien tulvaan, kuten 80-luvulla ei nyykään päästä. Jopa hevibändit tyylittelevät liikaa niitä köyhän miehen Eddieitään (power-metallissa), niin että hommasta katoaa se viimeinenkin sympaattinen kotikutoisuuden tunne.

Oma suosikki? Motörheadin 'Snaggletooth'. Samaan aikaan likainen, typerä ja hieno, kuten yhtyeen musiikkikin! En tosin tiedä voittaisiko sekään Eddietä tappelussa. Ehkä, jos tappelu käytäisiin raiteilla?

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Jim O'Rourke - Insignificance 2001

Jim O'Rourkessa olisi erittäin paljon ainesta "rockin apumies" kirjoitukseen, mutta koska viimeisimmässä Wire-lehdessä oli juuri sellainen, skipataan ja kerrotaan levystä.

Chigagolainen O'Rourke on tosiaan ollut monessa mukana, vaikka onkin porskuttanut tekemisineen muuten tiukasti marginaalin laidalla. 90-luvulta noisea, nauhurimusiikkia ja taidepläjäyksiä tehtaillut mies tunnetaan suuren yleisön korvissa kuitenkin Wilcon 'Yankee Hotel Foxtrotin" teknikkona ja seuraavan "Ghost Is Born" levyn tuottajana, josta hän yhtyeen kanssa pokkasi Grammy-palkinnonkin. Jos tämäkään ei yhdelle miehelle riitä, niin O'Rourke soitti 2000-luvun puolessa välissä kolmatta kitaraa tai bassoa ja puhalsi uutta eloa veteraanibändi Sonic Youthin levyihin ja riveihin.

Miehen soolotuotannosta minulla ei ole hirveästi kiinnekohtia lukuunottamatta Jeff Tweedyn ja Glenn Kotchen kanssa muodostamaansa Loose Fur-bändiä. Edellämainitut miehet soittavat muuten myös tälläkin levyllä.

Sellainen mielikuva kuitenkin on, että tätä aiempi soolotuotanto ei ole ollut hirveän kuuntelijaystävällistä, vaan painottunut enemmän sinne muodottoman musiikin laitaan. Insignificance paljastaakin O'Rourken biisintekijän ja kitaransoittajan lahjat. Nämä tosin tiesin tutustuttani ensin myöhempään Loose Furiin.. Itse asiassa tämä soololevy voisi ihan hyvin olla Loose Furin kolmas, koskaan ilmestymätön levy. Ellei tätä olisi tehty ennen kyseistä bändiä.

Biisejä voisi verrata Elvis Costellon 'älykkääseen jytään'. Koukkuja riittää sen verran, että mielenkiinto pysyy hyvin yllä. O'Rourken kitaristintaidoistakaan ei ole ollut epäilystä, sillä levyllä kuuluu selkeästi, kuka on soittanut Wilconkin levyillä. Tai ainakin Jeff Tweedyn soitosta, sillä O'Rourke oli juuri se, joka rohkaisi tätä soittamaan leadejä. Molempiä yhdistää kireä ja hivenen heiluva kitaraääni. Sonic Youthin tyylistä taidemeteliä tällä levyllä on vähemmän, jos juuri ollenkaan lukuunottamatta akustisen päätösbiisin lopun noisea.

O'Rourke pullauttelee edelleen omintakeisia levyjä ja projekteja, mutta on vuodesta 2006 asti asunut Japanissa ja toimii tai siis keikkailee lähinnä siellä päin.

perjantai 19. elokuuta 2011

Rage Against the Machine - The Battle of Los Angeles 1999

Jo on aikoihin eletty! Levyhyllyssä on RAM:in levy! Inhosin bändiä ja sen vasemmistokapinallista julkisuuskuvaa 90-luvulla + sen ärsyttävää rapin ja metallin.. POMPPUMETALLIN yhdistelmää. Noh ei minulla ole mitään argentiinalaisia lääkäriksi opiskelleita vapaustaistelijoita vastaan, vaan Yhdysvaltojen maaperällä tapahtuvaa "vasemmistolaista" vanhenpainkapinaa. Tai siis sellaista kapinaa, joka aika nopeasti haihtuu kahdeksi autoksi, omakotitaloksi ja autotallin edessä olevaksi koripallotelineeksi. Terveisiä vaan kavereille!

Mutta mutta. Zack de la Rocha taisi tämän jälkeen oikeasti asua pätkän Meksikon Zapatistien luona ja yhtye lahjoitti kansanliikkeen tuoman brittilistan kärkipaikan (vs. Idols-voittajan levy) tuotot oikeaan hyväntekeväisyyteen. Eli ihan täysistä teeskentelijöistä ei ollutkaan kyse.

Battle of Los Angeles on (taas koossa olevan) yhtyeen edelleen viimeisin levy, joka perustuu omaan materiaaliin. Levyn nimi on viittaus vuoden 1942 helmikuun tapaukseen, jossa kaupunkiin rahdattiin valtavat ilmatorjuntapatteristot oletettua, mutta olematonta vihollista vastaan. Kansikuvan teki LA Street Phantom aka Joey Krebs, tunnettu paikallinen katutaiteilija.

10 + vuotta on tehnyt hyvän etäisyyden levylle ja mahdollistaa arvion, onko tämä samanarvoista jälkeläistensä pomppumetallin kanssa, vai ei. Vaaka ei aivan täysin kallistu synnittömän puolelle, mutta jos levyltä löytyy 'Guerilla Radio':n tyylinen biisi, niin se ei voi olla läpeensä huono.

de la Rochan räppäys ja bändin funkkaus tuovat myös mieleen oman takavuosien suosikin Beastie Boysin ja etenkin 'Check Your Head'in, jonka jälkeläiseksi luen tämänkin levyn. Sen jouduin jo aikanaan myöntämään, että Tom Morellon kitarointi kuulosti aika omintakeiselta. Silloin en toki tuntenut vanhoja kitarasyntsa-bokseja ja muita härpäkkeitä, joille sointi perustui, mutta ei niitä kukaan muukaan käyttänyt!
Koko levyllinen on pomputuksineen vähän puuduttavaa, mutta parhaimmillaan tämä toimii ja setä joutuu vetämään sanojaan takaisin.



torstai 18. elokuuta 2011

The Gospel Truth: The Gospel Soul and Funk of Stax Records 2010

Stax oli kahdesta klassisesta amerikkalaisesta soul-levymerkeistä se raaemman kuuloinen. Etenkin, jos vertaa sen levytyksiä Motownin Los Angelesiin muuton jälkeiseen tavaraan. Sijainnistaan johtuen Staxin levyille jäi jotain syvän ja kuuman etelän henkeä (ja hikeä), joka puuttuu yleensä sliipatummasta Moottorikaupungin/Losin kamasta.

Beat Goes Public on ACE-recordsin (hyllystä löytyy aika kasa Ace:n 90-luvun garage- ja psykedelia-uusintajulkaisuja) alamerkki, joka on vuosien aikaan uudelleenjulkaissut erinäisen määrän mustaa funkkia. BGB nauttii myös kohtuullisen hyvää mainetta, mikä ei mustan musiikin ryöstöjulkaisuissa ole ihan Raamattuun kirjoitettu fakta.

Nyt puhutaan siis amerikkalaisesta gospelista, eikä nykyuskisten laimeasta Jeesus-musiikista. Sanahan tarkoittaa alun perin evankeliumin julistamista. Musiikkilaji syntyi siinä muodossa kuin se nyt tunnetaan 1900-luvun taitteen Amerikassa, jossa mustilta orjilta oli aiemmin kielletty heidän pakanalliset uskonsa, mutta sallittu tanssiminen ja laulaminen kristinuskon yhteydessä. Tämä tietysti sen takia, että nämä hoivattavat lapselliset villit omaksuisivat helpommin sen Oikean uskon. Homma lähti kuitenkin elämään omaa elämäänsä ja gospel muodosti mustapohjaisen populaarimusiikin tärkeän, mutta vähemmän tunnetun kivijalan yhdessä bluesin kanssa.

Gospel laski siemenensä myös mustalle soul- ja funkmusiikille, sillä bluesista poiketen poljento oli reipas ja positiivinen. Gospelin esittäminen oli myös sukupuolellisesti tasa-arvoista, sillä usein sitä esittivät myös naiset, toisin kuin esimerkiksi sen perillistä rock'n rollia. Alkuperäisten gospel-yhtyeiden kiertueilla luonnollisesti juopoteltiin ja tehtiin huorin kuten muissakin piireissä, mutta yhteisö ei puuttunut asiaan. Mutta auta armias, kun artisti alkoi esittää myös maallista musiikkia niin syntiselle käännettiin selkä.

Staxin kokoelmalle on niputettu tienristeyksessä olleen tyylilajin 70-luvun levytyksiä. Gospel oli aiemmin muokkautunut souliksi ja nuori yleisö ei halunnut kuunnella sanaa samalla tavalla, kuin vanhempansa. Ratkaisu oli yhdistää bändien vauhdikkaaseen ja sielukkaaseen lauluun Staxin napakkaa funkkia. Yhtiö perusti tätä varten 'Truth' ja 'Gospel Truth' alamerkin, jolta kokoelman biisit ovat. Ja osa jytää muuten ihan perkeleen kovaa, Sanomasta huolimatta (tai sen lisäksi). Jos Staxin soulit ja funkit on jo kuultu ja nähty, niin tässä hyvä kokoelma vähemmän tunnettua kamaa ja vähän eri kulmasta.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

The Wipers - Youth of America 1981

Vuonna 1977 Portlandissa perustettu Wipers oli maansa maakuntien ensimmäisiä punk-aallon bändejä. Wipers ei vuoteen 2001 asti jatkuneen olemassa olonsa aikana (saattaa olla kasassa taas) saavuttanut mitään laajempaa menestystä. Yhtye oli yksi niistä lukemattomista kolmijäsenisistä post-punk bändeistä, jotka kolusivat pakettiautolla maan punk-luolia. Tosin grungen ilmaantuessa esille, sen kaikki pioneeribändit ilmoittivat yhtyeen suureksi vaikuttajakseen.

Wipersien ensimmäinen levy oli ärhäkkää ja pätevää paska-punkkia, mutta kakkoslevyllä Greg Sagen johtama kolmikko tunsi punkin rajat liian ahtaiksi ja Youth of Americaa voi tosiaan sanoa poikkeavaksi liikkeensä ja aikansa musiikista. Nimibiisi kellottaa eeppisen 10:27 ajan ja lyhyinkin punk-teos kestää lähelle kolmea minuuttia.

Post-punk on ärsyttävä termi, jota on viljelty kaiken maailman pillifarkkupillittäjistä, mutta kuvaa parhaiten Wipersin kakkoslevyä. Sagen terävät riffit ovat sekä massiivisia, että yllättäviä ja soitto lähestyy välillä noisea kaikulaatikkoa säästelemättä. Post-punkin Syd Barret? Ehkä? Eikä biisinkirjoitustaidossakaan ole vikaa.

Wipersin arvostus levisi vähän laajemmalle Seattle-yhtyeiden lyödessä läpi, eivätkä nämä bändit tosiaankaan ikinä säästelleet esikuviensa kehumista. Ehkä Wipers sai uutta tutinaa punttiin ja voimia punk-luolien kyntämiseen?





sunnuntai 14. elokuuta 2011

Tolkien ja musiikki

Pitkän kesäloman aikana tuli tehtyä jotain, mitä en ole tehnyt sitten 2000-luvun alkuvuosien. Luin siis J.R.R. Tolkienin kirjoittaman kirjan Taru sormusten herrasta. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, sillä teininä taisin lukea nuo muutaman kuukauden välein ja päteä Kuninkaiden annaaleilla ja muilla nippelitiedoilla.. No, burgerielokuvat saivat aikaan bored of the ringsin. Kirja oli kuitenkin edelleen viihdyttävä ja sen elävästä kuvailusta nautti vieläkin.

Mutta lopetetaan taas paskan jauhanta kirjoista ja siirrytään musiikkiin. Otsikkoa ei kannata kuitenkaan ottaa sanatarkasti, sillä tässä ei nyt käsitellä itse Tolkienin musiikkimakua, joka todennäköisesti oli konservatiivinen ja jäykkä. Onhan kirjassa toki paljon runolauluja mutta niistä puhukoot ketä kiinnostaa.

Tolkienin kirjan vaikutus populaarikulttuuriin on ollut kuitenkin mittava. Herra itse hyväksyi aikanaan Donald Swannin 'The Road Goes Ever On' runopuhelaululevyn ja lausui pari runoa itse säveltämämänsä melodian päälle. No lopetetaan herrasta itsestään puhuminen ja siirrytään populaarimusiikkiin.

Sormusten herra ilmestyi jo 50-luvulla, mutta ei nauttinut heti ilmestyttyään mitään erikoisen suurta suosiota. Penguin-booksien pokkaripainos muutti kymmenen vuotta myöhemmin kuitenkin tilanteen ja kirja löytyi miltei jokaisen amerikkalaisen opiskelija-asuntolan yöpöydältä. Kun mukaan tulivat vielä mielikuvitusta tempaavat psykedeelit sai vanha Tolkien monta sekavaa yöllistä soittoa valtameren toiselta puolelta.

Hipit omivat kirjan ja ei mennyt kauaa, kun Sormusten herrasta repäistyjä yhtyeen nimiä alkoi ilmestyä kuin silokkeja sateella. Moni näistä on päätynyt tähänkin blogiin asti, mutta äkkiseltään mieleen tulee kaksi eri yhtyettä nimeltä Gandalf. Australiassa oli (hypetetty) Galadriel niminen progebändi. Marc Bolanin Tyrannosaurus Rex duon toinen osapuoli oli Ladbroke Groven sankari Steve Peregrin Took, joka otti nimensä.. Peregrin Tookilta. Bolanin potkaistessa miehen pois T. Rexistä tämä perusti Shagrat-nimisen orkesterin jonka nimi oli peräisin yllätys yllätys; Taru sormusten herrasta.
Näsäviisastelu sikseen; Lontoon toinen merkittävimmistä ug-klubeista 60-luvullta oli Middle-Earth, jossa uransa aloittelivat muun muassa Pink Floyd ja Soft Machine.

Myöhempi Marillion nappasi nimensä Silmarillionista ja turskametallimiehet Gorgorthista Burzumiin nappasivat nimenstä Tolkienin kuvitteellisesta Pahan valtakunnasta. Maneerit taas napattiin D&D:n jälkeisestä larppaamisesta, jossa Tolkienilla on myös ollut oma vaikutuksensa.

Itse musiikin sisältöön kirja teki suuren, tai ainakin vaikutuksen. Kuuluisimmat viitteet tarjosi aikansa megayhtye Led Zeppelin, jonka 'Battle of Evermore', 'Misty Mountain Hop' ja moni muu pursusi Tolkien lainoja. Väitän rohkeasti, että Tolkienin taistelufantasiat toivat jo aikansa esihevin kuvastoon miekkaposeeraukset ja pseudo-mystisen meiningin. No, katsokaa Zeppelinin 'The Song Remains the Same' elokuva.. Äsken mainitun alkuperäisen Pink Floydin 'Matilda Mother' ei suoranaisesti kerro Sormusten herrasta, mutta siitä miten kirjoitettu teksti voi pudota.
Aiemmin mainitut hevijälkeläiset ovat myös käyneet ahkerasti Tolkienin haudalla. Power-metallin sanoituksien peruskuvastoon kuuluu tietenkin Sormusten herrailu. Lista olisi liian pitkä lueteltavaksi.
Vähän enemmän mielenkiintoisesta kamasta vastasi vastikään edesmennyt ruotsalainen Bo Hansson, joka teki 'Sagam om ringen' jazz-progelevyn, joka ylsi mittaviin myynteihin Briteissä. Miehen muut levyt ovat omaan korvaan parempia, mutta yhtä kaikki; ihan mielenkiintoinen albumi. Mike Oldfieldin siskon Sallyn soololevyllä oli folkahtavia Tolkien aiheisia kappaleita. Olisiko peräti yksi ollut ihan haltiakielellä laulettu? Karmaiseva Enyan 'May it Be Me', joka oli Peter Jacksonin ensimmäisen osan lauluna sai jotain palkintoja ja nousi tietenkin saksan single-listoille.

Kotimaisista Tolkien fanaatikoista tunnetuin on varmaan Nightwish, joka lajityypilleen uskollisesti on sivunnut kirjaa. Värttinä teki valtameren tuolla puolen musiikit teatteriesitykseen, mutta näytelmäversio valitettavasti floppasi. Pekka Strengin oli tarkoitus ennen kuolemaansa tehdä musiikkia Sormusten herran innoittamana, mutta ainakaan Olympia-orkesterin säestämillä postyymeillä nauhoilla sitä ei ollut. Ehkä erikoisin on kuitenkin Ensio Kostan vuosina 1980-82 säveltämä kamarimusiikkiteos 'Musiikkia Keskimaasta', mutta tätä en ole kokonaisuudessaan kuullut.

Mutta kirjan lauluja en jaksa ikinä lukea kokonaan.


lauantai 13. elokuuta 2011

Demis Roussos – On The Greek Side Of My Mind 1971

Aphrodite's Child on vilahtanut blogissa useamman kerran. Kreikan sotilasjuntan aikainen yhtye oli maan 'psykedelian' pää-äänenkannattaja, mutta levytti suurimman osan imelähköstä tuotannostaan Ranskassa, missä yhtye muutenkin majaili ja nautti suosiota. Samassa paikassa tehtiin myös yhtyeen joutsenlaulu ja ainoa oikea proge-levy; mahtava 666 eepos.

666 kuitenkin prosessina laski siemenet bändin tuholle ja ilmestyessään 1972 (äänitettiin vuosien 1970-71 taitteessa) yhtye oli käytännössä jo edesmennyt. Lähes jokainen bändin jäsen (Vangelis, Roussos, Lukas Sideras, Silver Kolouris ja Roussosta paikkaamaan tullut bulgarialainen 'Dimitri') lähti soolouralle, mutta vain kaksi yhtyeen jäsenistä on tehnyt menestyneen sellaisen. Melkein jokainen on myös soittanut toistensa levyillä.

Vangeliksen sooloura on juustoisesta kurasta huolimatta putkauttanut läpi vuosikymmenien myös erittäin päteviä levyjä. Roussoksen soolourasta voi sanoa suoraan, että 'eka levy oli paras'. Demoja en ole kuullut.

'On The Greek Side Of My Mind' sijoittuu Vangeliksen 'Earth'-levyn (Silver Kolouris soittaa kummallakin etnisiä kielisoittimia) ja Roussoksen myöhemmän imelän iskelmän välimaastoon. 'We Shall Dance' on enne tulevasta sokeri-iskelmästä, mutta koko muu levy naistaustakuoroineen kurottelee vielä Aigeianmeren historiaan, eikä vielä nojaa Roussoksen vastenmieliseen euroiskelmään (vaikka sillekin on oma paikkansa).

Roussos oli myöhemmin 70-luvulla viidentoista minuutin ajan ihan helvetin suosittu artisti (ja elostelija), mistä todisteena toimii lähes mikä tahansa suomalaisen maakunnan vinyylikokoelma. Sieltä löytyy ihan satavarmasti Demis Roussoksen levy.



Drumhead Meets The Ninja Shark - Dangerous Dub part III 1996

Dub-musiikin evoluutio on pysähtynyt jo 70-luvulla. Silloin se toi toki rytmi- ja elektroniseen musiikkiin oman panoksensa, jota edelleen silloin tällöin pudotellaan tai namedropataan sen kauden uuteen brittiläisen elektronisen musiikin genreen.

Kaiutusten ja hitaahkon rytmin lisäksi 70-80-lukujen taitteessa Scientistin tyyliset namiskamiehet toivat mukaan elektronisia piipityksiä. Itse dub-musiikin sisäiset eroavaisuudet liittyvät kuitenkin nykyään lähinnä biisin tempojen nopeuteen.

Brittiläisten Drumheadin ja Ninja Sharkin Dangerous Dub Part III soittaa dubinsa perinnetietoisesti rockers-tyylillä ja miltei täysin elävänä ohjelmoituja rumpuja lukuunottamatta. Levy ei tuo mitään uutta Sly & Robbien tyyliselle huolettomalle dubbailulle, mutta ei myöskään kalpene edeltäjiensä rinnalla. Myöskään tuon ajan "dub-jälkeläisen" ja dub-revivalin aiheuttaneen Massive Attackin vaikutusta ei levyllä juuri pahemmin kuulu.

Pääkalloraakispussista löytyvän vinyylin lisäksi mukana tuli myös 12 tuumainen maxi. Maxilla on sitten se vähän nopeampi dub.



perjantai 12. elokuuta 2011

Kim Wilde - S/T 1981

Brittiläisen Kim Wilden ensilevy oli Kimin isin ja veljen säveltämä ja tuottama. Tunnetuin trash-popin helmi on luonnollisesti levyltä löytyvä 'Kids in America', mutta melkein koko loppulevykin pysyy tuon biisin tasolla.

Biisien taustat soitti Enyd-orkesteri, joka oli outo väliinputoaja progen ja punkin välissä. Jannujen naamat oli myös pakko tuoda kannen taustalle, sillä vielä vuonna 1981 tyttö ei yksinään ollut uskottava rock-artisti. Ei vaikka biisit ja tuotanto olisi ollut isin ja veljen tekemiä.

Wilden levy on kuitenkin kestänyt aikaa hyvin. Se muistuttaa enemmän uutta aaltoa ja manner-Euroopassa jyrännyttä Deutche Neu Welleä, kuin amerikkalaista Paisley popin pastissia. Itse asiassa levy kuulostaa lukuun ottamatta sitä pakollista uuden aallon reaggeata (Everything We Know) tavallista kunnianhimoisemmalta tekeleeltä. Ajaton.


tiistai 9. elokuuta 2011

Cameo - Kun laiva lähtee 1975



Radio Suomen iltaohjelmat ovat kesälomalla hyvä paikka löytää kadonneita Suomi-helmiä. Helsinkiläinen Cameo-duo oli aikanaan tituleerattu Suomen Simon ja Gartfunkeliksi. Kaksikko julkaisi kaksi levyä Loven kilpailijaksi perustetulla Hi-Hat-levymerkillä. 'Keskellä selkää' oli näistä ensimmäinen, jota en ole edes kokonaisuutena kuullut. Merellisen levynnimen lisäksi yhtyeen omakin nimi oli kaksikon yhteisen purjeveneen mukaan Cameo.

Levyllä Pekka Tonttilaa ja Matti Lehtoa avustivat muun muassa Upi Sorvali, Sami Hurmerinta ja Esa Kotilainen. Soundillisesti biisi sijoittuu samana vuonna julkaistun Nuclear Nightclubin jälkeläisiin samalla tapaa, kuin esimerkiksi 'Fantasia' yhtyeen ainokainen. Kovin montaa samoilla säädöillä tehtyä levyä ei valitettavasti tehty. Ja Kotilaisen synasoolo on kylmäävän hieno ja sovittaja Sorvalin Österbergimainen ilmava kannuttelu tekee biisistä Biisin.