keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Little Feat - Feats Don't Fail Me Now 1974

Lähestyvä kesäloma sai aikaan hädän miten hoitaa tyylikkäästi kirjoitustauolle lähteminen.
Kesämusaa ja kesälevyjä on jonkun verran käsitelty täälläkin. Pari vuotta sitten autostereoissa soi pitkälti Nuggetsit, viime kesä taisi mennä Dennis Wilsonin puutunutta mutta kaunista kaliforniamusaa kuunnellessa. Beach Boys nyt on itsestäänselvyys, mutta sitäkin käsiteltiin pari kirjoitusta sitten.

Southern Rock kuulostaa yleensä kesäiseltä tai ainakin laid-back kamalta. Siihen kun vielä yhdistää kalifornian rock-elementtejä saadaankin.. Little Feat.

Bändin perustivat Lowell George ja Bill Payne. Näistä ensimmäinen soitti Frank Zappan 'Mothers of Inventionissa', tosin saaden kenkää päihteiden käyttönsä takia. Paynekin oli juuri liittymässä yhtyeeseen, mutta kaksikko päättikin perustaa oman bändin. Hyvä päätös, koska Little Feat teki useita helvetin hyviä levyjä.

Edellisellä levyllä alkanut New-Orleans-Funk tyyli jatkui tälläkin levyllä. Inhoan käyttää termiä 'groovaava musiikki', mutta se kuvaa varmasti parhaiten bändin kitaroita ja koskettimia sekoittavaa musiikkia. Ja George oli hyvä lauluntekijä (hän kuoli vähemmän yllättävästi yliannostukseen 1979). Mutta mutta, hyvä kesälevy!

maanantai 28. kesäkuuta 2010

Brian Jonestown Massacre - Golden Frost 2008



Pastori Jimmy Jonesin massajoukko"itse"murhaan päättyneen Guyanan kommuunikaupungin ja Rolling Stonesien uima-altaaseen hukkuneen kitaristin nimien yhdistelmä velvoittaa painostavan psykedelian soittamiseen.

Alunperin Yhdysvaltain San Fransiscosta kotoisin oleva orkesteri on perustettu jo 1990, mutta jäi aikanaan jopa muiden vähän tunnettujen kenkiintuijottelijoiden varjoon. Sikäli sääli, koska orkesterilla on painostavien tunnelmien lisäksi myös erittäin kauniita hetkiä.

No ei tälläistä college-angstia pitkään jaksa kuunnella, mutta tämä 3:43 kuulostaa vaarallisemmalta rokilta, kuin pitkään aikaan mikään.

Irwin Goodman - Rentun ruusu 1988



Artisti laulaa ainakin sydämestään.
Kaunis suomen kesän kuvaus.

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Brain Donor - Love, Peace & Fuck 2001

Aikoinaan kun ostin tämän vihreän tuplavinyylin täytyy sanoa, että olin pettynyt. Levy oli siis Julian Copen sivu(tai tuossa vaiheessä pää)projekti, jossa soittivat hänen lisäkseen Doggen ja Kevin 'Kevlar' Bales. Jälkimmäinen kaksikko soitti tuohon aikaan myös Spiritualizedissa. Trio soitti tätä äänekästä rokkiaan kabukimaskit kasvoillaan.

Julian Cope oli tässä vaiheessa kääntänyt selkänsä pop ja krautpsykedelia juurilleen.
Kitaran dominoima Love, Peace & Fuck kuulostaa huonona päivänä kuunnellessa lähinnä korttelibändin kauheiden pajarien jälkeen soittamalta nakitushardrockilta. Homma on soitettu melkein suoraan sisään ja pelkältä trio-pohjalta. Sen kummempia päällekkäisäänityksiäkään ei ole, mitä nyt levyn tuottanut Thighpaulsandra on jossain vaiheessa vähän väännellyt namiskoja. Doggenin nakitukseen ja Blue Cheer / Sir Lord Baltimore tyyliseen esiheviin siis nojataan.

Jostain syystä ostin vuosi sitten saman yhtyeen (no rumpali on vaihtunut) uusimman ja Copen ja Doggenin välirikon takia todennäköisesti myös viimeisimmän levyn 'Wasted Fuzz Excessiven', josta tykkäsin kovasti. Levyn päättävä esoteerinen vuonon sumussa soiva 'Fokkinger Slag' saksofoni-riffeineen ja paatoksellisine runoineen on yksinkertaisesti helvetin hieno, joten ajattelin antaa tälle debyytille vielä uuden mahdollisuuden.

Eli takaisin levyyn; yhtyeen esitellessä itsensä vuonna 2000 Queen Elisabeth Hallissa, jengi lähti vetämään kesken keikan. Niin radikaali oli Copen suunnanvaihdos hassusta lauluntekijästä kovaäänisen rock-bändin basistilaulajaksi. Lehdet haukkuivat levyn lyttyyn, eikä jengi digannut. Tämä tosin muuttui kuulemma jo puoli vuosikymmentä sitten ja Love, Peace & Fuck nauttii nykyään jonkinnäköistä kulttisuosiota yhdysvaltain underground-metallipiireissä.
Uudelleen kuunneltuna tämä onkin itseasiassa ihan mukiinmenevää MC5/Stooges rytinää. Doggen nakittaa vielä soolot Eddie Van Halen tyyliin livenä ilman komppikitaraa, mikä toimii hyvin. Muutama biisi on jopa oikein tarttuvakin. Levyn päättävä 20 minuuttinen 'She's Gotta Have It' ja etenkin sen junnaava loppu kolisi tosin jo ensi kuulemalta.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Michael Bundt - Neon 1979



1970-luvun lopussa tuo kirkkaan värin lasiputken sisään tekevä kaasu innoitti selvästi suurta määrää artisteja. Nopeasti tulee mieleen ainakin viisi biisiä vuoden sisään samasta aiheesta.

No, asiaan; Michael Bundt tuli ensi kertaa tutuksi vähän aikaa sitten mainiolta 'Deutsche Elektronische Musik'-kokoelmalta. Ensilevy 'Just Landed Cosmic Kid' on youtube-kuuntelujen perusteella mainiota kosmisen ja mekaanisen ilmaisun sekoittavaa 70-luvun lopun krauttia. Emperor Machine kuulostaa itse asiassa hyvin pitkälti samalta. Michael Bundt tuntuukin olevan suhteellisen tunnettu electronican ja diskon kentällä.

Tässä soiva Neon-levyn nimikappale on astetta verran ärhäkämpi, mutta hienohan tämäkin on.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

MC5 - Kick Out the Jams 1969

Jotkut äänilevyt ovat saavuttaneet lähes myyttiset mitat rock-musiikin kaanonissa. Kick Out the Jams ei ole tietenkään mikään Sgt. Pepper, vaan muistetaan skandaalin katkuisesta ja väkivaltaisen sekavasta proto-punkista.

Tai muistetaan ja muistetaan. Alunperin nimibiisi juonnettiin legendaarisella 'Kickout the Jams, Motherfucker' huudolla, jonka bändi suostui kuitenkin epäpunkisti korvaamaan vähemmän provosoivalla 'Brothers and Sisters' huudolla. Tämä versio pyöri viimeisimpään 'sensuroimattomaan' cd-remasteriin asti.

MC5 oli yksi monista perus garage-rockkia tahkovista amerikkalaisista maakuntabändeistä, kunnes John Sinclair niminen zippy-hipsteri innostui yhtyeestä ryhtyen manageroimaan heitä. Hän muokkasi detroitilaisista duunarien kakaroista vallankumous-sloganeita huutavia provosoijia, yhdistellen näitä mustien panttereiden ihailuun. Myöhempien vuosien 'teeskentelijäleima' oli tämän levysensuroinnin ja oikeiden mustien panttereiden bändiä kohtaan esittämän halveksunnan perua.

Yhtyeen ulkomusiikilliset piirteet olivat niin suuret, että kirjoituksessa päästään vasta nyt itse levyn musiikkiin.

Levy on osittainen live joka äänitettiin legendaarisessa Detroitin Grande Ballroomissa halloweenina ja sitä edeltävänä yönä 1968. Kysymyksessä on edelleenkin korkeaoktaaninen rock-messu, joka alkaa mc:n juontamalla julistuksella. Sen jälkeen pamahtaa ilkkuva versio doo-wop klassikosta 'Ramblin Rose' tästä siirrytään klassiseen nimibiisiin ja puolihuolimattomasti soitettujen marshall-kitaraseinien, konekiväärirumpujen ja Rob Tynerin hienosti vokalisoimien voimarockin pariin. Vaikka levy luetaankin punkin kaanoniin, on sillä runsaasti myös esoteerisia elementtejä. Vai mitä mieltä pitäisi olla 'Borderlinen' aavekojooteista, tai 'Starshipin' harhaisesta huudosta?

Hälinästä huolimatta levy ei ollut mikään suuri kaupallinen menestys. Vallankumousta ei tietysti voi mitata listasijoituksella (joka oli ihan kohtuullinen), mutta ajatus MC5 tyylisistä bändeistä kuunnelluimpana musiikkina 60-luvun lopussa on aika hauska. Ehkä vallankumous olisi toteutunut? Ainakin bändin Trans-Love kommuunin naispalvel.. tyttöystävät olisivat saaneet ommella rutkasti enemmän esiintymisasuja.

Bändin myöhemmät surkeat vaiheet on dokumentoitu värikkäästi 'Please Kill Me'-kirjaan. Sinne mahtuu levy-yhtiöpotkuja, diilaamista, linnassa istumista ja pikkuvelibändi Stoogesin ohittamaksi joutumista. Toisaalta MC5:n saaga ei olisi niin mielenkiintoinen ilman tätä epäonnea.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Wigwam - Nuclear Nightclub 1975

Maukasta vuosikertaa edustavan levyn ja samalla myös yhtyeen suurimman menestyksen julkaisemisesta alkaa olla päivälleen 35 vuotta.

Ennen tätä levyä bändi käväisi hajoamisen partaalla kun sekä Jukka Gustavson, että Pekka Pohjola lähtivät yhtyeestä. Pienen uudelleenarvioinnin jälkeen bändin toiminta jatkui uuden basistin (hajonneesta Tasavallan presidentistä tullut Måns Groundstroem) ja levylle saadun kosketinsoittaja Esa Kotilaisen myötä.

Sävellysvastuun otti kaksikko Pembroke-Rechard ja musiikkityyli muuttui koukeroisesta progesta ja livejen lainabiiseistä populaarimpaan suuntaa. Bändi itse nimitti uutta tyyliä 'deep-popiksi' ja vertailukohdat onkin haettava enemmän suunnasta Steely Dan/10 CC, kuin Genesis tai muut progesterit.

Jim Pembrokehan ei ole sävellyksissään kalvennut, jossei nyt maanmiestensä ykköskaartin, niin kakkoskaartin biisintekijöille. Jo avausbiisi jaksaa sävellyksineen ja sovituksineen yllättää edelleen. Myös edesmenneen Ronnie Osterbergin ilmavat rummut ovat yksi levyn keskeisimpiä elementtejä. Tuotantovastuu oli Pave Maijasella, joka vangitsi hetken ja soinnin komeasti Ruotsin Marcus-studioilla. Koska yhtye soitti aiemminkin 'edistyksellistä musiikkia' oli jo Being-levyllä kuultu syntetisaattoria, mutta Nuclearille hankittiin sen ajan paras synasoittaja ja asiantuntija Esa Kotilainen. Hän maalasikin hyvällä maulla biisien taustalle, tuoden mukaan sen ajan kuuminta soundia.

Wigwam oli ollut aikaisemmin tunnettu, muttei suosittu yhtye. Keikkoja käytiin katsomassa lähinnä sen takia, että oli kuultu huhuja kosketinsoittajasta joka soitti niin nopeasti, ettei sormia näkynyt.
Nuclear Nightclub muutti tilanteen. Suomen albumilistan kärkeen pamahtanut albumi täytti yhtyeen konserttipaikat. Virginin Richard Branson sai myös levyn käsiinsä ja tykästyi yhtyeeseen julkaisten heidän seuraavan mainion, mutta huono-onnisen levyn Lucky Golden Stripes and Starpose.

Kotilainen soitti levyn julkaisun jälkeen muutaman keikan , mutta syystä tai toisesta lähti kävelemään. Tämän tilalle otettiin toinen kymenlaakson mies Heikki 'Hessu' Hietanen. Hietanen (myöhemmin tunnettu nimellä Pedro) täytti hyvin Kotilaisen jättämän aukon ja antoi oman panoksensa seuraavalle levylle.

Tässä yhtyeen studio-live seuraavalta vuodelta Pop-Liisa-ohjelmasta. Biisikin on jo seuraavalta levyltä, mutta meininki on sama.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Danny - Ninja 1986

Mitä yhteistä on Dannyllä ja ruotsalaisella tukka-hevibändi Europella? Kummatkin ovat huonoja?
Kyllä. Kumpikin on myös levyttänyt biisin nimeltä 'Ninja'. Dannyn levy jopa nimettiin tämän 80-luvun puolivälin 'ninjabuumin' mukaan. Nimibiisi oli myös mukana 'Syksyn sävel' kilpailussa, josta muistan tämän itsekin. Ja Dannyn esiintyessään tekemät etäisesti karatea muistuttavat liikkeet.

Wikipedian mukaan "Levyllä on Dannyn yleisestä linjasta poikkeavaa elektroonista soitantaa ja sovitusta. Levyllä korostuu varsinkin jopa tummat melodiset syntikkasoundit. Ostava yleisö ei levystä kiinnostunut, joten levy on tänä päivänä suhteellisen harvinainen."

Todellinen syy lienee se, että levy on jopa Dannyn kataloogissa aikamoista paskaa. Nimibiisi oli ehkä yritys nostaa Dannyn tuolloin aallonpohjassa ollutta uraa ja tuoda myös nuorempia kuulijoita. 'Romanssi' tuo syntikoineen mieleen Dannyn laulaman huonon Modern Talking biisin. Sitten A-puolen lopuksi vedetään äkkiä jarrut pohjaan mummoja varten ja otetaan muutama biisi ihan tavallista paskaa perusiskelmää.

Levyn hauskuus alkaa toden teolla kakkospuolelta, kun mukaan marssitetaan jalkavaimo Armi Aavikko. Tämä on sitä varman päälle pelaamista!
Kaksikko esittää yhdessä Kaksi kappaletta, joista 'Pelkkää hyvää' biisin syntikkaintro on varmuuden vuoksi mukaelma vanhasta 'Tahdon olla sulle hyvin hellä' hitistä. Danny vetää vielä kaksi biisiä, joista jälkimmäinen 'hääorkesteri-syntikan' päälle vedetty sotamuistelo 'Siellä jossain' on tajuttominta mitä olen pitkään aikaan kuullut. Ja on tässä paskaakin ehditty kuuntelemaan! Levyn lopettaa Armin soolonumero 'Marleena'.

Levy on äänitetty tietenkin MTV-Studiolla, joka on tuon ajan ja tämän tyylin laadun tae. Sovitukset ja 'orkesterinjohto' on merkattu yhtä biisiä lukuunottamatta Veikko Samulin nimiin. Itse kyllä epäilisin orkestraatiota enemmän hääkeikkabändin synaohjelmaksi, mitä tukee myös levyn kansista täysin puuttuvat soittajatiedot. Syynä on edellä mainittu tai sitten kukaan ei halunnut nimeään tämän levyn soittajatietoihin. Sen verran intohimottomasta virkamies-iskelmästä on kyse.

perjantai 11. kesäkuuta 2010

Beach Boys - Good Vibrations 1966

Täydellisten pop-kappaleen etsintä jatkuu. Edellinen kirjoitus aiheesta oli (Ike) ja Tina Turnerin River Deep, Mountain High. Kappaleissa on useita yhdistäviä tekijöitä. Iken ja Tinan kappaletta on kuvailtu sinfoniseksi - lähinnä orkestraation takia. Myös tämä kappale kuulostaa monella tapaa sinfoniselta, vaikka onkin sekoitus aikansa uusimpia soittimia. Toinen yhdistävä tekijä on tietysti Phil Spector, joka oli ollut Brian Wilsonin oppi-isä musiikin teossa.

Jos River Deep, Mountain High oli kallis single, Good Vibrations pisti vielä paremmaksi. Alunperin Pet Soudille työstetty biisi ei päätynyt levyllä, eikä edes singlelle, vaan sessioita piti järjestää seitsemäntoista kappaletta, ennenkuin lopputulos tyydytti Brian Wilsonia. Rahaakin paloi arvioiden mukaan huimat 50k dollaria. Brian Wilsonin substanssien ja perfektionismin yhdistelmä on tuttua tavaraa kaikista rock-historiikeistä. Todettakoon vain, että seuranneen Smiley Smile projektin jälkeen Brian vetäytyi enemmän tai vähemmän musiikin polttopisteestä.

Jotta tarina olisi vielä hullumpi, Wilson sai Smiley-projektinsa viimein valmiiksi 2000-luvulla ja levy on kaiken lisäksi vielä hyvä!

Euforisen lyriikan, kauniiden lauluäänten, mielenkiintoisten rytmitysten, taustalaulujen ja surf-kitaran jyräämä biisi kuulostaa edelleen tuoreelta. Samalla tapaa, kuin jotkut Beethoeven teokset. Ajaton on kaiketi se oikea termi äskeiselle kornille vertaukselle.

Vaikka biisi on ultimaattinen kesähitti, sen luomat mielikuvat eivät estä soittamasta sitä myöskään talvella. Itseasiassa kappale on outo sekoitus kaunista, pelottavaa ja surullista. Eihän se kuulosta millään tapaa iloiselta, kuten moni rantapoikien aikaisempi ralli. Sinänsä siinä ei ole mitään uutta, sillä jo aikalaistoverit Jan & Dean käyttivät samaa tehokeinoa mahtavassa 'Dead Man's Curve' biisissään.

Niin ja se theremin. Tuota aikakautta edeltäneiden kauhuelokuvien äänitehoste. Se luo kappaleen oudon pohjafiiliksen.
Ja se lopun thereminin ja sahaavan kitaran yhdistelmä. Sitä ei tule kuin pari tahtia, mutta aiheuttaa suoranaisen pakon laittaa levysoittimen neulan taas takaisin raidan alkuun.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Tasavallan presidentti - Selvä näkijä 1974(?)

Suomi-progen kahdesta Colosseuksesta Wigwam on aina pudonnut paremmin. Yksi syy minun ja Pressan huonoon kommunikaatioon saattaa olla Frank Robsonin ääni, joka on pikkaisen tukkoinen ja tuo ikävästi mieleen Trafficin. Tolonenkin on minusta parempi (ellei peräti paras) soolona.

Eero Raittinen liittyi vuonna 1972 yhtyeeseen (ja Robson sai kenkää) juuri ennen bändin Englannin keikkoja. Raittisen vokalisoima Pressa kuulostaakin minun korvaani valovuosia mielenkiintoisemmalta. Yksi syy oli varmasti uuden tyypin tuoma henkilökemiallinen muutos, joka vaikutti soittamiseen ja biisien tekoon.

Tankeroksihan Eero veti, mutta nyt jälkikäteen; mitä väliä? Ranskalaiset ja saksalaisetkin 'kehittyvän musiikin' orkesterit tekivät samoin (tosin tämä lienee syynä niidenkin heikkoon kaupalliseen menestykseen anglo-amerikkalaisessa maailmassa). No, yhtä kaikki, jälkipolville jäi hienoa musaa.

Kaikkein parhaiten minulle putoaa Tasavallan presisentin suomeksi levyttämät kappaleet. Tämän kuulin radiosta viime lauantaiyönä. Löytyy Love-Proge II kokoelmalta, mutta se on jo ajat sitten myyty loppuun. Ja uutta painosta tuskin tulee.

Kiitos netin, tämäkin löytyy ja haluan jakaa sen.
Levytysvuodesta en ole varma, mutta tuolla kuuluu Esa Kotilaisen soittama moog, joten toden näköisesti vuodelta 1974.

Tasavallan Presidentti - Selvä näkijä



T.O.N.T.O












Lyhenne ei ole sudenpentuvitsi vaan tekijöidensä nimeämä pioneeri "The Original New Timbral Orchestra". Eli ensimmäinen ja edelleen suurin multitimbraalinen ja ääninen syntetisaattori.

Jos Kraftwerk antoi ikuisen elämän vain muutama kymmentä kappaletta valmistetulle Vako-Orchestronille, niin TONTO vetää vieläkin paremmaksi.
Aikana, jolloin soittimet ja artistit ovat tehdasvalmisteisia on hauska ajatella, että tälläinen uniikki yksilö löytyy fyysisesti edelleenkin jostain.

Soitin oli alunperin englantilaisten tuottaja-muusikoiden Malcom Cecilin ja Robert Marcouleffin yhdessä erilaisista moduulisyntetisaattoreista ja ohjaimista rakentama jättiläinen. Kaksikko tunnettiin 70-luvun alussa Tonto's Expanding Head Bandista, jonka kaksi sympaattista elektronisen musiikin pioneerilevyä laski genren siemenet otolliseen maahan. Tai ainakin se ensimmäinen, sillä Stevie Wonder ihastui 'Zero Timen' lämpöisiin elektronisiin soundeihin ja halusi tehdä kaksikon kanssa yhteistyötä. Loppu onkin musiikin historiaa, jonka voi tarkistaa alla olevasta videosta.



Wonderin funk-soul-klassikoiden lisäksi soitinta on kuultu mm. Quicy Jonesilla, Isley Brossilla, Weather Reportilla ja valkoisempien Stephen Stillssin, Little Featin ja Steve Hillagen levyillä. Mittava saavutus yhdelle uniikille soittimelle. Unohtamatta tietenkään osaa 'Phantom of the Opera' elokuvassa.

Marcouleff luopui osuudestaan soittimeen vuonna 1975, jonka jälkeen se on ollut Cecilin omistuksessa. Soitin siirrettiin 1990-luvun puolessa välissä (Electric Ladysta?) Devon Mark Mothersbaughin 'Mutato Muzika'-studioon. Nykyisin sille on rakennettu oma studio New Yorkin Woodstockin lähistölle.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Cybotron - Colossus 1977



Bändi oli australialainen ja perustettu 1975. Ihan mahtava biisi ja video hieno kunnianosoitus 'Live at Pompeille'. Beastie Boys ei siis ollut ensimmäinen tässä hommassa.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Klaus Schulze - Body Love 1977

Maailma (siis Suomen ulkopuolinen) oli jonkin verran erilainen 70-luvulla. E-pilleri toi seksuaalisen vapautumisen ja Vesimiehen aikaa odottava hippiliike julisti vapaan (hetero)rakkauden sanomaa. Sanomaa ja juhlimista jatkettiin 70-luvulle erilaisten kemikaalien kanssa. Tähän liittyen myös juonelliset porno-elokuvat olivat hetken aikaa hip ja cool.
Maailmalla pariskunnat saattoivat mennä leffateatteriin katsomaan 'Syväkurkkua' tai jotain muuta alan elokuvaa. Leffat olivat juonellisia ja tuotantoarvoiltaan suuria, mitä nyt niissä ehkä pestiin myös mafian rahoja.

Tämä näkyi myös elokuvien soundtrackeissa, kuten esimerkiksi Emmanuelle-sarjan klassisessa tunnussävelmässä. Tai niissä lukemattomissa funkilla terästetyissä instrumentaaleissa.

Tätä taustaa vasten ei ole mitenkään ihmeellistä, että Schulzen suurta kaupallista läpimurtoa 'Moondawnia' seurasi pornofilmin soundtrack. Levy piti sisällään kolme pitkää biisiä, jotka ovat perushyvää 70-luvun lopun Schulzea. Eli paljolti sekvenssoitua ja keskinopeaa elektronista musiikkia.

70-luvun lopussa maailman yli pamahti taas uuskonservatismin aalto, joka Yhdysvalloissa johti vuosikymmenen jatkuneeseen näyttelijöiden simputukseen. Pornon määrä ei todistettavasti vähentynyt, mutta sen avoin diggailu johti taas kaksinaismoralistiseen perverssileimaan (vaikka vaatekaapit pullistelivatkin edelleen lehdistä).
Elokuvien musiikillisille tuotantoarvoille teki kuoliniskun kuitenkin VHS. Koska ne napakoituivat pikakelauksen takia, taustamusiikki siirtyi pelkkään actionin tukemiseen. Ei enää 'Body Loveja' ja 'Le coeur d'Emmanuelleja'.

Tässä kuitenkin Body Loven loppumusiikkia (office-safe)

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Cleveland Confidential - Kokoelma 1982

Tätä blogikirjoitusta lukiessa muistin tämän kokoelman, jota tuli kuunneltua paljon viime talvena.

Koska olen itsekin syntyisin teollisuuskaupungista jossa on tällä hetkellä kymmenen tuhatta asukasta vähemmän, kuin syntyessäni, tunnen henkistä sympatiaa tai yhteenkuuluvuutta myös tälle paikkakunnalle. Siis Yhdysvaltain Clevelandille.

Kaupunki ja sen naapuri Akron sijaitsivat Yhdysvaltain 'Rust Belt' vyöhykkeellä, joka tarjosi 70-luvun loppuun asti elannon teräs- ja hiiliteollisuudesta. Kokoelman aikoihin seutukunta oli jo tunnettu hylätyistä tehtaista ja massiivisesta muuttotappiosta. Ja keskilännen maisemista. Ei mitään tekemistä keskellä ei mitään.

Elannon loppumisen ja näköalattomuuden sivutuotteena syntyi kuitenkin joukko esi- ja jälkipunkin mielenkiintoisimpia artisteja, kuten Dead Boys, Pere Ubu ja Devo.

Tämä levy sisältää kuitenkin alueen kakkosdivarin artisteja, kuuluisimpana punk-piireissä tunnettu Pagans (ei kuitenkaan parhailla biiseillään). Kokoelma niputtaa punkin mainingit ajalta, jolloin hardcore ei ollut vielä syrjäyttänyt ensimmäistä aaltoa. Musiikki on punkkia, mutta kirjo vaihtelee pseudo-autotallimusasta devomaiseen nykimiseen ja raw-power katurokista jazz-punkkiin.

Mistral - Neon City 1978



Entisiä Shocking Bluen jäseniä sisältänyt alankomaalainen Mistral yritti myös tallata Abban hyväksi havaitsemaa tietä. Jos Abban biisit ovat aiheuttaneet totaalisen kyllästymisen, niin tämä pikkunäppärä biisi kuulostaa edelleen mukavalta. Ja jos Roisin Murphy laulaisi, niin tämähän olisi nyt siististi cool.

torstai 3. kesäkuuta 2010

ARP 2600

ARP inc. oli yhdysvaltalainen syntetisaattorien valmistaja, joka itse asiassa oli ainoa joka pystyi 70-luvulla kilpailemaan Bob Moogin kanssa muusikkojen suosiosta. ARP 2600 oli yhtiön vastaisku Moogin kömpelölle modulaari-syntetisaattorille. Laite edusti EMS:n Synthin kanssa samaa 'kannettavien' syntetisaattoreiden koulukuntaa. Salkku kiinni ja menoiksi. En ole nähnyt oikeaa 2600:sta luonnossa, mutta epäilen raudan olevan suhteellisen painavaa ja termi 'raahattava' lienee ollut osuvampi. Joka tapauksessa esikytketty syntetisaattori saavutti helpommalla käytettävyydellään runsaan kannattajakunnan aikansa muusikoista, jonka lista on pitkä.

Aikansa teknologian mukaisesti laite oli luonnollisesti yksiääninen. Helisevästä pulputuksestaan tunnettu ARP 2600 on edelleenkin yllättävän suositussa käytössä elektronisessa musiikissa. Triviatietona muuten Tähtien sodan R2D2:n puhe on peräisin ARP 2600:sta.

Itse yhtiö ajautui taloudellisiin ongelmiin ja konkurssiin vuonna 1981, kuten melkein kaikki muutkin analogisten laitteiden pioneerit. Liekö syynä markkinoille pamahtanut 'japani-ilmiö' ja heidän halvemmat polyfoniset syntetisaattorit, tai silloinen lama?

Loppukevennyksenä pätkä Osbournes-sarjasta, jossa perheen 'pää' kaivaa naftaliinista tämän hirviön. Analogiset laitteet voivat huhujen mukaan olla aika kenkkuilevia.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Popeda - Hullut koirat 1981

Voivatko hipsterit tykätä manse-rockista? En esittänyt kysymystä itselleni, koska en todellakaan kuulu ryhmään. Mutta missä menee se raja, mistä 'voi' pitää menettämättä skene-uskottavuutta?

Muutaman vuoden takainen älypoppareiden Leevi & the Leavings juttu, tai se, että nykyään voi rehellisesti tunnustaa pitävänsä Eppu Normaalista. Siitä iskelmäpuolestakin. Raptori on oikein 'hullun hauskaa'. Mutta Popeda.. ei taida onnistua.

Tykästyin vähän aikaa sitten yhtyeen 'Kuulat sekaisin'-biisiin. Kappale on erittäin hyvä Motörhead pastissi. Mustat enkelit ei kuitenkaan levykokonaisuutena toiminut ihan täysin ja sisälsi turhan paljon Pate-äijäilyä. Kiitos Spotifyn, nykyään voi tutustua artistiin ilman, että raahaa perseensä kirjastoon, saatikka tuhlaa rahaa epävarmalle asialle.

Hullujen koirien lähtiessä liikkeelle 'Onnenpyörällä' (ei mitään tekemistä 90-luvun ohjelman kanssa) joutui hetken aikaa tarkastamaan kuunteleeko tässä 80-luvun alun Eppu Normaalia. Komeat melodiset tuplakitarat paljastuivatkin Pantse Syrjän tuotannoksi. Biisimateriaalista on vastuussa pääosin edesmennyt Arwo Mikkola. Popedan hyvyyden mittarina voinee pitää jaksaako/pystyykö kuuntelemaan levyn alusta loppuun. Minä pystyin. Ja välillä jopa pidin siitä.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Eläkeläiset - Ukki, mitä oli jenkka? 2009

Jenkka oli silloin ennen humppaa. Jenkassa sai tehdä asioita miten halusi, lauluissa oli selkeät sanat, melotia ja rytmi.

Niin kutsuttu huumorimusiikki toimii allekirjoittaneelle turhan harvoin. Eläkeläisten vitsikin on sinänsä haalistunut jo ajat sitten, mutta saamani tiedon mukaan yhtye täyttää edelleenkin Saksassa tuhannen ihmisen salit.

Yllätys olikin melkoinen, kun kuuntelin suosituksesta tämän Eläkeläisten EP:n.

Levyllä tartutaan tällä kertaa siis suomi-punkin ensimmäisen aallon klassikoihin. 'Iisi mitä oli punk?' kokoelman hengessä humppa-raiskauksen ja eläkeläislyriikoiden kohteeksi joutuvat Hilseiset Lama (Totuus löytyy jenkasta), Pelle Miljoona (Mulla meni lujaa), Ypö-Viis (Kaupunki muistaa vanhuksia), Maukka Perusjätkä (Sota dementiaa vastaan), Kollaa kestää (Jäähyväiset jenkalle) ja Se-yhtye (Jenkka on typerää). Viimeksi mainittu onkin kaikkein hulvattomin, sillä alkuperäinen kappalehan tarkasteli ilmiötä juuri päinvastaisesta kulmasta.

Tätä tehdessä on varmasti ollut hauskaa.

Led Zeppelin - Immigrant Song 1972



Jumalten vasaraa heilutteleva Zeppelin ei ollut ehkä alku-hevin raskaimmasta päästä, mutta groovasi paremmin kuin oikeastaan kukaan aikalaisensa. Tässä taas esimerkki Bonham-Jones akselilta. Ja onhan tuo Plantin aloitushuuto aika jännä edelleen.