Jotkut äänilevyt ovat saavuttaneet lähes myyttiset mitat rock-musiikin kaanonissa. Kick Out the Jams ei ole tietenkään mikään Sgt. Pepper, vaan muistetaan skandaalin katkuisesta ja väkivaltaisen sekavasta proto-punkista.Tai muistetaan ja muistetaan. Alunperin nimibiisi juonnettiin legendaarisella 'Kickout the Jams, Motherfucker' huudolla, jonka bändi suostui kuitenkin epäpunkisti korvaamaan vähemmän provosoivalla 'Brothers and Sisters' huudolla. Tämä versio pyöri viimeisimpään 'sensuroimattomaan' cd-remasteriin asti.
MC5 oli yksi monista perus garage-rockkia tahkovista amerikkalaisista maakuntabändeistä, kunnes John Sinclair niminen zippy-hipsteri innostui yhtyeestä ryhtyen manageroimaan heitä. Hän muokkasi detroitilaisista duunarien kakaroista vallankumous-sloganeita huutavia provosoijia, yhdistellen näitä mustien panttereiden ihailuun. Myöhempien vuosien 'teeskentelijäleima' oli tämän levysensuroinnin ja oikeiden mustien panttereiden bändiä kohtaan esittämän halveksunnan perua.
Yhtyeen ulkomusiikilliset piirteet olivat niin suuret, että kirjoituksessa päästään vasta nyt itse levyn musiikkiin.
Levy on osittainen live joka äänitettiin legendaarisessa Detroitin Grande Ballroomissa halloweenina ja sitä edeltävänä yönä 1968. Kysymyksessä on edelleenkin korkeaoktaaninen rock-messu, joka alkaa mc:n juontamalla julistuksella. Sen jälkeen pamahtaa ilkkuva versio doo-wop klassikosta 'Ramblin Rose' tästä siirrytään klassiseen nimibiisiin ja puolihuolimattomasti soitettujen marshall-kitaraseinien, konekiväärirumpujen ja Rob Tynerin hienosti vokalisoimien voimarockin pariin. Vaikka levy luetaankin punkin kaanoniin, on sillä runsaasti myös esoteerisia elementtejä. Vai mitä mieltä pitäisi olla 'Borderlinen' aavekojooteista, tai 'Starshipin' harhaisesta huudosta?
Hälinästä huolimatta levy ei ollut mikään suuri kaupallinen menestys. Vallankumousta ei tietysti voi mitata listasijoituksella (joka oli ihan kohtuullinen), mutta ajatus MC5 tyylisistä bändeistä kuunnelluimpana musiikkina 60-luvun lopussa on aika hauska. Ehkä vallankumous olisi toteutunut? Ainakin bändin Trans-Love kommuunin naispalvel.. tyttöystävät olisivat saaneet ommella rutkasti enemmän esiintymisasuja.
Bändin myöhemmät surkeat vaiheet on dokumentoitu värikkäästi 'Please Kill Me'-kirjaan. Sinne mahtuu levy-yhtiöpotkuja, diilaamista, linnassa istumista ja pikkuvelibändi Stoogesin ohittamaksi joutumista. Toisaalta MC5:n saaga ei olisi niin mielenkiintoinen ilman tätä epäonnea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti