keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Brain Donor - Love, Peace & Fuck 2001

Aikoinaan kun ostin tämän vihreän tuplavinyylin täytyy sanoa, että olin pettynyt. Levy oli siis Julian Copen sivu(tai tuossa vaiheessä pää)projekti, jossa soittivat hänen lisäkseen Doggen ja Kevin 'Kevlar' Bales. Jälkimmäinen kaksikko soitti tuohon aikaan myös Spiritualizedissa. Trio soitti tätä äänekästä rokkiaan kabukimaskit kasvoillaan.

Julian Cope oli tässä vaiheessa kääntänyt selkänsä pop ja krautpsykedelia juurilleen.
Kitaran dominoima Love, Peace & Fuck kuulostaa huonona päivänä kuunnellessa lähinnä korttelibändin kauheiden pajarien jälkeen soittamalta nakitushardrockilta. Homma on soitettu melkein suoraan sisään ja pelkältä trio-pohjalta. Sen kummempia päällekkäisäänityksiäkään ei ole, mitä nyt levyn tuottanut Thighpaulsandra on jossain vaiheessa vähän väännellyt namiskoja. Doggenin nakitukseen ja Blue Cheer / Sir Lord Baltimore tyyliseen esiheviin siis nojataan.

Jostain syystä ostin vuosi sitten saman yhtyeen (no rumpali on vaihtunut) uusimman ja Copen ja Doggenin välirikon takia todennäköisesti myös viimeisimmän levyn 'Wasted Fuzz Excessiven', josta tykkäsin kovasti. Levyn päättävä esoteerinen vuonon sumussa soiva 'Fokkinger Slag' saksofoni-riffeineen ja paatoksellisine runoineen on yksinkertaisesti helvetin hieno, joten ajattelin antaa tälle debyytille vielä uuden mahdollisuuden.

Eli takaisin levyyn; yhtyeen esitellessä itsensä vuonna 2000 Queen Elisabeth Hallissa, jengi lähti vetämään kesken keikan. Niin radikaali oli Copen suunnanvaihdos hassusta lauluntekijästä kovaäänisen rock-bändin basistilaulajaksi. Lehdet haukkuivat levyn lyttyyn, eikä jengi digannut. Tämä tosin muuttui kuulemma jo puoli vuosikymmentä sitten ja Love, Peace & Fuck nauttii nykyään jonkinnäköistä kulttisuosiota yhdysvaltain underground-metallipiireissä.
Uudelleen kuunneltuna tämä onkin itseasiassa ihan mukiinmenevää MC5/Stooges rytinää. Doggen nakittaa vielä soolot Eddie Van Halen tyyliin livenä ilman komppikitaraa, mikä toimii hyvin. Muutama biisi on jopa oikein tarttuvakin. Levyn päättävä 20 minuuttinen 'She's Gotta Have It' ja etenkin sen junnaava loppu kolisi tosin jo ensi kuulemalta.

Ei kommentteja: