sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

King Crimson - In the Court of the Crimson King 1969

En ole tässä blogissa hehkuttanut oikein mitään 'ilmeisistä' suosikkilevyistäni, kuten Stoogesin 'Fun Housea' tai Pink Floydin 'The Piper at the Gates of Dawnia'. Ne ovat klassikoita ja peruskauraa. Etenkin jos pitää muutenkin tämän blogin antimista. Ne ovat myös kuultu ja hehkutettu jo aikoja sitten. Niistä kirjoittaminen olisi vain tylsää saarnaamista jo käännytetyille.

King Crimsonin debyytin kohdalla voisi tehdä poikkeuksen, koska täydellisiä levyjä ei ihan hirveästi ole (tosin 'Moonchildin' seitsemän minuutin pimputusosuus on turha). King Crimsonia pidettiin ainakin Jake Nymanin ohjelmassa yhtenä raaimmista progeyhtyeistä. Avausbiisi '21st Century Schizoid Man' pistääkin heti jauhot suuhun. Riffin metallisuus, megafonilaulu ja tuplabasarit nostavat biisin aikansa ammattilaisiinkin (Zeppelin, Black Sabbath) verrattuna ihan omalle tasolleen. Levyn päättävä 'The Court of the Crimson King' taas huutelee jo tulevaisuuden sankarihevin suuntaan. Välissä pari kaunista folk-kappaletta ja hautajaistunnelmallinen 'Epitah' (jonka Hector käänsi kohtuullisesti 'Tuulet ulvoo hautoihin'). Kannen Skitsoidmän-maalauskin lupaa sisällöltä juuri sitä mitä pitääkin. Kansitaiteilija Barry Godber kuoli valitettavasti vain muutama kuukausi levyn julkaisun jälkeen.

Julkistamisen yhteydessä King Crimsonille tarjoutui elämänsä tilaisuus, kun yhtye pääsi Rolling Stonesien lämppäriksi Hyde Parkin Brian Jones-muistokonserttiin. King Crimson löi yleisön pähkinöiksi, mutta pääbändin ainoa kommentti setin päälle oli tyly 'Get off!'. Tämän jälkeen Stones soitti oman paskan settinsä.

Samalla kokoonpanolla tehtiin vielä seuraaja 'In the Wake of Poseidon', joka on hiilipaperikopio tästä levystä. Ihan ok, mutta kappalemateriaali ei todellakaan yllä samalle tasolle. Tämän jälkeen bändin kokoonpano vaihteli miltei joka levyllä Robert Frippin ollessa ainoa pysyvä jäsen. Mutta tuli bändiltä muitakin hyviä levyjä.

perjantai 27. maaliskuuta 2009

Suicide - S/T 1977

Suicide oli New Yorkin ensimmäisiä 'No Wave' bändejä ja perustettiin jo 1971. Duo Alan Vega (synt. 1938) ja Martin Rev on musiikkihistorian ensimmäisiä syntikkayhtyeitä. Ensilevyn aikaan jo nelikymppinen(!) Vega ja Rev loivat äänimaailman, joka vielä tänäkin päivänä hakee vertaista (tai ainakin synnytti joukon jäljittelijöitä).
Koreografia meni niin, että Rev soitti syntikoitaan sekä rytmikonetta särkijän läpi. Vega hönkäili ja ulvahteli mikkiin totaalisen pihalla bandana otsalla ja helvetinmoiset aurinkolasit silmillä.

Ensilevy alkaa parilla tykillä 'rokkikipaleella' (Ghost Rider ja Rocket USA), joista siirrytään 'Cheree':n Velvet-kellopeli tunnelmiin. Itse Bruce Springsteeniin teki kuulemma suuren vaikutuksen psykodramaattinen VietVet-kappale 'Frankie Teardrop'. Rumaa ja kaunista musaa sekä ehdottomasti mitään kumartamatonta.

Uusintapainokseen on liitetty CBGB-live ja 23 minuuttinen '23 Minutes Over Brussels' livepätkä. Belgian punkit eivät oikein diganneet provosoivaa Suicidea ja keikka päättyy nauhalla kuuluvaan mellakkaan ja poliisien kyynelkaasuun..

USA for Africa - We Are the World 1985



Kahdeksankymmentäluvulla artisteilla oli vielä tietoisuus maailman epätasa-arvoisuudesta ja halu auttaa. Köyhät kehitysmaalaiset eivät olleet vieneet työpaikkoja, kännyköitä, tehtaita ja naisia. Globalisaatio kuulosti hienolta sanalta.

Michael Jackson on pyörinyt blogeissa ja uutisten otsikoissa, joten pistetään tämä 80-lukulainen maailmanparannuslaulu, jollaisen vain Jacko pystyi tekemään (yhdessä Lionel Richien kanssa). Kohdassa 1:16 Pop-musiikin Peter Pan ilmestyy kuvaan kuin E.T.

Moni biisillä esiintyvistä keskitien tylsistä artisteista on onneksi vetäytynyt jo eläkkeelle. Tässä biisissä ja videossa on silti joku oma perverssi viehätyksensä. Tai jos tylsän kyynisyyden tiputtaa pois, niin tämä on hyvä biisi!

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Julian Cope - Saint Julian 1987

Edellisessä postauksessa käsiteltiin Echo & the Bunnymenia ja heidän solistiaan Ian McCullochia, joten on luontevaa siirtyä hänen Nemesiksensä Julian Copen levyyn. Copea on käsitelty jo useassa sivulauseessa ja Jehovahkill levyllä.

McCulloch ja Cope olivat alunperin bändikavereita ja tekivät jonkun verran biisejäkin yhdessä, kunnes Cope kenki McCullochin bändistä josta muodostui Teardrop Explodes. Yhtyeen keulakuvana Cope pääsi nauttimaan 70-80-lukujen taitteessa kohtuullisesta sukseesta ja Top of the Pops esiintymisistä. Mitä miesten välille sitten ikinä tulikaan, ei ole minulle täysin selvää. Viime vuoden Uncut-lehden haastattelussa Copelta kysyttiin voiko hän antaa Ianille anteeksi. Tähän Cope vastasi, että on uskonnoltaan viikinki, eikä siis usko mihinkään anteeksiantoihin tai armoon. Jep.

Saint Julian on Teardrop Explodesin jälkeen Copen kolmas sooloalbumi ja poikkeaa kahdesta edellisista aika radikaalisti. Aiemmin entinen punkkari oli löytänyt hallusinogeenit, joita hän rouhi kaksin käsin ollen maassa möyrivä takkutukka. Vuoden 87 levyllä hän yhtäkkiä olikin uudestisyntynyt huolitellun kuontalon leikannut nahkapukurokkari. Saint Julian pitää sisällään Copen suurimmat hitit, kuten MTV:lläkin ahkerasti soineen 'World Shut Your Mouth' kappaleen. Silti mistään sell-out jutusta ei voi puhua, vaan kyse on timanttisen kovasta 80-luvun pop-levystä. Kontrasti vain neljä vuotta myöhemmin ilmestyneeseen 'Peggy Suicide' albumiin on suuri, muttei kuilumainen. Tälläkin levyllä käsitellään uskontoa, seksuaalisuutta ja avaruusmatkailua yms. muiltakin levyiltä tuttua huttua.

Erilainen, mutta yksi parhaista Copen ja 80-luvun levyistä.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Echo & the Bunnymen - Porcupine 1983

Liverpoolin Uuden-aallon Biitleksien kolmas levy oli askel kohti 60-luvun esikuviaan. Ehdottomasti vahvin elementti tuosta suunnasta on Shankar nimisen hepun jousisovitukset. Ne mouruavat niin Sergeant Pepper-tyylillä, kuin vain ikinä voi.

Toisaalta levyllä soi edelleen McCullochin jylhä laulu ja Will Sergeantin nykivät ja kaiutetut kitarat. Mistään suoranaisesta retroilusta ei siis voi puhua, mikä tekeekin Echo & the Bunnymenin musiikin mielenkiitoiseksi. Monta kertaa hiipii mieleen myös toinen aikalainen U2, mutta Bunnymen oli sanoituksissaan ja musiikissaan enemmän nihilistinen ja synkkä.

90-luvun alussa olin kovasti silloisen brittipopin ehdoton fanittaja. Sitä en tiennyt, kuinka paljon Echo & the Bunnymen olikin vaikuttanut myöhempään brittiläiseen 'taiteelliseen' popmusiikkiin. Mutta niillä olikin vääränlaiset kengät.

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Saimaa ilmiö - 1981

Juice Leskinen piti kuolemaansa asti veneistä ja vesikulkuneuvoista. Tuuliajolla-kiertue sai alkunsa juuri Leskisen kokemuksista järvihinaajan kansipoikana. Saimaata kierretään höyrylaivalla ja välillä soitetaan konserttejakin.

Bändeinä olivat heimon vanhin, eli Juice Leskinen & Slam, Eppu Normaali ja Hassisen Kone. Kiertueelle saatiin mukaan dokumentoimaan Aki ja Mika Kaurismäki. Hyvä, sillä leffa on mukava muistutus näidenkin bändien vielä eloisista vuosista. Etenkin Leskisen ja Slamin sukseeta ei tarvitse myöhemmästä vinkkelistä ihmetellä. Hyvää iskelmärokkia ja olihan Juice aika jannu ennen instituutioitumistaan.

Filmille on tallentunut paljon tuohon aikaan hauskuuttaneita(?) spitaalisvitsejä, jatkuvaa dokaamista ja helvetinmoista yöllistä filosofointia. Mahdollisuus on siis nähdä kerralla paljon alkoholistimuusikoita ja tulevia alkoholistimuusikoita.

Itse livevedot on kuvattu suoraan ilman kikkailua ja ne vangitsevat hetkensä hyvin. Meni keikka sitten syteen tai saveen. Yleisesti ottaen bändit pelaavat hyvin. Ensimmäisellä Tuuliajolla-kiertueella tilanne oli sikäli erikoinen, ettei mikään kolmesta orkesterista halunnut esiintyä illan viimeisenä. Koska silloin oli liian soossissa. Yhteissetit kuuluivat myös kuvaan.

Muutama vuosi sitten uudelleen julkaistu Saimaa ilmiö vangitsee paljon ajastaan, johon ei ole enää paluuta. Tuuliajolla-kiertue järjestettiin vielä muutamana vuotena, kunnes tylsät taloudelliset realiteetit tulivat vastaan.

Jos tämä ei ole hyllyssä, ei ole olemassa mitään hyvää meriselitystä miksei poistanut sitä Anttilan ale-koreista.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Johnny Moped - Cycledelic 1978

Isi, mitä oli känni-punk?

Tähän kysymykseen vastaa parhaiten kaiketi Johnny Mopedin ainoa pitkäsoitto Cycledelic. Täytyy myöntää, että ostin vinyylin vastikään enemmän Barney Bubblesin kansitaiteen takia. Toki olin myös kuullut huhuja Paul Halfordin aka Johnny Mopedin kulttimaineesta. Alkuaikojen kokoonpanossa käväisi sellaisiakin Lontoon punk-ikoneita, kuin Chrissie Hynde ja Captain Sensible. He tosin löysivät oman maineensa muissa orkestereissa.

Levy pärähtää käyntiin komeasti punkin ja Motörheadin siitoksella 'No One'. Seuraa levyllinen helvetin kovaa kännistä soitantaa ja laulua. Levyn yhteiskunnallinen anti tuon ajan Britanialle tiivistyy biisiin 'Darling Let's Have Another Baby'. Heh, mistään Sandinistasta ei ole siis kyse. Yhtyeen ura loppui tähän riehakkaaseen albumiin ja pariin sinkkuun.

perjantai 13. maaliskuuta 2009

Orchestral Manoeuvers in the Dark - The OMD B-sides 2001

Tutkimusretki synapopin(?) maailmaan jatkuu tällä kerralla aika deepillä kokoelmalla. Orchestral Manoeuvers in the Dark eli lyhyemmin OMD on varmasti tuttu kaikille 80-luvulla lapsuuttaan/nuoruuttaan viettäneille. Ainakin juustoisten syntikkakokoelmien 'Enola Gay' kappaleesta. Yhtyeen suurin hitti on samalla tavalla eksynyt kontekstistaan, kuin Springsteenin 'Born in the USA'. Tarttuvalla kosketinmelodialla pelaava biisi oli protestilaulu Thatcherin-ajan ydinvarustelusta ja USA:n ohjusten sijoittamisesta Britanian maaperälle.

Hiteistään huolimatta OMD:llä oli "salainen" puolensa, eli sinkkujen b-puolille laitettiin paraatipuolesta poiketen haastavampaa ja palkitsevampaa kamaa. OMD:n tämä puoli nojasi vahvasti saksalaisiin kokeellisiin orkestereihin (mm. 4-Neu niminen biisi). Yhtyeellä on myös hyvä kokoelma Peel Sessioneista, joista tämä sama puoli ilmenee hyvin.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Peitsamo Peitsamo Peitsamo*

Levyhyllyn pitäjä käy jonkin verran keikoilla, Helsingissä kun asuu. Peitsamoa en ole aiemmin nähnyt livenä, vaikka nykyään helsinkiläistynyt nokialainen keikkaileekin ahkeraan tahtiin baareissa. Jotta hommaa pystyy tekemään vähintään seitsemän kertaa kuussa, pitää artistin olla raitis, mitä Kari Peitsamo käsittääkseni edelleenkin on.

Paikkana oli ravintola Siilinpesä metroaseman ja Itäväylän vieressä. Lähiökapakka, mutta suhteellisen viihtyisä sellainen. Paikalle oli saapunut kantapeikkoja, vanhoja rokuja (kantapeikkoja kaiketi nekin) sekä parikymmentä nuorempaa tyyppiä, joista osa eläytymisestä ja kommenteista päätellen oli Peitsamon Deadheadejä.. Kuulostaapa tyhmältä, joten kutsutaan heitä paremman puutteessa Peitsamisteiksi. Seuraavat siis artistia keikoille.

Monen artistin kohdalla keikkaa pizzerian kulmassa voisi pitää jonkinmoisena antiklimaksina, mutta Peitsamon tapauksessa en oikein keksi hänelle osuvampaa paikkaa. Ja tämä on kehu; äijä otti yleisönsä heti, veti erittäin timmin ja hauskan setin omia, Biitleksiä ja rokkiklassikoita. Ja laulatti encorena stadionillista Siilinpesäläisiä Hey Juden loppu-nanatuksella. Tämä kaikki tuntiin, jonka aikana kuultiin biisit Vedestä nousee kasvista Back in the DDR:ään. Välillä artisti piti puhetta omasta eurovaaliehdokkuudestaan (tinkimättömänä kaverina tietenkin SKP:n riveissä). Peitsamo omaa samanlaista kansanmiehen karismaa kuin M.A. Numminen ja ottaa yleisönsä pällipäästä rillipäähän.

Let's Born To Rock!

*Lauletaan kappaleen 'Perseitä perseitä perseitä' melodialla

maanantai 9. maaliskuuta 2009

Krokodil - An Invisible World Revealed 1971

Sveitsiläinen Krokodil oli yksi harvoja Saksan alueen ulkopuolisia bändejä, joita voi kutsua krautrockiksi. Hollantilaisen Wallensteinin ja maanmiestensä (ja naisten) Brainticketin ja Toadin tavoin bändin musiikissa on se sama korni, uljas ja arvaamaton jutska, joka tekee tämänkin kuuntelemisesta edelleen mielenkiintoista. Kannetkin ovat tälläiselle kraut-hardrockille uskollisti mauttomat.

Bändin ensilevy oli raskaampaa 60-luvun lopun blues-rockkia mutta kakkoslevyllä yhtyeen soittoon tuli lisää vibaa. Tällä kolmannella bändi kiitääkin jo omissa korkeuksissaan tai sukeltaa laavaan. Musa on evoluutioitunut raskaammaksi hard-rockiksi. Sekaan pamautetaan vähän väliä oikein uljaita mellotroni-maalailuja, joista Robert Fripp olisi ollut kateellinen. Välillä taas huilua ja huuliharppua. Laulut lauletaan kollektiivisesti. Tuottajana toimii toinen krautrockin tuottajasankari (tai roisto, riippuu katsantakannasta), Dieter Dierks. Lennokkaasta kuvailustani huolimatta levy on skarppi ja jämäkkä. Vähän kuin Amon Düül II tiukemmassa paketissa. Hyvä löytö!

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Kraftwerk

Kraftwerkin elokuinen saapuminen Suomeen on herättänyt allekirjoittaneessa ristiriitaisia tunteita. Keikan näkeminen kuuluisi varmasti 'ihan kiva' osastoon.. mutta: On tullut nähtyä muutamakin keikka artisteilta, joiden viimeisestä oikeasta levytyksestä on parikymmentä vuotta. Kraftwerk kyllä julkaisi 2003 Tour de France Soundtracks levyn, mutta edellisestä oikeasta levystä oli 17 vuotta ja Expo 2000 biisistäkin muutama.

Lopullinen niitti on Florian Schneiderin poisjäänti yhtyeestä. Tuskin tuo keikalla kuuluu mitenkään, sillä Kraftwerk 'soittaa' kappaleensa aika uskollisesti levyversioilleen. Ja onhan yhtye korvannut esiintymisessä jäsenensä toisinaan roboteilla jo 90-luvun alusta.

Kraftwerk perustettiin vuonna 1970 Düsseldorfissa, joka ei ole kuuluisa luonnonkaudestaan. Vuotta aiemmin Ralf Hütter ja Florian Schneider olivat tehneet levynkin Organisation nimellä. Levy on pitkälti saman kuuloinen, kuin Kraftwerkin I:nen. Huilua, häröilyä ja antiikkista elektroniikkaa. Kraftwerk II oli askel kohti tunnistettavampaa asua. Molemmat uppoavat 'krautrock' nimikkeen alle, poiketen selvästi yhtyeen myöhemmästä pelkistetyn elektronisesta musiikista.

Kilpapyöräilevät kontrollifriikit Hütter ja Schneider häpeävät alkuaikojen tuotoksiaan ja kaksi ensimmäistä sekä kolmas, Ralf & Florian eivät ole saaneet cd-aikana uudelleenjulkaisua. Ralf & Florianin kohdalla se on sääli, koska se muistuttaa paljon seuraajaansa Autobahnia ja Harmonian 'Musik von Harmoniaa'. No, nettiaikana kaikki voivat tyydyttää uteliaisuutensa.

Autobahn tuli jo mainittua ja sen nimibiisin sinkkuversio nosti yhtyeen listoille. Itse levy on vielä pitkälti uskollinen krautrock/kosmische-musik nimikkeelle, kuten seuraajansa Radio-Activity. Jälkimmäisellä ei taida enää olla lainkaan ei-elektronista soitinta. Tässä vaiheessa kokoonpanoon olivat liittyneet Karl Bartos ja Wolfgang Flür. Äijien panos ja ääni olivat pitkälle tärkeitä 'klassisen' kauden Kraftwerkille.

Seuraavat Trans-Europe-Express ja Man-Machine loivat aika pitkälti perustan myöhemmälle elektrolle, hip-hopille, teknolle ja synapopille. Tai siis koko elektroniselle viihdemusiikille. Vielä 1981 ilmestynyt Computer World ja pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Tour de France EP näyttivät, että vanhakin koira pystyy vielä näyttämään seuraajilleen. Sen jälkeen yhtye on lähinnä remiksannut itseään ja jättänyt suosiolla edelläkävijän roolinsa muille. Yksi kerrallaan vanha kokoonpano on poistunut/saanut poistua takavasemmalle. Nyt myös toinen perustajajäsen ja primus motor Florian Schneider.

Siis miksi menisin tungokseen hikoilemaan ja katsomaan, kun neljä tuntematonta tyyppiä seisoo Pannuhallissa standiensa takana musiikin kumistessa paskoilla saundeilla? En tiedä, mutta ilmaisia lippuja otetaan vastaan!

maanantai 2. maaliskuuta 2009

Muska - Muska 1973

Muskan ensi-lp on unohdettu klassikko. Unohdettu kaiketi syystä, että se koostuu pelkistä käännösbiiseistä. Cd-uudelleenjulkaisussa on mukana myös Juice Leskisen ja Dave Lindholmin tekemiä kappaleita. Onhan tällä toki se Krokotiilirock, mutta rehellisesti sanottuna levyn muu materiaali on pääasiassa parempaa, kuin Eltonin Johnin sinänsä ihan hauska kappale.
Muska oli ennen pitkäsoittoa jo ehtinyt rääkyä Scandialle käännösbiisin 'Kirjoita postikorttiin', jossa fuzz pärisee terävästi.

Tämän levyn sovituksista vastaa pitkälti eräs Pekka Järvinen, joka on jäänyt valitettavan yksipuoliseen maineeseen erään ränttätänttä-yhtyeen tupakkaa polttavana kitaristina. Rytmiryhmänä toimii Wigwamin Österberg-Pohjola kaksikko. Pohjolan bassottelu 'Häämuistojen valssi' kappaleessa riittäisi pelkästään nostamaan hänet legendojen joukkoon. Koskettimia soittaa niinikään Wigwamista Jukka Gustavson. Hyvin jytää. Laulu särkyy hienosti mikkiin, tällä levyllä ei nimittäin nössöillä. Jopa levyn bonus-biisit toimivat.

Muutama vuosi myöhemmin julkaistu 'Tää se päivä on' oli jo askel pliisumpaan suuntaan ja 90-luvulla Kassu Halonen niminen hyypiö luuli, että voi tehdä hänelle Kirkat.
Muska laulamassa perusiskelmää on vähän kuin laittaisi Dirk Schneiderin laulamaan baijerilaista humppaa. Ei edes hauskaa.