Vuosi alkaa lähestyä loppuaan, mutta pakkomielle Spacemen/Spectrum/E.A.R.-mies Peter Kemberiin aka Sonic Boomiin säilyy.
Tai oikeastaan soundiin, jossa muutama tietty tunnistettavan uniikki, mutta myös harvinainen instrumentti on keskeisessä osassa. Ja yksi näistä on Vox Starstreamer-kitara. Nimi porautui silmään ensimmäisen kerran Recurring-levyn sisäkansissa, missä silloiset vintage-keräilijämiehet luettelivat yksityiskohtaisesti levyllä käytetyt instrumentit. Ja aikana ennen intter nettiä (1990) nimet ja instrumentit niiden takana olivat osittain arvoitus. Starstreamer kuulosti nimenä niiiin viileältä, että arvelin sen olevan joko keksitty tai sitten joko urku tai vahvistin.
Vox oli/on englantilainen vahvistin ja soitinvalmistaja, joka on varmaan kuulusin AC30-vahvistimistaan, joita käytti mm. The Beatles ja tämän jälkeen oikeastaan kaikki muutkin, kunnes Marshall:in kaapit soittivat ne kumoon. Vahvaria käyttivät toki tämänkin jälkeen sellaiset ikoniset yhtyeet kuten Queen ja U2. Vox valmisti myös aikansa garage-rockissa viiltävästi soinuttta Continental-urkua ja teki efektipedaaleja, joista Jimi Hendrix nappasi käyttöönsä Vox Wah-Wah-pedaalin. Bassojen ja kitaroiden puolella yhtye pyrki rohkeasti innovatiivisuuteen niin muotoilussa, kuin teknisissä ratkaisuissa ja Stonesien Brian Jones yhdistyy edelleen ihmisten mieliin juuri Teardrop-kitaransa kanssa.
Joskus tämä onnistui paremmin, joskus vähän heikommin. Puolisen vuosikymmentä sitten jossain kalliissa kitaralehdessä oli Vox-teemanumero ja siinä käytiin läpi yhtiön oikeasti aika laaja kitarakatalogi. Jutusta ilmeni, että huolimatta kymmenistä eri malleista, firman kitaroista vain muutama omaa edelleen keräilyarvoa ja oli ylipäätään tuolloin laadukas. Yllämainitusta Teardropista on 2010-luvulla otettu uusintapainos, samoin taitaa olla Phanton-mallista, mutta suurin osa muista on vaipunut unholaan joko teknisistä tai soitannollisista syistä. Täytyy muistaa, että samaan aikaan markkinoilla pyörivät kohtuuhinnalla Fenderin ja Gibsonin erinäiset mallit, jotka löivät Voxin eksentriset kitarat oikeastaan kaikilla muilla osa-alueilla.
Starstream ilmestyi markkinoille 67-68 ja sen erikoisuus/innovaatio oli yhdistää kitaraan sisäänrakennettuja efektejä. Tuolloin kitaravetoinen pop- ja rockmusiikki oli juuri ottanut harppauksen kohti suurta tuntematonta ympäröivän nuorison sekä kemiallisen kuohunnan takia ja uudet äänet ja visiot olivat tervetulleita, ellei hetken aikaa jopa pakollisia.
Soittimessa oli säätimet Treblen- ja Basson buustaukselle, Distortionille ja eräänläinen kaikua matkiva tremolo - Repeater. Kitarasta sai "sitarimaisen", sillä pystyi soittamaan lähelle bassorekisteriä ja sen särö oli hyvin, hyvin ilkeän kuuloinen garage-fuzz.
Kember käytti hyväkseen Starstreamerin distortionia, mutta kaikkein uniikein soundihan kitarassa irtoaa Repeater-efektistä, joka nakuttaa oudosti jossain reverbin ja tremolon rajamaastossa. 60-luvun radiomainoksissa tällä kerrottiin saavan "kitaran kuulostamaan mandoliinilta", mutta eihän se. Kember/Boomin tyyli käyttää "väärin" iskevää ja nakuttavaa ääntä soinnun iskulla on paremman kuuloista, enkä tiedä onko kukaan muu tehnyt tällä oikein samaa?
Syynä ei ole kuitenkaan ehkä Kemberin nerous, vaan se että Starstreamer on aika harvinainen soitinmalli. Sisäänrakennettu efektiosasto oli epäkuntoon mennessään sinetöintinsä takia harvinaisen vaikea korjattava ja koko efektilootan vaihtaminen rikkonaisen tilalle loppui Yhdysvalloissa 1979, kun Vox lopetti Uuden mantereen varastonsa. Firmalla ei mennyt muutenkaan hirveän hyvin ja hiljaiselon jälkeen tuotemerkin osti 90-luvun alussa japanilainen Korg. Starstreamer oli ja on myös sellainen kitara, että ilman efektejään se kuulostaa todella surkealta. Hirveältä ritsalta. Eli sen juttu on tosiaan ne sisäänrakennetut efektit.
Tässä kohtaa luulisi, että Starstreamerin taru on lopussa eikä remakea todellakaan ole tulossa. Mutta näinhän ei ole, vaan siitä on julkaistu uusiomalli Type 1, jossa sähkökitaraan on laitettu itseensä nykyajan digitaalitekniikan mahdollistamat usein vahvistimeen lisätyt mallinnukset ja tästä esittelyvideosta voi katsoa ja kuunnella omat johtopäätöksensä.
Vuonna 1997 ilmestynyt Fox-studioitten Anastasia ei ole ehkä jäänyt animaatioelokuvan historiaan sisällöltään, mutta sen musiikkiraita on. Elokuva oli kohtalainen menestys sekä katsojamäärältään, että tuotannollisesti ja sen soundtrack oli hyvin suosittu tuoden Grammy ja Golden Globe-ehdokkuudet.
Kappaleet ovat suurelta osin kaksikko Lyhn Ahrens/Stephen Flaherty käsialaa ja etenkin tämä usein joulun aluksella soiva 'Once Upon Time in December' on noussut jonkinlaiseen klassikkostatukseen. Sen pianolle tehty sovitus on nykyään musiikkiopistojen päätöskonserttien peruskauraa.
Olli Koivu & Saattohoitajat nimen taakse kätkeytyvä kuusaalais-kouvolalaisbändi on Ville Viinikaisen pitkäaikainen iskelmäprojekti, jolta on ilmestynyt jo aikamoinen määrä äänitteitä ja myös sen kokoonpano on vuosien saatossa elänyt ja muuttunut. Ymmärtääkseni orkesteri on kuitenkin aina ollut "big band", eli ukkoa ja akkaa on lavalla ja levyllä. Tällä hetkellä esiintyvä kokoonpanokin on solisti mukaanlukien kuusihenkinen.
Yhtye tituleeraa musiikkinsa "liskoiskelmäksi" ja iskelmämusiikki on tosiaan se lähtökohta. Mutta Viinikaisen ja kumppanien omista lähtökohdista. Tällä hetkellä ei ole tavatonta, että kolmikymppiset vaihtoehtotyypit vetävät suomirockkia ja diggaavat siitä, mutta 70-luvun puolessa välissä syntyneiden kohdalla on kysymys jo jonkinnäköisestä pakkokasvamisesta ja äidinmaidosta jota iskelmä ja iskelmäksi käänytynyt suomirock juotti. Ja tästä utareesta Viinikainen tekee kappaleensa, jotka ovat samaan aikaan hyvin tuttuja ja oudolla tavalla vieraita.
Ukkini on intiaani-vinyyli ilmestyi syksyllä ja levyä on äänitetty vuosien 17-18 aikana. Hiljaa hyvä tulee ja levynjulkaisukeikkakin oli vasta viikko sitten joulukuussa, josta sain tämän vinyylin käsiini. Itse asiassa tämä ei ole omani vaan kaverini, joka lähti keikalta pikkujoulun viettoon ja antoi LP:n säilytykseen. Oma tai toisen oma, kuunneltavahan näitä on.
Kymmenbiisisen pitkäsoiton yleinen teema on yhtyeen nimestäkin tulkittava melankolinen iskelmärock, joka taipuu kuitenkin enemmän iskelmän perinteelle. Sanoituksissa liikutaan lasten kasvamisessa, ikääntymisessä, rakkaudessa, menneisyyden kesissä ja niin edelleen. Kakkosposken puolessa välissä hommaa vähän rikotaan naislaulajan tulkitsemalla kevyellä 'Sunnuntai'-kappaleella. Spotifyssä oleva levyversio on pidempi ja kappalejärjestyskin on erilainen.
Levyn kuunteleminen on mielenkiintoinen kokemus, koska sattuneista syistä olen nähnyt bändin nykyisen kokoonpanon keikalla muutamaan otteeseen ja olen suoraan sanoen ihastunut yhtyeen live-soundiin, jossa kaksi kitaraa komppaa unenomaisesti tyrkkimättä eteen ilman hommaa jaksottavia leadeja ja kaiken taustalla. Koskettimet soivat tällä hetkellä Martti Reinikaisen soittaman midi-haitarin läpi, sovitukset ovat erilaisia ja niin edelleen.
Levy on levy ja levyversiot levyversioita. Eli liveen verrattuna löytyy syntikkaa, taustalaulua, viulua, leadikitarointia. Kappaleet ovat hyviä ja napakoita, vaikka itse pidän liveversioiden "luonnosmaisesta" tyylistä. Toisaalta levyllä yhtyeen pätevä rytmiryhmä saa tilan ja tyylit vaihtelemaan selkeämmin, kuin kaikuisassa baarissa. Kaiken kaikkiaan pätevää soittoa ja materiaalia ja Viinikaisen laulu nojaa suomalaisen kokemusiskelmän perinteeseen rekisterinsä ja vibraatonsa puolesta. Samalla tavalla karikatyyrinen kuin esimerkiksi Sorsakosken tyyli, olematta kuitenkaan parodiaa.
Sellainen on kuitenkin maailma, että 70-luvun puolesta välistä poiketen vuonna 2018 tällainen pätevä ja koskettava iskelmämateriaali ei soi radiossa, ei lavoilla eikä oikeastaan missään muualla kuin vaihtoehtoiltamissa tai harvakseltaan Kouvolan seudulla jonkun baarin nurkassa. Mutta ehkä näin on tarkoitettukin.
Jotkut yhtyeet pysyvät vuodesta toiseen sellaisella harmaalla vyöhykkeellä, että pitääkö niistä vähän vai yhtään. Stereolab osuu itsellä juuri sille alueelle. Periaatteessa kaikki on kunnossa, monet osat joita yhtye käyttää periaatteessa lähellä sydäntä, yhtyeellä ihan omakin ääni ja niin edelleen. Mutta joku häiritsee näin parinkymmenen vuoden satunnaisen kuuntelunkin jälkeen.
Stereolab perustettiin Lontoossa 90-luvun alussa McCarthy-indieyhtyeen kitaristi Tim Ganen tavattua Laetitia Sadierin ensin Ranskassa ja tämän muutettua Ganen kutsumana Englantiin. Sadier lauloi bändin viimeisellä levyllä. Stereolabin ensilevy 'Peng!' ilmestyi vuonna 1992 musiikin ollessa pariskunta Gane-Sadierin säveltämää. Japanilaisesta kulttifilmistä nimensä ottanut Emperor Tomato Ketchup oli jo yhtyeen neljäs pitkäsoitto ja välissä oli julkaistu nippu sinkkuja ja EP-levyjä. Mukana oli myös kokoonpanon toinen naislaulaja, vuonna 2002 pyöräilyonnettomuudessa kuollut australialaislähtöinen Mary Hansen. Jo McCarthy-yhtye oli sanoituksissaan ollut voimakkaasti vasemmistolainen ja Stereolabin englanniksi ja Sadierin äidinkielellään ranskaksi laulamat tekstit jatkoivat tästä, ottaen mukaan myös ranskalaisia 60-luvun radikalismissa vaikuttaneita 'situationistisia' teemoja pyrkimättä kuitenkaan suoraan sloganieeraukseen tai paasaukseen. Tähän päälle musiikillisesti ilmeiset vaikutteet Can-yhtyeeltä, toisto, välillä Los Mutantesin mieleen tuonut viihteellinen groove ja niin edelleen, niin pakka fanitukseen pitäisi olla kasassa.
Mutta joku tässä tökkii edelleen. Ehkä kaikesta läpitunkeva hillitty älyllisyys, lounge-vaikutteet ja ennen kaikkea naislaulajien ohuet äänet, jotka sinänsä sopivat tähän musiikkiin, mutta... en tiedä. Gane, Sadier ja kumppanit ovat ajaneet varmasti juuri tällaista musiikillista lopputulosta takaakin, mutta itseltäni se kimpoaa osittain ohi. Levyn kuuntelee kyllä läpi, mutta vahvalla "kevyesti keskellä päivää"-fiiliksellä. Ei tämä ole varsinaisesti huono, mutta tiedätte mitä tarkoitan.
Sadier ja Gane olivat pariskunta, joiden ero samaisena vuonna jolloin Hansen menehtyi ei päättänyt yhtyeen uraa. Mutta bändi on ollut miltei kymmenen vuotta telakalla, enkä usko ihan heti palaavan, sillä Berliiniin muuttanut Gane pyörittää omaan korvaan astetta mielenkiintoisempaa projektiaan Cavern of Ati-Matteria. Sinänsä hassua, koska sen musiikilliset lähtökohdat ovat pitkälti samat, kuin Stereolabilla.
Edit: Ja olin väärässä. Stereolab palaa kesällä keikkalavoille ja näkyy alan festivaaleilla pitkin Eurooppaa.