maanantai 28. helmikuuta 2011

Modern Lovers - S/T 1976/2003

Jonathan Richmanin Modern Lovers vilahtaa aina punkin esihistoriikeissa, mutta itse bändin kuulemiselle ei passiivisesti helpolla altistu, toisin kuin useimpien muiden pioneeri-bändien kohdalla.

Bostonilaisen Velvet Underground-fani Richmanin yhtye on punkissa historiallis-maantieteellisesti yksinäinen yrittäjä. Jälkiviisaasti bändi tosin kuulostaa juuri sellaiselta älykköpunkilta, joka tuli muotiin yhtyeen jo hajottua. Tai älykkö ja älykkö. Bändin 'Pablo Picasso'han kertoo esimerkiksi älykkäiden ja makeiden yliopistotyttöjen modernin taiteen ihailusta, mitä laulaja haluaisi myös ymmärtää.. vain saadakseen ne gimmat.

Modern Loversien postuumisti hajoamisen jälkeen ilmestyneen levyn ensimmäinen kappale on äänitetty jo vuonna 1971. Levyn pääosan muodostavat kuusi kappaletta äänitettiin seuraavana vuonna heidän sankarinsa John Calen tuotannolla. Levyhyllystä löytyvällä 2003 versiolla on myös lisäbiisit, joiihin on tuotannon kautta sotkenut sormensa Kim Fowley.

Bostonilaisaksentilla lauletun puhdassoundisen, mutta rokkaavan musan yksi esikuva on tietenkin Velvetit. Levyn aloittava (ja Isossa Britanniassa 1977 hitiksi noussut) 'Roadrunner' on säröurkuineen erittäin hyvä Velvet-pastissi. Myös Iggy ja Stooges hiipivät mieleen, vaikka Modern Lovers seisoi kieltämättä ihan omilla jaloillaan.

Tämän punkin pioneeri-levyn äänityksissä nousi kuitenkin yhtyeen välille skismaa ja Jonathan Richman sai jostain päähänsä, että hän haluaakin tehdä rauhallisempaa musaa. Tämä kulminoitui keikoilla hänen kiletäytyessä soittamassa vanhoja biisejä. Levy-yhtiökin veti lopulta tukensa pois epävarmalta projektilta. Tästä johtuen bändi hajosi 1974 ja solisti jatkoi nimellä Jonathan Richman & The Modern Lovers. Rumpali David Robinson liittyi erinomaiseen Yhdysvalloissa suosittuun The Carsiin ja kosketinsoittaja Jerry Harrison muutti New Yorkiin ja on myöhemmin tunnettu Talking Headsin jäsenenä.

Levy ilmestyi jälkikäteen punkin nostaessa jo päätään ja itse Richman on esittänyt tuosta ajasta lähtien enemmän akustista ja rauhallisempaa musaa, kuin Velvet-rokkia. Ja esittää muuten vieläkin.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Circle - Club YK 24.2.2011

Vaikka hehkutankin tasaisin väliajoin kotimaista Circle-orkesteria, olen nähnyt sen ainoastaan kerran aikaisemmin. Aika ja paikka oli vuoden 2005 tammikuu, Tavastia ja Riemufestivaali.
Keikka oli ihan sympaattinen, hevikausi juuri alkanut (noh, Sunrise oli ilmestynyt jo neljä vuotta aiemin..) ja setti loppui 'Nopeuskuninkaaseen', jonka aikana ehkä kymmenisen kappaletta niittirannekemiehiä meni joraamaan lavan eteen.

Yhtyeen pakettiautolle on tullut tässä välissä aika paljon keikkakilometrejä, oma pötsini on roikahtanut ja vuosiakin on kulunut peräti kuusi kappaletta. Odotukset keikalle olivat siis jossain sellaisessa luokassa, jonka tyydyttäminen maallisessa maailmassa saattaa olla hankalaa.

Lämppäribändi/artisti Keuhkojen julistus jäi miltei kokonaan näkemättä ja väen valuessa ulos salista valtasimme paikat eturivistä. Keikan alkua sai odottaa ikuisuuden YK:n täpötäydessä pikkusalissa. Yhtäkkiä takaani kuului ystävällinen ääni "Anteeks, päästäiskös me vielä tästä lavalle." Kohteliaan kysymyksen esitti solisti Mika Rättö, joka tuli väentungoksen läpi jonona bändinsä kanssa. Jussi Lehtisalo nousi hetken kuluttua lavalle yleisön läpi toista kautta siniset spandeksit jalassa.

Keikka lähti käyntiin uusimman levyn 'Kaasukello'-kappaleen suhinalla. Käsittääkseni miksaaja Tuomas Laurila on myös yksi yhtyeen 'soittavista' jäsenistä, sillä bändi käytti aika paljon taustanauhoja noissa suhinakohdissa + vakoilin kitarapoliisina ettei Janne Westerlundilla ollut lattialla kuin säröpedaali. Joten kitaraefektejäkin ajettiin miksauspöydästä. Mielenkiintoista eikö totta!

Keikka lähtikin samantien lentoon, Kaasukellon päättyessä minuutteja kestävään kitara-stondikseen lyöden samalla yhtä täsmäsointua. Kieltämättä uljaan näköistä!

Tästä seurasi myös se ongelma, että kaikki kortit lyötiin saman tien pöytään. Aloituksesta oli aika hankala lyödä paremmaksi, vaikka yhtye ei väsähtänytkään missään vaiheessa. Kaikesta koreografiasta ja soittotarkkuudesta huomasi, että bändi on kiertänyt tämän kaman kanssa aika paljon. Circleä on aina arvostettu arvaamattomuudesta, mutta minun silmiin ja korviin tämä keikka oli äärimmäisen tarkan harkinnan tulosta. Yksi tekijä tässä tietysti on bändin koneentarkka rumpali 'LeppäStick'.

Keikkamateriaali nojasi tuntematonta black-metal biisiä ja encorea lukuunottamatta pitkälti uuden 'Rautatien' materiaaliin. Eikä siinä mitään vikaa. Circlen nykyinen haminalaiskitaristi-trio soittaa livenäkin erittäin napakasti ja on varmasti tuonut lisävoimaa ja nyanssia yhtyeen repertuaariin. Tämä ei tosin taida olla ensimmäinen kerta, kun bändissä soittaa samanaikaisesti kolme kitaristia, mutta näin ainakin uudelta heviajanlaskun ajalta.

Mieleen hiipi YK:n salissa, kuinka harkittu veto hevin kaltaiseen musiikkiin siirtyminen olisi tämän päivän Yö-tankerohevin luvatussa maassa. Tekisi 'kansallismusiikkia' vähän mielenkiintoisemmin. Kymmenen vuotta sitten Lehtisalo ja kumppanit tuskin kuitenkaan ihan näin tarkkaan ovat asiaa miettineet.

Keikka loppui encorena esitettyyn 'Panik'(?) levyn hardcore kaahaukseen, josta siirryttiin luonnollisesti 'Nopeuskuninkaaseen'. Sitten se loppui.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Pink Floyd - Live at Pompeii 1972

Piti alunperin kirjoittaa 'Meddle'-levystä, joka oli ensimmäinen millä tämä yhtye sai pitkät teoksensa oikeasti toimimaan. Sitten muistin, että tältä konserttitaltioinniltahan löytyvät ne Meddlen biisit, joista pidän eli 'One of These Days' ja mestarillinen 'Echoes'. Muuten sille levylle on eksynyt monta jokseenkin turhaa kappaletta (Pompeilta löytyvä 'Mademoiselle Nobs'kin taitaa kyllä perustua Meddlen koiranhaukutusbiisi 'Seamukseen').

Ihan ensiksi; vuoden 2003 Directors Cut kannattaa jättää katsomatta 'juonineen' ja siirtyä suoraan levyltä löytyvään alkuperäiseen elokuvaan. Tai no, oikeasti vuoden 1974 teatteriversioon, jossa on mukana studio-livejä myös 'Dark Side of the Moonilta'.

Puhutaan nyt kuitenkin vuoden 1972 alkuperäisestä versiosta.
Elokuva filmattiin pikaisesti lokakuussa 1971 Pompei'in kuuluisassa tuhkasta kaivetussa kaupungissa Napolin vieressä. Tai itse asiassa yhtye soitti tyhjässä amfiteatterissa vain kolme biisiä; Echoes, One of These Days ja Sauserful of Secrets, joka vielä tuolloin kuului keikka-repertuaariin. Loput biiseistä on kuvattu studiolivenä Pariisissa, missä yhtyeen päälle heijastettiin vaikuttavasti kuvia tuhkakaupungin mosaiikeista. Osiot erottaa Richard Wrightin kuontalosta. Toisessa on parta, toisessa ei.
Yhtyeen jäsenet suhtautuvat elokuvan tekoon bändi-historiikeissa olankohautuksella. Projekti tosiaan tehtiin aika nopeasti, bändi kipaisi iltaisin syömään ja nukkumaan Napoliin ja seuraavana päivänä taas jatkettiin. Musiikkikin perustui jo valmiina olevaan keikkakamaan, joten seuraavana vuonna ilmestynyt jättimenestyslevy koko vuoden kestäneine äänityksineen on varmasti ollut heille tärkeämpi rasti.

Tämä juuri tekee livestä mielenkiintoisen. Itse pidän melkein eniten Dark Side of the Moonia edeltävästä proge-floydista ja tässä on hyvä miksaus yhtyeen katalogista. Vielä energisesti soitettuna. Fiilikset vaihtelevat 'Echoesin' kuvankauniista laulusta, 'Careful With That Axe Eugenen' väkivaltaiseen musiikki- ja laavapurkaukseen. 'Mademoisellen..' typeryydestä 'Sauserful of Secretsin' avantgardeen ja eeppisiin lopetuksiin. Ja sitten tietysti hieno luenta 'Set the Controls for the Heart of the Sunista'.

Kaikkeen tähän yhdistettynä iso tyhjä amfiteatteri, jätti-gongi, olohuoneen kokoiset rumpupatterit, omakotitalon kokoiset vahvistinseinät (Pink Floyd, London!), usvassa kävely ja paskaiset pitkät tukat!

Elokuva teki ainakin näihin poikiin vaikutuksen:

tiistai 22. helmikuuta 2011

Ted Nugent - Free-For-All 1976

Moottorikaupunki Detroit tarjosi 70-luvun Yhdysvalloille ja maailmallekin vähän aikaa sitten käsiteltyjen funk- ja soul-levytysten lisäksi myös tietenkin äänekästä hard-rockkia. Vallankumouksellisimmat MC5 ja Stooges jäivät aikanaan tunnetusti ilman kaupallista menestystä, mutta Grand Funk Railroad ja Ted Nugent paukuttivat amerikkalaisten tavisten alinta yhteistä nimittäjää erittäin menestyksekkäästi.

Free-For-All on Nugentin toinen soololevy. Edellisenä vuotena ilmestynyt debyytti syntyi sen jälkeen, kun Nugent lopetti Amboy Dukes-yhtyeensä ja vietti kuuluisat kolme kuukautta metsästäen jousella Coloradon erämaassa.

Tällä levyllä Nugentin jytärockin päälle laulaa kolme eri laulajaa. Herra itse nimikappaleen, alkuaikojen luottomies Derek St. Holmes muutaman ja tämän lähdettyä vetämään bändistä (palatakseen kuitenkin keikkamiehistöön) silloin vielä tuntematon laulaja nimeltä Meat Loaf loput. Laulajakavalkadia ei kyllä sinänsä huomaa, vaan levy on tasaisesti tuotettu paketti tanakkaa hard-rockkia ilman mitään sen suurempia filosofisointeja.

Äärikonservatiivinen republikaani-absolutisti Nugent kuului 70-luvulla lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneiden amerikkalaisten perus-soundtrackkiin. Miehen lavashow oli huomiota herättävää ja se tahallisesti tai tahattomasti yhdistettynä hänen punaniskaisiin lausuntoihinsa on luonut tietynlaisen hahmon, josta joko pitää tai ei. Ainakaan Suomessa hänen sanomansa ei hirveästi ole pudonnut, sillä pari vuotta sitten aiottu konsertti peruttiin huonon lipunmyynnin takia.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Rockin apumiehet #13 - Roudari

Apumiehet saapuu kolmannessatoista osassaan todellisten rockin apumiesten (ja joskus naisten) eli roudareitten pariin.
Pöhöttyneen tähtikultin aikana roudarien ammattikunta on saanut samanlaisen tyhmien vitsien kohteen osan, kuin basistit. Suuressa maailmassa tosin basistien tilalla ovat rumpalit, nuo fyysiset runoilijat. Me saamme koto-Suomessa nauttia naureskella sitä, että jossain soittimessa on VÄHEMMÄN KIELIÄ, kuin tilulilukitarassa. Tyhmä!

Roadarien joukko onkin kieltämättä kirjava. Itse soittajana/soittavana olen aina ihmetellyt, miksi joku haluaa pyöriä musiikkikuvioissa vain ajaen autoa ja kantaen tavaroita? Ilman mitään halua soittotaidosta tai muusta musikaalisesta toiminnasta. Tosin kyseinen roudarityyppi ei olekaan yleensä se miksaava roudari. Silti; mikä ajaa ihmisen ..ajamaan autoa ja kuuntelemaan selvinpäin urpojen känniläppää satojen kilometrien ajan?

Sitten on tietysti se toinen roudariryhmä, jonka jäsenet ovat musikaalisia, mutta heidän oma musiikkijuttu ei vielä kanna, tai sellaista ei edes vielä edes olemassa. Ymmärtämys soitintekniikasta ja kyky korjata niitä ovat myös tarvittavia taitoja. Roudarin homma on ollut hyvä kiitorata artistiselle uralle, kunhan pääsee vain eroon roudarin maineesta.. Lista muusikoista, jotka ovat jossain vaiheessa itse olleet roudareita on miltei loputon. Osa on vielä liittynyt roudaamaansa yhtyeeseen. Ex-roadarimuusikoita ovat muun muassa David Gilmour, Kris Novoselic, Jello Biafra, Noel Gallagher ja tietysti Lemmy.
Suomesta ei heti tule mieleen varsinaista 'uranousua' roudarista tähdeksi. Vanha koulukunta on enemmän sitä Raaka-Arska osastoa, nuoremmat opisto- ja ammattikorkeatason tyypit kyllä enemmän ja vähemmän muusikoita jo sellaisenaan.

Roudarit ovat historian aikana päässeet usean biisienkin kohteeksi. Motörheadin (We Are The) Roadcrew on tanakka kunnianosoitus keulamiehensä entiselle ammatille. Amerikkalainen 70-luvun lopun suuruus Jackson Browne kirjoitti 'Running on Empty'-kiertueella 'The Load-Out' roudareilleen. Pink Floydin 'Ummagumman' takakannessa on heidän soittimien ja backlinen lisäksi tämän jutun kuvituskuvan roudarit. Ranskalaisen Manu Chaon Mano Negra orkesterin levytyssopimukseen sisällytettiin myös yhtyeen roudarit.
Neil Youngin yksi koskettavimmista kappaleista 'Needle And the Damage Is Done' kertoo ystävävän ja bändin roudarin kuolemasta. Young ja kappaleen kohde jakoivat kiertueella hotellihuoneen, mikä kertoo musiikkimaailman demokraattisuudesta vielä 70-luvun alussa. Nykyään tuskin kukaan super-stara nukkuisi tai edes puhuisi perusroudarin kanssa. No, ehkä luottoroudarin kanssa, mutta nokkimisjärjestys on selvä.

Roudareitten saagassa oma lukunsa on tietysti Grateful Dead. Loppumattomalla kiertueella ollut ja ennen 80-luvun loppua aika pienellä levymyynnillä pyörinyt elämäntapaorkesteri huolehti roudareistaan hyvin ja maksoi heille miltei samaa palkkaa, kuin artisteille. Iso jengi 'oli kuin yhtä suurta perhettä' lasten kakkavaipat naruilla kuivumassa.

Suomessa roudareita on historian aikana kohdeltu kuulemma värikkäästi. Alalla on kuitenkin jo muinoin ollut persoonallisuuksia ja jaloja ammattiraatajia, jotka olivat haluttua matkaseuraa ja bändien vakikalustoa.

Toisaalta moni roudari on lähtenyt hommiin tai pysynyt niissä ihan vain rock-maailman lieveilmiöiden ja etujen takia.

"This is dedicated to a fine body of men"
- Lemmy Kilminster

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Autoharppu

Autoharp (tm) on soitin, joka on popmusiikin historiassa vilahdellut monessa mielenkiintoisessa levytyksessä. Tällä hetkellä se on tavallaan ajankohtainen PJ Harveyn mainion 'Let England Shake' levyn takia. Moni sen etäisesti heliseviä kitaroita muistuttavista taustoissa on soitettu itse asiassa autoharpulla. Soitin taisi tosin soida hänen levyillään ensi kerran jo vuonna 2004.

Soitin on tavallaan reliikki, joka aina silloin tällöin putkahtaa esille anglo-amerikkalaisessa musiikin maailmassa. Suomessa soitin on harvinainen, eikä ihan suoraan tule mieleen muita, kuin jotain bluegrass-puristeja, joiden arsenaaliin se saattaisi kuulua.

Autoharp sellaisenaan perustuu itäisen keski-Euroopan soitinperinteeseen, jossa sen kantamuoto tunnetaan vieläkin 'Zither'-nimisenä soittimena. Soitin ei sinänsä muistuta edes sellaisenaan oikeaa harppua. Tämä lähi-idästä kulkeutunut soitin on juutalaisen perimätiedon mukaan Danielin ajalta 606 ennen ajanlaskun alkua. Varhaisin säilynyt tuota muistuttava soitin on kuitenkin löytynyt kiinalaisesta haudasta ja ajoitettu vuoteen 433 ennen Jeesuksen ajanlaskun alkua.

Tästä pitää hypätä kuitenkin toista tuhatta vuotta eteenpäin, kun saksalainen emigrantti Charles F. Zimmermann patentoi 1882 Yhdysvalloissa kehittämänsä soittimen ja nimesi sen autoharpiksi. Zimmerman ei kuitenkaan tiettävästi tehnyt yhtään teollista versiota soittimesta, vaan hänen entinen maanmiehensä Karl August Gütter patentoi samalla vapaiden kielten dumppaus-periaatteella toimivan soittimen Englannissa noin 1883-84. Jos Zimmermannin soitin muistutti enemmän laatikkoa, Gütterin kohtalaisen suosittu soitin 'Volkszither' oli miltei samanlainen, kuin myöhempi yhdysvaltalainen sarjatuotannon autoharppu.

Autoharppu (tm) rekisteröitiin yhdysvaltalaiseksi tavaramerkiki vuonna 1926 ja Oscar Schmidt Inc. aloitti niiden teollisen valmistuksen. Firman soittimien myynti (valmistivat muitakin 'saksalaisperäisiä' instrumentteja) perustui vuodesta 1880-1965 ovelta ovelle myyntiin. Suurin osa vanhoista autoharpuista on siis myyty pölynimurikauppiaan myyntiperusteilla!

Kuka sitten soitti autoharppua? Soitin oli kohtuullisen yleinen amerikkalaisen kansanperinteen musiikissa, jota nyttemmin kutsutaan folkiksi, bluegrassiksi ja countryksi. Muun muassa Johnny Cashin vaimonakin tunnettu June Carter (+ Carter Family) oli tunnettu autoharpulla itseään säestänyt muusikko. Soitin olikin alunperin ehkä enemmän 'tyttöjen soitin', sillä alkuaikojen miltei kaikki tunnetuimmat autoharpistit olivat mimmejä.
Tämä hivenen sivuosaa soitinarsenaalissa näytellyt soitin kulkeutui kuitenkin 50-60-luvun folk-piireihin heidän alkuperäisen soitinpurisminsa mukana ja myöhemmin 60-luvulla soittimesta tehtiin myös sähköisiä versioita. Beatnikkien folkin mukana soitin kulkeutui myös uudemman musiikillisen kulttuurin mukaan esim. San Fransiscon yhtyeiden mukana.

Tämän jälkeen soitin on ollut taas enemmän ja vähemmän kuriositeettien joukossa. Sitä käytettiin jonkin verran englantilaisessa progessa, mutta 70-luvun puolessa välissä se katosi miltei sukupuuttoon kuolleiden soitinten listalle. Kuvaavaa on, että siitä tehtiin vuonna 1981 synteettinen versio Omnichord, joka on sekin kyllä saavuttanut arvoa omalla sarallaan.

Itse törmäsin mainintaan soittimesta ensimmäisen kerran teininä lukiessani narkkaribändi Spacemen 3:sen joutsenlaulun 'Recurring':in kansista löytyvää mittavaa vintage-soitinlistaa. Todennäköisesti soitin soikin levyn upealla soundipaletilla, muttei mitenkään hallitsevasti. Autoharppuun törmää ehkä helpoiten kuitenkin yllättävästi Roky Erickson & The Aliensin 'The Evil One' levyllä, jossa Billy Millerin skalpilla soittama kirskahteleva autoharppu tuo levyn periaatteessa muuten perinteiseen hard-rockkiin omaa kieroa twistiään.



Ja tässä vielä Polly Jean!

torstai 17. helmikuuta 2011

Beastie Boys - The Mix-Up 2007

Edellisen postauksen Petopoikien mainiosta hardcore-levystä sitten vähän väsyneempään tuotokseen. The Mix-Up on toistaiseksi yhtyeen viimeisin levytys. Uusimman levyn pitäisi ilmestyä tänä vuonna, mutta Ad-Rockin sairastuminen syöpään on varmasti muuttanut suunnitelmia.

Beastie Boys oli pitkän aikaa 90-luvun puolivälissä minulle ehdottamasti tärkeimpiä yhtyeitä yhdessä Beck Hansenin kanssa. Yhteiselo alkoi kuitenkin hiipua vielä ok:n 'Hello Nasty' levyn aikana ja tätä edeltävä 'To the 5 Boroughs' loistaa jo poissaolollaan levyhyllystä. Minun mielestäni Boysit olivat parhaimmillaan sekoittaessaan oikeita soittimia, hardcorea, psykedeliaa ja hip-hoppia, eikä edellisen levyn old-skool pohjainen räpäytys enää pudonnut.

The Mix-Up on instrumentaalilevy, jolle piti tulla jatkoa vierailevien solistien kera. Levy jäi kuitenkin yksiosaiseksi ja suoraan sanoen aika yhden tekeväksi instrumentaaliplätyksi. Bändi ei ollut edes ensimmäistä kertaa asialla, sillä 90-luvulla ilmestyi jo paljon parempi 'The In Sound from Way Out!', jolle oli koottu 'Check Your Headin' ja 'Ill Communicationin' instrumentaalibiisejä. Silloin temppu oli vielä uusi ja mielenkiintoinen; Maailman ärsyttävin kimittäjäryhmä soittaakin mukiinmenevää funkkia. Ja oikeilla soittimilla (ehkä vähän sinnepäin, mutta kuitenkin).
Toivottavasti uusi levy ilmestyy vielä ja Ad-Rock paranee. Olisi ikävää, jos 90-luvun paras bändi poistuisi kuvioista jättäen testamentikseen tälläisen keski-tekeleen.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Beastie Boys - Pollywog Stew EP 1982



Beastie Boysin hardcore EP kokonaisuudessaan. Muutama biisi oli mukana 90-luvun 'Some old Bullshit' ja sillä toisella pappakansikokoelmalla.
Ihan pätevä hc-EP, vaikka selvästi kuuluukin miltä bändiltä käytiin vähän lainailemassa. Huomattavaa on myös yhtyeen musiikillinen rönsyily jo tässä vaiheessa.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Billion Dollar Babies - Battleaxe 1977

Tällä kertaa taustaltaan astetta mielenkiintoisempi levy. Kimaltelevan powerarmorin ja kitarakirveen takana oli kolme alkuperäisessä Alice Cooper Groupissa soittanutta muusikkoa, vahvistettuna kahdella uudella jannulla. Tosin näistäkin toinen Bob Dolin oli ollut jo koskettimissä yhtyeen viimeisellä 'Muscle of Love' levyllä + edeltäneellä Billion Dollar Babies kiertueella.

Neal Smith, Dennis Dunaway ja Michael Bruce päättivät jatkaa yhtyeenä sen jälkeen kun oli selvää, ettei Alice palaa enään takaisin vanhojen bändikavereiden pariin 'Welcome to My Nightmaren' menestyksen takia. Sessioita oli jo tuossa vaiheessa ja niitä soitettiin kitaristi Mike Marconin avustuksella vielä lisää.

Battleaxe oli B$B:in ainoa täyspitkä levy, joka julkaistiin pienen kiertueen kera vuonna 1977. Kiertueen lavashow oli 'sportti-gladiaattorihenkinen' muistuttaen Rollerball-elokuvaa. Homma kuivui kuitenkin kasaan sisäisten ja ulkoisten managerillisten ongelmien takia. Huhujen mukaan Alicen manageri pisti kaikki mahdolliset kapulat yhtyeen rattaisiin vastustaen kaikkea aina yhtyeen nimeä myöten ja vaikuttaen epäsuotuisasti bändin asemaan Polydor-levy-yhtiössä.

Kolmikko (etenkin Michael Bruce) oli useimpien ACG:n menestyneimpien biisien takana, joten tältäkin levyltä oli odotettavissa päteviä hard-rock biisejä. Niitä levyllä piisaakin ihan mukavasti, joten levy on periaatteessa pätevää kamaa. Billion Dollar Babiesin suurin ongelma olikin, että se oli rivimiesten bändi.
Levyä kuunnellessa mieleen hiipii koko ajan ajatus, kuinka hyvä levy tämä olisi, jos Lissu laulaisi tällä. Ainakin parempi, kuin staran itsensä levytykset tuosta vuodesta pitkälle eteenpäin.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Commodores - Machine Gun 1974

Funk-soul jatkuu edelleen!
Commodores oli Alabaman yliopistossa syntynyt musta funk-soul-ryhmä, joka on nykyisin varmaan yleisesti tunnetuin keulahahmo Lionel Richiestä. Ainakin ikäpolveni jannut ja tytöt muistavat miehen sokeriset aikuis-soulit 80-luvun alusta. Richie ei ollut ensimmäistä kertaa asialla, sillä yhtyeen suurimmat menestykset tulivat 'Easy' ja'Three Times Lady' tyyppisistä aikuisballadeista. Siksi oli taannoin hauska löytää bändi, jonka alkupään levyt funkkaavat aika saatanan kovaa!

Levyn avaaman nimibiisin clavinet-pohjainen funk jytää niin hyvin, että Beastie Boysit nappasivat sen sellaisenaan omalle 'Hey Ladies' biisilleen. Seuraava 'Young Girls Are My Weakness' on ehkä nykyisin ehkä hivenen ..epäkorrekti, vaikka varmasti maailman ja kirjallisuuden ikuisia aiheita.
Yhtyeen funk on kirurgin tarkkaa ja levystä on luonnollisesti vastuussa edellisessä postauksessakin vilahtanut Motown. Tosin tässä jo Los Angelesiin muuttaneena. Richie on mukana jo muutamalla biisillä kirjoittajana, mutta pääosin biisimateriaali tuli ulos yhtiön tehtaalta.

Commodoresinkin kohdalla pätee sääntö 'Eka demo/levy oli paras!'

torstai 10. helmikuuta 2011

Chairmen of the Board - Skin I'm In 1974

Yhdysvallat ja etenkin sen moottorikaupunki Detroit tuotti tajuttomat määrät hyviä funk- ja soul-levytyksiä, ettei tälläinen tavallinen harrastelija edes pysy kartalla.
Tähänkin yhtyeeseen törmäsin vahingossa Andrew Weatherallin 'Screamadelica'-miksissä, mihin oli kasattu yhtyeen ja tuottajan kyseisen levynteon aikana vaikuttaneita artisteja.

Pätevää funkkia soittaneen bändin kappaleiden takaa löytyi alussa biisintekijöinä kuitenkin Holland/Dozier/Holland kolmikko, joka Motownilta lähdön jälkeen perusti oman Invictus/Hot Wax-levy-yhtiön. Firman pääbändiksi muodostui kyseinen orkesteri. Bändi saikin 70-luvun alussa pari miljoonamyyntiin yltänyttä sinkkuhittiä, vaikka täyspitkät eivät samaan tahtiin hyllyistä lähteneetkään.

'Skin I'm In' on bändin viimeinen täyspitkä, jonka jälkeen äijät lähtivät soolourilleen (tosin ilman suurempaa menestystä). Levy on täynnä sielukasta funk-jytää maustettuna hivenen aikansa syntetisaattoreilla. Funk-soul-levytyksistä poiketen myös mellotron huokailee muutaman kerran todella eeppisesti. Mukana on 70-luvun alkupuolen tyyliin euforian julistuksen lisäksi tietysti myös mustaa tiedostavuutta. Rokkaa ja funkkaa psykedeelisesti, mutta kuitenkin skarpisti verrattuna vaikka vähän samanlaisilla musiikillisillä eväillä retkeilleeseen Funkadeliciin. Välillä mennään sitten vähän sokerisemmissa, mutta hyvissä tunnelmissa. Kiitti Detroit.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Django Reinhardt - Jazz Masters 38 1994

Levyhyllyssä on pyörinyt muutamankin kerran Jukka Tolonen, joka kuului musiikinkuuntelun alkuaikojeni inhokkikitaristeihin. Näpläystä, liian vähän feedbackkia ja tilulilunakitusta. Tätä Django pappaa kuulin myös pari biisiä --> kakkaa vaareille.

Teinit ovat kaiken voimavara ehdottomuutensa ja kokemuksen puutteen kera!

Jos en väärin muista, joltain Tolosen hyvistä levyistä löytyy ihan Django niminen biisikin.
Belgiassa 1910 syntynyt mustalainen Django Reinhardt oli aikansa paras kitaristi, soittotyylin uudistaja, sekä ehdottomasti merkittävin eurooppalainen jazz-muusikko.
Kiertolaiselämää viettänyt Reinhardt aloitti soittamisen harjoittelun jo varhain viululla, kitaralla ja banjolla. Hän soitti korvakuulolta ilman muodollista musiikillista koulutusta ja nuotinlukutaitoa. Oikean lukutaidonkin hän opetteli vasta aikuisena.

Itsensä jo elättävä muusikko loukkaantui pahoin tulipalossa, jossa hänen toinen jalkansa halvaantui osittain ja mikä pahinta vasemman käden nimetön ja pikkurilli paloivat pahoin. Hän opetteli uuden tyylin soittaa, missä puuttuvat sormet eivät osallistuneet sooloiluun, vaikkakin olivat apuna soinnuissa. Näin hän aloitti pätkäsormikitaristien linjan, johon kuuluu muun muassa riffien mestari Tony Iommi.

Reinhardt siirtyi kokonaan kitaran soittoon, muutti Pariisiin ja perusti viulisti Stéphane Grappellin kanssa kuuluisan kvintetinsä, joka soitti hänen kuolemaansa asti. Yhtye oli itse asiassa varmaan aikansa ainoa, jossa oli pelkkiä kielisoittimia (no, jousisoittimia myös).
Yhtye oli sodan syttymisen hetkellä kiertueella Isossa Britaniasssa, minne useat sen jäsenet jäivät, kuten myös Djangon vaimo, josta hän otti eron. Hän itse palasi Pariisiin, mihin hän jäi sodan loppuun asti. Satatuhatta romania joutui sodan aikana keskitysleirille, mutta Reinhardt selvisi naarmuitta lukuisista pakoyrityksistä huolimatta. Syyksi on arveltu muutamaa kielletystä jazzista pitävää saksalaisupseeria, jotka suojelivat häntä. Jazzin soittaminen oli kuitenkin kielletty koko sodan ajan.

Sodan päätyttyä Reinhardt yhtyeineen matkusti Yhdysvaltoihin, missä he esiintyivät eturivin jazz-artistien kanssa. Työtä piti tulla enemmänkin, mutta Django kyllästti odotteluun ja palasi Pariisiin, jossa jatkoi uraa. Hetkeä ennen kuolemaansa aivoverenvuotoon 1953 hän oli alkanut jo omaksumaan uutta jazz-tyyliä; beboppia.

Django Reinhardt levytti 20 vuoden aikana noin 500 levytystä, jotka on tiivistetty kohtuullisen hyvin tälle Verven kokoelmalle. Levyltä puuttuu aivan levytysuran alun esitykset, mutta muuten se on pätevä katsaus. Yhdellä kappaleella hän taitaa soittaa itse jopa viulua.

Ilmeisen sormiakrobatian lisäksi Reinhardtin musiikissa erittäin positiivinen, jostain menneisyyden hilpeästä maailmasta kumpuava tenho. Yksi syy on tietysti myöhemmästä jazzista poikkeava viulun käyttö yhtenä pääinstrumenttina. Ja Djangon selvästi tunnistettava artikulaatio.

Tässä hänen ja Grappellin 'Quintette du Hot Club de France' juuri maailmansodan kynnyksellä.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Alice Cooper - Killer 1971

Alice Cooper on varmasti tuttu jokaiselle 80-90-luvun taitteessa teini-ikäänsä viettäneelle superhitistä 'Poison'. Ja itse asiassa senkin jälkeen syntyneille.

Muistan vuonna 89 lukeneeni Soundin musapalstaa, missä käsiteltiin niin kutsuttua hyvää, mutta harvinaista musiikkia. Siellä julkaistiin Cooperin diskografia 60-luvun 'Spiders'-bändistä 80-luvulle asti. Pikkupoika ihmetteli, että mitä tämä pelle teki tällä enemmän 'oikeisiin' bändeihin keskittyneellä palstalla?

Toinen hämmennyksen aihe oli jonkun Stooges-bootlegin radio-jingle, jossa rinnastettiin David Bowie, Alice Cooper ja Iggy Pop. Häh?

Kovin vähän silloin tiesi. Tosin kovin vähän oli myöskään vanhaa diskografiaa liikkeellä.

Nazz/Spidersista aloittanut phoenixiläinen lukio-bändi muokkaantui hiljalleen Alice Cooper-yhtyeeksi, jonka laulaja Vincent Furnier otti myöhemmin oikeaksi nimekseenkin. Frank Zappa kiinnostui yhtyeestä, jota kaikki tuntuivat vihaavan ja bändi levytti kaksi ensimmäistä levyään hänen Straight-levymerkilleen (on muuten huomattavaa, että Alice Cooper oli tuohon aikaan täysi streittari, vaikka musiikki olikin köyhän miehen psykedeliaa).
Levyt eivät saaneet kuitenkaan tulta tai tuulta siipiensä alle, jolloin yhtye teki peliliikkeen muuttamalla musiikkikaupunki Detroitiin.
Tällä hetkellä kaikki pakenevat tuosta kaupungista, mutta siihen aikaan sieltä löytyi otollinen yleisö yhtyeen frikkikitarabändi sirkukselle, jonka aneeminen ruikku laulaja pukeutui naisten mekkoon ja meikkasi.

Sattumalta seuraavalle levylle saatiin tuottajaksi Bob Ezrin, joka pisti bändin kirjoittamaan kaiken materiaalinsa uusiksi. Se kannatti, sillä tuloksena oli 'Love it to Death', joka on yksi kaikkien aikojen glam/katurock-levyjä. Ja Alice Cooper soundi.

Killer julkaistiin vielä samana vuonna, kuin tämä läpimurron tehnyt edeltäjänsä. Tuottajana jatkoi tietenkin Ezrin, joka myös auttoi biisien kirjoittamisessa. Rakenteeltaan levy on samanlainen, kuin edeltäjänsäkin; meneviä biisejä, joiden sekaan laitetaan sen ajan progesta muistuttava 'Halo of Flies' lisäämään taideuskottavuutta.
Levyn avaava 'Under My Wheels' on korkea-oktaanista katurockkia parhaimmillaan. Biisi kuului aikanaan myös kotimaisen Hanoi Rocksin repertuaariin. A-puolen päättävä psykodraama 'Desperado' on eri tarinoiden mukaan omistettu joko Cooperin kaverille Jim Morrisonille, tai 7-rohkeaa miestä-elokuvalle. Voi itse valita kumpi tarina on parempi. Itse biisihän on hyvä. Kakkospuolella hard-rock jatkuu edelleen ja hyvän maun rajoja venytellään edelleenkin keikka-repertuaarista löytyvällä 'Dead Babies'illa.

Alice Cooper oli alunperin yhtye, joka oli tasapuolisesti vastuussa myös biisinkirjoittajina. Alice on jaetulla meriitillä mukana viidellä levyn kahdeksasta biisistä. Eikä edes pääsosassa. Muutama vuosi myöhemmin miehen siirryttyä soolouralle, hän sai sopimuksen mukaan pitää nimen antamalla muille kymmenesosan rojalteista.

Alice Cooper-yhtyeeltä ilmestyi rivi hard-rockin klassikoita, eivätkä miehen ensimmäiset soololevytkään huonoja olleet. Sitten alkoholismi vei äijää kuin raatoa.
Cooper aloitti päivänsä verioksennuksella, jonka jälkeen alkoi kaljoittelu. Lavalla pystyssä pysyminenkin tuotti vaikeuksia.
Parannus tähän löytyi katkaisun lisäksi uskoon tulosta. Nykyään Cooper on etevä golffaaja ja uskonnollinen republikaani.

Mutta ei anneta sen häiritä, sillä mies on edelleen kohtuullisessa levytys- ja livetys-kunnossa.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Hunter S. Thompson - Suuri hainmetsästys

Palataan pitkästä aikaa kirjallisuuden pariin.
Suuri hainmetsästys ei ole musiikkikirja, vaikka muutamassa jutussa sivutaankin 60-luvun bluegrass-festareita ja Haigh-Ashburya. Kirja on kokoelma hänen lehtikirjoituksiaan 50-luvulta 70-luvun lopulle. Lehtinä olivat muun muassa National Observer, New York Times, Playboy ja tuolloin vielä napakka nouseva ug-julkaisu Rolling Stone.

En usko, että Thompson on kenellekään tämän blogin juttuja lukemaan eksyneelle tuntematon hahmo.
Mies liitetään vahvasti 'gonzo-journalismiin' ja hänen 'Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa' oli ensimmäinen kirja, jossa termiä myös käytettiin.
Homma on ytimessään niin, että jutun faktan ja fiktion raja hämärretään, kiinnitetään huomio toissijaisiin pikkuseikkoihin. Usein vielä itse pääaihe jätetään huomiotta. Tyylilaji on vaikea, eivätkä esimerkiksi kotimaiset yrittäjät (mm. Nalle Östermalm) pääse muuta kuin lähelle myötähäpeän tasoa.

Thompson nousi kuuluisuuteen kirjallaan 'Hells Angels', jota kirjoittaessa hän pyöri vuoden ajan Friscon enkeleiden kanssa. Homma päättyi lopulta turpakeikkaan, mutta itse kirja on napakka ja kumartelematon kuvaelma übermiehisestä prätkä-sekakäyttäjä-konnamaailmasta, mitä se tuolloin oli. Se ei kuitenkaan ole vielä varsinaista gonzoa.

Varsinainen läpimurto tapahtui sitten 'Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa', jonka juonta en edes yritä selittää. Tai eihän siinä mitään juonta varsinaisesti edes ole. Sekoilu-Odysseia pitää sisällään älyttömyyksien lisäksi myös äärimmäisen viiltäviä ja analyyttisiä hetkiä.

Thompson pyöri aikansa vastakulttuurin, pornoteollisuuden ja politiikan liepeillä raportoiden tätä kaikkea omintakeisesti sekoittaen. Ja sekoillen. Eikä turpakeikkaa pelätty.

Suuri hainmetsästys on yli 700-sivuinen kooste hänen hapuillen alkaneista perinteisistä lehtikirjoituksistaan siirtyen hiljalleen gonzo-ilotulitukseen. Kirja on suomennettu osittain ensimmäisen kerran jo vuonna 1982, mutta tämä uusi laitos pitää sisällään kaikki alkuperäisen laitoksen tekstit.

Etelä-Amerikan reportaasi on jo mielenkiintoista settiä ja tahti kiihtyy Nixonin kampanjaa seuranneessa reportaasi-sarjassa. Se on päällisin puolin mielenkiintoista tavaraa, muttei edes Thompsonin gonzo pysty pitämään yllä mielenkiintoa neljäkymmentä vuotta vanhasta politiikasta. Hainmetsästys taas herättää gonzo-sekoilun huumeineen ja päättyy settiin Muhammed Alista.

Hunter S. Thompsonin loiston aika oli kuitenkin verrattain lyhyt ja kesti vain kymmenisen vuotta päättyen 70-luvun puolivälin jälkeen. Tuolloin sekakäyttö oli jo vienyt siihen tilaan, että ajatuksia ja selkääntaputtelijoita riitti, mutta edes kassillinen piriä ei saanut enään aikaan julkaisukelpoista tekstiä. Miehen viimeinen kirja 'Pelon valtakunta' pitää sisällään muutaman hyvän jutun, mutta liekki oli sammunut jo kauan aikaisemmin.
Thompson eli elämänsä ehtoopuolen Coloradon Aspenissa, ampuen vuonna 2005 lopulta sekakäyttöisen itsensä lastenlasten leikkiessä samaan aikaan viereisessä huoneessa.